Part 4

Mutta hän oli suuri sielu. Siksi asettui hän muiden pikkusielujen yläpuolelle ja rupesi arvostelijaksi. Eräänä harmaana päivänä (hän valitti näet myös ilmaa syyksi, ettei hän voinut kirjoittaa) oli hän huolimattomana hetkenä, tappaakseen tyhjää ikävyyttään lähettänyt erään kuivan ja terävän arvostelun paraimman kirjailijatoverinsa teoksesta. Arvostelun alku oli täynnä loistavia otteita Tainen, Brandesin lauseista; kaikista kiertelevistä moitteista huolimatta oli arvostelun loppu suojelevan kiittävä ja siinä oli pieni pala, jonka irtireväistynä kokonaisuudesta sopi irtoleikkelynä painattaa sanomalehtiin kustantajan reklaami-ilmotuksena. — Seuraavana päivänä hymyili kustantaja hänelle ystävällisesti kadulla. Nyt tuli hän yht'äkkiä vaikutusvaltaiseksi. Salaisesti kasvoi hillitty viha hänen sielussansa. Hän täytti entisen hedelmättömän elämänsä kirjoittamalla arvosteluja, niitä tulvimalla tulvi nyt sanomalehtiin ja aikakauslehtiin. — Hän oli lukenut hiukan estetiikkaa, mutta hänen yliopistollinen loistouransa oli päättynyt pro gradu kirjoitukseen. — Mutta hän ei tyytynyt arvostelemaan ainoastaan kirjallisuutta, hän tahtoi myöskin ymmärtää maalaustaidetta, hän kulki tavallisesti jonkun taiteilijaystävän kanssa partioretkillä taulunäyttelysalissa vernissauspäivän edellisenä päivänä ja kyseli kautta rantain taiteilijan mielipidettä. Seuraavana päivänä näki taiteilija omat atelierikritiikkinsä julkisesti sanomalehdissä painettuina. Mutta taiteilijapiireissä alettiin hänelle nauraa päin naamaa. Eräs veitikka pyysi kirjailijaa modellikseen, kirjailijan kasvonpiirteissä oli muka jotakin mieltäkiinnittävää, sanoi veitikka. Ja kirjailija Miekkinen istui maalattavana pari päivää, kulki kaduilla ja ravintoloissa ja kehuskeli, että se ja se tunnettu taiteilija parast'aikaa maalaa hänen kuvaansa. Usein seisahtui hän taidekaupan ikkunoiden eteen ja ihaili kullattuja kehyksiä, joiden sisällä hän hengessä näki oman tekoväsyneen kuvansa kangastavan. — Mutta muutaman päivän kuluttua tuli hän paraimman ystävänsä, vanhan koulutoverinsa luo ja valitti: "kuules, en ymmärrä... K. ei voi enään maalata minun kuvaani... rahan puute?... en ymmärrä."

"Mitä hän sanoi?"

"Sanoi, että hänen värinsä ovat kuivuneet."

"Kuivuneet???"

"Niin", puhui Miekkinen happamen näköisenä.

"Kuule, hyvä veli, minä ymmärrän, mitä hän tarkoitti kuivilla väreillä."

"Mitääh!"

"Hän tarkoitti, että sinä, Miekkinen, olet kuiva. Ne tekevät sinusta pilkkaa!", sanoi toveri rehellisen suorasukaisesti.

Kirjailija lähti, jätti ylpeästi ainoan ystävänsä.

Eräänä päivänä teki kirjailija kokokäännöksen, hän sai viran pankissa. Hän oli aikoinansa tutkinut niin paljon raha-asioita, että hänen perikykynsä nyt vihdoinkin pääsi oikeaan loistoonsa. Hän osasi notkeasti tunkeutua vaikutusvaltaisten päämiestensä suosioon, hänen huulillansa oli ainainen hymy, jota mikään maailman harmi ei voinut pois puhaltaa.

Sitten kävi hän läpi kauppaopiston. Ja mitäpä hänestä nyt sen enempää puhuisi. Hän sai pian maaseudulla pankin haarakonttoriin johtajan paikan. Hän leikkelee jo omia korkolippujaan. Hän makaa yönsä hyvin. Hänen vatsansa on hiukan pullistunut, mutta hänen kookospähkinäkallonsa on saanut arvoisan loistavan täplän. Ikuinen hymy huulilla liikkuu hän pankkihuoneistossa, hymyillen kieltää hän vanhoilta tovereilta vekselin. Hän luovii perheissä kiintymättä erityisesti kehenkään pikkukaupungin neitiin.

