Part 1

KATUPEILIN KUVIA

Kertomuksia ja kuvauksia

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

SISÄLTÖ:

Runolaulaja. Sillanlakaisijat. Syytinkivaarin joulusahti. Äiti ja poika. Iloisia opinnoita. Kirjailija. Turhaa peliä. Sortunut ääni. Viinuri. Kaksi hautajaista. Rappiolla. Katupeilin kuvia.

RUNOLAULAJA.

Tölliin oli tullut isännän poika Pietarin rautatietöistä kodissa käymään, hilpeä ja hyvänluontoinen, aikainen mies. Oli juhannuksen aika, ja naapuritölleistä oli siihen kokoontunut kasa nuoria miehiä ja neitosia tapaamaan nuoruuden toveriansa. Oli hiestävä ja vari päivä, niin että yksissä miehin lähdimme metsälammille uimaan. Lekottaessamme alastomina päivänpaisteisella lammin rannalla sanoi Röhmön Eerikki, se töllin poika: "Etkö sie käväse katsjomassa Jerkun Poavoa, sillä sitä on äijä runoloita." Ja hän näytti sormellaan sinistä saloa päin. Tuumasta toimeen. Rinnettä ylöskäsin kisaili edessä mutkikas, oikun luoma polku, kuljimme yli kaatuneiden puiden, linnunpermien ja juurien. Leppien lehvistä aukeni eteemme aho, ja sen kivisellä äyräällä seisoi pieni sammalkattoinen mökki. Siellä se suuressa yksinäisyydessään eli ruodulla Jerkun Paavo. Lahot portaat parkuivat allani, matalasta ovesta kuljin kumarana sisään. Vanha puinen kello seisoi nurkassa, seinät olivat mustat kuten kattokin, näin vanhanaikuisen nojatuolin, sängyn pimeimmässä nurkassa ja sen takana pöydän. Kissa lepäsi kerässä kaapilla ja katsoi suurilla viheriäisillä silmillään. Se näyttikin ainoalta tuvan eläjältä, sillä kovin oli hiljaista tässä salon mökissä. Katselin ympärilleni ja näin hämärässä rahilla makaavan miehen. Vuoteena oli riepuja ja turkinjäännöksiä. Siinä se oli runolaulaja. Mies ei liikahtanut ja näytti nukkuvalta. Hän oli kuin oma luurankonsa. Pitkä hän oli ja aikoinansa ehkä komea mies, mutta nyt olivat sääret kutistuneet ohuiksi, lihattomiksi, nahka oli mustanpuhuva, kuin palanut, kädet kuivat ja luiset niin, että saattoi pelätä niiden niveleistään irtautuvan. Kylkiluut pistivät esille kuin vanhan männyn juuret maanpinnalle, ja harmaa pitkä tukka valui alas rahilta. Hänellä oli vaskinen risti kaulassa, ja vapisevat kädet olivat ristissä rinnalla, toinen silmä sokea ja toisesta heijasti heikko valo vetisestä, punaisesta silmäreijästä. Ei hän luultavasti tiennyt, että viheriäisen akkunalasin ulkopuolella taivas juuri oli helakansininen, että mökin ympärillä lehdoissa linnut lemmestä kiistasivat ja lauloivat ikuisia runojansa, että mullassa oli kuhisevaa elämää ja ilmassa iloista vitinää. Sillä hän oli kuin valekuollut, joka kuuntelee elämän hämäriä ääniä voimatta liikkua paikaltaan. Minusta tuntui kuin mökki olisi hänen hautakammionsa, katto arkkunsa kansi ja hänen pääalusimenaan olisi pitänyt olla kantele, vanha viisikielinen kannel. Nyt oli ikäänkuin pilkaksi pistetty puutuolille hänen viereensä piimäkuppi.

"Hän nukkuu."

"Sairas on, ei nuku, ehkä jaksaa."

"Poavo, Poavo, kuulehan Poavo."

Ukko käänteli hiukan kylkeään.

"Vieras on sinua tullut katsomaan. Koitahan laulaa vähäsen!"

Nyt hän aukaisi välinpitämättömänä silmiänsä ja huokaili.

"Vanha olet, vanha olet, kuinka vanha lienetkään?"

"Yhtä jo käyn sataa!", kuului korahtelevasta rinnasta.

