Part 5

Näytännön jälkeen kutsui johtaja Helvin ja Viljamin huoneeseensa. Hän oli hyvin vihainen, kulki edestakaisin huoneessaan ja seisahtui yhtämittaa Viljamin ja Helvin eteen, jotka seisoivat oven luona. Johtaja sanoi, että sellaista häväistystä ei enään saisi tapahtua, sellainen kujeilu näyttämöllä oli lopetettava, luulivatko he, että teatteri oli jonkinlainen sirkus, piikakamari tai synnytyslaitos. Selvästi luki hän lakia Viljamille ja sanoi lopuksi, että jollei Viljami mene naimisiin Roosan kanssa, saa hän erota teatterista. Viljami änkötti tulipunaisena, hän sanoi pilalla suudelleensa Helviä, Roosasta hän kyllä pitäisi huolta, hän lähtisi näytäntökauden loputtua maalle ja antaisi kuuluttaa itsensä avioliittoon jossakin syrjäisessä, hiljaisessa maaseutukirkossa. Ja sillä oli asia päätetty. Johtaja taputti Helviä olalle, nauroi ja kehoitti menemään levolle. Viljami asteli pää kumarassa johtajan huoneesta ja huomasi Roosan, joka oli seisonut etuhuoneessa, jonne johtajan kaikki sanat kuuluivat. Ilosta säteillen katseli Roosa häntä kiitollisin katsein mutta Viljami katseli omituisen ilkkuvasti häneen ikäänkuin hän olisi arvannut Roosan ajatukset, jotka hän tekisi tyhjiksi. Mutta naisten pukuhuoneesta kuului Helvin hillitön itku. Hänen nuori turmeltumaton sydämmensä oli saanut ankaran iskun, hän oli sattumalta saanut katsoa pintapuolisen näyttelijäelämän surkeaan syvyyteen, sen juonitteluihin, raakuuteen, raukkamaisuuteen ja rivoihin iloihin. Hän inhosi sillä hetkellä koko ympäristöään, Viljamia, Roosaa, johtajaa ja itseäänkin, hän olisi nyt mielellänsä tahtonut olla kaukana maalla yksin jossakin pappilan haassa, jossa hän olisi voinut heittäytyä mättäälle itkeäkseen pois kaikki kuluttavat kaihonsa ja nuoret huolensa.

Viljami kulki ravintolan puolelle. Illallista syömättä istui hän erään sivupöydän ääreen. Juopotteleva, pörröpäinen kuiskaaja tuli hänen seuraansa. Mykkänä istui Viljami ja nosti tavantakaa huulilleen pikaria mutta ei humaltunut. Hajamielisenä kuunteli hän kuiskaajan kuivia sukkeluuksia. Tämä ei ollut siitä millänsäkään, hänen marakattinaamansa irvisteli, hän kieppui lasinsa takana kuin sudenkorento:

"Hei, Viljami, kippis! Tänään sinä näyttelit kuin oikea kukkomestari! Sinä olet ansainnut kannuksesi. Mutta kyllä sinä saitkin kanamme kaakottamaan. Kuules, Viljami, me olemme tärkeitä henkilöitä tässä kirjavassa kanalassa, mutta minä olen tärkein, ilman minua ei kukaan osaisi kiekua rooliaan eikä kukaan näyttelijä voisi kuolla kunnialla näyttämöllä."

— "Kuolla, niin!", mutisi Viljami. Kuinka häntä äitelöitti koko elämä! Eikö kuolema olisi parasta? Mutta jaksaisiko hän sen tehdä? Näyttelikö hän nytkin, kuvitteliko hän itsellensä sankarin kuolemaa, kulkiko hän aina kuin näyttämöllä tutkien omia liikkeitään, omia ajatuksiaan? Mutta saattaisiko hän elää yhdessä Roosan kanssa tämäniltaisen selkkauksen jälkeen, sillä hän ja Helvi vieraantuisivat nyt toisistansa, sen tiesi hän. Mutta olihan maailmassa paljon onnettomampiakin suhteita kuin hänen ja Roosan. Ja lapsi? Ehkä se korvaisi kaiken. Olihan se sentään hänen lihaansa, hänen sieluansa. Lapsellensa jättäisi hän henkisen perintönsä, se jatkaisi hänen työtänsä, sillä Viljami aavisti, ettei hän enään voisi nousta, hän ei enään voinut koota ajatuksiansa, kaikki kävi niin sekaiseksi, hän ei nähnyt mitään merkitystä elämässä, joka tuntui hänestä nyt turhalta peliltä.