Hänessä on helsinkiläinen hieno leima, joka saa koulun yläluokkalaistytöt ihmeestä ällistymään, mutta hän kulkee ohitse hienosti hymyilevänä sivu katsoen.

Hän ei lue juuri mitään, hän ei osta koskaan runoja, hän kehuu joskus, alentuessaan istumaan kaupungin hienoimmassa ravintolassa, että hän ei lue joutohetkinään muuta kuin salapoliisikertomuksia ja senkin vain joulunpyhinä, jolloin hän myös kerran vuodessa käy kirkossa.

Hän on valmistanut itselleen pienen pyhäkön, jonne hän palaa arkihuolista kellittelemään sohvallaan, muistelemaan satunnaista, satumaista onnensa juoksua. Hän on muodostanut makuuhuoneensa naisbudoaariksi, pöydällä on tunnettujen henkilöiden muotokuvia ja seinällä taiteilijaystävien lahjoittamia taideteoksia.

Ainoa perinpohjainen muutos hänen luonteessaan on vain se, että hän ei enään nuku myöhään aamusilla.

TURHAA PELIÄ.

Maaseututeatteri oli saapunut kaupunkiin. Miesnäyttelijöiden pukuhuoneessa kulki Viljami Ventola levottomana edestakaisin lattialla. Ei häntä tänään kiusannut ramppikuume kuten tavallisesti, muista syistä oli hän kiihottunut... Hän järjesteli pukuaan, katsoi kuvastimeen ja mutisi itseksensä: "tänä iltana sen täytyy tapahtua!" — Huoneessa oli kaikki sikin sokin, tuoleilla ja sohvilla oli pukuja, tekotukkia ja kenkiä, isolla pöydällä oli monta pöytäkuvastinta ja niiden edessä paloivat tyhjien puoliolutpullojen suihin pistetyt kynttilät, siinä oli vaseliinirasioita, ihomaalipönttöjä, puuterihuiskuja ja kiviliimapulloja sekaisin tyhjennettyjen tuutinkilasien joukossa. Muut näyttelijät kulkivat pitkin matkustajahuoneiden käytävää — teatteritalossa oli nimittäin hotellikin — tai istuskelivat etuhuoneessa pakkalaatikoilla sukkeluuksia lasketellen tai tuijottivat eteensä. Nuoremmat näyttelijät seisoivat näyttämöllä tirkistellen esiripun reijistä katsomosaliin, missä jo istui ihmisiä.

Viereisestä huoneesta kuului näyttelijättärien äänekäs puhe, ja ylinnä kilahti nuoren Helvin nauru helisten kuin tiuku viileässä ilmassa jossain kaukana maalla joulu-aamuna kirkkorinteellä. — Niin, olihan Helvi papin tytär. Puoleksi karaten oli hän lähtenyt kotoaan antautuakseen näyttelijäuralle. Noin oli Helvi nauranut päivälläkin, kun hän Viljamin kanssa oli ollut ajelulla kaupungin ulkopuistikossa. He olivat nousseet puiston tekoraunion, vanhan, luostaria muistuttavan kiviröykkiön harjalle ja olivat uudestaan näytelleet sen ihanan kohtauksen. Ja tänä iltana tulisivat he taas näyttämöllä vastatusten, saisivat uudestaan haltioitua, he eivät enään näyttelisi, he unohtaisivat ajan, paikan, kulissit, yleisön. — Niin, Viljami unohtaisi koko kurjan elämänsä, koko sen onnettoman sattuman, sen kiusottavan erehdyksen, joka sitoi häntä, uhkasi koko hänen näyttelijätulevaisuuttansa. Ah, olisipa hän nähnyt Helvin jo pari vuotta sitten! Ne kaksi vuotta olivat Viljamille koettelemuksen vuosia. Ei hän koskaan voisi saavuttaa sitä onnea, jota he, hän ja Helvi voisivat yhdessä nauttia kannustaen toisiansa ihaniin taideluomiin. Nyt kannusti häntä vain epätoivo ja itsesoima. Helvin kirkkaan kuvan, sinisten mustikkasilmien, keltakutrisen pään vieressä hän näki hengessään toisen kuvan, tumman ja uhkaavan, näki kaksi ruskeata, moittivaa silmää, teirenpisamoiset kasvot, salaväijyvän, salakiihkeän, sairaalloisen katseen, joka veti kuin virran mutainen pohjavesi alas jonnekin, jotain epämääräistä kohden.