"Katsjos, katsjos, vieras antaa, antaa se nuuskaksi, laula nyt, lauloithan sie vielä männyt kevän Karsikovoaran läksiäisissä!"

"Yhtä jo käyn sataa!" Siinä äänessä oli jotakin kaukaista ja katkeraa, ja siihen sekaantui samalla pientä kehumistakin.

Jo alkoi ukko tulla tuttavallisemmaksi, tunsiko miehet tutuiksi, vai vaikuttiko nuuskarahan lupaus; hän makasi kuin ennen liikkumattomana ja puhui rykien:

"Olenpa sitä mie elänyt, olen, olen ja elän vieläkin, jos Luoja voimia antaa, jotta tästä paranen. Monet olen jo taakseni jättänyt, niin olen, vanhat vaipui, raihnahat raukeni, mie tässä yksin, yksin..."

"Lauloin mie ennen, äijä lauloin, runoille rupesin, a nyt en muista, ääni ei jaksa, ylen olen väsyvä, ääni ei heläjä, ei heläjä!"

"Sanele, sanele, vieras uottaa, katsjo, katsjo, grivnan sait!"

Ukko asetti rahan ihan silmänsä eteen, koitteli sitä sormillaan ja sanoi vapisevalla äänellä:

"En näe, en tunne, nuoriko olet? Muistohosi pane, konsa kuolen, sitä en tiiä!"

Vanhalla kalevalan nuotilla alkoi hän nyt laulaa:

"Niin on pitkät miun pihani kuin on pitkät pilven rannat, niin on kolkko miun kotini kuin on kolkko korven ranta, korvess' on miun kotini, kalliolla kartanoni, aholla asuntosijani."

Ei hän paljoa muistanut eikä juuri jaksanutkaan. Lauloi vielä muutamia lukuja ja ansaloitsuja sekä nuuska-, viina- ja morsiuslauluja. — Kummallisesti se vanha Kalevalan sävel kuului sen omassa kotimaassa vanhan, sairaan runolaulajan huulilta. Minulle aukeni silmänräpäyksessä uusi maailma, josta kävi hieno ja heikko tuulahdus Kalevalan kankailta. Selvemmin näin ja mielikuvituksessani loin kuvia, kuulin, miten sanat huulilla hyppelivät, sormet sormissa soutelivat, kannel soi nurkasta. Näin kaksi vanhusta, jotka eteenpäin keinuen illan hämärässä lauloivat Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä. Kalevalan sankarit ikäänkuin tulivat lähemmäksi minua ja niiden elämä muuttui minulle vereksi ja todellisuudeksi. Ennen ne olivat olleet minulle unenkaltaisia, vanutettuja sankaritaruja, nyt ne saivat liikettä ja kaikua sielussani.

Jerkun Paavo se makasi siinä kuin vanha kelohonka, joka on romahtanut alas huimaavasta korkeudestaan nuorten vesojen juurille. Se oli sellainen isien puu se honka, viimeinen muisto vanhoilta aamun ajoilta, sen latvassa oli laulun kohina käynyt ja sen juurella oli vitmi viippunut. Niemen nenässä oli kisa käynyt, aholla oli leikkiä lyöty, iloinen Suomi oli soittanut kultaista kanneltaan. Sitten oli aika muuttunut, kisaan oli tullut vieraan kansan käänteitä, kieleen oli tullut outoja sointuja ja taljanka oli vieroittanut viulun, viulu oli vihoittanut kanteleen. Mutta siellä sinisessä korkeudessa ei se honka ollut sitä kuullut, oli kuunnellut vain omaa suruista suhinaansa, kunnes siihen iski ukon nopea nuoli ja kaatoi kankaalle. Siinä se kituu ja elää.

Ahtaaksi kävi ilma ja huone. Katselin ukkoa. Maailman kohina ja levoton melu olivat hänestä kaukana. Ei hän kysynyt eikä toivonut, hän oli elävältä kuollut. Hänen huulensa liikkuivat kuin puhuisi hän itseksensä kuulumattomia sanoja tai toistelisi hämäriä runoja. Laulaja kaikessa tiedottomassa yksinäisyydessään ja surkeudessaan. Laulaja, jonka elämä oli kuin utuinen uni ja hyttysen hyrinä.

Jätin hyvästi ja tartuin Paavon kylmään ja rosoiseen käteen. Ei se liikahtanut eikä se puhunut mitään.

