Part 2

Nurkissa ei paukkunut pirteä pakkanen vaan oli lenseä, suoja ilma, ja räystäät tippuivat. Tytöt alkoivat salaa lukittujen ovien takana pienen kynttiläpahasen valossa valmistaa valkoisia pukujaan, ja nuoret miehet alkoivat laiskistua odotellessa joululepoa. Lähtivät muutamat talonisännät pyylevine emäntineen kaupunkiin Tuomaan markkinoille joulu-ostoksille. — Mutta syytinkivaarin kodasta kuului mäiske, siellä se vaari keitti sahtia valmistellen omaa joulu-iloaan. Iso pata popotti tulella. Kuurnan pohjalle asetti vaari oljet, kaatoi sitten maltaat ja humalat, pisteli kiululla kuumaa vettä padasta. Jonkun ajan kuluttua alkoi läpi olkien kierrellä mehevää, höyryävää nestettä, vetelää vierrettä pitkin uurretta ja tippui hiljaa lävestä saaviin, jonka pohjalle oli asetettu tuoksuva väkimarjainen katajanoksa. Vaari istui jakkaralla niin, että leuka ulettui melkein saavinreunaan. Kiilusilmäisenä, juopumushimoisena vilkutti hän pienillä silmillään kuin mikäkin karvarintainen metsänpeikko tai kotitonttu, itse hiiva-Nuutti, joulusahdin haltia, joka öiseen aikaan mallassaunoissa mellastaa, tassuttelee töppösissä olutkellarissa ja rikkoo marjamehupulloja tai sammuttaa lyhdyn sammuksiin, kun joku talonvaari pikku-ukkonäyissään pitkien joulujuhlien jälkeen kömpii permantokuopasta luukun kautta. Ja vaari kuunteli siinä jakkaralla, kuinka sahti tippui ja tippui ja pani katajissa plis, plis, plis! Hemaseva höyry pani jo hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään, hän laskeutui kykkysille ja asetti kielensä reijän alle ja herautti huulilleen pisaran punaista nestettä. Hän maisteli ja maiskutteli suutaan, pyyhki huuliaan ja hohkasi helpoituksesta, tämä oli jo metisen, suonia sytyttävän, iki-iloisen, taivaissa tanssivaisen nousuhumalan autuaallista esimakua. Vaari mumisi itseksensä ja maisteli oikein kauhalla, maisteli, maisteli, mutta se ei tuntunut vielä oikein hyvältä. Ja kun se paraiksi oli käynyt, kaatoi hän parin päivän kuluttua sahdin tynnyriin, sekoitti vielä varmuuden vuoksi lisää humalia, pani kaatoläven kannen paikoilleen ja peitti visusti runnin raot taikinalla, että tynnyri varmasti pitäisi henkensä. Sitte kantoi hän tynnyrin kamariinsa permantokuoppaan. Siellä saisi se seistä väkevöitymässä pari viikkoa, vasta joulu-aattona ottaisi hän pienen tappituikun iltatuimaan. Mutta hän ei malttanutkaan odottaa joulunpyhiä, hän kulki joka päivä luukun ympärillä ja vilkaisi tavantakaa nurkkaan, missä oli tuoppia ja läkkikannuja. Ottaisiko hän kannun? Pieni kulaus, ei sen