Part 2

Kohtasin joka ilta neidin puistokäytävällä vuonon rannalla. Hän kulki verkalleen, pysähtyi usein tykkänään, katseli vuonon ylitse, käveli edelleen hieman, kuunteli kelloja, jotka soivat auringon laskiessa, kulki jälleen yhtä omituisen, rauhallisen ryhdikkäänä, joka juuri oli jo ensi näkemältä pistänyt silmääni. Hän laskeutui aina tänne "kujalta" ja käveli kaksi kertaa edestakaisin ja kiersi sitte samaa tietä kotiinsa. Totuin pian häntä odottamaan. Tämä solakka, rauhallinen olento pehmeine, hiljaisine käyntineen suli kummallisesti pimeän puistotien, tuoksuvan hiljaisuuden ja unelmoivan rauhan kuvaani. Emme puhuneet koskaan keskenämme. Tervehdimme toisiamme vaieten, ja hän liukui ohitseni. En tiedä miksei minua haluttanut edes kuulla hänen ääntään tai nähdä kasvoja, jotka hän peitti ruskean harson verhoon. Hän soveltui sellaisenaan tähän kuvaan, kentiesi ei hänen äänensä ollut sointuva eivätkä hänen kasvonsa kauniit. Silloin olisi vain suloinen harhakuva ollut poissa...

Mutta sellaisessa pienessä yhteiskunnassa eivät kaksi ihmistä, jotka kohtaavat toisensa samaan aikaan neljänätoista päivänä perätysten, voi enää jatkaa vaikenemistaan. On totuttu puhumaan...

En muista enää kuinka puutuimme keskusteluun. Eräänä päivänä nosti hän harson kasvoiltaan ja puhui. Ne olivat jo elähtäneet kasvot, tummat silmät ja alaspäin kaareutuva suu. Leuvassa oli kuoppa. Hän puhui hillitysti, oli kuin itseensä vetäytynyt surumielisyys olisi väreillyt enimpäin sanojen takana. Mutta mitä hän sanoi, oli raitista ja luontevaa.

Neiti Simony oli kuin kotonaan tässä viileässä puistokäytävässä, missä kesäyön unelmat valvoivat ja rannan aallot kuiskivat alakuloisina auringosta, joka vaipui mailleen, ja päivästä, joka häipyi pois.

Juttelimme aina vilkkaasti. Pakinamme aiheena oli joukko kaupungin asukkaita; hän ei seurustellut kenenkään kanssa, sanoi hän, äitinsä kuoleman jälkeen; viimeiset neljä vuotta oli hän elänyt hyvin hiljakseen; oikeastaan ei hän nähnyt koskaan muita kuin tohtorin.

"Brandt on hyvin miellyttävä", sanoi hän, "mutta hän on vapaa-ajattelija".

"Ja se on tietysti sangen pahoin?"

"Niin", sanoi hän hieman pysähtyen, "sangen pahoin. Mitä tahtovat he antaa meille sijaan? Meikäläisissä pienissä oloissa tarvitsee ihminen jotakin kaivattavaa — jotakin tätä korkeampaa. Ja niinpä on meillä kuolemattomuus."

"Mutta voihan hyvin uskoa kuolemattomuuteen, vaikkei olekaan kristitty."

"Ei meidän kuolemattomuuteemme. Olen hoitanut monia sairaita — he ovat kuolleet turvallisina, sillä he uskoivat kuolemattomuuteen. On kaiketi meillä kaikilla jotakin anteeksi anottavaa..."

"Tietysti."

Kävelimme jälleen hieman. Vesi liplatteli rannikkoa vasten, se kuului ikäänkuin soiton säveliltä.

"Mutta pidän paljo Brandt’ista; tavattoman paljo hänestä. En luule, että voisin olla niin rakastettava kuin hän, jollen uskoisi."

Minua pyrki naurattamaan.

"Ette saa nauraa", sanoi hän vakavasti ja käveli nopeammin, joutuen hieman edelle. "Kaikki paha pyrkisi valloilleen minussa."

