Part 2

"Älä sure, Saale!" lausui Oglas. "Tämä viaton kärsimys on raskas, mutta siitä juoksee voiman lähde, älä anna sen kuivaa! Ja sinä Ludinghausen, joka et tyydy miehen ja vaimon eroittamiseen, vaan riistät äidiltä lapsen. Se koituu sulle onnettomuudeksi. Sen vannon minä, Oglas! Meistä eikä lapsestamme ei ikinä tule pyyteittesi tahdotonta täyttäjää, Lapseni" — hän kääntyi lapseensa. "Ole meidän täällä linnan loistossakin, älä meitä unohda. Kasva siinä hengessä, jota vanhempiesi sielut täyttää. Viettelevän loiston keskellä suojelkoon sinua urhoollisten esivanhempiemme henget!"

Oglas tahtoi ottaa lapsen syliinsä, mutta lapsi ei tullut, sillä hän ei ollut vuoden aikaan nähnyt isäänsä kun sen sijaan Ludinghausen oli häntä usein pitänyt sylissään.

Väristys puistatti Oglasta kun lapsi häntä kaihtoi.

Ludinghausenin katse oli synkkä. Äidin ja isän sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Hän näytti hämmentyneen. Palvelijat, käskettynä viemään pois Oglasta ja Saalea, saapuivat.

Kyynelten vieriessä muuten niin päättävän miehen, Oglasen poskille, lausui tämä:

"Kallis vaimo! Ehk'en enää saa nähdä sinua ja lasta. Ole edelleen rohkea ja koeta suojella lasta ja tiedä että miehesi kaukana, kaukana pohjattomasta onnettomuudessa, tuntee sinusta onnea ja iloa!"

He poistuivat palvelijain seuraamana.

Lapsi ojensihe kätösensä äidin jälkeen itkien.

"Älä itke! Äiti palajaa jälleen", virkkoi Saale.

"Kallis vaimo!" kuiskivat Ludinghausenin huulet.

III.

Arnolf von Ludinghausen oli mahtava, hiukan lempeämpiluonteinen kun senajan vasallit [Vasallit — ritarit, jotta saivat kuninkailta maa-alueita asukkaineen täydelliseksi omaisuudekseen, palkkioiksi avustuksestaan sodnnkäynneissä. Niistä muodostui Viron sortaja-aatelisto.], kunnianhimoinen, josta johtuvana voitiin pitää hänen Innokasta haluaan tuottaa valtakunnalle ja maalle hyötyä. Ottaessaan onnettoman Kahron vanhempiensa käsistä kasvatikseen, oli hänen tarkoituksensa kasvattaa pojasta mies, jonka piti joko jumalan sanan miekalla kurittaa pakanoita, tai teräsmiekalla laajentaa valtakunnan piiriä, jompikumpi hänestä piti tulla. Siitä oli Arnolf varma, toivoen siitä itselleenkin kunniaa.

Enempi mietittyään, päätti hän kasvattaa pojasta papin, sillä itse kansan keskuudesta nousseella miehellä hänen luullakseen, on enempi vaikutusta "pakanalliseen" kansaan. Kirkon ystävänä tiesi Ludinghausen, kuinka jo vanha Albert [Riian ja Liiivinmaan piispa v. 1189—1229] oli kansan pojista kouluttanut pappeja kuten Suomen Pietari, Vironmaan J.P. Kakewald y.m. Kahron ottaessaan oli Ludinghausen lapseton.

7-vuotisena vietiin Kahro Tallinnaan kouluun. Siellä tuli hänen olla 11-vuotiseen. Jos tahtoi papiksi, tuli vielä käydä 8 vuotta koulua.

Poika kasvoi ja vaurastui. Äiti itki aina silloin kun sai tavata poikaansa. Mitä tunsi hän, mitä ajatteli? "Oglas, Oglas!" kuuli kerrankin eräs opettaja äidin huokaavan. "Missä sinä olet? Kuka kertoo sulle, miten lapsesi voi? Kuka tuo viestin minulle, missä sinä olet? Miten paljo kärsit! Armas Oglas!"

