Part 3

Mutta nyt oli hän pulassa. Mitä tehdä? Overskon vaatii orjansa takasin lain nimessä. Hän päätti mennä kasvatusisänsä luo ja pyytää, että tämä puhuisi vanhalle Overskonille onnettomien puolesta ja mahdollisesti ostaisi nuo orjat, jotta hän saisi ne.

Asia onnistuikin, sillä Overskon, vaikka olikin jättänyt hallituksen pojalleen, otti tällä kertaa itse päätösvallan ja tyttärensä pyynnöstä liikutettuna myi orjat Ludinghausenille, jolta Karolus taas osti ne, ja vapautti pitäen kuitenkin hovissaan palveluksessa. — Miehet olivat uskollisia uudelle herralleen ja tämä kohteli heitä ihmisinä, pitäen heidän rohkeasta, päättävästä luonteestaan.

VI

Karoluksen toive oli että maapäivät kokoontuisivat, joille voisi esittää ehdotuksensa. Hän toivoi, jos ei muuta, niin ainakin asetettavan sulkuja raaimmalle väkivallalle. Tuon asian johdosta kävi hän useat kerrat Tallinnan sijaishallitsijan Konrad Preenin luona.

Tämän mielestä ei maapäivien kokoontuminen ollut tärkeää, eikä muiden kun maaneuvoston asia. "Se joka omistaa maat, omistaa ihmiset, ja miten hän omaisuutensa kanssa menettelee, se on hänen asiansa." Se oli hänen ja sen ajan yleinen mielipide. Ei kansalle tehdä niin suurta vääryyttä, että se aiheuttaisi maapäivien väliintuloa.

Jotenkin samallaisen vastauksen sai Karolus maaneuvostolta. Niin kului pari vuotta maapäivien varsinaiseen kokoontumiseen.

Ennen kokoontumista sai Karolus Kordelialta kirjeen, jossa häntä pyydettiin käymään heillä ennen kun menee maapäiville.

Nuorten välillä oli tällä välin kehittynyt rakkaussuhde, jota voisimme jo aavistaa kohtauksen jälkeen Lämelan hovissa, jolloin Karolus viskasi kupias Dagobertin jokeen.

Karolus noudatti kirjeessä saamaansa kutsua ja saapui sovitulle paikalle Lämelan metsikköön.

Tänne saapui Kordelia juhlapuvussaan. Tervehdys oli sydämmellinen.

"Kuninkaani, kalleimpani!" lausui tyttö.

Karolus katsoi häneen kummastellen.

"Mikä sinua vaivaa, Kordelia?" kysyi hän kummissaan. "Olethan niin kummallinen".

"Niin olen. Olen iloinen, sillä tiedän nyt, mitä en ennen tiennyt — sinä olet kuninkaani!" Neitosen ruusuhuulet koskettivat nuorukaisen otsaa.

"Oletko sairas, kallis Kordelia? Houritko?" kysyi Karolus. "Mistä kuninkaasta sinä puhut?"

Neito loi onnellisuutta uhkuvan, rohkean katseen häneen ja toisti: "sinä olet kuningas — olet kuninkaan poika!"

"Onneton orjanlapsi olen!" lausui nuorukainen puolittain surumielisesti ja hämmästyksissään.

"Ei, Karolus — kuule minua! Sinä olet sittekin kuninkaan poika. Minä aavistin jo sitä koko olennostasi, mutta en saanut selvyyttä tähän arvoitukseen. Yksi esivanhemmistasi — varmaan isäsi isä, on yli 100 vuotta ollut tämän kansan kuningas. Hänen nimensä on ollut Warpo ja hän on ollut rohkea mies. Taistelussa Saksalaisia vastaan, on hän kaatunut eräässä Viron linnoituksessa, jossa myös vaimot ja lapset ovat suojaa hakeneet. "Kun taistelu oli loppunut Saksalaisten voitolla, ja Warpon ruumista näytettiin vaimolleen, tempasi tämä säilänsä, yrittäen surmata itsensä ja lapsensa, vaan se estettiin ja lapsi otettiin häneltä pois ja hän itse toisten vankien kera tapettiin.