"Viljami", sammalteli kuiskaaja, "ei tämä elämä lyö leiville, koko kuukausipalkkani on mennyt teatterisakkoihin tai kurkkuuni eikä minulla nyt ole ristinkillinkiä, — tilaappas vielä avecia! — Kuules, Viljami, perustetaan me kiertävälle jäälautalle Kröönlantiin tivaatteri, minä sävellän oopperan, oikein neronluoman, jossa henkilöinä on vain jääkarhuja sekä neli- että kaksijalkaisia ja muita maan eläviä, niinkuin Rostrantin kukkokakofoniassa. Ja elämä saa pyöriä kuin karuselli navan ympärillä, sillä onhan sillä kulmalla tarpeeksi rasvaa. Ehei, Kröönlantiin, Viljami, siellä meitä paremmin ymmärretään, sillä me olemme neroja me. Kontra ja punkti, maljasi!"

Viljami kyllästyi säestäjän lörpötyksiin, nousi ennen keskiyötä pöydästä, meni pukuhuoneeseen, työnsi revolveriin patruunamakasiinin, pisti sen taskuunsa ja syöksyi kadulle. Hän kulki kiireisesti kaupungin ulkopuistoon ja nousi rauniolle. Mutta Roosa hiipi näyttämölle, siellä istui hän pimeässä ja odotteli Viljamia kuten hän oli odottanut niin monena yksinäisenä: yönä.

Pimeänä juoksi joki kukkulan alla, etäällä näkyi kaupunki, kirkontornista välkkyi palovartioiden tuli ja tuuli kohisi kolkosti vanhoissa puiston puissa. Viljami seisoi kukkulalla ja katseli yöhön. Veri pauhasi hänen ohimoissansa. Ensi kerran tunsi hän koko pienuutensa, hän: oli näytellyt koko elämänsä ijän, hän oli pettänyt itseänsä, hän oli luullut itsensä voimakkaaksi ja itsenäiseksi mutta kaikki oli ollut teatteripeliä ja näyttämörohkeutta. Hän oli niin monasti luuhistunut lavalle esittäessään kaatuvaa sankaria, hän oli heti noussut siitä vastaanottamaan suosionosotuksia. Hän oli osannut kuolla niin kauniisti. Sehän oli suurinta hullutusta! Hän oli ollut raukka. Voisiko hän, nyt näyttää maailmalle, että hän todella uskalsi: kuolla. Tuosta hänet löytäisivät nurmelta samalta paikalta, missä hän eilen oli kulkenut kauniin, nuoren näyttelijättären kanssa. Kalpeana makaisi hän siinä revolveri kylmettyneessä kädessä. Kuka itkisi hänen kuolemaansa? Ei kukaan. Helvi ehkä olisi peloissaan pari viikkoa mutta sitte hän unohtaisi Viljamin, sillä; Helvi oli vielä nuori ja elämänhaluinen. Nuoret koulutytöt kuiskaisivat ehkä hänen kauniista ja romanttisesta kuolemastaan. Sanomalehden uutistenhankkija kirjoittaisi hänestä pätkän sanomalehteensä. Toverit laskisivat seppeleen hänen haudallensa ja palaisivat taas entiseen elämäänsä, säestäjäkuiskaaja joisi itsensä humalaan ja pitäisi tuhman puheen hänen muistollensa, jonkun ajan kuluttua ei kukaan muistelisi häntä enään. Elämä kulkisi välinpitämättömänä ja ankarana vanhaa menoaan, eikä hän jättäisi jälkeensä mitään, hänen ontot sanansa näyttämöllä painuisivat unholaan, toinen näyttelijä astuisi hänen tilallensa, matkisi jotakin hänen erikoisliikettään mutta hylkäisi senkin saatuaan siitä muistutuksen. Ja niin soluisi hän tyhjyyteen kuin hetken haamu, joka on noussut näyttämölle, katoaisi maakuoppaan, josta oli tullutkin. Näytelmä jatkuisi ilman häntäkin, katsojat vain hengähtäisivät helpotuksesta ja antautuisivat uusiin mielialoihin.