12-vuotiaana oli Kahro parhain oppilas. Ludinghausen tahtoi hänestä todella saada aateliston maailmankatsomusta omaavan miehen. Siinä hengessä kehotti hän opettajia poikaa kasvattamaan. Hänen piti oppia halveksimaan tyhmää, raakaa kansaa, ja kunnioittamaan heitä ja teikäläistä sivistystä ja vieraantua kansasta.

Herra piti häntä aivan omana lapsenaan nyt kun kuolema kolme vuotta sitte vei häneltä puolison, joka ensin lahjotti hänelle tyttären, joka sai nimelleen Kordelia.

Karolus pantiin kirkkokouluun, jossa opetus, suurimmalta osalta ollen uskonnollista, alkoi tuntua oppilaasta vastenmieliseltä. Opettajien käytännölliset elämäntavat eivät myöskään Karolusta miellyttäneet. Hän käänsi koululle selkänsä, selitti tasvatusisälleen, ettei hän tahdo tulla papiksi, se ei häntä miellytä. Hän oli silloin 16-vuotias.

Ludinghausen vei pojan Paadiksen luostariin. Siellä huomasi Karolus paljon sellaista, jota oman "pakanallisen" kansansa keskuudessa ei huomannut, m.m. siellä juotiin ja mässättiin ja ryvettiin loassa.

"Kaunista opetusta", virkkoi Karolus kerran pilkallisesti, kun eräs oppilas makasi eräässä pellonojassa, luostarin alueella sikahumalassa. "Olen kuullut, ettei kansa ollenkaan juo juovuttavia juomia. Kun meidän tulee kerran heille opettaa kristillisiä tapoja, täytyy heille opettaa myös oluen valmistusta ja juontia. Kyllä niistä sitte tulee nöyräniskaisia, jotka alistuvat kaikkeen. Eikö olekin siveää opetusta! Onko kukaan kansan keskuudessa nähnyt moista halpamaisuutta?" Tuo ei "veljiä" oikein miellyttänyt. Eräs lausui kerskuen: "Se on meidän keksintömme, oluen valmistus. Eiväthän tyhmät pakanat sitä osaa."

"Minusta näyttää", jatkoi Karolus, "etteivät he niin tyhmiä ole kun täälläpäin, kun juodaan pidoissakin järki päästä ja jalat alta. Se on kai meille kunniaksi, meille, jotka tuomme heille 'uutta, pyhää uskoa'."

Jonkun aikaa viipyi Karolus vielä luostarissa, mutta pian saatiin huomata, ettei hänestä tule "hengenmiestä". Sentähden näki Ludinghausen paremmaksi antaa hänellä sotilaallista sivistystä. Karolus oli iloinen tuosta asian käänteestä.

Iloinen oli äitikin kun sai kuulla, ettei poikansa joudu sen opin levittäjäksi, joka kansalle oli vaan orjuuskahle.

Näin kasvatettiin Karolusta edelleen sen ajan maailmankatsomuksen hengessä, mutta häntä et voitu luomteensa puolesta muuttaa. Hän sai tietää kansansa hädästä ja ahdistuksesta — se ei jäänyt häneltä salaan, vaikka häntä koitettiinkin eristää kansasta. — Hän tunsi, että hän oli kansan lapsi — hän kärsi siitä.

Tuon kaiken huomasi Arnolf ja siksi mietti hän miten voisi vierottaa pojan siitä ajatuksesta ja toivoi päästäkseen jonnekin sotaretkelle ja viedäkseen pojan mukaansa, jotta hänellä olisi vähemmin tilaisuutta ajatella kotoisia asioita. Sodassa voisi hän oppia sotataitoakin.

IV.

