Part 1

language: Finnish

KAUNIS PÄIVÄ YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Herman Bang

Suomentanut

Juho Ahava [Lauri Soini]

Porissa, G. Roneliuksen kirjakauppa, 1908.

SISÄLLYS:

Pappi Katkelma Chopin Voi ihmistä, jonka kautta pahennus tulee! Rakkautta Franz Pander Kaunis päivä "Sinä kyllä muistat minut" Rosenbergin puutarhassa

PAPPI

Taloon vei rinnettä alaspäin pieni sivutie, jonka molemmin puolin rehottivat salavat ja joka oli täpötäytenään aika suuria kiviä, jotta sitä myöten olisi ollut vaarallista ajaa vaunuilla; se muuten ei pohjaltaan merkinnyt mitään, sillä tietä eivät koskaan vaunut kulkeneet. Pastori Skeel ei pitänyt hevosia eikä vaunuja, ja milloin hänen oli mentävä pitäjälle tai hänen vaimonsa ostoksille kaupunkiin, täytyi heidän aina kulkea jalkaisin, jollei kirkkoherra tarjonnut hänelle paikkaa vaunuissaan korvaukseksi niistä kotikasteista, joita hänen toverinsa oli hänelle toimittanut. Kirkkoherra oli pyyleähkö, mukavuutta rakastava mies, joka oli mieluummin valinnut pienemmän yksikirkkoisen seurakunnan kuin toisen suuremman, jossa oli kaksi kirkkoa, ja hän ei pitänyt kotikasteista. Sitä paitsi ei kuuron Skeelin tarvinnut sentähden lyödä mitään laimiin: hänen grönlantilainen virsikirjansa tuli kyllä vielä valmiiksi. Sentähden nähtiin aika tiheään pastori Skeelin kumaran olennon täydessä virkapuvussaan kulkevan pitäjälle ja kotiin pientä sivutietä salavain välitse ja suurten kivien ylitse, milloin kastamaan, milloin myöskin viemään jollekin köyhälle kuolevalle viimeistä lohdutusta. Ja milloin hän näinikään meni pyhän virkansa tehtäviin, näytti hän melkein onnelliselta, niin että kirkkoherran täytyi myöntää olevan melkein oikeassa, kun hän, hieman erimielisenä lääkärin kanssa, arveli että oli hyvä työ ajaa tämä kuuro mies koiranilmaan, lumipyryyn ja raesateeseen ja kirvelevään pohjoistuuleen.

Muuten oli pastori Skeel melkein aina kotona. Hänen kuuroutensa rasitti häntä eikä hän mielellään tahtonut olla kenellekään taakaksi. Siitä syystä oli hän viime talvena sanoutunut irti L'homme-illoistakin, joita hänellä oli ennen ollut kirkkoherran ja lääkärin kera. Oikeastaan rakasti hän peliä, mutta hänen vaimonsa oli huomannut hänen olevan toisille rasitukseksi. Niinpä päätti hän alistuvalla huokauksella lähettää epuun lähimmäksi tiistaiksi, ja siitä pitäen tuli maanmittari kuuliaisemmaksi kolmanneksi mieheksi.