Hän oli aina tyyni, ja hänen omituinen malttavaisuutensa johti keskustelua silloinkin, kun hän vaikeni. Sillä hän "kuunteli" usein. Itse Brandtkin, jonka väliin kohtasimme, antautui useimmiten mukaan tähän surumieliseen vaiteliaisuuteen, joka painoi naisolentomme luonteeseen erikoisen leimansa. Mutta väliin saattoi Brandt tulla taistelunhaluiseksi, kiihotti häntä silloin päähänpälkähdyksillään, kiusoitelii häntä pikku hyökkäyksillään. Silloin saattoi hän väliin tuohtua ja innoissaan mennä pitemmälle kuin tavallisesti, saattoi tuntea levottoman pohjavirran aaltoilevan hänen sanojensa lävitse.

Puhuimme kerran Chopinista.

"En soita häntä koskaan", sanoi hän melkein kiihkeästi. "Hän on sairaloinen."

"Niin, epäilemättä", vastasin. "Jokseenkin herkkähermoinen luonne, niitä ihmisiä, joita täytyy sääliä, koska he niin sanoakseni ovat aina kärsimyksille alttiina.

"Kärsimyksille alttiina? Sanokaa pikemmin: he tahtovat kärsiä. Ja sitte jälkeenpäin säveltävät he tuskistaan valsseja. Chopin leikkii kärsimyksillään..."

Hän puhui nopeasti, puoleksi pidättäen hengitystään, kuten aina, milloin hän innostui tai kiihtyi. Puistokäytävän hämärä oli melkein kuin yö, jotten voinut nähdä hänen ilmettään; ja jouduttuamme valoon puiden välissä, laski hän harsonsa.

"Soitatte häntä sentään väliin", kuului Brandtin ääni pimeästä. Äänensävy helähti terävältä.

Neiti käännähti äkkiä: "Sitä ette ole kuulleet koskaan" — — —

"Kyllä, neiti, kerran" —

"Silloin olette..." hän pysähtyi äkkiä, veti syvään henkeään ja sanoi hiljemmin: "Olette kuulleet väärin, tohtori Brandt."

Brandt kakisti kurkkuaan.

En tiedä kuinka keskustelu kääntyi ja Brandt tuli puhuneeksi Lassallesta.

"Tunnen häntä kovin vähän", sanoi neiti Simony.

"Silloin olisi teidän opittava häntä tuntemaan. Meidän on tosiaankin hyvä edes lukea suurista taisteluista täällä, missä kaikki taistelu on olematon ja tuntematon."

"Suurista taisteluista? Mitä niillä tarkotatte?" kysyi hän hieman pysähtyen.

"Yhteiskunnallisia taisteluja, myrskyjä merellä eikä meidän mitättömiä poreitamme vesilasissa.

"Käytätte aina niin merkillisen suuria sanoja, tohtori Brandt."

"Ah, puhun totta. Hapuilemme täällä pilkkopimeässä ja nukumme."

"Kuinka voitte sanoa niin? Te, joka olette lääkäri? _Täällä_ taistellaan myös — _pieniä_ taisteluja, olkaa varma siitä!"

Lainoset läikkyvät alhaalla rantakivien välissä, vieno suviyön tuulahdus, joka kuuluu ikäänkuin huokaukselta, häilyttelee lehmuksien lehviä hiljalleen. Pysähdymme valoisampaan puistotien aukeamaan.

"Kumpi taistelu on suurempi, sanoi hän, kääntyen Brandtiin, sekö, jota kukin ihminen taistelee hiljaa itsekseen vai yhteiskunnallinen taistelu, josta puhutte? Molemmat karkaisevat elämää — ja molemmissa vuotaa verta..."

"Mutta se on niin kirotun persoonallista. Suuressa näytelmässä näyttelee oma minäni niin surullisen pientä osaa", vastaa Brandt.

"Ei teille itsellenne, Brandt."

Hänen kasvonsa ovat levolliset, mutta niiden piirteillä on innostuksen ilme. Hän näyttää surupukuiselta voiton jumalattarelta.