Karolusta vaivasi usein levottomuus. Hän ei voinut olla hilpeä ja iloinen.

Kasvatusisä koetti haihduttaa vakavia mietteitä kulettamalla häntä juhlissa ja vieraspitotilaisuuksissa. Mutta se ei näyttänyt tepsivän. Toisten tanssiessa ja reuhatessa etsi Karolus yksinäisyyttä, antautuakseen vakaviin mietteisiinsä.

Kerran tuollaisessa mässäysjuhlassa kun Karolus näytti erittäin vakavalta, alkoi Ludinghausen: "Miksi olet surullinen, poikani? Eikö elämämme tässä maassa ole hauska? Me elämme miten tahdomme. Tanskan hallitusmahti heikkenee päivä päivältä. Me olemme täällä isäntinä ja hallitsemme Viron valtiota, ja teemme mitä tahdomme. Kristof II ei ikinä saa enää Tanskan valtaistuinta käsiinsä. Kaikki valta on meillä. Siksi olkaamme iloiset, iloiset ja rohkeat. Sinä olet nuori jumala on siunannut sinut runsailla henkisillä lahjoilla. Käytä niitä noustaksesi. Näytä oikeaa miehuullista käytöstä juhlassa, äläkä ole noin vakava."

"Toivoisin, että menisimme isäni haudalle, eikä juhlaan", virkkoi Karolus suoraan.

Ludinghausen näytti kauhistuvan.

"Sano mulle kerran", jatkoi Karolus, "missä isäni luut lepäävät. Miten hän kuoli?"

"Taaskin kysyt sitä", lausui Arnolf. "Olen sulle ilmaissut niin paljon kun tiedän. Olet itse myös lukenut asiaa koskevat kirjeet. Isäsi lepää kaukana Vironmaalla, ja hän, pakana, sen arvoinen ei ollut, eikä ole, että tekisimme ristiretken hänen haudalleen. Sinä tiedät, että Kristuksen tähden meidän on luovuttava kaikesta, myös vanhemmista, ja inhoaman kaikkea pakanallista, mikä Kristukselle ja hänen autuaaksitekevälle opilleen on vastakkaista. Isäsi vihasi Kristusta. Kai tiedät sen."

Nuorukainen huokasi:

"Oi, että äitisikin kerran oppisi tuntemaan totuuden voimaa", jatkoi Arnolf edelleen. "Jättäisi pakanuuden, se olisi minulle ilo! Nyt täytyy poika olla erossa äidistään Kristuksen tähden, sillä hän vihaa sitä."

Karolus huokasi taaskin. Lausui sitte: "Minä rakastan häntä nytkin. Herra, älä lue sitä synniksi. Niin, kasvatusisä, minä rakastan äitiäni. Vaikkakin hän on pakana, on hän minulle rakas, kallis."

"Se on ihmisellisen sydämmen luonnollinen tunne, ei se ole syntiä. Eri asia on kristillinen mieli ja jumalalliset tunteet. Miten on, voisitko totella äitiäsi kaikessa, kuten kristillistä äitiä, voisiko suhde teidän välillä olla kuten kristillisten lasten ja vanhempain välillä.

"Enemmin tulee kuulla Jumalaa kun isää ja äitiä", vastasi Karolus. "Toivon että äiti kääntyy Jumalan puoleen, niin voimme olla kaikki iloiset."

Se puhe miellytti Ludinghausenia.

He saapuivat metsästä aukealle, ja näkivät samassa joukon miehiä kulkevan tietä myöden kahleisiin kytkettyinä, ja vartijat ruoskineen jälessä.

"Katso", virkkoi Karolus, "miten me täällä hallitsemme ja olemme isäntiä. Onko tuo niin ilahuttavaa?"

"Ne omat orjia, ja ovat vastustaneet", lausui Arnolf.

"Olkoot rauhallisia, niin ei heitä kahlehdita."