enempää, maustimiksi vain, sen verran, että tietäisi, pitäisikö se hyvän makunsa. Ja siinä vähän ennen joulua tarttui hän jo astiaan ja meni kuoppaan mutta teki itsellensä lupauksen, ettei joisi kuin tuopillisen. Vaari säästäisi niin, että hänellä olisi sahtia vielä joulunpyhien jälkeenkin, kylläpä ne naapurit silloin poikkeaisivat pakinoimaan juotuansa omat tynnyrinsä tyhjiin, mutta hän ei antaisi niille tippaakaan, ei tippaakaan, kylläpä niiden naamat venyisivät pitkiksi, kun vaari latkisi yksin ilolientään, aivan yksin, ihan niiden kiusalla, sillä eiväthän ne muulloisinkaan käyneet, kävivät vain härnäämässä, kun sahti ennen oli loppunut. Vaari joi kulauksen, hän ei voinut välttää kiusausta, hän laskeutui uudestaan kuoppaan ja toi sieltä nyt kokonaisen kannullisen. Pitkin päivää piti hän nyt sahtikekkereitä itsensä kanssa, ja punaista juomaa valui hänen rohtimiselle paidalleen ja hän alkoi hiukan humaltua. Talon vouti kuuli viereisestä huoneesta alituisen kannujen kalinan, ja siitä saivat jo tiedon hyvät ystävät ja kylänmiehet. Mutta vaari alkoi pöyhistyä sitä myöden kuin hän joi, hän tunsi itsensä oikein rohkeaksi ja rehdiksi, riidanhaluisena kompuroi hän myyränpesästään sättimään talon piikoja. Hän työntyi kyökkiin, jossa hän ei koko vuonna ollut käynyt, heristeli nyrkkiään, kirkui ja uhkasi linkkuveitsellään ja sanoi, että uusi väki oli vain varkaita, väärintekijöitä ja petkuttajia. Emäntä itki ja piiat parkuivat. Lopulta tuli isäntä ja nakkasi hänet pihalle. Häpeissään nousi hän ja loiri omalle puolelleen. Harmissaan joi hän taas ja kävi aina välillä nurkan takana. Nyt tulivat naapurin rengit ja muonamiehet. He tiesivät, ettei vaari selvänä ollen saituudessaan koskaan tarjonnut edes käypäläisillekään, nyt kun hän oli hienossa nousuhumalassa, oli hän anteliaampi, sillä hän kaipasi jotain rymytoveria, jolle saattoi kehua ohrapellostaan, entisistä hevosistaan, markkinareisuistaan, voimistaan ja nuoruuden naimaseikkailuistaan ja ennenkaikkia sahdistaan. Pian tulikin miehiä kamari täyteen. Ja vaari kantoi heille kannuja kuopastaan. Nyt alkoi iloinen elämä kamarissa. Naurun rähäkkä, kokkapuheiden tulva, kiroukset kajahtelivat kartanolle saakka. Vakavina kasvoiltansa kaivoivat miehet esille kaikki vaarin kesäiset synnit, pikkukiusat ja pistosanat. He keksasivat jonkun hauskan jutun saadakseen täyttä kurkkua nauraa vaarin hassunkurisille liikkeille, toisinaan he taas kehasivat hänen sahtiansa ja imartelivat hänen voimiaan. Lopulta ei vaari voinut olla kertomatta kyökkikolttosiansa.