"Älkää tuomitko hiljaisia yhteiskuntia, jotka _elävät_ hiljaisuudessaan. Olettehan itse kertonut minulle, ettei luonto koskaan nuku, ja että itse tänä iltanakin, jolloin kaikki on niin sopusointuista ja tyyntä, käydään itsepintaista, pelottavaa taistelua... Pienten yhteiskuntain laita, Brandt, on sama kuin luonnon laita tänä iltana: niiden elämä peittyy vain hiljaisuuteen ja hämyyn... Siitä voitte olla varma..."

Hänen äänessään oli omituisen pehmeä ja viehkeä helähdys, joka suli puistotien pimeänhämärään. Hämärä peitti vuonon kauttaaltaan, hiljaista kaikkialla. Oli kuin kesäyön äänettömyys olisi saanut puhevuoron.

"On jo myöhä", sanoi neiti ja meni edellemme. "Tulkaa teelle luokseni, niin soitan teille hiukkasen."

"Kaste on jo langennut", sanoi hän päästyämme pikkuportille. "Puutarhan voitte nähdä toiste". Hän avasi verannan oven ja pyysi meitä astumaan arkihuoneeseen. Heti tuotaisiin sinne valoa.

Huoneessa oli vahva kukkien tuoksu, resedojen ja ruusujen. Koko huumaava tuoksumeri, joka kasteen langetessa lemuaa ruusujen kukkasmaljoista ja jasminien kalkeista, virtasi tukehduttavina aaltoina sisään verannan ovista ja laskeutui tummanviheriäin uudinten poimuihin ja villaisille lattiamatoille.

Hän saapui itse sisään lamppu kädessään ja asetti varjostimen sen ylitse.

"Jasmiinit turmelevat ilman", sanoi hän, "se on oikeastaan inhottava kasvi."

Huone tuntui hieman synkältä. Raskaat uutimet, oviverhot ja matot — ne tuntuivat painostavilta. Mutta vähitellen tottui huoneeseen. Soma sopukka! Eräässä nurkassa oli vihkonen vapaasti järjestettyjä metsäkukkia, sanajalkoja, kamelisainiota ja voikukkia, kaisloja ja ruohoja, vuohensilmiä ja kämmekköjä, kaikki sikin sokin. Ja takimmaisena muutamia metsäruusun oksia, joiden kukat olivat kuihtuneet. Pianon yläpuolella Beethovenin kuva, suuri ja tummassa kehyksessä; Mozart ja Schubert rinnatusten Beethovenin alla. Pianon takana, sen ja seinän keskivälillä, seisoo rintakuva jalustallaan — en voi nähdä, kuka se on. Lampunvalo on heikko, se häipyy nurkkien hämärään, himmentyy vahvoihin mattoihin ja vakaviin väreihin, vilkkuu ja keskittyy yksinkertaiseen, kullattuun kehykseen suurella seinällä, häiläkehtää sinne tänne maalauksen ylitse sohvan yläpuolella...

Tämä taulu kuvaa pitkää, solakkaa, mustapukuista naista, joka eräältä parvekkeelta tuijottaa yöhön.

"Kaunis kuva, eikö totta? Ostin sen Wienissä."

"Mutta mitä maalari oikeastaan tahtoo esittää?" kysyn minä.

"Yhden tai toisen pikku jutun", vastaa hän hymyillen.

Illallisen jälkeen soitti hän. Ruokakamarissa olimme jutelleet iloisesti ja vilkkaasti. Brandt oli kertonut kaskuja kaupungista, ja neiti oli nauranut merkillisen nuorekasta nauruaan.

Täällä sisällä palasi alakuloisuus takaisin. Täällä oli jotakin painostavaa kaikessa, väreissä, ilmassa, hämärässä. Hän oli sytyttänyt pianon kynttilät. Minä seisoin ikkunan luona, josta näin hänet syrjävinoon. Brandt istui nurkassa painautuneena nojatuoliin. Ulkona puutarhassa lehahti tuontuostakin tuulenhenkäys huokaillen pensaiden oksille.