"Olkoot rauhallisia!" toisti Karolus pilkallisesti. Kun äärimäisen kidutuksen kestäessä hiukan näyttävät elonmerkkiä, niin odottaa heitä kahleet ja ruoskiminen, ja jumala ties mitä."

Samassa satoivat ruoskaniskut erään hiukan jälelle jääneen orjan selkään. Voimatta muuta tehdä, hän sylkäsi lyöjää vasten silmiä. Se oli tulta tappuroihin. Ruoskan iskut taajenivat, eläimellisellä raivolla kahden miehen käsistä.

Karolus astui ratsultaan — he olivat vankikulkueen jo saavuttaneet ja meni väliin. "Keskeyttäkää!" käski hän. "Älköön koskettako onnettomaan sormellakaan!"

"Hän on vastustanut, herra!"

"Yhdentekevä, teillä ei ole valtaa häntä ruoskia."

Miesten katse oli tuiman mulkoileva. "Olemme Overskonin käskystä täällä. Ken tohtii meitä häiritä?"

"Tulen tekemään valituksen Overskonille ja oikeudelle. Vaadin teitä vastuulle tarpeettomasta ruoskimisesta?"

"Tuo eläin sylki silmilleni."

"Vasta sitte, kun olit häntä syyttä ruoskinut. Ajattele, mitä tuntisit sinä kun sinua kiskottaisiin kahleissa ja ruoskittaisiin syyttömästi."

Vankien kulettajat näyttivät epäilevän. Onnettoman kidutetun vihanen katse muuttui lempeämmäksi. Hän pyyhki kiukun synnyttämää vaahtoa onnettomuustoverinsa olkapäähän, kun muuten ei voinut, kädet ja jalat kun olivat rautakahleissa. "Kiitän heraa!" lausui hän suojelijalleen. "Tahtoisin palkita hyväntahtoisuutesi, mutta, kuten näet, en voi."

"Mitä olet tehnyt tullaksesi kahlehdituksi?" kysyi Karolus.

"En mitään."

"Ne ovat herra Overskonin ostamia orjia", lausui hovimies, "he eivät tahtoneet seurata, vaan vastustivat, ja siksi pantiin heidät rautoihin. Ja aina kuletetaan uusia orjia raudoissa, eikö herra tiedä.

"Mutta ei tuolla tavalla rääkäten. Varokaa, ettei sellainen uudistu, sillä sitä raskaampi on edesvastuu. Minä saavun Overskonin luo tämän asian johdosta, uhkasi Karolus astuen jälleen ratsulleen ja ajaen kasvatusisänsä rinnalla Overskonin linnaa kohden.

Matkalla puheli Arnolf pojalle, ettei tämä yrittäisi valittaa ruoskijoita vastaan. "Siitä ei ole apua, nauraisivat. Meidän täytyy tottua oleviin oloihin."

"Mutta orjatkin ovat ihmisiä, joilla on tunteet. Sopiiko sellainen menettely yhteen sen opin kanssa, jota heille tarjoamme!"

Ludinghausen katsoi poikaan terävästi. "Puhut kristinopista, etkä tahtonut sen levittäjäksi ruveta."

"En itse uskon takia siitä kieltäytynyt, mutta munkkien sille vastakkainen käytös ei minua miellyttänyt, sillä olen kansasta noussut. Sinua ei näytä miellyttävän, että onnetonta puolustin, mutta tuo oppihan velvottaa lähimmäisrakkauteen. Siis sen perusteella olisi kansan kurjuutta poistettava."