"Lapsen oli ottanut se ritari, joka Warpon surmasi. Kuninkaallinen lapsi kasvatettiin toisten voitettujen lasten seurassa ja hänen sukuperänsä salattiin tarkasti polvi polvelta aina tähän asti, ja nyt ilmaisen minä sen sinulle."

Tuon kuultuaan näytti Karolus ikäänkuin kohoovan korkeammaksi ja uhkeammaksi — — —

"Mistä tiedät tuon?" kysyi hän, tarttuen Kordelian käteen.

"Isäni puhui siitä von Daalenille, kun tämä tahtoi siitä selvyyttä, ja minä sain salaa sen kuulla."

"Siis tiesi isäsi sen jo silloin kun hän minut otti kasvatikseen?"

"Tiesi. Osaksi sentähden, osaksi vanhempiesi urhoollisen miehuuden, osaksi palkitakseen äidilleen hänen hyvän työnsä, otti hän sinut kasvatikseen, niin kertoi hän Daalenille."

"Kordelia. Sano vielä mistä ajasta saakka minun kansani on joutunut sinun sukusi vallan alle."

"Siitä saakka kun urhoollisen Warpon poika pelastettiin äitinsä surmaamisyrityksestä."

Karolus ponnahti kun salaman iskemänä penkiltä pystyyn.

"Siis on yksi sinun vanhemmistasi entisen esi-isäni Warpon murhaaja!" huudahti hän kiihkeästi.

Neito punastui "On!" lausui hän, "jos sen niin tahdot käsittää. Mutta sota ei tunne murhaaja-nimitystä. Oikeammin voittaja, olisit voinut sanoa."

Karolus kääntyi pois päin. Niin monta salaisuutta kerrallaan. Niin kauniita. Niin kauheita ja rakkaimpansa huulilta — se oli liikaa. Hän oli kun mykkänä.

Kordelia astui hänen eteensä ja pyysi kiihkoisasti ettei tämä sentähden häntä inhoaisi, että heidän esivanhempiensa välillä niin oli käynyt.

Neitonen puhui niin sydämmeen käyvästi, niin hellästi, kun rakastava ainakin.

Karolus seisoi hetken vaiti aivan kun riehuisi hänessä sisäinen taistelu. Sitte laskeutui hän aatelistavan mukaan polvilleen, otti neidon käden omaansa, ja lausui:

"Kordelia, tämä hetki luonnonhelmassa on suuri. Olen taistellut ja voittanut. Tahdon olla sovitettu sen ainoan miehen kanssa, joka on jälellä siitä suvusta, jonka kautta esi-isäni kaatui, ja minun nimeni lokaan tallattiin. Se on — isäsi. Tunsin kostonhimoa, mutta tukahutin sen. — Kordelia, nyt on minulla sinuun nähden myös enempi uskallusta, sillä sinä olet minut korkeammalle kohottanut. Kuninkaanpoika kuten sanot, mutta sittekin onneton orjanlapsi. Tahdotko tulla omakseni?"

"Tahdon!" vastasi neito onnellisena.

Karolus suuteli hänen kättään, ja he puhelivat vielä vähäsen.

"Tahdotko sittekin olla omani, vaikka kohtaloni mikä lienee?" kysyi Karolus.

"Sinun kanssasi ei ole mitään tuskaa, ei hätää olemassa", vastasi neito.

Äkkiä huomasivat he pari ratsastajaa lähenevän, ja toinen niistä lausui: "Hän se on. Pöllöjä olisimme ellemme nyt kostaisi."

"Sama on, Ottokar!'

He hyppäsivät alas ratsuiltaan, siepaten miekat tupestaan. "Tuo häväistys on kostettava!" kiljui Ottokar kiukusta halkeamaisillaan. "Sinä uskallat koskea aatelisnaiseen, johon vain minulla on oikeus. Se on ritarikunnian häpäiseminen: Ei riitä se vielä että veit kaksi miestäni kavaluudella! Kostoa! Dagobert iske!"