Skeel oleskeli kotona kansatieteellisessä museossaan, kuten lääkärin nuori rouva sukkelasti nimitti hänen asuintaloaan. Ja tosiaankin se oli melkein museo, kummallinen kokoelma vanhanaikuisia, epämukavia huonekaluja: tuoleja suurine korkeine selustoilleen; karkeatekoisia, koleita kaappeja ensimäisen keisarikunnan aikana tavallisille leikkauksineen; vanhoja kellastuneita kuvia piirteineen, joita tuskin saattoi erottaa; kiinalaisia vääntösoittimia, joita eräs hänen vaimonsa sukulainen oli tuonut Confuciuksen maasta mukanaan kotiin; päivänvarjostimia ja natisevia rasioita, joissa aina oli pienempi sisällään, ja kiinalaisen kaunottaren silkkipuku; hiilipiirros merimiehestä, jolla olivat kiinalaiset silmät; rivit pitkiä piippuja, joiden koppiin oli maalattu hullunkurisia päitä, jotka olivat kuvaavinaan Napoleonia, Josefinaa ja Marecal Ney'tä. Sitte kaikki grönlantilaiset esineet: haahkanuntuvamattoja ja linnunsulista taiteellisesti tehtyjä viuhkoja; suuria linnunmunia ja pehmeitä nahkoja; veitsiä ja talouskaluja, ja sitte kuva hänen pappilastaan, joka oli puuhun leikattu pitkinä talvipäivinä raanilampun valossa yhdellä ainoalla veitsellä; katto on irtonainen, ja jos sen nostaa pois, näkee arkihuoneessa jokaisen esineen tarkoin jäljennettynä oikealla paikallaan. Samoin kirkko penkkiriveilleen ja saarnatuoleineen, vieläpä seinille merkittynä samat virretkin, joita seurakunta lauloi hänen viime kerran saarnatessaan. Mikä suunnaton, kärsivällisyyttä koetteleva työ laittaa tämä kaikki tavallisella veitsellä! Ennen kaikkea, mitä lapsellista hartautta vaadittiinkaan tämän tekemiseen! Niin, talo oli museo, mutta hänelle ja hänen vaimolleen oli jokainen esine, yksinpä pienin linnunmunakin, persoonallinen muisto. Sanankuulijat täällä ylämaassa olivat häntä rakastaneet niin suuresti — mutta sitte tuli kuurous, ja nyt istui hän täällä pienen tien varressa 300 riikintaalarin eläkkeineen ja grönlantilaisine virsikirjoineen.

Hän oli eräällä pitkistä matkoistaan täällä ylhäällä lumen maassa, missä reki kulkee milloin jäätyneen maan ylitse, milloin, kun saavutaan vuonoon, jäätyneen meren ylitse. Hän tahtoi mennä muutamiin yksinäisiin majoihin, uudisasutuksen eteläpuolelle. Oli jotakin uutta, että pappi näinikään taivalsi jokaiseen eri majaan kertomaan hänestä, joka köyhiä vapahtaakseen tuli köyhimmäksi ja pienimmäksi kaikista. Mutta pastori Skeel teki niin... Eräällä näistä matkoista, hänen ollessaan vuonolla, läksi jää äkkiä liikkeelle... Hänet pelastettiin, ja hän vaelsi myöskin edelleen uudisasutuksen eteläpuolisiin majoihin, mutta kun hän palasi kotiin, oli hänen kuulonsa melkein kokonaan mennyttä kalua. Hän olikin viettänyt kahdeksan tuntia koko alaruumiiltaan peittyneenä jääkylmään veteen.

Ja hänen vaimonsa kärsi nähdessään ijänikuista lunta, joka kimmelteli ja välkkyi kuten tuhannet jalokivet. Hän oli tullut melkein sokeaksi. Ja he vetäytyivät erilleen maailmasta kotioloihin, ja kukaan ei tuntenut heidän kieltäymystään eikä ihaillut heidän uhriaan. Mutta sitä eivät he kaivanneetkaan.

Lehtimajassa vihreine pöytineen ja vihreine penkkeineen on viileää. Villit viinimarjapensaat ovat kasvaneet rehevästi ja varjostavat tiheinä aurinkoa vastaan. Tänne menevät he sentähden iltapäivin... Aamupäivä kuluu virsikirjan kääntämisessä; hän kääntää verkalleen, eihän hänellä ole mitään kiirettä; ja kun virsi on valmis, lepää hän kauvan sen jälkeen. Silloin ottaa hän usein käsille käsikirjotuksen, pitkien tuntien hartaan työn, ja hän hiljaisesti iloitsee siitä, että kaikki nämä ihanat laulut ovat nyt lauletut täällä ylhäälläkin pitkien öiden maassa...