En ole koskaan sellaista kättä puristanut, sillä se ei vastannut mitään, ja siitä kävi kylmä väre rintaani. Se sama käsi oli kuitenkin hyväillen koskettanut kanteleen kieliä ikäänkuin unettajan käsi, joka silmiä silittää ja saa suun puhumaan sydämmen asioita. — Tuvan ovella käännyin. Siellä se Paavo hämärässä loukossaan lepäsi ainoakin silmä ummessa, hapset valuivat rahilta ja risti kiilsi rinnalla. Elämänlanka kiersi käsivarsiansa seinähirsien rakoihin ja vihreästä akkunasta paistoi punainen ilta-aurinko. Kuljin ulos. Portaat parkuivat. Mutta leppälehdosta tuli väkevä suven tuoksu, kasken ja pihkan haju. Näin edessäni elämää. Olin käynyt ikäänkuin haudassa maan alla.

SILLANLAKAISIJAT.

Toisen nimi oli Malakias ja toisen nimi Mariaana.

Malakias lakaisi sillan toista puolta, Mariaana toista puolta. Vuoroin käyttivät he lapiota, vuoroin luutaa. Yhtä pitkälle he aina ehtivät työssään, rinnan kulkivat, kunnes olivat päässeet sillan päähän.

Ikäänkuin viivoittimella vedetty oli se rikka-, lanta- tai lumisohjuläjä, jonka he yhdessä olivat luoneet. Se katosi kuin taijan kautta kenenkään huomaamatta. Se oli heidän salaisuutensa. Vai piilikö salaisuus siinä, että heidän vaatteensa näyttivät niin puhtailta, vaikka he askartelivatkin likaisessa työssä? Sillalla kulkija ei kiinnittänyt huomiotansa niin paljon heidän työhönsä kuin heihin itseensä.

Malakiaalla oli harmaa sarkatakki, joka aina näytti puhtaalta. Ehkä se näytti puhtaalta sentähden, että tuli verranneeksi sen väriä hänen valkoisiin hiuksiinsa, jotka kunnioitusta herättävästi pistivät esille hänen kuluneen naapukkalakkinsa korvalappujen alta, joka muistutti Danten korvalapuilla varustettua päähinettä. Malakias koukkunenineen ja puhtaine kasvonpiirteineen muistutti ilmeisesti Dantea.

Mariaana oli hintelä, kyttyräselkäinen. Hänen musta hameensa näytti niin ehjältä ja siistiltä. Paksun villahuivin alta näkyivät mustat hiukset kuten näkee vanhoilla kansannaisilla, joiden tukka ei koskaan harmaannu. — Enköhän vain ole nähnyt Mariaanan kuvaa jossakin historiallisessa kuvagalleriassa ulkomailla? — Siksikö he näyttivät niin siveellisesti puhtailta, että he olivat niin vaatimattoman vanhan-kauniita ja siistejä likaisessa työssään, pyhässä köyhyydessään? Se oli heidän salaisuutensa.

Eivät he huomattavasti koskaan väistyneet kulkijan tieltä, vai oliko syy se, että kulkija vaistomaisen kunnioittavasti väistyi heidän tieltään?

Usein kulkiessani heidän ohitsensa ajattelin heidän miettivän näin:

_Mariaana:_ Malakias, lakaiseppas hiukan joutusampaan, mitäs sinä kräkkäle siinä... vanha olet ja vaivainen! Mutta miksi sinun saappaasi aina näyttävät niin puhtailta, vaikka siinä loassa lossuttelet...? Katsos vaan, tyyneesti ja tasaisesti se tekee työnsä... pörriäinen... ja sillä on naama ihan kuin sillä jalolla kupernyörivainajalla, joka oli niin alhainen ja armollinen. — Mutta kovin se näyttää jo vanhalta ja heikolta... ettei vaan kuolisi... näin viime yönä unta, että silta putosi altani. Ettei vaan kuolisi... vanha vaivainen. — Mutta mitäs minä tässä turhia tohisen — silta on saatava puhtaaksi. Jouduppas siitä... niin pääsisi tästä kahville kotiin...