"Juokaa pojat, juokaa, kyllä sahtia piisaa ja hyvää se onkin, ei kukaan koko kylässä laita sellaista sahtia, ei isäntäkään ole juonut sellaista sahtia. Niin, isäntä! Pahuuksen mies, menin äsken rauhallisesti piloillani puhumaan siitä kauppakirjasta mutta tämäkös se pyöräytti pihalle. Minä luulin muuten vain kinattavan, mutta se pani oitis kukkua, oitis kukkua. Mutta olisin minä vielä nuoruuden voimissa, niin, en, en, tottavie, viittäkään miestä pelkäisi. Kun Pässi, suntio vainaakin tuli kerran kimppuuni, niin minä löin Pässiä, mutta Pässi tuli aina päälle, aina päälle. En antanut enää sahtua mutta tämäkös antoi 'laula lappua' ja sanoi 'haekkos sahtia, haekkos sahtia!'"

Niin kehasi vaari.

"Väkevä se on vaari mutta väkevää on sahtikin", veistelivät miehet.

Sillävälin nuoret tytöt kulkivat valkoisiin vaatteisiin puettuina pitkin raittia talosta taloon laulellen vanhoja joululauluja. Ja kun tytöt punaisina tulivat vaarinkin puolelle, syntyi siellä riemun rehakka. Vaari ei tahtonut antaa mitään mutta lopulta täytyi hänen pilan pakoittamana kaivaa piirongista rahapussinsa. Tytöt lähtivät virnakoiden vaarin kopeloidessa harasormin heidän käsivarsiansa, mutta miehet jäivät yömyöhään vaarin huoneeseen. Hän alkoi sammallella, hän ei eroittanut enään sauhusta miesten kasvoja, hän alkoi pistellä ja kiukkuilla, sillä hän rupesi katumaan, tahtoi säästää sahtia ja asettui istumaan kuopan luukulle. Mutta miehet uhkasivat piloillaan antavansa hänelle "laula lappua" ja olivat sulkevinaan hänet kuoppaan. Silloin alkoi hän rukoilla: "hyvät miehet, en minä tahdo kukkua, en minä tahdo kukkua!" Kuopasta päästyään hihkasi hän ja huusi: "juokaa pojat, meillä on ja meillä annetaan!" Sitte rupesi hän vetämään jotain pitkäveteistä rekivirttä. Lopulta kuukertui vaari omiin lallatuksiinsa ja kellistyi kyljelleen. He nostivat hänet hanurisängynkannelle ja kantoivat häntä ruumisvirttä laulaen pitkin pihaa, joku oli paperista sitonut liperit leukansa alle ja toinen loilotteli edellä lukkarina. Pihalla hän heräsi, mutta potkimisista huolimatta kantoivat miehet vaarin iloisessa saatossa pitkin karjakujaa sikokarsinaan ja sieltä taas kamariin ja laskivat hänet vuoteelle, jolle hän kellistyi ja vihdoin nukkui. Joulu-aaton aamulla heräsi vaari, ja hampaat kalisivat hänen suussansa. Samein silmin katseli hän ympärilleen, pöydällä oli tuoppien ja kannujen jättämiä renkaita, paperossin pätkiä ja piipun sittaa oli kaikkialla, ja hänen paitansa etumus oli täynnä sahdin punaisia pilkkuja. Olisikohan tynnyrin pohjalla mitään? Hän kulki koukkuisin polvin yli permannon, nosti permantoluukun ja laskeutui kuoppaan. Pimeästä kuopasta kuului vaarin kohmeloinen sadatus kuin haudasta: "Vie sun tuppes ja tulukses, kun juutakset ovat juoneet kaikki!" Sitte kömpi hän sieltä lattialle, istui paljaalla paidalla sängyn laidalla ja mietti tätä elämän narripeliä, joka on kuin sahtikannujen iloinen kalina tai kuolinkellojen murheellinen moikina. Ulkoa soivat kulkuset ja iloisten ihmisten askeleet. Illalla loistaisivat olkihimmelit ja kolmihaaraiset kynttilät, joulupahnoilla kiertäisivät sahtikannut miehestä mieheen, mutta vaarilla ei olisi mitään joulu-iloa, ei edes hienoa häppääkään. Eikä hänellä nyt ollut halua ruveta tekemään uutta sahtia, kuluisihan pari viikkoa ennenkuin se kuohuisi hiukan miestä väkevämpänä. Harmissaan ja happamen näköisenä kääri hän vanhan loimen ympärilleen ja päätti nukkua yli joulupyhien kevääseen, niin, ensi jouluun saakka. Hän kuunteli räystään yksitoikkoista tippumista ja katkeralla mielellä muisteli hän kuinka sahti kodassa oli tippunut kuurnasta, plis, plis, plis, plis, plis. Siihen nukahti vaari. Mutta vaarin nukkuessa teki hiiva-Nuutti kepposiaan, heitteli kuperkeikkaa yli lattialuukun, kalisteli tyhjiä kannuja, hyppäsi sängyn laidalle ja alkoi tapilla takoa vaarin ohimoita. Sitte loikkasi se permannon rakoon ja katosi.