Hän soitti erään Beethovenin katkelman. Majesteetillisen tyyniä säveliä; ikäänkuin keinuvia maininkeja, meren vaipuessa levolle rajuilman jälkeen. Aavistaa myrskyä, joka on pieksänyt aaltoja, ajanut niitä edellään ja kattanut vaahdolla niiden harjat. Mutta nyt on rajuilma mennyt, ja tämä keinuva hiljaisuus on rajuilman kuolevaa kuminaa. Pitkäveteistä, yksisävyistä, melkein yksiäänistä. Haavoja, jotka sulkeutuvat, arpia, jotka paranevat. Puita, joiden latvat liehuvat, yötuulen tuudittamina...

Katselen syrjävinoon soittajan kasvoja. Suoraa nenää, suuta, joka on lujasti supussa, kuoppaleukaa. Vako nenävarresta suupieliin näyttää syvemmältä kuin tavallisesti, sen saanee aikaan varjo hänen poskillaan. Tumma puku kiertyy aivan pyöreitä olkapäitä, täyteläitä rintoja, kaarevia lanteita myöten ja valuu pehmeänä virtana matolle. Kohotan katseeni. Valon lepattava kajastus leikkii metsäkukkavihkolla, pujahtelee edestakaisin suurten meriruohojen välissä ja pysähtyy kuihtuneihin ruusuihin. Nyt näen rintakuvan: lepatteleva valo liitelee edestakaisin Nioben kasvojen piirteillä, joiden tuska näyttää virkoavan elämään tässä väräjävässä kajastuksessa... suu, joka on avoinna huutaakseen... katse tuskainen ja kauhistunut...

Puutarhan puut näyttävät tummilta röykkiöiltä taivaan hämärää valoa vasten.

"Ettekö laula meille?" kysyy Brandt nurkasta.

"Jos tahdotte". Hän kumartuu eteenpäin ja ottaa nuottivihkoa käsille, avaa sen ja alkaa soittaa. Tässä alkusoitossa on jotakin uutta, jotakin vahvaa, jotakin päättävää, jotakin vierasta.

Sitte laulaa hän. Hänellä on altto; miltei laulavaa puhetta, viehkeän mielistelevää ja himmeän väräjävää. Laulu on kentiesi hieman yksisävyinen, aaltoilevine säestyksineen se liitelee ja keinuu... Tunnelma kohoaa. Nainen pyytää rakastajaansa muistamaan, mitä antoi hänelle, sydämensä, kunniansa, elämänsä. Sävelissä on kuumeista levottomuutta, se kuuluu kuin katkonaiselta huudolta, nainen melkein huutaa miehen nimeä, kuiskaa viimeiset jäähyväiset... Sitte loppuu kaikki lyhyeen ja vihlaisevaan ääneen...

Laulajatar nousi äkkiä ja pysähtyi selin meihin verannan ovelle...

"Kaunis sävelmä", sanoi Brandt.

"Ja kauniit sanat", lisäsin minä.

"Vahinko vain, että niin suuri runoilija on niin suuri kuhnus". Brandt nousi ja tuli nurkastaan keskemmälle huonetta. Neiti Simony kääntyi nopeasti. "_Tunnetteko hänet?_" Hän oli kalpea — aivan valkonen — harmaan valkonen.

"Jaa, minulla on kunnia — tuntea häntä hieman..."

"Hieman? Brandt, se ei riitä, jotta olisi oikeutettu ihmistä tuomitsemaan." Neiti puhui terävästi ja pisteliäästi, saattoi tuskin tuntea enää hänen ääntään. "Tuomitsette aina liian nopeasti". Neiti tempasi hienoja kellonperiään — muuan rengas katkesi.

"Nyt saatte kuulla galopin." Se oli eräs Rubinsteinin konserttitanssi, iloista liritysten, juoksutusten ja äänilajin vaihdosten vilinää.

Sitte läksimme.

Brandt oli vaiti ja mietteissään. Kävelimme moneen kertaan edestakaisin puistokäytävää puutarhan edustalla.