Vaimo puuhailee huoneessa ympärinsä, keittää ja laittaa ruokaa. Tulee sitte ruok'aika, ja hän tuo ruuan pöytään — aina miehensä yksinkertaisia mieliruokia, jotka muuten aikojen kuluessa ovat vähitellen tulleet hänen omikseenkin.

Syötyään siirtyvät he lehtimajaan, ja pastori lukee ääneen. Hän lukee yksitoikkoisella äänellä, siten kuin tavallisesti kuurot, jotka näyttävät kuulevan oman äänensä ainoastaan epäselvänä muminana, nukuttavana ja ilman vivahduksia. Mutta hänen vaimonsa mielestä lukee hän aina yhtä kauniisti kuin silloin, kun hän heidän kihlausaikanaan luki hänelle ensi kerran "Akselia ja Valborgia".

Väliin hän pysähtyy lukemisessaan ja kysyy yhtä ja toista. Hän tietää aina, mitä toinen tulee vastaamaan, mutta hän kysyy kuitenkin ainoastaan kuullakseen vastauksen, jonka arvaa ennallaan.

"Olipas se tuhma juttu, Jakob", sanoo vaimo.

"Mitä sanot?" kysyy toinen käsi korvalla.

"Sanon, että se on tuhraa juttu... sellainen ei minuun pysty"'.

Pastori nauraa. "Päätät kai meistä itsestämme, vaimo", sanoo hän. "Mutta kyllä se kävi meiltäkin jokseenkin yksinkertaisesti. Sinut oli helppo pyydystää, äiti".

Hän puhuttelee usein vaimoaan "äidiksi", siitä pitäen, jolloin poika vielä eli — heidän ainoa poikansa, joka heidän täytyi haudata tänne ylhäälle lumeen.

"Se ei ole totta, Jakob", sanoo vaimo ja punastuu. "Sinulla vain ei ollut rohkeutta, ja minä tahdoin auttaa sinua..."

"Niinpä kyllä. Ja kun minä silloin poimin sen punaisen ruusun ja annoin sen sinulle, suutelit sinä sitä muitta mutkitta..."

"No, niin, ja mitä sitte?"

"Silloin olimme kihlatut..."

"Oletko minulle siitä vihainen, Jakob?" kysyy vaimo veitikkamaisesti aivan hänen korvaansa. Ja kun hän on kerran tullut niin lähelle, sulkee mies hänen suunsa suukkosella.

Mutta pastori puhui totta. Hän oli ollut tytön isän apulaisena silloin. Tyttö oli kaksissa kymmenissä, oli solakka ja vaaleaverinen ja virkeä; hänen silmänsä säteilivät, ja hänen poskensa olivat punaiset, täyteläät ja pyöreät kuin kypsät omenat. Ja hän, nuori apulainen, rakasti tyttöä arasti ja tuskallisesti kuten lapsi. Pöydässä lukiessaan rukousta ja kirkossa saarnatessaan katsoi hän ainoastaan tyttöön, ja usein pyysi hän jumalalta anteeksi, että hän ajatteli enemmän Marien kauneutta kuin oman sielunsa autuutta. Mutta hän ei tohtinut tyynnyttää rauhatonta sieluaan kysymällä tytöltä ja pyytämällä hänen kättänsä...

Niin kohtasivat he eräänä päivänä alhaalla pappilan puutarhassa. Tyttö kantoi käsivarrellaan koria täynnään puutarhamansikoita, jotka hän aikoi viedä eräälle sairaalle. Mutta kun nuori pappi näki hänet puistokäytävällä puutarhan alimmaisessa reunassa, pelästyi hän ja tahtoi kääntyä takaisin. Tyttö oli kuitenkin nähnyt hänet ja huusi hänelle — tuli sitte reippaasti käytävää ja käveli hänen rinnallaan. Kuinka hän oli kaunis! Pyöreät kasvot, vaalea tukka, joka valui vapaana korvien takana — suloisten, vaaleanpunaisten korvien — ja nenä, joka oli pikkuruisen pystyssä, aivan pikkuruisen. Ja sitte hymy, joka melkein aina leikki hänen huulillaan ja joka aina teki hänet niin pelottavaksi.