_Malakias:_ Ainahan se Mariaana... aina hoputtaa... mutta eihän se vaivainen itsekään jaksa... koitanpahan sitä hiukan auttaa... vaivainen, kyttyräselkä... putosi onneton kehdosta... minkäs sille nyt mahtaa... täytyy joutua, muuten se toruu... sellainen kiivas se on, hyvähän se on, piloikseen se minua... Kovin se jo näyttää raihnaiselta... rinta korisee sillä, kun se vetää henkeä... Kestääköhän tuo vielä kauvan, se on sellainen ähky yskäinen, yskiiköhän kuolemakseen. — Tässä viime yönä näin unta, että lakasin yksin siltaa. Siltaa, niin. — Mutta kyllä me sillan puhtaana pidämme, pidämme määrinkin... no tuossa se jo on viimeinen läjä... pääsenhän kotiin... pistän piippuuni tupakkaa... huomennahan se taas alkaa työ — niin — —.

Ja sitte kuulen minä heidän hiljaa mutisevan toinen toisilleen.

_Malakias_: Sanoitko sinä mitään?

_Martaana_: Hä, mitäs minä olisin sanonut! Nythän se on jo puhdas... Mennään kotiin!

_Malakias_: Niin, taitaa jo olla aika.

* * * * *

Ja sitte mennä melkottavat he kumpikin kotiinsa, toisella lapio olalla, toisella luuta. Eroavat sillan läntisestä päästä kukin omalle taholle tavataksensa toisensa taas seuraavana aamuna, toisella luuta olalla, toisella lapio, kulkien kumarassa tutisevin päin yli vanhan tutisevan sillan. —

Eräänä aamuna tuli Malakias yksin sillalle. Mariaanaa ei vaan kuulunut... ehkä se vielä keittää kahvia... vai mikähän sitä vaivaa? Ja Malakias lapioi sillan toista puolta. Lapio alkoi vavista hänen vanhoissa, työstä sierottuneissa käsissään. Tuntui ikäänkuin hän olisi lakaissut hautausmaan käytävää. Ja kun hän pääsi sillan päähän, seisahtui hän ja huokasi. Huokasi oikein kauvan. — Kummallista! Tuntui ikäänkuin jotain olisi ollut poissa, poissa puoli ajatusta, poissa puoli sielua. Hän oli monena vuotena niin tottunut siihen, että se toinen... se Mariaana, kulki siinä sivussa toisella puolella... mutisi itsekseen, lakaisi vastatusten... niin että heidän lapionsa ja luutansa sattuivat yhteen... ja vastapäiset kasvot olivat nyt poissa, hän näki ne hengessä... tämähän oli hullua... kukas sitä olisi uskonut... hän oli niin tottunut Mariaanan mustaan hameeseen, hänen paksuun huiviinsa, hänen kyttyräänsä, hänen terävään ääneensä ja hänen viisaisiin, harmaanvihreihin silmiinsä. Mitä tämä merkitsi, ei hän ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi...? Jotain oli nyt nurinkurista. Tuntui niin tyhjältä ikäänkuin puoli elämää olisi reväisty vanhasta rinnasta —. Kummallinen tyhjyys ammotti sillan kummaltakin puolen kuin haudan salaperäinen kita... Jesus Kristus! Kunhan pääsisi lepoon sinne Rapamäkeen, niin, niin, sinne niin —. Ja kun hän alkoi lapioida sillan toista sivua, tuntui ikäänkuin hän olisi lapioinut auki elämänsä umpeen luodun polun, ikäänkuin hän olisi vaivaloisesti kulkenut elämänsä pitkän taipaleen uudestaan. Hevoset olisivat voineet tallata hänet jalkoihinsa, kiiltovaunut olisivat voineet ajaa hänen ylitsensä. Hän ei kuullut mitään, hän ei nähnyt mitään. Ja kun hän pääsi sillan päähän, nosti hän lapion olalleen ikäänkuin hän olisi kantanut kärsimyksen raskasta ristiä.

Kotiin tultuaan ei hän muistanut piippuaan... Aamulla hän ei noussut vuoteeltaan... olihan se kummallista... Ja kun huonenaapurin vaimo tuli sanomaan, että se Mariaanan sielu oli viime yönä lähtenyt, ei hän sanonut muuta kuin: "sen piti kai niin tapahtuman... minkäs sille mahtaa!..."

Viikon kuluttua Malakiaskin kuoli.