ÄITI JA POIKA

Kuului iltasoitto läheisen, pienen venäläisen kirkon tapulista. Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, lainaa mulle ryssän rahaa, minä maksan joskus, pom, pom, pom, pom! lauloi pieni poika kellojen ääntä matkien hänen akkunansa alla. Ja vastapäisen läkkisepän pannukyltti vinkui: viuuh-kirii-ii-ilkiää-ää-kiri, ja ruskea pannu heilui ilmassa, ja sen alitse kompuroivat kadulla vanhat vaimot vihdat kainalossa matkallaan saunasta, posket ruskeina kuin pannun punainen vaski.

Paranohvi, Sokolohvi, Kostus, pom, pom! Harmaat, vanhanaikaiset talot häämöttivät sokeina ikkunoineen hämärästi kuin vanhat nilkkuiset posetiiviäijät, harmaat räystäät kallellaan kuin vanhan hatun taitetut lierit, ja likaiset kyyhkyset kuhertelivat akkunoiden ylisillä laudoilla. Ja kaikista savutorvista tuprusi harmaa sauhu alaspäin kadulle, missä oli kellertävää lunta ja rumaa räntää, jota ihmiset uneliaina sotkivat. Taloissa porottivat saunapannut, talisilmäiset porvarit istuivat niiden ympärillä kuin suuret hämähäkit ja kutoivat, kutoivat kulkupuheiden verkkoa, lörpöttelivät ja löpisivät ja sieltä ne tunkeutuivat salakähmäiset sanat savuttuneihin eteisiin, pihalle, kadulle, saunoihin, kellareihin ja torille.

Sinne torille hänen äitinsäkin joka aamu kello kuuden aikaan kiskoi vetokärryillä kangaspakkojaan, pöytää ja pukkeja, öljykangassuojaa ja kyynäryskeppiä. Mittaili, mittaili, ijankaikkisesti hän mittaili, laski lanttejaan tai kutoi kotona sukkaa puodin nurkkaan kyyryyn painautuneena eikä raaskinut panna tulta tahraiseen, pieneen läkkilamppuun. Niin äiti. Hän oli niin hiljainen ja itsepäinen, riisti ja raastoi aamusta iltaan väsymään asti ikäänkuin olisi nauttinut siitä, että hän sai raataa pojallensa, mutta hän raatoi niin silmiinpistävästi ikäänkuin olisi tahtonut pojalle näyttää, kuinka sitkeästi hän jaksoi jurruttaa, ikäänkuin koko hänen raadannallaan olisi ollut tarkotus herättää pojassa surkuttelun tunnetta, ehkä vastarakkauttakin. Oh, se oli niin kiusallista tuo tarkotuksellinen tempoilu. Torilta tullessa se äiti kiskoi itse kärryjä mäelle, toisinaan, suojan ilman aikana tarttuivat pyörät lumeen eivätkä ne tahtoneet nousta vastamäkeä, muori rimpuili nahkaturkissaan, seisahtui huokaamaan mäen päälle paksuilla, mustilla tumpeilla pyyhkien hikisiä harmaita suortuvia ryppyiseltä otsaltaan. Seisahtuiko se äiti tahallaan siihen mäen nyppylälle hänen ikkunansa eteen, veti henkeä ja kiskoi taas kolisevia rattaita ja kääntyi portista pihalle? Olihan hän ehdottanut, että äiti jättäisi koko torikaupan, saattoihan sitä puodissakin myydä kankaita, olihan hänellä vanhat taatut ostajansa, naapurieukot ja lähipitäjien torpparinvaimot. Ja olihan äidillä säästöjä pankissa, saisihan hän levätä, sitä hän tarvitsi, tarvitsi enemmän kuin moni muu, mutta hän oli niin itsepintainen. Ja olihan hän tarjoutunut auttamaan, mutta se ei sitä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja saattaisihan suutarin puolikasvuinen poika viereisestä porstuasta tuoda kärryt torilta. Ei, ei, sitä ei saatu mahtumaan hänen vanhaan päähänsä. Ja kyllähän tämän sietäisi, jollei äiti vaan aina puhelisi puodissa ja torilla hänestä, pojastaan, hänen hienoudestaan, hänen hienoista tuttavistaan, hänen hienoista luvuistaan. Oh, mitähän ne siellä pääkaupungissa toverit? Nauraisivat ihan saatuaan tietää, että hän oli sellainen torisankari. Mutta säälittäähän häntä sentään äiti, yksin se oli, oli niin kovin yksin. Menisiköhän hän puhuttelemaan häntä? Mutta mistä hän puhuisi? Kankaistako, maalaisemännistä, läkkisepän sairaista lapsista, suutarin juoppoudesta, varkauksista ja murhapoltoista? Ei, ei hän voinut, vaikka siinä oli vain pieni ovi välillä, joka johti hämärään puotiin, missä äiti rasvaisen lampun ääressä silmiään siristellen paikkasi hänen sukkiaan. Miksi oli äiti pannut hänet kouluun, miksi oli hän joutunut tasapainostaan, oli sukeltautunut pohjavirrasta ylempään maailmaan, joka oli kirkkaampi ja kantavampi, mutta jossa hänellä ei sentään ollut vanhaa jalansijaa, jossa hän sittekin oli nousukas? Oo, se suuri tulikaupunki, ilokaupunki, joka veti verkkoihinsa upotti intohimon valtaviin pyörteihin, keinutti ja nosti kuin huimaavaan tanssiin kaikkitäyttävänä, kaikkinielevänä aaltona hukkuen huminaan ja hehkuviin huutoihin, ei siellä ollut erotusta, ei rajoja, ei esteitä. Tämä hämärä uneliaisuus, tämä pienen kaupungin hyytyvä hiljaisuus ja mykkyys hänen ympärillänsä painosti häntä, kytki hänet tähän pieneen kamariin, jonka harmailla seinäpapereilla oli raamatunlauseita ja pölyisiä paperikukkia. Toista oli suuren maailman veripunaiset ruusut iloisten naisten hekumallisen valkeilla rinnoilla.