Viljami tunsi ikäänkuin pimeä yö kouristaisi häntä, ikäänkuin jotain mustaa olisi läikähtänyt häntä vastaan, ikäänkuin iso kummitusesirippu olisi laskeutunut hänen elämänsä eteen. Ja mitä sen tuolla puolella oli? Pimeyttä! Hän kauhistui, tarttui ohimoihinsa ja puristi päätänsä ikäänkuin hän olisi pelännyt sen pakahtuvan. Hän kopeloi revolveriaan takin taskusta. Silloin muisti hän kohtauksen näyttämöllä, jolloin hän oli kohottanut aseensa tähdäten Roosan silmiin. Ei, ei! Ne silmät alkoivat vaivata häntä. Tämä paikka muistutti liiaksi Helvistä. Mitä hän enään Helviä mietti, olihan heidän lyhyt lemmentarinansa jo lopussa, ehkä se olikin ollut vain kuviteltu, ohimenevä mielikuva, hetken oikku ja kaunis kohtaus, ei muuta sen enempää. Oliko syvyyttä missään, oliko naissydämmessä pohjaa; oliko ylimalkaan elämässä mitään tukipohjaa vai oliko se kurjaa viettiä, vaistoa ja narripeliä!

Viljami kulki rinnettä alas rantaan. — Niin, oliko syvyyttä missään! Ehkä aalloissa, jotka kiertelivät kuin käärmeenpoikaset soitimessa pitkin kaupungin viidakkoisia rantoja. Viljami näki taas Roosan silmät, jotka aina olivat olleet niin syvät ja tummat, nekin olivat vetäneet häntä kuin virta, ne olivat kuljettaneet häntä eteenpäin jotain tarkoitusta kohden, nyt hän sen ymmärsi. Ja itkisikö Roosa hänen kuolemaansa? Itkisi varmasti. Roosa oli ainoa ihminen koko avarassa maailmassa, joka kaipauksella muistelisi häntä. Ja lapsi, jota Roosa kantoi povessaan? Eikö se koskaan saisi nähdä isäänsä, se näkisi kerran päivänvalon mutta sen elämää seuraisi aina haudan varjona muisto isästä äidin hiljaisessa, nöyrässä ja kyyneleisessä surussa. Viljami tunsi äkkiä mielessään kummallisen rauhaa. Hän alkoi ääneensä nyyhkiä, ja sitä myöden kuin hän itki, suli hänen sydämmensä, siltä nousi ikäänkuin salainen taakka, ja hän tunsi itsensä kevyeksi. Hän meni huuhtelemaan kasvojansa puiston laiturille. Kylmä syysvesi vilvoitti hänen kuumia kasvojansa. Hän riisuutui nyt kokonaan ja heittäytyi veteen. Hän halkaisi vahvoilla käsillään aaltoja ja tunsi itsensä vapaaksi. Hän temmelsi ja tanssi vedessä.

Hän nousi mustasta vedestä kuin uutena olentona, voimakkaana ja itseensäluottavana. Olihan hänellä suuri tehtävä, hän oli ennen tahtonut tulla suureksi taiteilijaksi, nyt teki hän hiljaisen tilin itsensä kanssa, hän koettaisi tulla suureksi _ihmiseksi._ Hän tunsi ensi kerran elämässään, että hän oli elävä ihminen, hänen oli tullut sääli sitä ihmistä, joka oli uhrannut hänelle nuoren elämänsä ja joka lahjoittaisi hänelle suuren ja pysyvän, velvoittavan elämänilon. Kuolemankauhun jälkeen tuntuisi elämä nyt kaksinkerroin kalliimmalta ja kauniimmalta.

