Part 3

Kun hän palasi asemalta, oli hän murheellinen, mutta samalla oli hänet vallannut repäsevän riemun tunne, edesvastuuttoman elämän iloinen monivärisyys. Kadulla oli hän tavannut Nannin, hänen verensä oli kuohahtanut ikäänkuin murhe olisi vain lietsonut synkempää ja syvempää mustaa tulta hänen punaisiin, pulleihin verisoluihinsa. Hänen sydämessään asui itse elämä! Ja sitte oli hän ajanut Nannin kanssa jotain suurta, salaperäistä, punapurppuraista, hohtavaa kohti, pois ikävästä — ja kuolemasta.

Hän käänteli itseään vuoteellaan. Niin, minä olen hirveän ilkeä ja itsekäs, ajatteli hän. Minä olen dekadenttiluonne, täydellinen dekadenttiluonne ja että minä vielä punastun, todistaa minussa olevan kummallista sitkeyttä. Kaikki elämän vuoksi! Senhän todisti äidinkin sitkeys, vielähän äiti eli, eli ihan lääkärin pilkaksi.

Vihdoin hän nukahti.

* * * * *

Kun hän heräsi, oli jo puolipäivä. Aurinko paistoi kuin suuri pyhimyskehä yli ryssän kirkon suoraan raamatunlauseihin ja paperikukkiin seinillä. Veltosti hän vihdoin nousi ja alkoi hitaasti pukeutua. Kiiltävä tärkkelöity paidanrinta loisti päivän valossa niinkuin läkkilevy, ja kullatut paidan napit välkähtelivät. Hänen tuolinkarmin yli levitetyn takkinsa kauluksesta lehahti hieno hajuveden tuoksu, mikä muistutti häntä Nannista, ja hänen kostean kirkkaat silmänsä loistivat kuin kaksi sinimarjaa pienestä peilistä. Hän piirsi hienolla kammalla jakausta päälaelleen, hän kohdisti siihen koko huomionsa, hän oli niin vaipunut itse-ihailuun ja itsekylläisyyteen, ettei hän huomannut kadulla liikkuvaa elämää, kaikki muu oli unta, savua, ilmaa, hän oli niin syventynyt tämän viivotinsuoran jakauksen suorittamiseen, että olisi pitänyt sitä pyhyyden rikkojana, ken nyt olisi häirinnyt häntä hänen itsejumaloimispalveluksessaan, hänen itsesuitsutuksessaan — hänen suitsutusastianaan oli tällä hetkellä puuterirasia, josta hän ripoitti poskille ja otsalle. Hän häpesi hiukan liikaa punakkuuttaan, sehän todisti hänen porvarillista alkuperäänsä, siksi hän tekokeinoilla koetti näyttää ylhäisen kalpealta. Mutta sen sijaan oli hän omaksunut kaikkien Helsingin kenraali- ja aatelispoikien jäykän, ukkomaisen käynnin, hiljaisen päänkeikauksen oikealle sekä sopertavan, hiukan ylimielisen puhetavan. Sitte vahasi hän viiksiään, jotka hän oli leikkauttanut pienen harjan muotoisiksi, sehän oli nykyään muodissa. Hän aukaisi suunsa, pullisti poskilihaksiaan veti pitkin nenänselkää pikkusormellaan, jonka päässä hohti pitempi erityisesti hoidettu kynsi. Sitte alkoi hän tulitikulla hieroa pientä keltaista pilkkua etuhampaassaan. Sen tehtyään sytytti hän hienon venäläisen sigaretin, käveli pönäkän jäykkänä edestakaisin pienessä kamarissa, seisahtui taas peilin eteen ja hymähti.

Silloin tunkeutui hänen korviinsa kadulta tuleva huuto, hän kuuli sadatuksia ja lasten piipittävää naurua. Hän näki hämärästi kadulla liikkuvia olentoja, hän siirsi ikkunalta sermin, hän sätkähti, ja paperossi putosi lattialle. Keskellä katua paksuna, kömpelönä möhkäleenä makasi äiti kärryjensä alla, paksut huopasaappaat olivat takertuneet kangassuojan naruihin, huivi oli luiskahtanut sivulle, ja nahkaturkin koko selkäpuoli oli hevosen lannan tahraama. Siihen se oli luiskahtanut äiti kiskoessaan jokapäiväistä kuormaansa torilta mäen päälle. Kadunkulmassa seisoi kaksi jätkää ja hohotti, ja läkkisepän lapset kirkuivat ilosta hyppien.