Puodista kuului ovikellon ääni. Se kilkatteli ja kuikutteli pitkän kaarevan kaulansa nokassa, rämisteli ja nauroi kuin hullu akka. Narrin kello! Se lörpötteli ja paasasi aamusta iltaan, sen rämisevä, räikeä ääni pisti kuin tulisilla neuloilla hänen korviansa. Jos hän olisi äidiltä hennonut, niin hän olisi ottanut sen rämisevän, hermostuttavan rääkyjän kouriinsa, puristanut sitä, polkenut sitä ja potkinut sen kadun alipäässä olevan juutalaisen narinkan tunkiokasaan.

Hän asetti kädet korvilleen ja vaipui lukemaan opintokirjaansa, mutta sittenkin kuuli hän selvästi puotikeskustelun:

"Päivää!" Puodista kuului läkkisepän vaimon kimakka ääni. "Päivää Tallinska!"

"Täällä te vaan puolipimeässä paikkaatte nuoren herran sukkia."

"Hys!"

"Onko se kotona?"

"Se lukee."

"Vai lukee, taitaa tulla oikein rohvessööri, niin, niin jumala paratkoon, on sitä huolta lapsista, pese, ruoki, täytä ja tahkona tuhise, kasvavat, lentävät pesästä ja jättävät sinut yksin ikälopun. Enhän minä teidän pojastanne mitään pahaa, semmonen viini ja vikkelä, oikein hanskoissa, niin, ja kiiltosaappaissa. Se kai kuuluu reklamenttiin, hyvähän se, että alhaistenkin ihmisten lapsista tulee isoja herroja, jumala paratkoon, kunhan vaan muistelisivat sitten vanhempiansa. Niin, no, sitten se ottaakin teidät luoksensa asumaan, asettaa oikein silkkisohvaan istumaan, eihän maarin, eikä muuta kuin istu kädet ristissä ja katsele kultaiseen kattoon, hehhee!"