Nopeasti pukeutui Viljami. Hän asteli rivakasti kohti kaupunkia. Hän tunsi ikäänkuin hän kohoisi. Hän tunsi miten veri lämpöisenä virtasi hänen ruumiissaan, joka ei saanut tarpeeksi liikettä. Hän kiljahti kuin uhalla öiseen syysilmaan, kaapasi hatun käteensä ja alkoi hurjaa vauhtia juosta kaupunkia kohden eikä pysähtynyt ennenkuin ravintolan pihalla. Pianohuoneesta kuului säestäjän lallattava laulu ja myöhäisten vieraiden naurun rähäkkä. Mutta Viljami kulki pihanpuoleiselle käytävän lasiovelle, joka johti suoraan näyttämölle. Hän naputti lasiin ja käytävän päähän ilmestyi Roosa kynttilä kädessä.

SORTUNUT ÄÄNI.

Hän nousi keveästi ja ketterästi kiviportaille. Hän heilutti kättään ja mustaa hattuaan ja tuulessa heilui tukka. Jalopeuran tukka, jalopeuran tumma tuli silmässä! Kun hän kättänsä heilautti, kävi yli torin kohahdus, sumina, keväinen kohina. Mutta hänen kasvoillansa oli ikäänkuin syksyisen ilta-auringon heijastus, raukeuden varjot tulisten silmien ympärillä. Kun hän kohotti äänensä, tutun, terävän ja puhumisesta käheän äänensä, monen yön valvonnasta vapisevan äänensä, sykähtivät tuhansien sydämmet, kouristuivat tuhannet kourat, paloivat katseet yli torin, jonka tavallinen liike oli lakannut, jonka ääret eivät olleet sähkön valaisemia. Ei veturin vihellys, ei raitiotievaunun kellon kilinä, ei huutavien kaupustelijoiden kimakka ääni, ei poliisin tahdikas astunta, ei tyttöjen nauru telttakojuista eikä sanomalehtipoikien melu kadun kulmissa häirinnyt hiljaisuutta. Ja tässä odottavassa hiljaisuudessa seisoi musta, ääretön joukko, seisoi kylki kyljessä hengittäen toisten niskaan leyhkääviä huuruja, siinä oli kaasun, raudan, hien, noen, nahan, sarkavaatteen, pien, jauhon ja öljyn hajua, mutta tulijuomien turmiollista tuoksua siinä ei sentään ollut. Mutta he olivat sittenkin kuin juopuneita, ikäänkuin suuria viattomia lapsia, jotka olivat saaneet suoniinsa jotain uutta elämän nestettä, vaarallista nestettä, jonka vaikutusta eivät vielä tajunneet. Juopunein silmin, kerjäävin ja uhmaniloisin katsein he imivät itseensä hänen sähköttäviä liikkeitänsä, hänen kiihottavia katseitansa ja huumaavia, humisevia sanojansa, hänen, joka seisoi kiviportailla, hänen, joka oli päätä ylempänä muita, joka johti heitä, joka tunsi heidän hätänsä, tiesi heidän intohimonsa ja hallitsi heitä heidän tietämättänsä.

Hän kimmahti paikaltansa, hän kiljui, kääntyi oikealle ja vasemmalle, hän ampui yli, hänen sanansa vasamat tunkeutuivat syvälle alas; eteen kuuntelevaan joukkoon. Hän käytti vanhoja voimasanojaan, etsi uusia vertauskuvia, räikeitä värejä, joiden hän tiesi vaikuttavan. Mutta ristiriitojen rajumyrsky kuohui hänessä, epävarmuus pilkotti hänen sydämmensä syvimmästä sopesta. — Viime yön hän oli miettinyt, hän oli paljon miettinyt, vanha viha, vanha rakkaus taistelivat hänessä, isänmaan kohtalo, tyranniuden ja maailman kohtalo — ja hänen oma kohtalonsa. Hän muisti vielä ajan, jolloin hän oli omistanut ne ihanat aatteet, jotka olivat täyttäneet hänen tyhjän rikkirevityn olemuksensa uutuuden ja nuorteuden kaikkitäyttävällä, valtavalla viehätyksellä. Niin, silloin kun hän oli pelastunut suuresta elämänerehdyksestä.