Häntä hävetti ikkunan takana seistessään. Mitenkä se äiti nyt taas häpäisi itsensä, kulkeekin niin varomattomasti, ihan uhmailee ikäänkuin tahtoisi huutaa koko maailmalle, kuinka epäkiitollinen hänen poikansa muka oli, kuinka tyly, kylmä ja sydämetön! Mutta ei, ei äiti sentään niin ajatellut, ei, ei! Tämä oli surkeata ja surullista, nyt äidin vihdoinkin täytyy jättää torikauppa, sellaisia onnettomuuksia voi tapahtua joka päivä. Miksei kukaan auttanut häntä kadulta? Miksi nuo miehet töllistelivät suu auki tai hohottivat? Olivathan he niin lähellä. Eikö kukaan rientänyt auttamaan? Jos hän vain olisi valmiiksi puettu, niin saattaisihan hän itsekin... Mutta mitenkä hän näin tohveleissa, paitahiasillaan saattaisi hyökätä kadulle noiden kulmassa seisovien souvarien pilkaksi? Mutta oli se tämä sittenkin anteeksiantamatonta, hirveätä kaikessa avuttomuudessa, äitelää, että äiti siellä kadulla ryömi liassa ja lannassa kenenkään auttamatta. Jo oli äiti hiukan nousemassa, ehkä se omin voimin?... Niin ehkä se siitä pääsee pystyyn? Ikävä, hirveän ikävä tapaus! Mitä käyttääkin noin paksuja huopasaappaita, kompastuuhan niihin kuka hyvänsä! Voi sitä äitiä! Nyt se kaatui uudestaan. — Hän oli jo viskaamaisillaan takin hartioilleen, hän oli tehnyt päätöksen, olihan hänen velvollisuutensa auttaa vanhaa äitiänsä.

Synti ja häpeä! Hän tunsi koko olemuksensa onttouden, hyytävän häveliäisyytensä, modernisen muodottomuutensa, hänhän oli hirviö kaikessa hienoudessaan, petomainen sikiö, joka ei auta emoaan. Ehkä äiti siihen kuolisi, ehkä oli jo saanut halvauksen!

Hän heitti takin hartioilleen ja aikoi tarttua oveen. Silloin juoksi läkkisepän vaimo portilta ja nosti äidin jaloille. Jumalan kiitos, kamala kuvaelma oli siis ohitse! Hän kuuli ovikellon helinän, äänien melun ja astui puotiin.

Äiti oli vaipunut tuolille huohottaen silmät raukeina. Poskesta juoksi verta nahkakaulukselle, ja turkit olivat vihreässä liassa. Niinkuin usvasta, jostain kaukaa olemattomasta näki hän äidin himmeän katseen, joka etsi hänen katsettansa: "Jumalani sentään, en minä enää kestä, taitaa tulla häviöksi, kuolema on nipistänyt minua käsivarresta, minä ihan tunnen, kuinka se vetää — —" Mutta, sitte hymyili hän raukeasti: "No eihän tämä sentään mitään — — satuin liukastumaan, — jahka tästä toivun — et ole vielä syönyt, odotas kun tästä — ehei, — en minä nyt!"

Läkkisepän vaimo riisui äidin vaatteet ja pesi veren hänen poskestaan ja talutti vuoteelle. Mutta poika asteli neuvotonna edestakaisin, ei hän tiennyt, miten hän auttaisi, ei kukaan häntä huomannut, hän oli vain tiellä, hän soperteli jotain kuulumatonta ja katseli hämillään milloin äitiin milloin läkkisepän vaimoon. Vihdoin läkkisepän vaimon sisu kuohahti, käheällä äänellä kihahti hän:

— "Ja sen minä sanon, en maksaisi ruostunutta ryssän nappiakaan sellaisesta herraspojasta, joka ei auta omaa vanhaa äitiään, vaikka näkee sen kadulle kaatuvan, hyi häpeää, helvetti sentään!" Ja vaimo löi kätensä läiskähtäen yhteen ja paiskasi oven kiinni.