Karolus oli myös miekkansa paljastanut. Mielipuolen raivolla hyökkäsivät villiintyneet miehet hänen kimppuunsa. "Tunnetko nyt, kenen viskasit jokeen!" kiljasi Dagobert aikoen antaa hänelle ensi iskun, kun samassa, Karoluksen voimakkaan iskun seurauksesta, miekka lensi hänen kädestään.

Samoin kävi Ottokarin, jonka Karolus heitti kun hansikkaan maahan, asetti miekan kärjen hänen rinnalleen, lausuen:

"Petoeläin. Olet ennen kuulumattomasti kiduttanut siskojani ja veljiäni. Olet useita heistä kamalasti teurastanut! Et olisi elämisen arvoinen!" Kuitenkin viskasi hän jalallaan hänet luotaan: "Mene, hirviö! Katoa!"

Hän saattoi Kordelian kotiin.

Ottokar ja Dagobert olivat molemmat Rautalaakson hovista, johon viimemainittu oli otettu palvelukseen, erottuaan Lämelasta, sillä hän ei siellä ollut sopiva, syystä että Ludinghausen tahtoi orjiaan kohdeltavan paremmin kun toiset tilanomistajat. Ottokar, kuten toisetkin aatelismiehet, oli iskenyt silmänsä Kordeliaan, ja saatuaan vihiä Karoluksen suhteesta tyttöön, tahtoi hän tälle kostaa, mutta, kuten näimme, epäonnistuen.

Kihlaukselleen saivat nuoret tytön isän suostumuksen.

Äidilleen kertoi Karolus kaiken tämän. Äiti oli ylpeä pojastaan. Hän oli muuttunut suosiollisemmaksi kristinuskolle.

VII.

Mitä tapahtui maapäivillä? Karolus oli täynnä hyviä toiveita. Hän tunsi kansan kurjuuden ja hädän, johon sen "sivistyksentuojat" olivat painaneet. Hän tahtoi tehdä parannussuunnitelmia ja ehdottaa ne maapäivillä.

Kun Karolus, vedoten kristinopin periaatteisiin, toimenpiteiksi kansan hädän lieventämiseksi, syyttäen m.m. hoviherroja siitä että he sallivat orjavouttiensa kohdella noita onnettomia pahemmin kun elukoita, pyysi hän, että ehdotus otettaisiin keskusteltavaksi.

Se tapahtui.

Eräs lausui: "Olen ennenkin kuullut tuosta miehestä kerrottavan, mutta en olisi uskonut, ennenkun itse näin ja kuulen. Mielipiteeni mukaan on hän mielisairas ja sellaisena hänen puheensa ovat nolla."

Toinen, hyväksyen edellisen lausunnon, lisäsi: "Me emme muka saisi tuota karjaa lyödä, myödä, ei tehdä orjiksi. Perkele! Kenen omat nuo talonpojat, ellei meidän, jotka olemme ne voittaneet? Ja tuollaista lörpöttelyä sallimme me täällä!"

Kolmas miltei kiljui. "Uneksinko? Enkö minä saisi lyödä orjiani? Tuhat tulimmaista! Tahtoisin mennä heti ja näyttää niille, jotta veri lentäisi!"

Samaan suuntaan kävivät vielä useat puhevuorot, muuttuen lopulta syytöksiksi Karolusta vastaan "rikoksesta yleistä lakia ja rauhaa vastaan". Syytettiin häntä orjien kapinaan kiihottamisesta, pakolaisten ja rikollisten suojelemisesta ja vaadittiin että häneltä otetaan oikeutensa ja arvonsa, sillä hän juuri täällä näyttäytyi toimivansa säätynsä etuja vastaan.

Kokous lausui: Hän on jo menettänyt maatilan; omistus- ja aatelisoikeutensa. Hänellä ei ole oikeutta olla täällä. Pois!

"Mutta voi olla, että hän katuu tekojaan, ja kääntyy oikealle tielle, pitäisi antaa hänelle miettimisaikaa huomiseen."