Nuori pappi tahtoi sanoa jotakin — yhtä tai toista. Mutta hän ei saanut suustaan yhtä eikä toista; kentiesi siksi, että hän todellisuudessa tahtoi puhua vain _yhtä_ — ja tämä ei kohonnut hänen kurkustaan.

"Mitä te ajattelette?" kysyi tyttö heidän ollessaan keskellä käytävää.

"En mitään", sanoi toinen ja käänsi päänsä kokonaan pois, sillä hän tunsi punastuvansa.

"Ette mitään", kertasi tyttö hymyillen ja vilkasi sivulleen, johon toinen oli jäänyt seisomaan, repien ruusuja ja sirotellen niiden lehtiä maahan.

"Mutta Skeel, tehän ryöstätte ruusut aivan ilman aikojaan..."

Toinen tuli yhä punaisemmaksi ja lakkasi yht’äkkiä.

"Niin..." sanoi hän koneellisesti.

"_Voihan_ ruusuja käyttää paremminkin kuin repimällä niistä lehdet pois", sanoi tyttö ja hymyili yhä, sellaista veitikkamaista hymyä, joka piili alhaalla suupielissä ja jota hän ei voinut hillitä.

"Niin", sanoi toinen ja kääntyi ikäänkuin jysäyksen saatuaan. "Voisihan sitä, voisihan sitä..." Hän kompasteli sanoihin, painiskeli niiden kanssa uudelleen ja avasi suunsa puoleksi... Mutta, ei, ne eivät tahtoneet tulla esiin. Silloin jätti hän koko seikan silleen.

"Antaisit niitä esimerkiksi minulle", sanoi Marie, ja astui askeleen esiin. Hymy oli nyt päässyt kokonaan valloilleen.

"Niin". Hän tahtoi kääntää pois katseensa, tahtoi katsoa maahan tai taivaalle, ei vain tyttöön. Mutta tyttö veti hänen katseensa puoleensa, ja hän kohotti sen arasti ja rukoillen.

"Niinpä tee se sitte", nauroi tyttö ja meni aivan hänen lähelleen ja vaaleanpunaiset korvat punottivat paljo helakammin.

Poika taittoi ruusun ja ojensi sen tytölle vapisevin käsin. Mitä ihmettä? Veikö tyttö sen huulilleen, suuteliko se hänen kukkaansa?

Niin — niin olivat he kihlatut. "Poimin ruusun", oli pastorilla tapana sanoa, "niin, ja silloin oli hän minun..."

Illan suussa kävelevät he pienellä tiellä, vaimo kiertyneenä miehensä käsivarteen. Alhaalla sillan luona istuutuvat he jäkälikölle ja katsovat länttä kohden... iltaruskon punaamiin pilviin.

Näin kuluvat päivät valkoisessa talossa pienen tien varrella, kesien ja talvien, talvien ja kesien yhä vaihdellessa. Ja toivottavasti kuuro pappi ehtii päättää grönlantilaisen virsikirjansa, ennenkuin hänen silmänsä sulkeutuvat.

Sillä on ainoastaan harvoja, jotka rakastavat työtä, mistä kiittävät ainoastaan muutamat eskimot, ja jonka palkka on ainoastaan itsessään.

KATKELMA.

Tässä huoneessa oli kummallinen tuoksu, ei hyasinttien eikä heliotropien eikä ruusujen eikä ylipäätään minkään kukkien — ei, oli kuin tässä viehättävässä huoneessa jokainen uudin, jokainen tummanpunainen oviverho, jokainen paksu pöytäliina ja leposohvan tyyny huokuisi imelänkirpeää sulotuoksua, jotta ilma tuli raskaaksi ja oli vaikea hengittää.