"Kuinka kauvan neiti Simony on asunut täällä kaupungissa?" kysäsin minä.

"Kuusi vuotta. Hän tuli tänne äitinsä kera, joka osti tämän huvilan..."

"Ja sitä ennen?"

Brandt ei vastannut heti. En tiedä miksi, mutta minä en rohjennut kysyä uudestaan.

"Matkusteli hän paljon", sanoi hän vihdoin.

"Ettekö tunne mitään muuta hänen entisyydestään?"

"Miksi ylipäätäin luulette olevan entisyyttä?"

"Tuntuu siltä."

"Olette oikeassa. Tuntuu siltä..." Hän vaikeni jälleen, sanoi sitte tuokion jälkeen puoleksi pilkallisella äänellä: "Oh, kaiketi vain joku yksinkertainen tarina." Vaikenimme jälleen. Brandt käveli verkkaan, hieman kumarassa. Kun hän puhui, kuulosti se ikäänkuin ääneensä ajatellulta katkelmalta pitkästä ajatusjaksosta.

"Mennä vuonna, kun täällä oli rokko, johti hän kaikkea. Hän ilmottautui ensiksi toimintaan ja oli viimeinen menijä. Ja kaikki lankesi hänestä kuin luonnostaan"... Hän pysähtyi kuunnellen. "Kuuletteko?" kuiskasi hän. "Kuuletteko? Opus 34. Nyt soittaa hän Chopinia" — Ja sulavan valssin sävelet helkkyivät keinutellen meitä vastaan yöhön.

Minun oli lähdettävä. Matkatavarani oli hilattu majatalon yhteisvaunujen katolle. Brandt tuli juoksujalkaa viimeisessä hengenvedossa "sanomaan jäähyväiset ja antamaan siunauksensa".

"Sanokaa terveisiä neiti Simonylle", huusin vaunuista, "en tavannut häntä kotoa."

"Hän on mennyt hoitamaan erästä mökinleskeä, joka makaa kuolemaisillaan lavantaudissa. Käski tuoda sinulle paljon terveisiä."

Vaunut vierivät portista tasaiselle, kivitetylle kadulle. Sivuutimme konsulin talon välkkyvine ruutuineen ja lipputankoineen, apteekin tuulessa liehuvine ulkoakuttimineen, parturin kilven. Kauppias Sund tervehti portailtaan. Olemme jo maantiellä, ajamme vuonon rantaa myöten, käännymme kukkulan juurella.

Siellä seisoo hän. Pitkänsolakka olento ruumiinmukaisessa puvussa, ruskeine harsoineen. Hän viittaa kädellään, huutaa jäähyväiset. Kumarrun pitkälle vaunun ikkunasta.

Silloin käännymme — — — Näen harson... näen valkosen taskuliinan, vetäydyn takaisin vaunuihin.

Näen arkihuoneen tummanviheriöine mattoineen, metsäkukat, tunnen ruusuntuoksun, joka virtaa avonaisista ikkunoista. Brandt on piilottunut varjoon. Beethovenin sävelmä keinuu kuin loiskuvina aaltoina, yksisävyisenä syvässä majesteetillisuudessaan, — — hän itse... hänen äänensä, kun hän lauloi. Ja sitte se pehmeä äänensävy, jolla hän sanoi: "Niiden elämä peittyy hiljaisuuteen ja hämyyn." Ja Nioben kasvot, joiden tuskaa huutavat piirteet näyttävät väräjävässä valossa virkoavan elämään.

Palasin kotiin, vanhoihin oloihin, totutuihin tapoihin, entiseen elämään — oli lähellä etten unhottanut puistokäytävää ja parturin kilpeä. Itse neiti Simonyakin ajattelin harvemmin. Kului muutamia viikkoja. Sitte sain muuanna päivänä kirjeen Brandtilta.

Se oli hyvin lyhyt, kiireessä kirjotettu ja hieman epävarmalla käsialalla.

"Hän on kuollut", kirjotti hän. "Lavantauti, johon hän sairastui mökinleskeä hoitaessaan, voitti minun taitoni. Odotan teitä hautajaisiin ensi lauvantaina 12 aikaan."