"Mitäs se Tallinska nyt, ahkerahan se meidän poika on, lukee ja pänttää, oikein sääliksi käy, en uskalla käydä kamarissaankaan, sillä se on niin hermostunut, sanoo."

"Niin, vähemmästäkin, sano. Minun pojastani ei vaan taida tulla herraa eikä häntyriä, suutarin oppiin sen panen, vetelehtii muuten kadulla, vaikka näkyyhän tuota hienommatkin osaavan tehdä."

"Hys, puhukaa hiljemmin!"

"Herrajesta, kun en muistanutkaan!" huudahti Tallinska ja painautui tiskiä vasten kuiskailemaan ja tehtyään lankaostoksensa lähti taas kadun yli ja katosi portista, missä läkkisepän lapset löivät kepeillä läkkilevyihin ja matkivat kirkonkellojen ääntä: Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom, pom, pom!

Ja siihen säesti ovikello hurjasti: kili-kalikuiva-kala, kili-kali-kuiva-kala! Ja oven takaa kuului hiljainen ääni, verhottu ja hellän pehmeä:

"Tule jo syömään!"

Kiukkuisena nousi hän ja kulki puodin kautta peräkamariin ja istui ruokapöydän ääreen. Hän paiskasi vihaisesti oikean jalkansa vasemmalle, kaivoi ruokaliinan leukansa alle, hän ei sitä unohtanut köyhissä, kotoisissa oloissaankaan. Sitte alkoi hän kahvelillaan rummutella kärsimättömänä pöydän kulmaan ja tuijotteli itsepintaisesti läkkisepän vihertäviin akkunoihin, missä kimelsi läkkitorvia ja astioita. Äiti katsoi häneen hetken rukoilevasti ikäänkuin anteeksi pyytäen, luuhistui sitten kokoon, hätkähti omaa seisomistaan siinä keskellä lattiaa ja riensi liedelle, toi paistetut silakat, perunat ja kananmunat pöytään. Ahneesti iski poika ruokaan käsiksi, söi leveänä ja itsetietoisena niinkuin käen poikanen ottaen kaiken tilan itselleen, ja hänen lihava poskensa liikkui pyöreänä silmien harhaillessa yli ruokien. Äiti hääräili huoneessa himmeä tyytyväisyyden hymy ohkasilla huulilla. Vasta kun poika oli ottanut itselleen paraimmat palat, istui hän laidemmalle, painautui kokoon lautasensa taakse ikäänkuin hän olisi tahtonut tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista. Hän oli niin avuttoman naurettavan näköinen, kuin hätääntynyt lapsi ja hän katseli poikaansa salavihkaa ja nautti hänen ruokahalustaan, hänen punaisista, liikkuvista poskilihaksistaan, hänen teeskennellyn pidätetyistä kädenliikkeistään ja keikarimaisesta pään keikauksestaan. Suuri ja komea oli hänen poikansa, katse kostean kirkas mustien ripsien raossa, hienot siniset suonet otsalla niinkuin pormestarinkin pojalla ja kuinka viisas sitten! Eihän äiti häntä aina ymmärtänyt, mutta hän kaipasi sielunsa hämärissä mietteissä, hän odotti, että poika niinkuin ennen koulua käydessään joskus laskisi kätensä hänen olalleen. Se tuntuisi niin hyvältä ja pehmeäksi se sulattaisi sydämen, ihanasti se sykähtäisi ja kaikki köyhyys, päivän kamppailu torin paahteessa ja pakkasessa, silmiä haittaava himmeys ja jäsenten kiduttava kolotus olisivat pois puhalletut. Hän istui siinä niin hiljaa kuin hiiri, hiljaisuus levitti siipensä heidän ylitsensä, niinhän olikin hyvä, hän ja hänen poikansa, ikäänkuin yksin, ei, kahden maailmassa. Mutta sittenkin siinä hiljaisuudessa oli jotain kovaa, sydämmetöntä, se painautui rintaan ja kouristi, se painoi, painoi niin raskaana harmaan pään ympärillä niin, että humisi korvissa. Samassa hän ikäänkuin naurahti omille ajatuksilleen. Eikö poika sitä huomannut, kuinka hänen kätensä vapisivat? Jospa hän kautta rantain huomauttaisi poikaa omasta itsestäänkin, niin, mainitsisi noin leikillä vanhoista, vapisevista käsistään, joilla hän ennen muinoin oli silitellyt poikansa otsaa. Nyt hänen poikansa oli niin suuri, olihan se vanha tarina, että lapset vanhemmiten kasvavat irti kodistaan, muualla nuorten aatos askaroi, nuoret ovat nuoria, eihän niitä siitä voi syyttää. Mutta jos hän sentään hiukan niinkuin leikillä...