Viljami Ventolan kasvot synkistyivät. Hän seisahtui pöydän ääreen, lipsutteli revolverin hanaa ja laski sen taas pöydälle roolikirjansa viereen, ettei hän sitä unohtaisi viimeisessä näytöksessä, jossa hän sitä tarvitsi. Samassa kuului ovella tuttu naputus, kolme hiljaista naputusta, ja hänen sydämmensä vavahti ikäänkuin sydänalaan olisi pistetty neulalla. Hän tunsi niin hyvin sen naputuksen. Vain Roosa, puvustonhoitajatar naputti sillä tavalla. Silmänräpäyksessä muisti hän useat unettomat yönsä, jolloin hän ikäänkuin kuumeessa selällään maaten vuoteessaan oli tuijotellut oveen. Hän oli kamppaillut kauvan sitä naputuksen kiusausta vastaan, hän oli ravistellut raivoissaan kiharoitaan kuten hän näyttämölläkin teki tärkeissä kohtauksissa, se kiharoiden ravistaminen oli aina vaikuttanut erittäinkin naisiin, samoin hänen komea, jalopeuramainen äänensä, joka kaikui katsomon joka sopukkaan. Mutta hän oli turhaan taistellut kevytmielistä luontoaan vastaan, hänen taiteilija-itserakkauttaan kutkutti Roosankin nöyrä, altis antautuminen. Hän muisti, kuinka Roosa oli palvellut häntä kuin orjatar itämaalaista ruhtinasta, neulonut ja paikkaillut hänen teatteripukujaan vaikka kuuluihan se Roosan tehtäviin, sillä Roosa, entinen neulojatar, oli teatterin puvustonhoitajatar. Viljami muisti, kuinka Roosa aina oli häntä salaa katsellut aina siitä hetkestä asti kun Roosa oli tullut teatteriin. Ja Viljami oli heti antautunut hänen seuraansa, opastanut häntä muka harjoituksissa kahden kesken, mutta Viljamilla oli ollut omat sivutarkotuksensa. Kun Roosa koenäytännön jälkeen vihdoin sai suuremman osan, oli heidän onnensa ollut ylimmillään, ja Viljami sai nuoren tulokkaan kokonaan valtoihinsa. Mutta Roosa epäonnistui täydellisesti osassaan, sai senjälkeen näytellä vain palvelijattarien osia, kunnes johtaja sanoi, ettei hänellä ole ollenkaan lahjoja. Mutta Roosa ei tahtonut jättää teatteria, hän tyytyi puvustonhoitajattaren halveksittuun toimeen voidakseen olla Viljamin lähellä. Mutta itserakas murhenäyttelijä alkoi kyllästyä hänen ihailuunsa, hänestä tuntui, että Roosa vain oli hänen tiellänsä. Liian silmiinpistävästi hiipi Roosa alituiseen kulissien välissä ja häiritsi katseellaan Viljamia, kun hän esiintyi näyttämöllä. Mutta kun näyttelijät näytännön jälkeen siirtyivät ravintolan puolelle, unohti Viljami hänet kokonaan, suljetussa seurassa pianohuoneissa mekastettuaan pikkukaupunkilaisten kanssa tapasi hän usein yöllä käytävässä Roosan. — Seuraavana päivänä karttoi hän Roosaa. Näyttelijätoveritkin alkoivat salaa pistellä hänestä ja Roosasta, ja heidän suhteensa tulos tuli pian tiettäväksi itse johtajallekin. Pikkunäyttelijöille ominainen panettelu ja ammattikateus oli sen ilmituonut, ja juuri eilen oli Viljami sen johdosta kutsuttu kiivaan johtajan puheille, joka oli asettanut Viljamille ankarat ehdot. — Ja kaiken tämän piti tapahtua juuri nyt, kun Viljami mielestään todella oli kiintynyt Helviin. Hän ei koskaan ollut tavannut niin tunneherkkää, täysveristä samalla kainoa ja kiehuvaa naista. Helvi oli hänen mielestään Ofelia ja Julia samalla kertaa. Ja Helvi oli häntä vastustellut heti teatteriin tultuaan, se oli Viljamin turhamielistä sydäntä kiihoittanut. Sittemmin oli Helvi vallattomalla naurulla aina karkoittanut luotaan Viljamin lähentelemiset. Mutta tänä iltana purkaisi Viljami tunteensa niin tulisesti, että koko katsomo värisisi hänen sanoistansa, hän ei enään näyttelisi, kulissit katoisivat heidän silmistään, hän kohoisi yhteisnäyttelyn huippukohdassa sellaiseen mielenliikutuksen myrskyyn, että Helvin täytyisi huomata se. Ja Viljami vetäisi hänet vastustamattomasti luokseen. Ja nyt oli hän pudonnut kuin korkeudesta ja seisoi siinä lipsutellen revolverin hanaa. Aina se Roosa veti häntä alas jokapäiväiseen, arkioloiseen, mitättömään ja rumaankin. — Tätä kaikkea ajatteli Viljami Ventola, kun Roosa naputti pukuhuoneen ovelle.