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä saavuttiin Overskonin hoviin. Siellä oli jo paljo vieraita koossa. keskusteltiin valtiollisista kysymyksistä. Joku tiesi että Kristof II, joka joku vuosi sitte menetti kruununsa, oli saamaisillaan sen takasin. Rahan puutteessa oli hän tarjonnut Vironmaata myytäväksi. Se synnytti ritaristossa levottomuutta. Heiltä olisi luisunut se laaja "itsehallinto", mikä heillä oli Tanskan hallituksen aikana. Sijaishallitsijakin oli jo virallisestikin poistettu: Päätettiin _ ostaa määrätystä summasta Kristof II:lta suostumuskirja, jolla tämä ei myy eikä anna pantiksi Vironmaata kellekään, eikä pane toimeen muitakaan muutoksia ilman paikallishallinnon hyväksymistä.

Tuo asia oli jo useat kerrat ollut ritariston käsiteltävänä ja muuallakin. — ja 21 p. Syysk. v. 1329 sai ritaristo Kristof II:lta edellämainitun suostumuskirjan määrätystä hinnasta.

"Kun sellaisen suostumuksen kuninkaalta saamme", lausui Ludinghausen, "on meidän parannettava kansan asemaa, muuten kasvaa sen keskuudessa meitä vastaan katkeruus ja vihamielisyys, joka saattaa koitua meille tuhoisaksi. Niin arvelee myös kasvattipoikani Karolus, sillä kun emme rakkausoppia noudata alamaisiimme nähden, voi olla, että loppu siitä on oleva kamala."

Joukossa syntyi tyytymättömyyden nurinaa. Eräs lausui: "Kasvata Karolus järkeväksi, ettei ole lapsellinen."

Siihen katkesi keskustelu.

"Siinä näit. Enkö sitä sanonut, että on mukauduttava olosuhteisiin", virkkoi Ludinghausen pojalle.

Kamala oli Viron kansan kohtalo, ja jatkui sellaisena edelleen.

Puhuttiin vielä kaikellaista. kerrottiin rikoksista, ja rikosyrityksistä ja kapinahankkeista. Eräs tiesi paljon kertoa Lätin pakanoista ja heidän kuninkaastaan Gediministä, miten tämä voitollisesti taisteli kristittyjen sotajoukkoja vastaan, "kaatuneiden kristittyjen veri huutaa kostoa. On häpeällistä, että kristityn maan rajoilla asuu pakanallinen kansa", arveltiin.

Pidettiin suotavana, että tuo maa valloitettaisiin sotavoiman avulla kristinuskolle.

Karolus oli surullinen. Hän oli luullut voivansa taivuttaa orjanomistajain sydämmet Kristuksen rakkaudella menettelemään ihmisellisesti alammaisiaan kohtaan, ja siinä katkerasti pettynyt.

Oveskonilla oli hän ilmoittanut tapauksen vankeja kulettaessa, ja lupasi tämä asiata kuulustella, mutta se jäi lupaukseen. Varottipa vaan Ludinghausenia, että tämä pysyttäisi Karoluksen mahdollisimman etäällä äidistään, ettei poika joudu hänen vaikutuksilleen alttiiksi.

V.

Vähän jälkeen pitojen kerrottiin Leedumaan (nyk. Lätin) kuninkaan Gediminin hyökkäävän pohjois-Liiviin ja hävittävän kartanoita ja kirkkoja sekä tappavan kristittyjä, että maapäällikkö Monheim on Riikaa vallottamassa, eikä näin ollen kerkiä apuun virolaisille.

Joukko Viron vasalleja ja ritareita hyökkäsivät kuningas Gedimineä vastaan, niiden joukossa Ludinghausen ja Karolus.

Tällöin hävitti Gedimin "Helmen" ja "Karkfin" hoveja ja tunki edelleen Tarvastuun, mutta lyötiin täällä ja peräytyi v. 1329.

Karolus kunnostautui tässä taistelussa ja se miellytti kasvatusisä Ludinghausenia ja Karolus kohotettiin vasalliksi ja sai lahjaksi "lainakartanon" Pohjois-Vironmaalla.

Se miellytti Ludinghausenia, sillä hän piti sitä ansionaan että pojastaan oli tullut "suuri mies".