Pitkän kaulansa nenässä rämisteli ovikello niinkuin tuomionkello, hohisi ja hähätti helvetillisesti niinkuin hullu akka. Ja vastapäisellä portilla hyppivät läkkisepän lapset niinkuin pienet paholaiset ja huusivat: Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom-pom-pom — — — pom!

ILOISIA OPINNOITA.

Antti Klemola oli tuollainen hyvänpäivän lapsi, ison hämäläisen rustitilanomistajan ainoa poika.

Hän sai säännöllisesti kaksisataaviisikymmentä markkaa kuukaudessa isältään ja hän käytti ne perehtyäkseen pääkaupungin oloihin. Hän luki oikeustiedettä ja venäjän kieltä, kirjoitti luennoilla vihkonsa täyteen ukkoja tai puhdisteli kynsiään norsunluisella puikolla ja nosteli tylpällä nenällä keikkuvia nenäkakkuloitaan. Toveripiirissä istuessaan nosteli hän niitä juhlallisemmin tai katseli yli kultaisten sankojen sekä vaikutti lyhytnäköisyydellään terävästi. "Hän on järjen mies!", sanoivat toverit, ja he sietivät häntä, sillä hän lainasi mielellään. Perheiltamissa hän johti tansseja. "Hän tanssii hurmaavasti", sanoivat perheen tyttäret. Osakunnassa hän oli vanhoillisuuden "toiveita" vaikkei hän loistanutkaan puheillaan, äänesti väkijuomakiellon puolesta vuosijuhlissa ja istui kerran kurinpitovaliokunnassa. "Hänellä on periaatteita!", sanoivat vanhemmat osakuntalaiset. Isä ukko kävi häntä joskus katsomassa, sinisellä kynällä hän silloin alleviivasi tärkeimpiä lauseita kirjassaan, tavallisesti oli sama kirja samalta sivulta auki viikkomääriä, hän piirteli siihen yhä enemmän sinisiä viivoja niin, että se näytti siniseltä vesimaalaukselta, sini-aaltoiselta Hämeen sisämaan järveltä. Niin, hänellä oli myöskin taiteellisia taipumuksia. Sinisiä viivoja, toivon ja puhtauden värejä! Monipuolinen mies, tulevaisuuden mies, maan toivo! Ukkoa kaupungilla saatellessaan saattoi hän äkkiä jättää hänet kadulle seisomaan sanoen: "anteeksi isä, mutta minun täytyy nyt mennä venäjän luennolle!" Ja isä hymähti siihen leveätä, hämäläistä hymyään: "Niin, mene sinä, poikani, luennoimaan, työ ennen kaikkea!" Isää asemalle saatellessaan otti tämä lompakostaan setelin ja antoi sen ahkeralle, siistille, mallikelpoiselle pojalleen. Sinä iltana oli Antti iloisella tuulella ja paraimman toverinsa kanssa, joka runsaasti käytti hyväkseen hänen rustitilallisia, ritarillisia ominaisuuksiaan, saattoi hän syksyhämärässä ajaa "Palestiinaan" tai johonkin muuhun iloiseen ravintolaan, jossa hän klinkutti pianolla 'Donau wellen'iä ja taputti tarjoilijatarta. — Ja kun hän lukukauden lopulla palasi kotiin, oli hän suorittanut "pikku teoloogin", ja luentokirjoihin oli piirretty: "ahkerasti, ahkerasti, ahkerasti". — Ja pitäjän rovasti taputti häntä olalle ja sanoi: "sinusta tulee mies, sellaisia meillä tarvitaan, kirkkomme ja rakkaan isänmaamme kunnon poikia! Luonteita me tarvitsemme."