"Sisään!", huusi Viljami jyrisevällä äänellä.

— "Tarvitsetko sinä mitään?", sanoi Roosa hiljaisella äänellä.

"Minä en tarvitse sinua!"

"Mutta ainahan sinä ennen... Enkö saa hiukan kähertää tukkaasi?"

"Niin, ennen... ei nyt enään... Kuule, etkö sinä ymmärrä..."

"Minä ymmärrän, johtaja on sinulle puhunut..."

"Niin, hän antoi minun valita: joko mennä naimisiin sinun kanssasi tai teatterista pois! Teatterin mainetta ei saa pilata, sanoi hän, ymmärräthän nyt?"

"Mutta etkö sinä voi pyrkiä isompaan teatteriin?"

"Isompaan teatteriin! Maleksiakseni vuosikausia näytellen rengin osia, ehei, mieluummin minä olen täällä ensimäisenä!"

"Kyllä minä tiedän, miksi sinä tahdot jäädä."

"En sinun tähtesi, sillä koko tämä kolaus on sinun syysi. Jollei sinua olisi ollut, niin minun elämäni voisi kirkastua."

"Minunko syyni?"

"Niin, juuri sinun. Etkö sinä muista, kuinka sinä silloin ensi kerralla... juotit minun niin, että menetin järkeni, tahtoni ja kaiken voimani. Ja tätä helvettiä on kestänyt tähän päivään saakka."

"Minä rakastin sinua ja rakastan sinua vieläkin, sentähden minä tein sen."

"Mutta tästä on nyt tehtävä loppu!"

"Näytteletkö sinä nytkin? Sinä kadut kuitenkin sanojasi ja pakenet minun luokseni, kun tunnet itsesi yksinäiseksi."

"Minä en näyttele. Vapauta minut, lähde jonnekin maalle... ymmärräthän, minä koetan elättää lapsemme, mutta yhdessä-olo miehenä ja vaimona, se on sula mahdottomuus, se turmelisi koko taiteellisen tulevaisuuteni, mistä minä silloin saisin tuulta siipieni alle! Ei, ei! Ennen ajan minä tällä revolverilla kuulan otsaani!"

"Kuule, Viljami, ole nyt rehellinen itsellesi, sinä et tahdo tätä taiteesi tähden vaan..."

"Vaan...?"

Vierushuoneesta kuului Helvin kirkas ääni. Hetken tuijottivat Viljami ja Roosa toinen toisensa silmiin.

"Vaan hänen tähtensä!", jatkoi Roosa ja osoitti sormellaan seinään.

"Sinä olet kateellinen kuten naiset tavallisesti, sinä et soisi sitä iloa, että saisin edes hetken seurustella jonkun toisen kanssa. Tiedätkö, että Helvistä voi tulla suuri taiteilijatar. Minä tahdon ohjata häntä, minä tahdon viedä hänen lahjansa oikeaan suuntaan, muuten ne kuihtuvat tässä viheliäisessä pesässä!"

"Sinun kauttasi?", huudahti Roosa. "Kyllä minä sinut tunnen, opetusmestari. Sinä olet suurempi taiteilija elämässä kuin näyttämöllä, sinulla on valheelliset tunteet kuten näyttelijöillä yleensä, mutta minä tahdon vapauttaa sinut niistä, silloin vasta sinusta voi tulla suuri taiteilija. Ja minä, minä yksin sinua rakastan, rakastan vaikka sinä polkisit minut maan tasalle, ehkä sinä kerran ymmärrät minun rakkauteni suuruuden ja opit rakastamaan minua."