Näin lausui puheenjohtaja. Se hyväksyttiin. Karolus astui ulos istuntosalista pää pystyssä, uhkeasti ja varmoin askelin.

Nyt alkoi hänessä riehua sisäinen taistelu... Mitä tehdä? Menettää kaikki oikeutensa ja — mikä hirmuisinta — erota rakkaimmasta — repiä hänet sydämestään väkivaltaisesti, ollakseen uskollinen kansalleen ja omalletunnolleen sekä musertamaan Kordelian elämän — vaiko tukahuttamaan tunteensa — polkemaan jalkoihinsa ihmisyyden, ja pettämään kansansa, elääkseen sortajien seassa kunniassa ja loistossa?... "Ei, ei!" — hän lausui raskaasti hengittäen ja kuuman hien valuessa otsalleen: "Sinulle jään uskolliseksi, onneton kansani! Ellen voisikaan alennetunpa asemassani mitään hyväksesi tehdä, tahdon kanssasi kärsiä.

"Esivanhempieni henget, olkaa apunani. Vahvistakaa minua, että myös halveksittuna ja hyljättynä voin oikeutta puoltaa. Warpo, vanhempieni kuninkaallinen esivanhin, tule avuksi! Onneton lapsenlapsesi taistelee raskasta taistelua."

Kasvatti-isä Arnolf astui sisään koettaen taivuttaa Karolusta luopumaan mielipiteistään. "En!" vastasi Karolus kiivaasti. "Myydä totuuden ja oikeuden kultaan ja loistoon? Kurja ajatus!"

"Mutta, ajattele. Teet onnettomaksi itsesi ja minut, ja vielä enempi, rakkaan lapseni Kordelian onnen murskaat."

Karolus huokasi raskaasti. — Onnen murskaat.

— Se onkin kauheinta. Se murtaa minut... Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Mutta sittekään en voi! jatkoi hän, saattaa tunnolleni ikuista tuskaa — unohtaa kansani — ei, sitä ei voi edes Kordelia minulta vaatia — Kordelia — Kordelia! Unohda minut — — — etsi sydämellesi toinen... Kasvatusisä — salli minun olla yksin. Älä puhu enään näistä asioista... Hän kääntyi pois, tuskainen ilme kasvoillaan.

Kasvatusisä yritti vielä puhua jotakin mutta hän ei kestänyt enään. Arnnlf poistui.

Seuraavana päivänä tuotiin Karolus uudelleen istuntosaliin. Tuotiin? Niin, hän oli eilisestä saakka ollut valvonnan alla. Kaikki katsoivat häneen, kun hän astui sisään. Hän näytti kalpealta, sillä hän ei ollut viime yönä silmiään ummistanut. Siitä huolimatta koko hänen olentonsa osotti rohkeutta, miehuutta ja päättäväisyyttä.

Innostuksen tuli leimusi katseestaan kun hän puhui:

"Herrat! Annoitte eilen minulle miettimisen aikaa toivossa taivuttaa minut myymään totuuden, oikeuden ja rakkauteni kansaan, teidän tarjoamaanne ylellisyyden loistoon. Petyitte! Minä inhoon sellaista kauppaa. En kadu mitään, en lupaa mitään, en pyydä mitään."

Äänettömyys; puhe oli sähköiskun tavoin "vaikuttanut koossaolijoihin.

Karolus kääntyi ovelle, luullen olevansa heistä nyt "vapaa.

"Pysähtykää!" kielsi puheenjohtaja. "Uhkaatte jatkaa niskotteluanne järjestystä ja lakia vastaan, uhkaatte jatkaa kansan kiihotusta. Teitä ei voida enään vapauttaa.

"Te olette vangittu.

Kaikki säädyt (Ritaristo ja aateli, hengenmiehet, kaupunkien porvarit) yhteen ääneen toistivat:

"Hän on vanki."

Vielä päätettiin, että Karoluksen hovi joutuu Tanskan valtiolle, ja hoitaa sitä sijaishallitsija Preen. Karolus käskettiin viedä pois.