Ja viime yönä olivat yön pimeydestä hiipineet vanhat epäluulot, sekasorron mykkä murina, luottamus ja itse-epäily, rakkaus kansaan ja itse-iva. Ja hän oli tehnyt tiliä oman itsensä kanssa, yksin pimeässä uuden aavistamattoman, kukistamattoman tai kuiluillaan ammottavan edessä. Mutta hän ei tehnyt loppuun asti tiliä. Hän tunnusti ajaneensa ihanista ihanteistaan: syrjäpoluille, hän oli palannut takaisin, mistä oli lähtenyt, eksynyt umpisokkeloihin ja erehdyksiin, itsepetokseen. Ja hän tunnusti, etteivät hänen keinonsa aina olleet rehellisiä. Mutta olihan hän tehnyt sen hyvän nimessä, ihmissyyden, vapauden, yhdenvertaisuuden nimessä! Oliko hän ehkä rakastanut enemmän aatteitaan kuin janoavaa joukkoaan, oliko hän rakastanut -ihmisyyttä — omassa itsessään? Nyt hän tahtoi avata suunsa, hän ei kestänyt tätä kauvemmin. Hän ei kestänyt tätä taakkaa, jonka hän oli ottanut hartioilleen, jollei hän nyt keksisi vapauttavaa sanaa, tunnussanaa, sydämmen ja järjen sanaa. Mutta olivathan nekin usein ristiriidassa toistensa kanssa.

Hänen edessään liikkuivat saviset kengänanturat, törröttivät parransänget ja uhkaavan iloiset katseet pistivät kuin tuhannet neulanpäät hänen katseeseensa. Hän oli kaikkien keskipiste, majakka, jonne kaikki tunneaallot vyöryivät. Tai vyöryi hänen edessään suuri rauhallinen peto, lohikäärme, jonka pursto torin laidalla laikkui, selkä mudassa makasi, pää kohosi kohden korkeata, harmaata muuria, jonka kivisellä kynnyksellä hän seisoi. Hänen täytyi heittää leipää tämän jättiläisen kitaan, elämän leipää. Panem et circenses, leipää ja huvituksia! Ja jos hän hairahtuisi, jos hän laimentuisi, nousisi se tyytymättömänä takakäpälilleen, hiipisi kaikessa hirveydessään hänen luoksensa, kohden hänen kurkkuansa ja litistäisi hänet vasten harmaata muuria. Hänen ohimossaan takoivat pulleat suonet, hän viehättyi uudestaan hyvähuudoista. Hän hapuili ilmaa, hän oli kuin huumeessa, humalassa. Hänen täytyi jatkaa, hänen täytyi kiihottaa viimeisillä voimillaan muuten hän menettäisi tasapainon. Ehkä hän sopivassa käänteessä löytäisi suuren sanan, suuren ja yksinkertasen, joka vapauttaen kulkisi jokaiseen sydämmeen synnyttäen suuren kaikkivoivan, hiljaisen ja voimakkaan tunteen, joka tasoittaisi sortamatta, rauhoittaisi raastamatta. Ei verta, ei verta, ei verta! Ja kuitenkin! Ilman ruumiillisen kosketuksen, pakon ja kivun tuskan tunnetta eivät hänen vanhat vastustajansa väistyisi linnoitetuista ennakkoluuloistaan. Tulkoon myrsky! Mutta ehkä se myrsky survoisi janoavan ja vaativan joukon veripyörteisiinsä. Ja rakastihan hän tätä joukkoa, kuules kuinka sen hurraahuudot vaeltavat kiviseinältä kiviseinälle yli kaupungin, yli maan, yli merten ja yli maailman vapauttaen ja valaisten. Lentävä sana, tunnussana! Mutta ehkä se myrsky kerran saattaisi kääntyä häntä itseään vastaan, silloin kun hän oli huutanut rintansa rikki, silloin kun hän ei enään voinut luvata mitään uutta vaan täytyi ottaa takaisin — ihmisyyden nimessä.