"Sinä olet viisas, mutta et ole nyt oikein laskenut... Etkö sinä ymmärrä, että minä olen lopen väsynyt sinuun, sinä olet minun tielläni. —"

"Niin, minä olen katkeruudesta kypsynyt viisaaksi naiseksi, enkä tahdo tielleni tyhjää, tyhmää maalaistyttöä, jolla ei ole aavistustakaan tehtävistään, mutta minä tiedän kuinka pitäisi näytellä, vaikka en itse osaakaan näytellä... en elämässäkään."

"Sinä vihaat Helviä siksi, että hän on nuori, vapaa ja vallaton mutta kuitenkin suloinen ja siveä, hänessä on jotakin maidon tuoksua, jota sinulla ei ole koskaan ollut."

"Helvi sopisi paremmin jonkun kappalaisen rouvaksi maalla... niin, maitoa lypsämään, silloin hän olisi omalla alallaan, näyttämöllä hän kulkee kuin hanhi."

"Sinä olet ilkeä, juuri sinun ilkeytesi on kuiluna välillämme."

"Minä olen suora! Siveä sanoit? Mikä on ollessa siveänä, kun mammat ja mosterit ovat enkeleinä liehuneet hänen ympärillänsä kehdosta saakka, hänellä ei ole ollut tilaisuutta joutua vietellyksi, eikä mikään romaanisankari ole astunut hänen tiellensä. Ehkä sinä nyt tahdot näytellä tuollaista sankarin osaa!"

"Entä sinä, hahhaa!"

"Niin, naura sinä vaan. Minä olen ollut siveämpi, sillä vaikka minä en koskaan ole tietänyt isäni nimestä, vaikka olen kasvanut puutteessa ja köyhyydessä, olen kuitenkin säilynyt, minä olisin voinut langeta mutta minä en tahtonut. Vasta sinulle antauduin minä kokonaan omasta tahdosta enkä senjälkeen kenellekään muulle."

"Oh, sitä minä en usko!"

"Älä usko! Sinä katsot omilla silmilläsi, sillä sinä et ollut puhdas mies siihen asti kuin tapasit minut. Te miehet katselette asiaa aina siten."

"Sinähän aivan saarnaat, sinun olisi pitänyt ruveta laupeudensiskoksi."

"Minä tahdon olla vain sinun laupeuden siskosi, sillä minä rakastan sinua huolimatta sinun pilkkaavasta äänestäsi."

"Oletko sinä varma?"

"Olen. Onko sinulla varaa heittää minut yksinäisyyteen ja yöhön oman lapsesi kanssa?"

"Niin, senkin onnettomuuden piti vielä tulla lisäksi. Meidän täytyy erota!"

"Minä en eroa tyhjän oikkusi vuoksi. Minä tiedän, että kun sinä taas tunnet itsesi yksinäiseksi, niin sinä palaat jälleen minun luokseni jollet muuten, niin..."

"Humaltuneena!? En ikinä! Yksinäinenkö minä? Minä en ole yksin."

"Luuletko sinä, että sinä olet Helville mieleinen?"

"Luulen."

"Oletko sinä niin varma?"

"Olen."

"Luuletko, että Helvi suostuu sinuun, etkö sinä ole huomannut, että johtaja jo liehakoi häntä, Helvi on niin yksinkertainen, että luulee saaneensa hyvän roolin omasta ansiostaan. Tai ei Helvi olekaan niin yksinkertainen kuin luulemme, ehkä hän veikeilee johtajalle kuten sinullekin saadakseen vain hyviä osia, mene ja ota selvä niistä taivaansinisilmäisistä maalaisenkeleistä. Hän ei koskaan voi rakastaa sinua niinkuin minä, minä aavistan sen ja minä tunnen sen povessani, jossa lapsesi lepää."

— "Johan minä sanoin sinulle, matkusta maalle!"

— "Minä en matkusta, minä en luovu sinusta. Ole viisas ja järkevä, Viljami, sinä voit olla niin hyvä, kun sinä vain tahdot, pidä lapsi ja minut omanasi ja kasvata hänestä suuri taiteilija, eikö siinä olisi suuri elämän tehtävä. Viljami rakas, anna minulle anteeksi äskeiset kovat sanani, ymmärräthän, ettei kukaan muu rakasta sinua niinkuin minä ja me voimme vielä tulla onnellisiksi..."