Äiti nakerteli kuin pieni hiiri leipäänsä, hän kurotti juomalasiansa, mutta poika ei sitä huomannut. Tahallaan kilahutti hän lasin lautasta vasten ja nosti sen hiukan maitokannua kohti. Välinpitämättömänä katseli poika hetken maitolasia, hän jäi siihen tuijottamaan ja huomasi, että jotain oli tekeillä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja katseli taas yli kadun läkkisepän ikkunoihin. Mutta siitä kääntyi katse taas äidin käteen, kuinka kurttuinen ja pyöreä se oli, sierottunut ja ilmasta punettunut. Ja äkkiä hän huomasi, että niissä on jotain pyhää ja harrasta noissa käsissä, jotka aamuisin kietoutuivat kuhmuisten kärrynaisojen, sunnuntaisin vanhan raamatun kannen ympärille, niissä oli jotain sunnuntaityyntä, alttiiksi-antautumista, uhrautumista, itsensä unohdusta, jotain pyhää niissä oli niin lapselliselta kuin tämä hänen ajatuksensa tuntuikin. Sääliksi kävi äitiparkaa... kovin oli vanhentunut, ja ensi kerran hän erityisesti huomasi, että äidin hiukset olivat käyneet melkein liituvalkeiksi. Ja hänet valtasi jonkinlainen häpeänsekainen ylpeys omasta hellyyden puuskastaan, tyytyväisyys siitä, että hänen itsekkään sydämensä kova routa alkoi sulaa. Ja hänen rinnassaan kävi pehmeä väristys. Äiti huomasi sen, hänen kasvoillensa ikäänkuin levisi valo, joka ei tullut ikkunan ulkopuolelta, hymyillen nosti hän taas lasinsa ja sanoi:

— "Kaadappas lasiini maitoa, kas kuinka ne kädetkin nyt vapisevat, vanhan kopelon... niinhän ne tutisevat, että... että oikein naurattaa..."

Ja poika kaatoi maitoa lasiin, ja tämä pieni palvelus, niin pieni kuin se olikin, yhdisti taas heidät, pieni huomaamaton kosketus. Eihän hän sentään ollut niin kova ja itsekäs kuin oli luullut, liikkuihan hänessä kiiltävän kuoren alla lämpöisempiäkin tunteita. Äiti raukka, äiti raukka!

Ja äiti sanoi melkein kuiskaten:

— "Kiitos, ethän sinä vain ole vihainen."

— "Mistä minä olisin vihainen? No, niin, sanon vaan, älkää viitsikö sen Tallinskan kanssa niin paljon... jaarritella... ja torilla voisitte olla minusta puhumatta... ihmiset vain nauravat. Ei siitä sen enempää." — Hän nousi ja hieroi tyytyväisenä käsiään, ovella hän kääntyi ja sanoi kuin ohimennen: "Eiköhän siihen ovikelloon voisi panna pientä pumpulitukkoa, se rämisee niin pahasti." Sitte meni hän keikahtaen omaan kamariinsa.