Läksin taipaleelle ja saavuin kaupunkiin aamulla. Brandt oli maalla sairaskäynneillään ja näin hänet vasta kirkossa. Koko kaupunki oli siellä. Veisattiin virsi, kirstu kannettiin ulos ja me seurasimme perästä jalkaisin. Kuiskailtiin keskenään, ihmeteltiin ja kyseltiin, miksei oltu pidetty puhetta kirkossa. Jouduttiin niin kirkkomaalle.

Syyskuu oli jo loppupuolillaan, sellainen kirkas syyspäivä, jolloin kesän lämpö yhtyy syksyn ihmeelliseen kuuleuteen. Poikkesimme eräälle sivukäytävälle.

Näin kirstun aivan edessäni, se oli kokonaan sanajalkojen peitossa. Olipa joukossa tammiseppelekin... Hautausmaalla kukkivat vielä ruusut — — — kuinka kuoripojat kirkuvatkaan... Hänen vanha palvelijattarensa kulki kirstun rinnalla itkien. Hänen nyyhkytyksensä kuului kaiken aikaa... Missä oli Brandt? No, aivan jälessäni. Hänen silmänsä punottivat... Hän kai oli valvonut paljo —.

Pysähdyimme jo haudan reunalle.

Pappi astui esiin paljain päin.

"Tämän haudan reunalla ei pidetä puheita. Hän, joka on mennyt pois, tahtoi, että hänet tuomitsisi Jumala yksin...Kukaan ei tunne toista", sanoi hän usein minulle. "Mutta luulen tällä hetkellä voivani todistaa, että saatamme tässä lepoon naisen, joka kuului niihin, jotka uskollisesti kilvoittelevat, ja niihin, jotka hiljaisessa taistelussa voittavat kaikessa hiljaisuudessaan. Ottakoon Herra hänen sielunsa huomaansa! — Isä meidän, joka olet taivaissa..."

Syyspäivän kuuleus ympärillämme. Ylinnä haudan reunalla papin leveä olento. Kuinka rukouksen sanat sentään kuuluvat hartailta, ne ikäänkuin vierähtelevät hänen huuliltaan... Kuulen vanhan palvelijattaren lakkaamatta nyyhkyttävän. Se on kuin mikäkin säestys.

"Odottakaamme vähän", sanoo Brandt.

Kävelemme puhelematta edestakaisin. En rohennut kysyä, olin varma, ettei hän olisi voinut puhua purskahtamatta itkuun. Vihdoin hän rauhottui.

"Oli olemassa entisyys", sanoi hän äkkiä pysähtyen". Hän pyysi minua järjestämään asioitaan niin teinkin eilen illalla. Silloin löysin tämän"... Hän taisteli ankarasti liikutustaan vastaan. "Kirje hänelle, jonka laulun hän lauloi taannoisena iltana..."

"Runoilijalle?"

"Niin — ja sitte tämä kääre."

Otin kääreen käteeni. Siitä putosi muutamia kukkia.

"Ne ovat lapsen haudalta", sanoi hän, kääntyi ja kulki parisen kertaa edestakaisin. "Emmeköhän jo lähde?"

Haudankaivaja odotti meitä sulkeakseen portin. Hän löi sen kiinni, jotta rämähti.

Menimme vainajan asuntoon illan suussa, auringon lähetessä laskuaan.

Ei, hän ei voinut olla kuollut. Tuossa tuokiossa saapuu hän sisälle ja puhuttelee meitä ja hänen äänensä helähdys herättää uinailevat henget; hän istuu pianon ääreen ja soittaa, ja kaikki herää hänen soittaessaan. Nyt on kaikki vaipunut uneen. Kukat kuiskivat unissaan, viimeiset sävelet, jotka hän soitti, olivat laskeutuneet levolle, uinaillen keinuivat ne uutimien laskoksissa... kuolivat pois verannan viiniköynnösten lehtiin.