Mutta Karolus vastasi: "En sittekään kadu. Kiihottajaksi ja kapinoitsijaksi nimitätte minua, maikka en ole ketään sellaisiin tekoihin kiihottanut. Vaan te itse kapinoitte oikeuskäsitteitä ja jumalantahtoa vastaan. Olkaa varmat, se ei kestä ikuisesti. Kerran nousee oikeus ja tekojenne kirous huutaa teille kostoa!"

Nousi kamala melu, minkä kestäessä Karolus vietiin pois, ja vangittiin heti.

Kova oli isku Kordelian sydämmelle, tieto kalleimpansa kohtalosta. hän ei sittekään häntä hylännyt, ei voinut hylätä, vaan surun painamana pyysi isänsä tekemään voitavansa Karoluksen vapauttamiseksi. Hän kävi sijaishallitsija Preenin ja piispa Olavin luona pyytämässä, että Karolus vapautettaisiin tai ainakin hänen kohtaloaan lievitettäisiin. Menipä viimein Liivinmaan arkkipiispa Manheimin luo samalla pyynnöllä.

Puolivuotta oli kulunut, Arnolf von Ludinghausen ja tyttärensä olivat saaneet toimeen Karoluksen vapauttamisen, osittain maksamalla lunastushinnan, osittain maapäällikön väliintulon avulla.

Se oli riemunpäivä Kordelialle, kun rakkaimpansa sai tavata — vapaana.

Kasvatusisä olisi ottanut Karoluksen Lämelaan hoviinsa, mutta Karolus ei tullut, vaan meni äitinsä luo hoviherran antamaan asuntoon. Hän ei kaiken tuon jälkeen voinut ajatella Kordeliaa puolisokseen ja siksi olisi yhden katon alla olo ollut molemmille tuskallinen — niin ajatteli hän — ja siksi ei tullut Lämelaan. Mutta hän sentään usein kävi hovissa, sillä Kordelia ei voinut olla eikä elää ilman häntä. Hän oli nainen, jonka rakkaus oli kuin tuli öljyssä, jota ei vesi voi sammuttaa. Se oli saastuttamatonta, sydämmellistä ja puhdasta, sitä ei järkyttänyt sekään, vaikka Karolus nyt oli halveksittu mies, hoviherrojen vainoama, jonka he milloin hyvänsä voisivat sulkea vankilaan. Olivathan nuo aatelisherrat silloin kaikkivaltiaita, sulkivat vankilaan sijaishallitsija Preeninkin v. 1342.

Sen tiesi Kordelia, että avioliitosta ei voi tulla mitään, mutta siitä huolimatta hän häntä rakasti, ja yhtä surullinen kun hän oli yksinään, yhtä iloinen oli hän taas tuntiessaan Karoluksen käden omassa kädessään, ja katsoessaan häntä rakkautta ja lempeä uhkuvin katsein.

VIII.

Eräänä päivänä lausui Arnolf Karolukselle: "Kuinka kauvan aiot itseäsi kiusata, rakas lapsi? Sinä et kuitenkaan pääse tarkoitustesi perille. Sen tähden lupaa heille uskollisuutta ja rauhaa, ja sinä saat kunniasi ja oikeutesi jälleen. Silloin voisivat myös Kordelian surunpäivät loppua." "Ei, kallis kasvatusisä, ennemmin tahdon kuolla kun sitä tehdä", vastasi puhuteltu päättävästi, "varallisuutta ja kunniaa voisin saada rehellisimmillä keinoilla. Sellaisia tuottavia toimialoja olisi kyllä, mutta en tahdo vielä. Koitan vielä isänmaan ja kansan hyväksi toimia rauhallista tietä. Ellei se auta, jos rauhallisen ratkaisun mahdollisuudet loppuvat, silloin eroon täältä ja muualla koetan näyttää, mitä voin. Luulen voivani jotakin ainakin tehdä kunhan palajan."

Hän puhui kiivaalla äänellä.