Samassa katkesi Roosalta sana kurkkuun, sillä viereisestä huoneesta kuului Helvin vallaton huuto:

"Herra sankari, ettekö jo tule skoolaamaan."

"Minä tulen", huusi Viljami kääntyen seinään päin, sitte jatkoi hän puhuen Roosalle.

"Kuuletko sinä?"

"Kuulen. Luuletko, että hän sinua rakastaa?"

"Kuulithan itse hänen lämpöisen äänensä."

"Pane hänet koetukselle!"

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Selitä rehellisesti meidän suhteemme hänelle, sano, että minä kohdakkoin olen äiti."

Viljami kouristi Roosan kättä ja katseli häntä jäykästi silmiin.

"Sinä naispiru! Sinä uskallat!"

"Minä uskallan kaikki."

"Ja minä myöskin, saa nähdä, kuka meistä on voimakkaampi!"

"Minä uskallan, jollet sinä..."

"Ja minä näytän sinulle tänä-iltana itse näyttämöllä, mitä minä uskallan", sanoi Viljami kähisevällä äänellä ja lisäsi: "mene!"

Viereisestä huoneesta kuului taas: "ettekö te jo tule!"

Viljami vimmastui, hän tarttui Roosaa kädestä kiinni, aukaisi oven ja pyöräytti hänet etuhuoneeseen.

Häveten ja mieli kuohuksissa meni Roosa ja istui etuhuoneen hämärimpään nurkkaan vaatekasan taakse. Näyttämöltä soi pieni ruokapöytäkello jo kolmannen kerran. Näyttelijät kiirehtivät pukuhuoneesta näyttämölle tai kulissien väliin odottamaan vuoroaan, toiset tarkastivat vielä kerran roolikirjojaan. Näyttämön takana kävi kuhina ja sipsutus, ilmassa oli ikäänkuin kuumetta ja kiihkoa, valaistu näyttämö ja katsomon sali vaikuttivat sähköttävästi, useat nuoret miehet ja naiset kulkivat kuin huumeessa. Tämä mustalaiselämä, vivahdusrikas, yllättävä, häikäisevä ja huumaava kuin myrkky, omien sanojen hivelevä sointu ja julkinen esiintyminen ramppivalossa kiihotti heidän varhain herpaantuneita hermojansa. He olivat nyt oman onnensa lapsia, he olivat sankareina ihmeellisissä seikkailuissa ja he unohtivat eilisen huutavan hätänsä ja puutteensa. Moni heistä oli joku vuosi sitten istunut räätälin leikkuupöydällä, suutarin jakkaralla tai parturin vesisäiliökomerossa, hämärissä, ummehtuneissa pienissä kangaskaupoissa tai hattuompelijattarien perähuoneissa. He olivat kuin iltaperhosia, jotka liitelevät tekovalaistuksessa, maailmaa esittävillä palkeilla elivät he toisen iloisemman elämänsä, nauttivat joka-iltaisista kättentaputuksista kuten morfinistit jokapäiväisistä ruiskutuksistaan, mutta sitten vaipuivat he taas vanhaan varjo-elämäänsä, rahahuolien, hurjastelujen, myrkyllisen kateuden ja riidan kietoviin seitteihin.

Helvi oli todella hurmaava. Hänen silmänsä loistivat mustattujen ripsien lomista ja notkeana solui hän näyttämölle, silkkilaahustin kahisi, kun hän kulki Roosan ohi näyttämölle. Ja jälessä astui voitonvarmana Viljami nokkelasti heitellen käsivarsiaan Roosaa huomaamattakaan. Sinne nurkkaan kuuli Roosa kuin unessa Viljamin ja Helvin äänet näyttämöltä, pukuhuoneista kuului lasien kilinää ja hillittyä naurua. Kuta pitemmälle ilta kului, sitä innokkaammaksi kävi supina salissa ja se tarttui näyttelijöihin.