* * * * *

Myöhään illalla makasi hän sängyssään, mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä. Öiset katuvartijat pitkine kuhmurasauvoineen kulkivat kolisten hänen akkunansa ali. Kun kolke oli kiertänyt kulman taakse, tuntui pimeä hiljaisuus hänen ympärillään vielä kaameammalta. Sitte tuli jäältä päin tuulenpuuska, töytäsi yli narinkan kajuutanmuotoisen katon, sivuutti sipulinmuotoisen, venäläisen kirkon tapulin, ravisteli raastuvan ullakkoa, rämisytti kaikkia pikkuporvarien kylttejä, hopeoituja saappaita, isoja sinisiä rillejä, rinkeleitä kullattuine kruunuineen ja iski vihdoin läkkisepän kuparipannuun niin, että se voihkasi:

Viuuh-kiri-ii-ilkiää — — Niin, hän oli todellakin ilkeä, ilkeä ja itsekäs. Ja äkkiä hulmahti veri hänen ohimoihinsa, hän tunsi, kuinka hänen kasvonsa lensivät punaisiksi, tuntui kuin se häpeällinen puna olisi levinnyt yli koko ruumiin. Hän häpesi, hän muisti niin selvästi sen kohtauksen siellä pääkaupungissa, kun äiti raihnaisena oli tullut kaupunkiin etsimään lääkärinapua. Ja hän oli hävennyt taluttaessaan vanhaa huivipäistä vaimoa lääkärin asunnolle. Tunnin ajan oli hän äitiä odottanut kävellen pääkatua edestakaisin. Silloin, niin, tuli toveriliuta vastaan: "Hei, vanha veikko, tuleppas mukaan, mennään kapakkaan, viini, naiset ja laulut, lallallaa! Mutta sinähän törrötät kuin tyhjä puteli, mikä miestä riivaa, vai oletko löytänyt uuden 'uhrin'! Joko olet unohtanut kauniin Nannisi? Niin, Nanni tuli äsken vastaamme, millaiset lanteet sillä tytöllä... ihana sireeni sinulla on, ikävä vaan, että on ruvennut maalaamaan silmäripsiään. Hm, sinä olet niin salaperäisen näköinen. Yöllisiä seikkailuja? Kyllä sen tietää, minne mies aina iltahämärissä ajaa, veitikka... Nannin pieni yölamppu, ruusunvärinen peite, leveä, pöyheä vuode, siihenhän uppoo ja hukkuu herkulliseen humalaan. No etkö tule kapakkaan?"

Samaan leikkiin yhtyen oli hän heittäynyt keveään katukeskusteluun, oli teeskennellyt vielä syvempää salaperäisyyttä. Sitä ei hän kehdannut sanoa, että hän odotti sairasta äitiään. Nauraen oli hän eronnut humaltuneista tovereistaan. Ja kun äiti vihdoin oli ilmestynyt katuovelle, oli hänestä tuntunut kuin äiti olisi ollut esteenä, kahleena hänen vapausjanolleen. Vaijeten kulkivat he taas asemalle, tutisten painui vanha pää huivin nurkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut vaipua maahan, maan alle. Kummallinen, hirvittävä äänettömyys, kuolemanenteinen hiljaisuus; ja vasta hyvästeltäessä se äiti oli sanonut rikkinäisellä äänellä:

"Eihän se mitään toiveita antanut, taitaa olla viimeisiä matkojani, en minä enää kyytiä tarvitse, jollen sinne Rapamäkeen, vanhaan hautausmaahan isän viereen. Kuolema minulla on sydämessä, hyvästi poikani, käyköön sinulle kaikki hyvin maailmassa!" Ja sitte juna vihelsi ja vei hänen äitinsä auttamattomasti jotain suurta, salaperäistä, pimeätä, ammottavaa kohti pois kaikesta.