Myöhään elokuulla, kesän lähetessä loppuaan, on päiviä, jolloin kuumuus on tukehduttava, ukkonen raskauttaa ilman; ja kaikki kukat tuoksuvat väkevämmin, heliotropit ja myöhäiset jasminit, huumaavammin, hurmaavammin. Ja nämä päivät ovat samalla kertaa kesämme jäähyväiset ja sen pääseminen täydellisyyteensä.

Korkeain lamppujen valo hämmentyy oviverhojen tummanpunaiseen atlakseen, välkkyy ja kipenöi hyllypöytien pikkuesineillä, laskeutuu hyväillen pehmeille divaneille, ja tummanpunainen atlas leikkii ja ilvehtii valon ja sen säteiden kera ikäänkuin hehkuvat rypäleet, jotka säkenöivät auringon heijastusta yksinpä viiniköynnösten varjostavassa hämärässäkin. Niin hehkuvat himmeässä valossa oviverhot, pöytäliinat ja tuolien silkkipäällystät. Tulenloimotus kaminista läikkyy edestakaisin, iloisesti leikkien mattojen kukkavihkoilla. Valo ja varjo vaihtelevat tiikerinnahkalla kaminin edessä, pimeyden rajaviiva kiemurteleksen eteenpäin ja peräytyy jälleen.

Ainoastaan pöydälle ja _häneen_, joka istuu kirjansa ylitse kumartuneena, valaa korkea lamppu täyttä valoaan. Hän on vielä lapsi pehmeine piirteilleen ja poskineen, jotka ovat untuvanvienot kuin naisen posket. Silloin kun muinoisen mestarin oli veistettävä nuori Augustus, antoi hän hänelle tämän otsan ja nämä huulet. Ja suuret silmät katsovat unelmoiden eteensä, ikäänkuin alituiseen odottaisivat vastausta johonkin kysymykseen. Lapsi vielä — hänen äänensäkin helähtää verhotusti kuin naisen ääni, houkuttelevasti kuin lapsen ääni, kun se rukoilee...

Rouva istuu nojautuen taaksepäin sohvan tyynyä vasten ja kuuntelee varaten päällänsä käsivarteensa ja silmät puoleksi sulettuna: Juno näöltään. Kaulan kellertävän helakka valkeus pilkistää mustien nypläysten takaa ja rinta kaareutuu korkeana tumman atlaksen alla. Käsivarsi on liukunut taaksepäin; ja ranteesta, joka on pyöreä ja tasainen, seuraa katse täytelästä käsivartta myöten kyynäspäähän. Hänen kasvonsa lepäävät varjossa. Täyteläät, pyöreät huulet, suora nenä, matala otsa, joka piilotteleksen aaltoilevan tukan alla. Ja silmät tuikahtelevat pitkien silmäripsien takaa ja vaipuneiden luomien alta kuten leimahtelevat liekit, jotka pikaisesti syttyvät ja sammuvat jälleen.

Mutta rouva on vaiti ja uinailee enemmän kuin kuuntelee.

He lukevat kirjaa "Jason med detgyldne Skind".

Kävelyjä puutarhassa, lemmenkohtauksia eläintarhan puiden alla.

Rouva tietää, että siinä, mitä poika lukee, kerrotaan rakkaudesta, ja ääni helkkyy hänen korviinsa kuin aaltoileva sävellys, johon hän itse sovittaa sanat. Mutta kun poika kääntää lehteä ja kohottaa silmänsä, yhtyvät heidän katseensa äkkiä, pojan katse aran, miltei tuskallisen kysyvänä, rouvan katse säteilevän loistavana, kehottavana. Ja lukiessaan poika kuulee sydämensä sylkyttävän, kuten levottomassa ristiaallokossa, ja hänen kurkkunsa kuristuu kokoon.