Väliajoilla tyhjenteli Viljami ahkerasti tuutinkilasia, hän oli erityisesti kiihkoissaan, näytti siltä kuin hän tahtoisi huuhtoa kurkustaan alas; jonkun katkeran palan, hän nauroi teennäisesti, joskus huusi hän jonkun iloisen sanansutkauksen läpi seinän Helville naisten huoneeseen, jossa kävi kuin kanojen kaakatus. Siellä korjaili Roosa hiljaisena näyttelijättärien pukuja. Helvi seisoi puolialastomana keskellä lattiaa, Roosa auttoi häntä. Hän otti laatikosta uuden loistavan puvun ja pujotti sen Helvin vartalolle. Hänestä tuntui ikäänkuin hän pukisi morsianta, oman rakastettunsa morsianta. Mikä verinen iva piilikään siinä ajatuksessa! Roosa oli purskahtamaisillaan itkuun mutta puri huuliaan ja piteli Helvin ranteesta niin kiihkeästi, että Helvi huudahti:

"Ai, Roosa, kuinka sinä tänään olet kovakourainen ja sitte sinä tuijotat minuun niinkuin minä olisin tehnyt sinulle jotakin pahaa, hyi, kuinka sinä olet ilkeä!" Mutta Roosa ei vastannut sanaakaan, vaikka hän oli siinä mielentilassa, että hän olisi voinut heittää Helvin permannolle. Helvi kiirehti taas näyttämölle, sillä viimeinen näytös alkoi, ja johtaja kulki pitkään harmaaseen ponsuuriin puettuna hänen jälessänsä. Roosa oli huomaavinaan, miten hän katseellaan tutkien hiveli Helvin solakkaa vartaloa, ylähuuli hienosti vapisi leveiden sieramien väristessä. Roosa hiipi jälessä ja asettui seisomaan keskikulissien väliin, mistä hän saattoi selvästi nähdä kaikki näyttelijäin liikkeet näyttämöllä. Mutta johtaja seisoi silmiään suistellen itsetietoisena kädet ristissä rinnalla esirippunuoran lähellä seuraten esityksen menoa. Viljami oli ensin hiukan hermostunut, hän unohti toisinaan sanottavansa ja läheni kuiskaajan luukkua, jossa kuiskaaja ja seuran pörröpäinen laulujensäestäjä istui kuopassaan käännellen lehtiä. Mutta kun hän taas loi katseensa Helviin, joka liiteli näyttämöllä kuin mikäkin sadun prinsessa, sai hän entisen rohkeutensa. Jo läheni näytelmä loppuaan, pitkässä vuoropuhelussa selitti Viljami Helville rakkauttaan, ja vaikka Roosa tiesi, että sanat olivat vain vuorosanoja, oli hän kuitenkin huomaavinansa, että Viljami sanoi ne erityisellä äänenpainolla ikäänkuin hän olisi vuodattanut niihin todellisen tunteittensa tulvan. Vain Roosa sen huomasi mutta ehkä myös johtaja, joka malttamattomasti alkoi heilutella toista jalkaansa, merkki, josta näyttelijät aina tiesivät, että hän oli huonolla tuulella. Ja silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Viljami istui sohvalla Helvin vieressä lipsutellen revolverin hanaa. Äkkiä hän nousi, asetti molemmat kämmenensä Helvin ohimoille ja käänsi Helvin pään näyttämön taustaa päin, mutta sen sijaan että hän olisi ollut suutelevinaan, painoi hän intohimoisesti huulensa Helvin huuliin ja painoi hänen päänsä taaksepäin. Yli Helvin olan kohtasi häntä Roosan katse, he jäivät hetkeksi tuijottamaan toisiinsa, vihamielisinä, väijyen ja vavahdellen katselivat he toisiansa. Helvi riistäytyi suuttuneena Viljamin syleilystä. Nyt astui Helvin kilparakastaja näyttämölle ja seisahtui Roosan ja Viljamin väliin. Viljami tarttui revolveriin ja ojensi sen kohti Roosaa ikäänkuin hän todella olisi tahtonut ampua Roosan, hän ei nähnyt ketään muuta, hän unohti sinä hetkenä koko näyttämön ja yleisön, hän polki jalkaansa ja jos revolverissa todella olisi ollut kuti, olisi hän ehkä lennättänyt sen sinne keskikulissien väliin. Kuului pamaus, esirippu laskeutui. Kättentaputuksien paukkuessa nousi esirippu taas, ja Viljami kumarteli joka suunnalle yleisölle, mutta Helvi oli itkien syöksynyt rappusia alas pukuhuoneeseen, jossa hän heittäytyi vuoteelle.