Huoneessa hämärtyi hämärtymistään. Kaikki uinaili, nukkui, unelmoi, muistot, sävelet, hänen äänensä helähdys... kaikki...

Mutta hän ei tullut koskaan sitä herättämään.

VOI IHMISTÄ, JONKA KAUTTA PAHENNUS TULEE!

Pappi nosti kasvonsa, ja hän näki, että oli päivä. Päivänpaiste virtaili puutarhan ylitse.

Tylsänä tuijotti hän kultasateen loisteeseen ikkunansa luona, ja hän katseli kukkapengermiä pitkävartisine ruusuineen ja sanoi: Niin —ne tarvitsevat vettä. Mutta päivän kilo häikäisi hänen unettomia silmiään ja herätti hänet tylsyydestään. "Oli jo päivä". Ja karvain mielin tunsi hän elämän taakan hartioillaan.

Mutta äkkiä hänen sisunsa kuohahti; ja vihoissaan kohotti hän nyrkkiin puristetut kätensä uhaten valoa kohden. Hän uhmasi päivää ja aurinkoa. Hän nousi ja tempasi käärekaihtimen alas; jok'ainoan päivän pilkahduksenkin sulkivat huolellisesti hänen vapisevat kätensä. Sitte heittäytyi hän sohvalle nurkkaan ja kyyristyi pimeässä kokoon kuin hautova kana.

Epätoivosta masentumaisillaan oli hän väännellyt käsiään, kurjana kuin pahoilla paisumilla lyöty Job oli hän huutanut Jumalalle. Hän oli repinyt tukkaansa Herran ruoskan alla, ja hän oli kutsunut häntä Jehovaksi ja kaikkivaltiaaksi ainoaksi. Nöyrtyneenä oli hän rukoillut Jesuksen syvien haavojen tähden; vaivaisena oli hän ryöminyt ristin juurelle vapahtajansa luo. Ja kaikki rukoukset, joita oli rukoiltu, ja jokaisen syntien ahdistaman tuskanhuudon oli hän lähettänyt taivasta kohden tänä yönä.

Mutta kun päivä tuli, silloin hautoi hän kostoa. Hän makasi kokoon kyyristyneenä, ja hän rukoili napistessaan, samalla hautoen kostoa.

Hänen ajatuksissaan kuvasteli verta, ja hän halusi tuntea lämpimän kurkun sormiensa välissä; tämä julmuus miltei niellyt hänen kostonhimoaan ja pannut häntä voimatonna kiroamaan itseään. Ja väliin mateli hän kostonhimossaan Jumalan edessä kuten liehittelevä koira, ja väliin kielsi hän sen.

Ei — ei — ei sittekään ollut mitään jumalaa. Näin ei mikään laupias olento rankaisisi, näin ainoimmasta ainoimmassa — ei, mitään laupeutta, mitään armoa ei ollut olemassa.

Ja jälleen näki hän _sen_ näyn, joka ajeli hänen ajatuksiaan: kuinka vaimo kumartui eteenpäin, kuinka hän hymyili onnellisena ja toinen — hänen nuori serkkunsa — painoi suudelman toisensa jälkeen hänen vaimonsa kaulalle.

Ei — ei — sittekään ei ollut mitään Jumalaa! Ei vanhurskautta, ei ikuista elämää, ei mitään jumaluuteen vivahtavaakaan...

Valhe, valhe!

Pappi kielsi Jumalan. Hän tallasi jok'ainoan pyhän nimen jalkojensa alle, hän väänteli jok'ainoan sanan, jotka oli itse puhunut; hän kirosi uskontunnustuksensa. Ja tuska kiihtyi tulikuumaksi raudaksi, joka poltti hänen sieluaan.

Mutta kostoa — kostoa!

Hän oli rakastanut niin lämpimästi, rakastanut yhden ainoan kerran, rakastanut puhtaasti, kuten sopii rakastaa isän Jumalan kasvojen edessä —.

Jesus, o, Jesus!

Ja hän kuulee suustansa tämän vanhan nimen, ja hän sylkäisee sen kuin inhoittavan sammakon kieleltään.