Vähitellen muuttuu hänen äänensä hiljaisemmaksi, ikäänkuin tukehtuneeksi, ja poskien punotus vaihtelee kalpeuden kera. Silmien loiste tulee, kosteaksi, ikäänkuin uivaksi...

Hänen ympärillään kimmeltää tummanpunainen atlas ikäänkuin hämärän pyhäkön himmeässä, uinailevassa valaistuksessa, ja milloin hän kohottaa katseensa, kohtaa hän rouvan katseen.

Hän pitelee suonenvedon tapaisesti kirjan lehtiä, häntä äkkiä vilustaa, hän näyttää olevan melkein pyörtymäisillään.

Rouva nojautuu enemmän selkäkenoon ja punoo hiuskiharoitaan sormiensa ympärille.

Poika on ehtinyt Felixin päiväkirjaan. Kirjaimet karkeloivat hänen silmiensä edessä, huoneen raskas ilma hämmentää hänen mielensä, hän ikävöi ulkoilman raittiutta, viileyttä; hänen hampaansa kalisevat, kuitenkin on hänellä kuuma. Ja hänestä tuntuu, että hänen on huudettava ääneen tukehduttaakseen verensä suhina, joka panee hänen korvansa soimaan, mutta sanat tukehtuvat hänen kurkkuunsa... Hän on purskahtamaisillaan itkuun — hänen on ylen vaikea pidättää kyyneleitään...

Rouva sulkee silmänsä kokonaan, silmäripset värähtelevät ja sieramet vavahtelevat.

"Kuten suolavesi elvyttää haaksirikkoisen janoa, samoin elvyttää hänen rakkautensa minun janoani'.

"Felix raukka", kuiskaa poika.

"Miksi? Hänen _täytyi_ kuolla",

"Täytyi kuolla?" Poika sulkee kirjan ja suuntaa katseensa rouvaa kohden. Hänellä on ikäänkuin harso silmiensä edessä.

"Niin, olihan hänen rakkautensa ainoastaan unelma".

Rouva nousee hymyillen.

"Mutta mitä te muuten ymmärrättekään rakkaudesta, te, lapsi!"

Lapsi, ei, hän ei ole mikään lapsi; hänhän rakastaa, kuten mies, rakastaa, tietäähän sen toinenkin, hänen täytyy se tietää.

Kas, kuinka hän kulkee hiljalleen lattian ylitse keinuttaen lanteitaan, pyöreitä, tukevia lanteita. Ja keskellä huonetta kääntyy hän hymyillen. Voiko joku muu nainen hymyillä noin? Noin viehättävän hurmaavasti, kuten hän! Painaa ainoakaan suudelma näille huulille, jotka hymyilevät... Pojan posket palavat, ja hänen huulensa ovat kuivat, suonet hänen otsallaan paisuvat. Oi, kuinka hänen huuliaan kuivaa!

Rouva istuutuu puoleksi lepäävään asentoon tulen ääreen.

"Rakkauden täytyy elää", sanoo hän hiljaa, nähtävästi enemmän itsekseen kuin pojalle. "Rakkaus on elämää — hänen rakkautensa oli vain unelma".

Hän vaikenee. Pojan korvat soivat, mutta huminan lävitse kuulee hän rouvan sanat kuin oudon helinän jostakin kaukaa. Hän katsoo tätä kohden. Tämä lepää leposohvalla, varaten kyynäspäähänsä, puoleksi selällään, kaminin loimotuksen suudellessa hänen hiuskutrejaan. Kas, kuinka valo liitelee edestakaisin!... Kunpa saisi vain nähdä hänen silmänsä — niin loistavina kuin äsken... mutta hän on kääntänyt kasvonsa poispäin ja tuijottaa tuleen... Kuinka poikaparkaa vilustaa, ja koko ajan tuntee hän olevansa tukehtumaisillaan, ja on kuin julma käsi puristaisi häntä kurkusta pitkillä sormillaan.