Ja salaman tavoin välähti hänen aivoissaan vanha kuva, kuva koulu-ajoilta, kuva vanhasta kirjasta, jota hän luki vanhassa hämärässä huoneessa. Charlotte Cordayn mestaus. Charlotte Corday, joka hiipii Marat'n kylpyhuoneeseen tikari viitan alla ja työntää sen likaiseen hurstiin verhotun, romaania lukevan julmurin rintaan, voimakkaan Marat'in rintaan, joka nousi sortajia vastaan mutta muuttui itse kansansa suurpyöveliksi. — Mikä lapsellisuus, vanhat koulukamarimielikuvat! Hän nauraa ja keksii samassa singahtavan sukkeluuden, joka honotuksena huokuu kansan toistamana vasten hänen kasvojansa. Ja seinä hänen takanansa säestää helvetillistä naurua. Hänet tempaa omituinen kaamea tunne mutta hän tietää, että hänen nyt täytyy ilveillä tämän suuren lohikäärmeen edessä, jonka katse on terävä kuin tikari. Hahhhahhaa! Hän asettuu eri asentoihin, hän tekee naamareita niinkuin näyttelijä, huitoo kättä, kyykistyy, kimmahtaa. — — Ja silloin hän sen tunsi, ikäänkuin jokin jänne olisi revähtänyt rinnassa, ikäänkuin joku olisi tarttunut hänen kurkkuunsa veristäen hänen silmänsä. Hän hapuili, hän sekaantui, tapaili rintaansa kädellä, joka hermostuneesti oli ojentautunut kansaa kohti, hän ei muistanut sanatulvansa alkulähteitä, eksyi osastaan kuin näyttelijä, jolla on näyttämökuume. Rinnassa korisi väkinäisesti, hän hymyili, ravisti mustia kiharoita ja kuiskasi käheällä äänellä. Ääni oli sortunut ja hän itse oli niinkuin sortunut.

Hän astui alas kiviportaalta. Toinen puhuja nousi hänen paikallensa. Hän seisoi alempana ja kuiskasi puhujalle. Mutta hänen puheensa oli katkaistu, hän oli siirtynyt alemmaksi, hän näytteli nyt kuiskaajan osaa. Niin, hän tahtoikin nyt olla äänetön voima, joka näkymättömänä kulki kaikkialla ilman, että hän itse oli näkyvissä. Niin, mutta ehkei häneen enään uskota, omalla esiintymisellään ja äänelläänhän hän aina ennen oli voittanut ja hurmannut. Ehkä hän nyt sulaisi tähän kuuntelevaan, mustaan, uhkaavaan joukkoon, olisi pieni, musta pilkku tässä mustassa meressä, tässä tulenjanoisessa joukossa, joka ehkä nostaisi yön pimeyteen toisenlaisia puhujalavoja. Ei, ei, ei! Hän tiesi sen, hän aavisti sen, yksin, yksin, ihan yksin hän nyt seisoi.

VIINURI.

Muistan hänet vielä niiltä ajoilta, jolloin pikkupoikana katselin kotikaupunkini ulkoravintolan sunnuntai-elämää. Hän liikkui verannalla yleisön seassa kuin markkinataiteilija, käsi korkealla ilmassa heilutellen suurta tarjotinta, jolla oli kokonainen vuori lautasia. Ja ravintolan edustalla soitteli soittokunta ikäänkuin säestäen hänen liikkeitänsä. Minä en nähnyt silloin muuta kuin hänet, hänen suuret silmänsä ja kiherän tukkansa, joka aaltoili oikealla korvalla. — Ja illemmalla kun minä talutin puistokäytäviä pitkin leiriupseerien hevosia, sillä aikaa kun upseerit heittelivät verannalta samppanjalaseja vihreiden kurpitsa köynnöskasvien läpi, tuli hän luokseni, salaa nousimme me ratsujen selkään ja karahutimme yli kivien, kantojen. Ja tukka hänen oikealla korvallaan hulmuili kuin kasakalla ikään.