Kordelian poskilla loisti puna. Hän lausui: "Mene Karolus! Nouse pian voimakkaaksi — ja palaja — — —

Karolus meni. Meni Liivinmaan ordomestari Manheimin ja pääpiispa Fredrikin luo, esittäen heille kansan ahdinkotilan, toivoen saavansa apua. Mutta apua ei tullut. Maapäällikkö selitti, ettei hänen valtansa ulotu Viroon.

Kun Karolus vetosi hänen vaitutukseensa Viron ritaristoon muissa asioissa, vastasi tämä: "Niin, vähäpätöisemmissä asioissa mitkä eivät koske heidän omaisuuttaan". — Karolus tuli surulliseksi, sitä paitsi näki hän ettei Liivinmaallakaan talonpoikien asema ollut sanottavasti parempi, mitä olikaan puhetta muista. Pääpiispaan nähden oli hänellä vielä toiveita, sillä hällä oli valtaa maassa. Mutta täällä oli sama tulos. Piispa Fredrik ei ollut kotona vaan oli hän matkustanut paavin luo Avignoniin Italiassa, eräiden kirkon ja ordan välisten riitojen vuoksi. Piispan hovin ja maiden ylivalvoja otti kyllä Karoluksen valitukset vastaan, mutta ei voinut muuta niiden suhteen sanoa, kun että ne olisi esitettävä paaville Avignonissa. Epäilipä vielä tokko sieltäkään apua lähtee.

Vähäset olivat väsymättömän kansanpuolustajan toiveet. Mitä tehdä? Palatako kotiin?

Hän lähti Leedunmaalle Gedeminin luo, sen saman jota "vastaan hän Tarvastun rajoilla oli taistellut. Hän tahtoi tulla lähemmin tuntemaan tuon kuninkaan, ja sitte ehkä hänen avullaan viedä asiaa eteenpäin. Nyt hän meni ystävällisessä mielessä hänen luokseen.

Sillä ajalla oli Leedun kansalla raskaat ajat. Useita ruhtinaita ja kreivejä oli hyökännyt joukolla Leedun rajoille "Pakanametsästykseen" ja kuningas Gediminin ollessa poissa kotoa olivat "metsästäjät" tunkeutuneet kun hyökylaine yli maan. Suojaton kansa koetti paeta rosvoja. Pillenen linnoitukseen oli paennut 4,000 henkeä. Alkoi taistelu sen edustalla, jota rohkeasti ja uljaasti puolustettiin. Lopulta keksi eräs saksalainen ritari keinon, joka heti pantiin täytäntöön. Nuolien päät kasteltiin öljyllä ja tuleen sytytettynä ammuttiin linnoitukseen, jonka puiset varustukset syttyivät tuleen. Kun linnoituksessa olijat huomasivat tuhonsa lähenevän, laittoivat he suuren rovion, jossa polttivat omaisuutensa. Sitte tappoivat vanhemmat lapsensa, miehet vaimonsa ja veljet siskonsa, ja viimein itsensä. Toiset menivät parittain tuliroviolle, pistivät yhtaikaa miekan toistensa sydämmeen, ja ääntä päästämättä kuolivat. Ruhtinas Marger suuteli vaimoaan, pisti hänet kuoliaaksi ja hänen ruumiinsa päälle kaatuen surmasi itsensä.

Viholliset, "kristityt" saksalaiset kun tuon näkivät, eivät enää tunkeneet pitemmälle maahan vaan polttivat linnoituksen maan tasalle, palasivat takaisin saaliitta, kärsien tappiotta ja mieshukkaa.

Samaan aikaan saapui Karolus Leeduaan. Kuultuaan "pakanoiksi" nimitettyjen urhoollisuudesta vapauttaan puolustaessa, heräsi hänessä epäilys kristinuskoa ja sen jumalaa vastaan.