Hän asui keskellä kaupunkia korkeassa kivimuurissa. Häntä miellytti raitiotievaunujen kellojen kilinä ja pyörien ramina vastapainona hänen kotiseutunsa hiljaiselle elämälle. Kun kaasulyhdyt kaduilla syttyivät, vaikutti se sähkön tavalla hänen mukavuutta rakastavaan, pehmeään ruumiiseensa. Hän nousi sohvasta, jossa hän iltapäivän hämärässä oli loikonut lukien Braunin runoja tai Decamerone'a. Hän pukeutui tarkasti, lähti ulos ja käveli yksinomaan koleata Aleksanterinkatua, missä vanhoillismieliset ylioppilaat kävelivät ylioppilastalon ja yliopistorakennuksen väliä ikäänkuin niitä vartioiden.

Rouva, jonka luona hän asui, oli täydessä kukoistuksessaan, hänellä oli pehmeä, valkea iho, minkä rouvat saavat oltuaan muutamia vuosia naimisissa, ikävä painosti hänen mieltänsä, sillä hänen miehensä viihtyi päivällä konttorissaan, illoin ravintoloissa tai klubeissa. Antti näki rouvan vain vilaukselta ja sattumalta, mutta kerran he pimeässä eteisessä töytäsivät yhteen, he purskahtivat nauruun, ja ennenkuin Antti sen huomasikaan, sai hän kutsun tulla saliin. Ja he istuutuivat ikkunakomeroon, josta näkyi kattojen harjat ja kirkontornit ja niiden takana kappale sinistä taivasta. Rouva oli hyvin avomielinen, kertoi ikävästään yksinäisessä, lapsettomassa kodissa, kertoi nuoruudestaan ja ystävistään, jotka olivat hänet jättäneet, ja Antti Klemola kertoi hänelle perhe-iltamista, osakunta-elämästä ja kurinpitolautakunnasta... Mutta kun hän oli päässyt tuttavallisempaan yhteyteen, kutsui rouva hänet päivälliselle, esitti hänet miehelleen ja sanoi: "minä olen oikein innostunut ylioppilasrientoihin, herra Klemola on hauska seuramies, hän ottaa osaa kaikenlaisiin valiokuntiin eikä hänellä ole ollenkaan perhetuttavia täällä Helsingissä. A propos, minä luulenkin, että me olemme tavanneet toisemme jossakin pikkukaupungissa!" Tämä pieni vale ja ymmärtäväinen katse vaikutti Anttiin kummallisesti, hän punastui, mutta sydänalaa kiersi suloinen tunne ja toivomus tämän kehittyneen ja kukoistavan naisen omistamisesta, sillä suloisesti vale sähköitti, se yhdisti ja veti luokse maneitin voimalla. — Eräänä iltana toi Antti Brauninsa, he istuivat taas ikkunakomeroon, hän lausui hillityllä äänellä, hämärä laskeutui yli kattojen ja alhaalta liekehti jo lyhtyjen valomeri valuen seinille, ja omnibussikellot soittivat kiihkoisen huumaavasti ja saivat hänen verensä karkeloimaan. Hänen nenäkakkulansa putosivat rouvan syliin, hän kopeloi niitä, heidän kätensä sattuivat yhteen, hän tarttui molemmin käsin rouvan ohimoihin, katseli häntä syvälle silmiin ja veti hänet luokseen. Braun putosi läiskähtäen lattialle.

Sen jälkeen hiipi hän usein ruokasaliin, joka oli hänen huoneensa vieressä, hänen oma huoneensa oli heti vasemmalla eteisen oven lähellä. Mutta kun hän kuuli miehen soittavan ovikelloa, riensi hän huoneeseensa vaikka rouva häntä varoitteli: "pysy paikallasi, ei siitä ole mitään vaaraa!" Mutta Antti kuiskasi: "ei, ei, olkaamme varovaisia, hän alkaa vielä epäillä!" — Ja huoneessaan hän sitte sykkivin sydämmin kuunteli rouvan ja miehen yksitoikkoista keskustelua, piirteli mielirunojensa alle punaisia viivoja, punaisia lemmen kuteita, punaisia kiehkuroita rouvan tuoksuvan nimen ympärille. — Jo aikoja sitte oli hän lakannut piirtämästä sinisiä viivoja kurssikirjoihinsa. Hän tutki nyt elämän ja rakkauden suurta kirjaa. — Mutta rakkaus on oikullinen kuin meren tuuli, ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja se saattaa rikkoa kaikki punareunaiset haavekuvat. Hän eksyi ystävänsä kanssa "Palestiinaan", voiton hymy huulilla kertoi hän tälle koko seikkailutarinansa, hän oli erityisesti kiihoittuneessa mielentilassa, hän tilasi yhä uusia juomia, ja kun hän kadulla yöllä erosi ystävästään, oli hän hienossa hiivassa. Asuntonsa portilla tapasi hän naisen, jolla oli valkea harso silmillä. Hän astui luokse ja kohotti harsoa ja he alkoivat kuiskutella. Hän avasi avaimella ulko-oven, hiipien kapusivat he pimeitä portaita ylöspäin. Eteisessä kulki hän varpaillaan, asetti palttoon naulaan ja avasi ovensa, sinne työnsi hän öisen vieraan pimeään huoneeseen. Ruokasalin oven lattiaraosta näkyi pieni valojuova. Rouva oli siis hereillä. Odottiko hän Anttia vai miestään? Kirottu selkkaus! Ylpeys ja pelko valtasivat hänet vuorotellen, tämä oli uhkapeliä, vaarallista ja seikkailurikasta, häntä huvitti ja pelotti samalla kertaa.