Helsingissä hänet taas näin. Puettuna mustaan, kiiltävään hännystakkiin, kaulassa valkea rusetti, kiiltokengät jaloissa kulki hän vieraspöytyeitten ja tarjoilupöydän väliä, katossa kimmeltelivät kruunut, niiden lasisärmät heijastuivat hänen valkeaan tärkkelöityyn paitansa rintaan, kalvosin-nappeihin ja kellonvitjoihin. Hänen silmissänsä oli omituinen yövalvonnan ja iloisten intohimojen lietsoma väike, ja huulilla liikkui keveä hymy. Minä en ollut tuntevinani häntä, olin vaipuvinani syviin keskusteluihin ystävieni kanssa, kun hän notkeasti kantoi juomia pöytään ja hymyillen kuunteli sukkeluuksia, joita hänelle lasketeltiin. Hän seisoi salin pylvästä vasten nojautuneena servietti kainalon alla ja katseli minua. Minä tiesin sen, vaikken sinne katsonut. Ja silmieni ohi liitivät nuoruuden ihanat ajat, kotikaupungin sunnuntai-illat ravintolan ympärillä, tunsin vielä sieramissani satulan hajun ja hevosien kuolaantuneen rinnan hajun kuulin kavion kopseen ja hirnunnan. Ja minä aavistin, että hän ajatteli samoja asioita. Korkit paukkuivat ja iloinen äänien sumina säestivät meidän ajatuksiamme, kun minä sattumalta loin häneen katseeni. Jäykästi katselimme toisiamme, minä tunsin, että minä punastuin, hänen katseessaan oli moitetta, hiljaista hillittyä moitetta, jota en voinut kestää. Hän kallisti hiukan päätään, notkahdellen kulki hän tarjoilupöydän taakse ja minä näin, että hän sopessa kaatoi lasillisen konjakkia suuhunsa. Sinä iltana minä en ollut oikein iloinen.

Vuosien kuluessa seurasin hänen käytöstänsä. Hänen pukunsa ei enään ollut huoliteltu, hänen paitansa rinnalla näkyi punssin pilkkuja ja hänen kenkänsä korot olivat viistossa. Hän kävi hajamieliseksi, hänen silmänsä olivat raukeat, minä huomasin, että muut viinurit ivailivat häntä, hän oli varmaankin huonossa suosiossa kyökkiviraston puolella, sillä ruoka, jonka hän toi pöytään, viipyi niin kauvan, että hän sai nuhteita vierailta, sillä paistit olivat palaneita.

Minä näin hänen luisuvan yhä alempiluokkaisiin ravintoloihin, syrjäkapakoihin keskikaupungin hienoimmista ja valoisista ja sitä myöten muuttui hän yhä uuden ympäristönsä mukaiseksi. Boheemiretkillä kulkiessa minä tällaisia havaintoja tein.

Kerran sanoi hän minulle kadulla: "eihän se sovi, että minä tunnen teidät, anteeksi, niin, me elämme ihan eri maailmoissa, minä olen vain tällainen... Kyllä ymmärrän, mutta saisinkohan minä kymmenen markkaa lainaksi, minun hännystakkipukuni on panttikonttorissa, yrittäisin taas keskikaupungille, hm, niin, alkaisin uudestaan. Katsokaa, jollei ole siistiä pukua, ei pääse mihinkään maailmassa... Naisethan ne vetävät alaspäin niinkuin mutaiseen virtaan laita-elämän mustiin kuohuihin."