Kun hän saapui Gediminin luo, ja hän hänet oli palvelukseensa ottanut, ei hän voinut olla käymättä lnnoituksen raunioilla, ja ihmettelemättä uhrausta mitä täällä oli suoritettu. Hänelle muistui mieleen se linnoitus Virossa, jossa ruhtinaallinen isoisänsä Warpo oli kaatunut ja hänen vaimonsa oli tahtonut surmata poikansa. "Jos jumala on olemassa", ajatteli Karolus, "täytyy tuollainen rohkeus, väkevyys ja uhraavaisuus olla jumalasta". Ja hän rukoili jumalaa kansansa puolesta, että jumala sitä vahvistaisi "kristillisiä" sortajia vastaan. —

Leedulaiset eivät saaneet rauhaa. Milloin mistäkin hyökkäsi kristittyjen sotajoukot heidän kimppuunsa, hävittäen ja polttaen; viimein kaatui Gedimin v. 1337 Raieruburgin linnoituksessa saksalaisten surmaamana.

Poisansa jatkoivat taistelua —. Karolus palasi takasin, hän näki että leedulaisilla itsellään oli kyllin tekemistä ryöstäjiä maastaan torjuessaan. He eivät ehtineet toisille hädän alaisille avuksi.

Hän palasi Riian kautta. Mitään vastausta ei pääpiispalta ollut valituksiinsa saanut, kuten hän sai tietää Riiasta, tiedusteltuansa näistä asioista.

Kotimatkalla piiritti hänet äkkiä joukko miehiä. Hänet suljettiin ahtaaseen vankikoppiin. Ketä vangitsijat olivat, miksi hänet vangittiin ei hän saanut tietää, kenties myöhemmin saisi selvityksen —.

Siihen aikaan vartioitiin kaikkia teitä, ettei kukaan olisi päässyt kansan puolesta valittamaan "korkeampiin paikkoihin", kuninkaan, paavin tai piispan luo. Joka sellaisessa tarkoituksessa huomattiin matkalla, hänet vangittiin, tai jos oli muuten hyvä mies, palautettiin takaisin.

Varmaan olivat Karoluksen kiinniottajat noita miehiä. Ehkä hänet tunnettiin. —

IX.

Viikot — jopa kuukaudet kuluivat. Karolusta ei viety minnekään tutkittavaksi, ei sanottu mistä häntä syytettiin. hänelle ei puhuttu yhtään sanaa, hän ei nähnyt muita ihmisiä, kun ruuantuojan ja oven vartijan.

Hänestä tuntui täällä oloaika ijankaikkisuudelta, hän kuihtui henkisesti ja ruumiillisesti. Hän kärsi sanomattomia tuskia. Pelastuksen toiveita ei näyttänyt olevan. Kauvan ei voisi hän täällä maanalaisen kopin tukahuttavassa ilmassa elää — Kamala ajatus. — Kuolla nyt niin nuorena ja — tänne — — —.

Hän mietti, hän koitti, voisiko ehkä murtaa aukon muuriin. Mutta miten? Raudanlujaa muuria vastaan olivat paljaat ihmiskädet liian heikot. Akkuna oli niin suuri, ettei nyrkki olisi läpi mahtunut, ja sekin rautaristikolla varustettu. Hirveää elämää!

Eräänä päivänä tuotiin hänelle seuralainen. Se oli eräs vanha, harmaahapsinen mies, jonka silmistä siitä huolimatta loisti innon tuli.

"Minkätähden sinut tänne tuodaan?" kysyi Karolus.

"Yritin päästä piispan luo, puhuakseni hänelle kansan hädästä", vastasi vanhus, "sinua ei liene tarvis pelätä, sillä vankina ainakaan, et voi olla kavaltaja tuossa asussa."

"Voit luottaa minuun, vanhus", vastasi Karolus. "Olen itse samasta syystä täällä. Mistäpäin sinä tulit?"

"Olen kaukaa Suontaustan (nyk. Pärnun maakunta) maalta, Daalenin entinen orja. Kauhea on kansan tila. Tiedätkö ehkä miten meidän käy?"

"Varmaan täytyy meidän täällä kuolla. Omaisesi ei varmaankaan enää kasvojasi näe, vanhus."

Vanhus huokasi. "Omaisia ei minulla enää ole, olen niistä aikaa sitten erotettu. Takasin tahtoisin sittekin päästä. Olisinpa päässyt piispan luo! Hänen sanotaan voivan auttaa."