Hän irroitti tytön hatun ja kaulapuuhkan ja alkoi päästää hänen röijynsä nappia. Hiki helmeili Antin otsalla, hän kuuli rouvan yskivän viereisessä huoneessa. Tyttö seisoi alushameissaan ja sukkasillaan keskellä lattiaa ja kikatti, kikatti kerran, kikatti toisen kerran, hänestä tuntui tämä kohtaus niin hassunkuriselta. Antti näytti niin surkean naurettavalta tutistessaan ja korvia höristellessään. Tytön ruumis vapisi ja hänen rintansa aaltoili tirskeen tyrskyissä, hän painoi suunsa Antin tutisevaan olkapäähän, nauru puistatti häntä. Nyt huomasi Antti, että tytön henki löyhkähti punssille. Tyttö tyrskyi ja veti henkeään, viereisestä ruokasalista kuului taas kuiva yskähdys. Antin vastaväitteistä huolimatta purskahti tyttö vihdoin äänekkääseen naurun rähähdykseen ja kyykistyi lattialle. Hetken oli ihan hiljaista. Lamppu kädessä avasi rouva ruokasalin oven ja astui eteiseen. Hän koputti hiljaa Antin ovelle. Ei hiiskausta! "Antti avaa! Minä tiedän, että sinulla on nainen luonasi, minä ajan hänet paikalla ulos!" — "Ole hupsuttelematta, minä olen jo makuulla", vastasi Antti pidellen tytön kättä kädessään. "Päästä minut heti paikalla sisään, en minä ole sinulle vihainen, mutta naisen ajan minä heti tiehensä. Kuules, Antti, sinun täytyy, sinun täytyy!" — Ja Antin täytyi avata, nolona seisoi hän rouvan edessä ja katseli likinäköisen terävällä katseella, mutta rouvaan ei se tehnyt mitään vaikutusta. Kasvot kummallisen jäykkinä asetti hän lampun yöpöydälle, hyppäsi tytön eteen, hän tarttui häntä olkapäähän ja sinkautti ovelle. Kädet puuskassa kulki rouva eteiseen, jonne tyttö peräytyi. Silmät tulisina pikkupalloina työnsi rouva leukansa ihan tytön kasvoille ja polki jalkaansa. Antti katseli heitä suupielessä omituinen ilme niin, että näytti ikäänkuin hän olisi nauranut. Mutta hän ei nauranut, rouvan terävät sanat sumisivat hänen korvissaan, hän tunsi koko naurettavaisuutensa, hän oli hämillään, hän ei tiennyt, mitä tehdä, hän ei ollut toiminnan mies, mutta rustitilallisen ritarillisessa mielessään tunsi hän, että hänen täytyi nyt jotakin tehdä. Ratkaisuksi kuului eteisestä korvapuustin läiskäys, samassa rouva kiljahti. Antti riensi tuolien ohi, joilla tytön vaatteet riippuivat sikin sokin. Hän näki, miten tyttö oli tarrautunut rouvan tukkaan kiinni, palmikot olivat irtautuneet hiusneuloistaan, ja hiukset riippuivat alaspäin kasvojen yli. Rouva tarttui käsillään tytön käsivarsiin, mutta kuta enemmän hän niitä pusersi, sitä tiukemmalle käyristyivät tytön kädet hiuksien ympärille. Antti kiirehti heitä erottamaan, voimakkaalla liikkeellä irrotti hän tytön vastahakoiset kädet, hän työnsi tytön polvellaan ulkokäytävään. Rouva seisoi läähättäen vieressä, ja kun tyttö huusi vaatteitaan, riensi hän Antin kamariin, sieppasi vaatteet tuolilta ja heitti ne vasten tytön kasvoja, joka puolialastomana värjyi käytävässä. Lupsahtaen luiskahti ovi säppiin.