Mitähän, jos hän pakenisi? Ulos, pois, raittiiseen ulkoilmaan... tai mitä, jos hän...? Ei, mahdotonta, hän ei tohdi, ei tohdi sitä...

Mutta hänen täytyy puhua. Tämä äänettömyys täytyy katkaista, sitä ei voi sietää. Ja hetki hetkeltä, minkä se kestää, käy se sietämättömämmäksi... eikä toinen puhu mitään, ei kerrassaan mitään.

Mutta nyt kääntyy hän ja hymyilee. Poika näkee hänet ikäänkuin sumun lävitse, näkee hänet kaukaa, kaukaa... kaukana lepää hän hymyillen, liekehtivä tulenloimo kasvoillaan...

"Niin, rakkaus on elämää", sanoo hän hymyillessään.

Ja vaikenee tuokion.

— Elämää.

— Elämää.

— Hengitystä ja elämää.

Se helkkyy uudestaan ja uudestaan kuin sammuva kaiku pojan korvien huminan lävitse. Mutta — hänhän tarvitsi tuskin muuta kuin ojentaa kätensä koskettaakseen toisen tukkaa...

Tämä katsoo häneen pitkään, nojaa päällänsä käsivarteensa ja sanoo:

"Lapsi."

Tuhansia hyväilyjä oli tässä ainoassa äännähdyksessä, tuhansia suudelmia ja tuhansia hyväilyjä.

"Suuri lapsi te olette, suuri lapsi." Ikäänkuin poikaa viihdytelläkseen silittää hän kädellään hänen päätänsä. Mutta poika tempaa hänen kätensä luoksensa, ja höpisten joitakin sanoja, joita hän tuskin itsekään ymmärtää, peittää hän hänen kätensä janoisten huultensa tuhansilla suudelmilla... lapsiraukan ensimäisillä lemmensuudelmilla...

"Hengitystä ja elämää."

CHOPIN.

Olin saapunut sinne tutkiakseni muutamia vanhoja kuvateoksia vanhassa lääninkirjastossa, ja tutkimukseni kestivät, kuten melkein aina, kauvemmin kuin olin odottanut. Oikeastaan ei ollut vieraan erittäin hauskaa puolijoutilaana viettää aikaansa pienessä, helteisessä kaupungissa; vapaahetkinään istua torkutellen kirjan ääressä epämukavalla tuolilla majatalon huoneessa, jossa ei ollut aavistustakaan vuosisatamme mukavuuksista, jonka seinät olivat valkaistut ja istuimet verhotut jouhikankaalla ja täytetyt heinillä, jonka ainoa taiteellinen koristus oli vanha Fredrik kuudennen muotokuva, jonka vuode oli hirviömäinen kummitus täynnä suuria tyynyjä, jotka kesäisen kuumuuden keskellä peittivät onnettoman, hikisen asukkaan hanhenhöyheniin ja kotitekoisiin reivaskankaihin kuin mihinkin mereen; nojata taivastellen ulos ikkunasta ja katsella alas kirkkaalle kadulle, missä konsulin punainen talo lepäsi ja levittelihe päiväpaisteessa ja pöyhisteli peililaseineen ja lipputankoineen. Kadun alapäästä näkyi apteekkarin likaisenharmaa talo monine valkoisine ulkoakuttimineen ja kauppias Lundin vanhanaikuiset kiviportaat sekä oikealta nuoranpunojan ja parturin kilvet. Parturi oli tosin kuollut, ja leski oli lopettanut liikkeen, mutta keltainen kilpi oli jäänyt seinälle. Leski ei hennonut sitä poistaa eikä se tehnyt mitään, vaikka se riippuikin siellä: tiesihän koko maailma, että parturi oli kuollut — ja kilpi koristi katua. Ei muuta mitään, ei kerrassaan mitään nähtävää koko helteisellä, hiljaisella kadulla pitkin pituuttaan. Ja päätään käännettyään näki edessään pölyisen ja helteisen maantien, muutamia poudittuneita vainioita ja kaukana taivaan rantaa vasten mäen, joka lepäsi kesantona kynnöksellään. Vinoon ikkunastani oli pikku näköala "kujalle". Kujan reunalla vihersi muutamia puita, jalkakäytävän lehmuksia.