Jos on olemassa joku ihana silta, joka johtaa elämän kuumalta mantereelta kuoleman viileään saareen, uuden paratiisin ikuisille porteille, niin voisi ajatella, että sillä sinisellä, ihanalla sillalla seisovat Malakias ja Mariaana ja luulottelevat vielä lakaisevansa vanhaa, rakasta, likaista siltaansa. Kultavaunuissa ajavat portille useat, jotka saavat palata yhtä kiireisesti. Mutta kun Malakias ja Mariaana ovat päässeet sillan toiseen päähän, avaa pyhä Pietari selkoseljälleen jalokivikimmeltävän oven ja sanoo: Täällä ei ole likaa eikä täällä tarvita luutaa. Teillä on viattomat kädet ja te olette puhtaat sydämestä. Tehkää portit avariksi näiden kunniallisten ihmisten kulkea sisälle!

SYYTINKIVAARIN JOULUSAHTI.

Oikeastaan ei hän ollut mikään vaari, olihan tuossa kuudenkymmenen korvissa. Sileä, kuiva oli naama, joka oli ajeltu saunassa sen jälkeen kun muu talonväki oli kylpenyt.

Hänellä oli oma polkunsa sivurakennuksesta ohi omenapuiden rantaan. Sattui kulkemaan ohi halonhakkaajan, aina leksautti pahan sanan. Istui hämärässä huoneessaan ja katseli omia vanhoja peltojaan läpi vihertävien ja sinijuovaisten ikkunaruutujen, joille oli pirskoutunut kuraa rattaanpyöristä. Ja hän vihasi niitä peltoja siksi, että ne kerran olivat olleet hänen omiansa.

Hän ei viitsinyt käydä enään kalassakaan, hänen verkkonsa mätänivät, tuskin vaivautui hän hakkaamaan kahvipuitakaan. Enimmän aikansa loikoi hän ummehtuneessa huoneessa, karkea, jouhinen tukka pörröisenä. Toisinaan koikkelehti hän raitilla tuoppi kädessä matkalla naapuriin maitoa hakemaan. Jouto-aikansa istui tuo laiha, luinen miehenkökkäle peräkamarissa ja pöllytteli posliinisesta, kukilla kirjaillusta äkkiväärästään haikuja ilmaan. Hänen harmaanlikaiset kasvonsa, jotka olivat täynnä pieniä mustia pisteitä, hänen himmeät, vetistävät silmänsä sulautuivat harmaassa tupakin sauhussa raitin harmaaseen rapakon väriin. Niin istui hän kairamoiden kohtaloaan. Kun kevätaurinko vaivaloisesti alkoi paistaa himmeään huoneeseen, silloin vasta heräsi hän talviunestaan. Silloin alkoi hän ojennella koipiaan, joihin tuli hiukan eloa. Alkoi kuhnia pitkin nurkkia, ja hoiteli nurkantakuisiaan, tupakantaimimaataan tai kasteli humalistoa. Hän katsoi tavantakaa taakseen ikäänkuin olisi pelännyt, että joku salaa naureli hänelle, sivulleen vilkuillen kompuroi hän taas omalle puolelleen. Harvoin pistäytyi kukaan häntä katsomassa, kyläläiset karttivat häntä hänen vahingoniloisen ärtyisän luonteensa ja pistosanojensa tähden.

Hän ei tehnyt mitään, istui vain kopautellen piippunsa pohjaa muurin kylkeen likaisessa, vanhassa kamaripahasessaan, ja hänen ajatuksensa pyörivät aina pienen ohrapeltosaran ympärillä. Sen pellon oli hän varannut itsellensä kauppakirjaa tehtäessä, se pelto oli jonkinlainen kosteikko hänen elämänsä erämaassa, se oli hänen elämänsä iloinen viinatarha, sen korren päissä uinui se nuori neste, joka huojentaisi joskus hänen huoliansa autuaassa, yksinäisessä humalassa ollen, ohraisen oluen häyryissä.

Pieni ohrapellon-sarka, jonka hän yksin omisti, oli hänen ylpeytensä, ei mikään pelto kasvanut kuin se, ei missään ollut niin isoja tähkäpäitä, itse taivaan ja tuulen isä oli ottanut sen omaan kaitselmukseensa. Kun hän sitä peltoa ajatteli, kutkutti sekä suuta että sieramia, värisytti suloisesti sydäntä, se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi.