Hämillään katsoivat Antti ja rouva toisiinsa. "Oi, Antti, tätä minä en olisi sinusta uskonut. Hyi sinuas!" — "Älähän nyt, en itsekään ymmärrä, miten tämä tapahtui, olin humalassa, anteeksi... en koskaan enään... ymmärräthän... kaikki miehet hairahtuvat joskus... kysy mieheltäsi... hän tietää!" Mutta rouva ei ottanut lohduttuakseen, hän purskahti itkuun, äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän lamppuunsa ja kiirehti huoneeseensa sulkien oven pamauksella jälkeensä. Antti seisoi yksin pimeässä ja häpesi ja hän tunsi, kuinka hän punastui korviaan myöten... mitähän ne siellä kurinpitolautakunnassa...

Ulkokäytävässä seisoi tyttö itku kurkussa, hän pudotti ne taas kiviselle lattialle ja riensi kostoniloisena portaita alas. Kadulle tultuaan vihelsi hän ajuria ja ajoi suoraapäätä ohkaisissa alusvaatteissaan poliisivartiolle. Hetken kuluttua palasi hän sieltä järjestyksenvalvojan seurassa...

Antti sai käskyn muuttaa asuinpaikasta, samaten rouvakin sai varotuksen. Sen koommin he harvoin tapasivat toisensa, Antti vältti, kun hän kaukaa huomasi rouvan tulevan vastaan kadulla, ikäänkuin karvas pala olisi tarttunut hänen kurkkutorveensa ja hän ehätti tovereilleen: "mennäänpäs, pojat, kahvilaan juomaan lasi sitruunamehuvettä, kurkussa niin karvastelee..."

Uudessa asuinhuoneessaan lopetti Antti Klemola kirjettä isälleen... "Rakas isä, minä olen muuttanut entisestä asuinpaikastani, siellä ei ollut olo rauhallista... en voinut siellä lukea, rouvakin oli hiukan ikävä... minun täytyy nyt lopettaa, sillä minun pitää lähteä kurinpitolautakunnan kokoukseen..."

Antti tuijotti nenälasiensa läpi siintävään avaruuteen yli katon harjojen ja leijailevien savupilvien. Alhaalla kaduilla syttyivät kaasuliekit, Nikolainkirkon kellot kaikuivat kumahtavin kidoin, Antti kävi levottomaksi, hän tarttui siniseen lyijykynäänsä ja alkoi piirrellä sinisiä viivoja kirjaansa.

KIRJAILIJA.

Hän nukkui kauvan aamusilla. Koska hänellä ei ollut kuvastinta, nousi hän pörröisenä ja unenpöpperöisenä istualleen vuoteessa ja tarkasteli kasvojaan kiilloitetusta sängyn jalkolaudasta. Hän laski näet leikkiä oman itsensä kanssa. Hän koetti laskea leikkiä myös muiden kanssa.

Hän tutki elämää. Hän oli kirjoittanut pari onnistunutta runoa. Joku hänen miesihailijoistaan oli lukenut ne jälkihumalassa eräälle kioskineidille, jonka luona kirjailija toisinaan kävi juomassa soodavettä. Kioskineiti alkoi rajattomasti ihailla kirjailijaa, hän ihaili tietysti enemmän kirjailijan pyöreitä ruumiin muotoja kuin runon sieluttomia säkeitä. Mutta kioski, jossa neiti oli kioskineitinä, muuttui sen jälkeen viisauden kaivoksi, jonka luona väsyneet, nykyaikaiset karavaanimiehet juottivat aasejaan ja kameelejaan. Kaikki Helsingin hienot pinkkapöksyiset kaunosielut ja arvostelijat kävivät juomassa soodaa sen kioskineidin luona.