Kaupunki oli ylpeä näistä jalkakäytävistään, ja sillä saattoi olla syytäkin ylpeyteensä. Siellä olikin muutamia kauniita puistokäytäviä; kauniita aamupäivällä, kun kesähelteen utu häilyvänä harsona peitti vuonon ja rannikon, kun helle paahtoi rannan kiviä ja pani uimahuoneiden katot miltei tulta liekehtimään. Silloin istui mielellään viileään varjoon piiloutuneena ja katseli päivänpaisteen leikkiä, kuinka se taittui kesäpäivän utuun, liukui eteenpäin liplattelevaa vedenpintaa myöten ja karkeloi vienon vihurin väreiden kera. Säteet säkenöivät ja taistelivat, taittuivat tuhansin heijastuksin, ikäänkuin kietoutuen utuun, jonka olivat itse luoneet... Mutta itse istui katsoja varjossa. Suloiset olivat puistokäytävät myöskin illalla. Helottava hämärä peittää kuin hohtava usva, kuin huntu päivän, joka on tuleva, kaikkialla lammeilla ja vuonoilla, jotka ovat sumunhuurteiset kuin mikäkin väräjävä peili, joka on hengityksestä tullut kosteiseksi. Mutta kosteisen huounnan alla leikkii sentään välkkyvä peilipinta säteiden ja valon kera. Aallot kimaltelevat ja välkkyvät, väikkyvät loistetta paeten, haipuvat pimeyteen, joka rusottaa kuin tummankiiltävä metalli, taittaen kokoamansa monenväriset säteet orvokinväriseen vivahdukseen ja heittäen ne lannistettuina takaisin taistelemaan tuhansien kimallusten kera, jotka leimahtelevat ja sammuvat ja telmivät valoväikkeessä. Mutta täällä lehmusten tiheikössä piilee pimeys tuoksahtelevana ja viileänä. Kuinka onkaan tämä pimeys salamyhkäinen — uhkuessaan lehmusten imelää tuoksua, veden raikkautta, oksien kuiskailevaa kahinaa ja kesäillan unelmia.

Ja puistokäytävät kiertävä viheriänä vyönä koko kaupungin ympäri. Ne kulkevat pitkin vuonoa, rantapengermän vartta aina kirkkotarhaan. Kuinka se onkaan ihmeen hiljainen kirkkotarha, tuuhea ja vihreä kuin rauhan lehto! Juuri rauhan! Kaupunkilaiset eivät kuleksi täällä eivätkä lapset saa myllertää hautakivien keskellä. Kaikki on aivan hiljaa. Jokunen yksinäinen sureva astelee hautojen välitse salavain riippu-oksien ja alakuloisten lehmusten alla, laskee seppeleensä haudalle ja menee hiljaa, kuten on tullutkin.

On kuin arasteltaisiin tätä paikkaa, pyhällä, kunnioittavalla arkuudella. Silloin tällöin avaa haudankaivaja suuren, rautaristikoilla varustetun portin, ja kellojen soidessa virtaavat kaikki kaupunkilaiset kokoon, niin miehet kuin naisetkin: kirkkotarha on saanut haudan lisää. Tullaan sanomaan jäähyväisiä sukulaiselle — täällä ovat kaikki sukulaisia keskenään — omaiselle, joka on lähtenyt pitkälle matkalle. Ja kun pappi, kaikkien paljastaessa päänsä, on siunannut hänen lähtönsä, menevät kaikki hiljaa kuten tulivatkin. Sitte suljetaan iso portti ja kirkkotarhan rauhanlehto uinailee jälleen yksinäisyydessä ja äänettömyydessä.