Pappi pilkkasi Jumalaa. Hän nimitti häntä jokaisella halveksivalla nimellä, jokaisella haukkumasanalla, mitä hänelle tuli mieleen. Ja tämän puolustukseen oli hän uhrannut elämänsä.

Hän heittäysi eräälle tuolille, ja hänen päänsä vaipui rinnalle. Hän näki silmiensä editse liukuvan koko elämänsä, päivästä päivään, aina aikaisimmasta lapsuudestaan alkaen. Hän oli elänyt äitinsä kera, kaksin, isän kuoleman jälkeen, ja he olivat jakaneet kaikki tyyni keskenään, pienet surut ja pienet ilot, ja lapsuutta oli seurannut nuoruus, ja hän oli alkanut vaeltaa samaa tietä kuin isänsäkin... Hän ei ollut koskaan ajatellut tulla muuksi kuin papiksi...

Sitte kohtasi hänet ensimmäinen surunsa: äitinsä kuolema. Hän oli kuollut Jesuksen nimi huulillaan...

Ja papin pää vaipui syvemmälle, ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Ja hänen itsensäkään tietämättä mutisivat hänen huulensa jälleen vanhoja nimiä... Koko hänen elämästään tulvivat nämä nimet häntä vastaan, hän rukoili, hänen _täytyi_ rukoilla, ja hän itki — kuinka hän itki...

Mutta kuinka — kuinka! Nyt täytyi hänen erota vaimostaan.

Silloin heräsi tuska uudelleen, mutta lievempänä, ilman riehuvaa voimaa; ja hoippuen, hiljaa valittaen, ryömi hän Jumalansa luo. Mutta erota, erota täytyi heidän — hänen ja hänen vaimonsa. Ei päivääkään, ei tuntiakaan saanut hän jäädä tänne.

Oi — Jesus — Jesus!

Hän rukoili eikä tiennyt mitään neuvoa; hän hoki samoja sanoja eivätkä ne tuoneet lohdutusta.

Ei ketään, ei mitään mihin tarttua.

Raamattu — raamattu — eikö se voinut koota hänen ajatuksiaan! Ja hän luki, käänsi lehden toisensa jälkeen — mutta ei käsittänyt niiden sanoja.

Mitä tuskia, mitä tuskia sentään! Hänen täytyi siis pois. Ja miksi? Silloinkos udeltaisiin ja kyseltäisiin ja arvailtaisiin! _Täältä_ leviäisi levottomuus — rauhattomuus kaikkiin sieluihin, täältä — paimenen majasta.

Suonenvedon tapaisesti käänsi hän lehteä, luki koneellisesti, luki saman jälleen.

Hän nosti käärekaihtimen ylös, luki kirkkaassa valossa, hien juostessa pitkin kasvojaan. Hänestä tuntui, että hän niin täydestä sydämestään vajosi sanaan, eikä mitään lieventävää, lohduttavaa, ei mitään; aina vain tätä yhtä ja samaa. — — ‒

Ja sellaista tulisi olemaan monet pitkät vuodet.

Ei — silloin hypähti hän pystyyn — ei, hän oli kunnianhimoinen mies.

Hän käveli kävelemistään, tunsi olevansa väsyksissä, tarttui jälleen tylsästi suureen kirjaan ja luki.

Kun kaikki kävi ympäri — ja hän vaikeni — ja hän kärsi. Suuttumuksestaan vapautuneena hän ainoastaan kärsi.

Hän tunsi huimausta, kaikki tuntui soluvan pois — hänen silmänsä paloivat. Pappi palasi jälleen pyhäänsä; seisoi huoneessa ennallaan pystyyn kohotetuin käsin.

Ja viime kerran syöksähti hän raamatun ääreen — kuten nälkäinen eläin.

Hän etsi, avasi paikan, ja vauhdikkaasti luki hän kerta kerralta nämä sanat:

"Voi ihmistä, jonka kautta pahennus tulee; parempi hänelle olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen kuin että hän yhden näistä pienistä pahentaa."