Siitä ajasta asti oli kirjailijan maine taattu. Hänellä oli aina puhdasta, valkoista paperia pöydällä, johon hän ei koskaan viitsinyt kirjoittaa riviäkään. Häntä ei haluttanut turhinpäin päätänsä vaivata. Hän varusti itsensä hienoilla kirjoituskynillä, hienoilla englantilaiskuosisilla vaatteilla ja pystykauluksilla. Hänellä ei ollut koskaan rahaa, mutta hänellä oli jo maine.

Hän ei tyytynyt enään kioskineidin ihailuun. Hän oli päässyt itse-ihailun esimakuun. Hän tanssi taitavasti ja johti franseesia Seurahuoneella. Franseesissa hän kerran pääsi tuttavuuteen erään tohtorinrouvan kanssa. Tohtori kuului jäsenenä monenmoisiin tieteellisiin seuroihin, pankki- ja teatterinjohtokuntiin. Tohtori arvosteli myös joutotöikseen. Kirjailija osasi olla hienosti innostunut tohtorin mieliaineesta, osasi mairitella häntä niin mainiosti, että tohtorin mielestä kirjailija oli kirjailija jumalan armosta. — Miekkinen se oli kirjailijan nimi.

Espiksellä hän heilutteli norsunluupäistä ruusupuukeppiään ja seisahtui puodin ikkunoiden eteen ihailemaan itseään tai kulki hän toveripiirin mukana salaa viittaillen olemattomista lemmenvoitoista. Hänen maineensa kasvoi päivä päivältä, se tunkeutui ilohuoneisiin, ravintoloihin, kylpyhuoneisiin, perheisiin, johtokuntiin y.m. Hän osasi olla niin teeskennellyn vaatimaton, että ihmiset alkoivat pitää häntä sorrettuna nerona. Hän puhui myös joskus kautta rantain köyhyydestään, mikä oli muka esteeksi hänen ihanteillensa ja pyrkimyksillensä. Mutta vanhat koulutoverit alkoivat vähitellen karttaa hänen jokapäiväistä valitustansa: "voitko sinä, veli hopea, vipata minulle viitosen!"

Ravintoloissa istuessaan oli hän täynnä mielikuvitusta. Hän laski leikkiä itsestänsä, hän valitti laiskuuttansa ja vakuutti tuhlanneensa koko lahjakkaan kykynsä raha-asioiden selvittämiseen. Hänellä oli seurahyveitä, hän saattoi olla sattumalta sukkelakin ja hänen päähänpistoilleen naurettiin niiden röyhkeyden takia. Hän ei jakanut koskaan tovereilleen syvimpiä sielunsurujaan, sillä niitä ei hänellä ollut, siksi todelliset toverit ajoissa vetäytyivät hänestä syrjään, mutta hän etsi aina uusia. Uuteen tuttavuuteen päästessään istui hän vaiti ensi illan, ja uudet toverit ällistyivät hänen henkistä salaperäisyyttään. Sillä aikaa kirjailija tarkoilla tuntosarvillaan tähysi uuden toverinsa heikot puolet ja seuraavalla kerralla hän iski juuri heikoimpaan kohtaan ja osasi käyttää sitä hyväkseen.

Hänellä oli jo päänsä ympärillä yli-ihmisen pyhimyskehä mutta hän ei kirjoittanut koskaan mitään. Hänen pienet kookospähkinäaivonsa pyörivät yhden ainoan asian ympärillä: mistä hän saisi rahaa, miten hän nuorena nousukkaana voisi elää sen piirin keskuudessa, johon hänet hyvä onni oli potkaissut. Hän uhkaili taiteilijatovereitaan kirjeillään, peloitteli tekevänsä itsemurhan, jollei hän saisi määrättyä summaa, minkä hän tarvitsi matkustaaksensa maalle kirjoittamaan suurta teosta, näytelmää tai ylipäänsä mitä hyvänsä. Kun ei rahaa tullut, ei itsemurhastakaan tullut mitään.