"Onkohan hän nyt kotona?"

"En tiedä. En päässyt puheille."

"Sanoit tulleen omaisistasi erotetuksi. Sinut on siis myyty?"

"Myyty tai lahjotettu, en tiedä. Erotettu olen heistä, tuotu kauvas. Onneton vaimoni! Kallis lapseni Kahra!"

Viimeisen sanan kuullessaan Karolus säpsähti. "Kahra oli lapsesi nimi?" kysyi hän äkkiä. "Mihin jätit lapsesi?"

"Kauvas Vironmaahan, Ludinghausenin hoviin Lämelaan."

"Herra Jumala!" huudahti Karolus, "Isäni elää! — Isä — olen poikasi Kahra."

Hän riensi isänsä kaulaan.

"Ei lapsi, sinä erehdyt", vastasi tämä. "Kahrani on aitaa kuollut."

"Ei, hän elää. — Hän on tässä! Usko! Kuule, tiehän nimesi. — Oglas on nimesi, kallis isä. — Ja armas äitini — Saale oli hänen nimensä! Nyt sinä uskot!"

Vanhus oli hämmästyksestä mykkänä. — Viimein lausui hän tukahutetulla äänellä:

"Kahra! Poikani!"

Hän painoi poikansa rintaansa vasten. "Elääkö äitisi?"

"Hän elää, oli terve kun pari vuotta sitte sieltä lähdin."

"Jumalille kiitos!" lausui vanhus, ilonkyynelin. "He eivät ole lastani voineet mieleiseksensä kasvattaa."

Karolus kertoi seikkailunsa yksityiskohtaisesti.

Isä kertoi pojalleen olostaan Daalenin orjana, ja miten hän oli lopulta onnistunut lunastautua vapaaksi ja tullut etsimään apua kansalle, ja tiellä vangittu. Vaimönsa ja lapsensa oli sanottu kuolleen, kai hälventääkseen isän surua.

Myös kertoi poika mitä hän Kordelialta oli kuullut sukuperästään, Ja miten hän oli ollut aatelismies ja nyt taas tavallinen ihminen.

Toistensa tapaaminen lievitti hiukan onnettomien kamalaa vankeutta, josta vapaaksi pääseminen näytti olevan kaunis unelma. Tuo olotila vaikutti edelleen lamauttavasti Karoluksen henkiseen olemukseen. Väliin riehui hänen sisässään ankara myrsky — oli kun hän tahtoisi murskata koko maailman.

Äkkiä eräänä yönä kuului ankaraa jylinää, jota seurasi valoisa salamanisku. Tuntui kun koko maa vapisisi. Taas jyräys — ja suuri kivi muurista putosi olkivuoteella makaavan Oglasen käden päälle. Karolus oli ikäänkun tainnuksissa salamaniskusta. Hän toipui pian.

Isä hänen vierellään matasi liikkumattomana — kuollutko? Karolus huusi, koitti liikuttaa, huomaamatta elonmerkkiä.

"Hänen vaivansa on loppunut!" lausui poika.

Hetkinen sen jälkeen, kuuli hän isänsä hengittävän. Hän oli ainoastaan tainnoksissa, salaman iskun johdosta.

"Auta poikani", pyysi hän heikolla äänellä, "en saa kättäni pois."

Poika koitteli ja huomasi suuren kiven pudonneen isän kädelle. Hän vieritti sen pois. Isä nousi ylös, tuntien heikkoutta ruumiissaan.

Ulkona jyrisi ukkonen yhä, salama valaisi vankikopin. Karolus huomasi sen valossa useita suuria kiviä pudonneen akkunan vierestä seinästä alas, ja oli seinään syntynyt aukko.

Tärkeä ajatus syntyi hänen aivoissaan.

Hän latoi pudonneita kiviä päällekkäin, astui niiden päälle ja koitteli aukkoa. Se oli kohtalaisen suuri. Siitä virtasi sisään raitis ilma. Karolus tunsi onnellisuuden tunnetta — pelastuksen toivo heräsi hänessä.