En koskaan saanut lainaani takaisin, hän katosi silmistäni sumuisten lyhtyjen alle himmeään hämärään.

* * * * *

Minä istuin joku aika sitten Ooperakellarin puistopenkillä kuuntelemassa soittoa. Viereisellä penkillä näin miehen, joka naureli ääneen itseksensä. Risaisen huopahatun alta näin minä punertavat kasvot parransängen ympäröiminä. Kädet olivat syvällä taskussa ja isot, palavat silmät katselivat ravintolan lasiruutuja, joiden ääressä istui yleisöä katosta tulvivan, iloisen valon hohteessa. Kerjäävän katkera katse ei sopinut suupielen nauraviin ryppyihin. Minä tunsin hänet hänen silmistänsä. Kaksi käsityöläispoikaa istuutui hänen viereensä. Sitä mukaan kuin hän nauroi, tirskuivat pojatkin hänen omituisille eleillensä.

"Katsokaas, tuolla istuu vapaaherra S... hahhaa, lysti herra vapaaherra — vanha sodomiitti, tiedättekö, mitä se on, miks maks! Hän antoi minulle kerran sata markkaa juomarahaa, katsokaas, nyt hänen otsansa ulettuu niskaan saakka. Hieno kuori, tyhjät taskut. Niin ja tuolla istuu tunnettu taiteilija, monta kertaa olen minä kaatanut hänen lasiinsa absinttia, hän polttaa aina markan sikaaria, hieno, antelias, hieno herra! Minulla oli hyvät päivät siihen aikaan, keikutin mustaa hännystakkiani kuin iloinen sulhasmies ja sivelin vahatuita viiksiäni, ja minä olin rakkaussuhteissa monen naisen kanssa. Minä ansaitsin monta sataa markkaa viikossa, tuhlasin kuin ruhtinas — niin, sitä oppii sellaiseksi nähdessään, kuinka herrat tuhlaavat. — Ja kun minulla oli vapaata aikaa, ajoin minä umpikuomussa, join vain hienoja viinejä ja poltin vain markan sikaareja. Ja minä olisin voinut hankkia itselleni ensin pienen sitte suuren ravintolan, vihdoin olisin ostanut Kämpin. Niin, Kämppi voisi olla minun, ajatelkaas, iso, loistava Kämppi — ja nyt minä asun, hahhaa — vanhan laatikon alla, sen kyljessä on numero 176, sisäänkäytävä kadunpuolelta, painakaa nappia! Mitä minä omistaisinkaan! Parihevoset ja vaunut, soopeliturkit, sähkölamput, silkkiset oviverhot, viinikellarit. Niin, niin, mutta naiset, naiset ja viina! Älkää koskaan pojat luottako naisiin, viina kiihottaa naisiin ja naiset kiihottavat viinaan. Se on elämän tanssia se. Hurjaa ja iloista, pohjalla pimeätä ja sairautta, hiipivää sairautta, myrkkyä..."

"Mutta kyllä minä tästä vielä reipastun, jahka jäseneni pehmenevät, niin, ja minä pääsen takaisin tuonne, missä sähkölamppu niin kauniisti säteilee. Kääntykää vain silloin minun puoleeni, minä toimitan teille hopeavyöt ja kalunat, kultavitjat ja vahtimestarin arvon merkit. Kuulkaas, kuinka korkit paukkuvat kuin pyssyt, ja masurkan tahti teuhaa lavalla ihan kuin ratsuhevosten jalkojen töminä. Minä olin hyvä ratsastaja ennen vanhaan, nyt pääsen tuskin liikkumaan. P...le."

Hän puhui kuin omiksi lämpimikseen, kertoi pojille satuja kiitollisena siitä, että hän sai puhua, sai häätää yksinäisyyden ja hunningon hurjat mietteet. Käsityöläispojat eivät enään nauraneet, suurin silmin tuijottelivat he ravintolan kimeltäviin kruunuihin, joista tulvehti valoa, häikäisevän paratiisin iloja janoaville, pienille kasvoille.