Sarka oli järven rannalla. Hän kynnätti sen keväisin, kulki itse siemenvakka kädessä ja heitteli vakoihin jyviä niinkuin uhripappi, hymyillen kuin juoman jumala itse kuivaa hymyään jyvien kimmeltäessä autereisessa ilmassa. Seisoi sitte kuin mikäkin pellonpelätin ja peloitteli pois variksia. Hallavina öinä kuljetti hän köyttä yli tähkäpäiden, etteivät ne kangistuisi, teki salassa taikoja, riisui itsensä alasti ja heitteli multaa olkansa yli oman peltonsa onneksi, isännän vainion vahingoksi. Ja kun vilja kesällä siinti ja kuhisi sirkkojen soittaessa ikäänkuin iloisia juomalauluja, ja kun lämpöinen tuuli tuuditti sitä, kulki syytinkivaari pellonpiennarta ja ahmi sieramiinsa sen tuoksua, ja hän juopui jo ajatuksistaankin ja iloitsi odotellen syksyä. Syksyllä hän hyvin tärkeän ja tameran näköisenä ajoi kuhilaat riiheen ja toimitti ne sitten laariin. Kuhnusteli syysaamun hämärässä aitassaan, asetteli sinne hiirenloukkuja ja puheli itsekseen. Oli jonkinlaista pyhätoimitusta sekin, kun säkit vietiin järveen likoomaan pariksi päiväksi, silloin istuskeli hän rannan kivellä ja varjeli säkkejä kuin sielunsa rauhaa. Sitte nosti hän säkit saunanlauteille imeltymään. Useina öinä hän nousi vuoteeltaan, väijyili salaa mallassaunalla kävijöitä, kylän tyttöjä, jotka paistelivat saunassa lettuja hanuriniekkatukkipojille, kun täysikuu tirkisteli saunanluukusta, ja ruisrääkät lauloivat käheitä kuorojaan kosteassa korteikossa. — Jo monta päivää ennen puhui hän myllymatkastaan. Myllyssä hän sitte survoutti jyvät karkeiksi mallasjauhoiksi. Jauhonaamaisena ajoi hän kotiin varovasti ikäänkuin hän olisi ajanut ruutikuormaa. Hän tyhjensi taas yhtä salaperäisesti säkit aitan laariin korjuuseen talven varaksi. Mutta kylässä tiedettiin jo kaikkialla, että vaari oli käynyt myllyllä ja salaa naurettiin hänen salakähmäisyydelleen. Kun naapuri silloin tapasi hänet raitilla, niin hän leksotteli:

"Herran viinimäessäkö se vaari taas askartelee!"

Vaari katseli pitkin nenänvarttaan ja tokasi:

"Monta on kutsuttu mutta harvat ovat valitut."

"Kutsuukos se vaari taas ensi jouluna sahdille?"

"Vai sahdille, vai sahdille, senkin norkko, luuletkos sinä ensi joulunakin saavasi häppää päähäsi, ei maarin!", ja vaari sylkäsi tuikean, kuivan sylen suustaan, mistä pari etuhammasta oli poissa.

"Pillilläkös se vaari taas ensi jouluna sahtia imee, että pikemmin päähän menisi."

"Ime sinä Syyrakin..."

"Muistaahan vaari silloin meitä muitakin!"

"Meneppäs sillä suupillilläs kerjuuseen, niin saat enemmän keppiä kuin kakkua!", sanoi vaari kuivasti nauraen ja kääntyi raitilta kotiinsa.

Nyt vaari oli mielestänsä tehnyt oikein pitkän, raskaan päivätyön, hyvällä omallatunnolla saattoi hän nyt levätä. Hän otti nyt oikein pitkän unen ja loikoili melkein yhtämittaa sängyssään. Niin vierivät viikot yksitoikkoisina ja unisina, mutta lähemmä joulua vilkastui syytinkivaarin mieli. Ihmeellisen ketteränä ja kepeänä alkoi hän salaperäisesti hääräillä jyväaitassaan, ja naapurit näkivät hänen iltahämärässä kantavan säkkiä. Joka ikkunasta häntä salaa katseltiin ja pirtistä kuului kokkapuhe kesken puhdetöitä: "kas kohtahan se jo tulee joulukin, koska vaari jo alkaa keittää sahtua!"