Karoluksen maatila annettiin eräälle tuttavalle arennille, ja hänet vei Ludinghausen mukaansa Lämelaan voidakseen pitää häntä vielä vaikutusvallassaan.

Nyt alettiin myös ritariston kesken pitää arvossa Karolusta tuota "luostarinkarkuria" ja "puolimunkkia". joksi häntä ennen Tarvastun tappelua pilkaten nimitettiin.

Äitikin piti poikaa arvossa, vaikka poika olikin jossain määrin saatu kasvatetuksi kristilliseen henkeen sekä vieraantumaan kansasta ja omaksumaan orjuuttajain mielipiteitä. Äiti ei vielä ollut kääntynyt kristityksi.

Kaikki ritarihuoneen oikeudet annettiin Karolukselle ehdolla, että hän pitää ne pyhänä, eikä tee mitään vastakkaista, josta voisi seurata saatujen oikeuksien menettäminen. Myöskin nimitettiin hänet "maaneuvokseksi" ja sai vielä maatilan Virossa.

Karolus otti kaiken tuon vastaan pitemmittä mietiskelyittä, mutta enempi välinpitämättömästi, sillä hän, henkiorjan lapsi, ei tuntenut tyydytystä ylellisyyden loistossa. Hän oleskeli enempi yksikseen maatilallaan Tavanassa.

Äitinsä kanssa sai hän nyt vapaasti seurustella, sillä hän ei enää ollut "lapsi".

Kunnioitusta osotettiin hänellä kaikkialla ja kutsuttiin juhliin ja vierailuille. Mutta kaikki tämä ei voinut häntä sittekään täydellisesti vierottaa kansasta, jonka kurjuuden hän näki yhä lisääntyvän. Ritariston mielivallalla ei ollut mitään rajoja, Kansaa kohdeltiin mitä raaimmasti, ja sen hätä ja vihamielisyys oli pohjaton. Miten muuten voisi ollakaan, sillä olihan tuo tanskalainen orjanomistajisto täydellisesti tällä maalla itsevaltias. Suurtilan omistajain aristokratia — maaneuvosto — sääsi lait ja järjesti olot miten tahtoi.

Tuon kaiken tiesi ja näki Karolus, ja siksi oli hän levoton. Olivathan hänenkin vanhempansa saman kohtalon uhreja — raastettu orjuuteen, raa'asti erotettu toisistaan — Karolus mietti:

— Mitä olisi tehtävä?

Tukahuttaako myötätuntoisuus onnetonta kansaa kohtaan, saadakseen elää ylellisyydessä ja loistossa, ollen kuurona kansan hädälle kuten toiset "luostaritoverinsa" tai nautintojensa menettämisen uhalla astua kansan riveihin taisteluun sen sortajia vastaan? Seurauksen tuosta hän tiesi, etenkin joutui hän ristiriitaan kristillisen mielialansa kanssa, sillä se tuntui hiukan kamalalta alkaa taistelu niitä vastaan, jotka olivat hänet kohottaneet — ja joille hän oli kiitollisuudenvelassa — ainakin tunsi olevansa. Vaikea oli hänen tehdä lopullista päätöstä.

Kaikki hoviherrat olivat yhtä raakoja ja julmia. Arnolfkin olisi ehkä raainta väkivaltaa rajottanut, mutta todellisiin parannuksiin ei hänkään olisi ryhtynyt. Karolus siis yksin oli mielipiteensä takana — toisilta ei ollut toivoa saada tukea aatteelleen.

Vihdoin näytti hän päässeen varmuuteen. "Olipa seuraus mikä tahansa", lausui hän Ludinghausenille, "mutta näin ei voi jatkua. Tahdon koettaa toteuttaa ajatustani. Vaadin ylimääräiset maapäivät kutsuttavaksi koolle joilla käsitellään maan ja kansan aseman parantamisesta."

"Sitä varten ei koskaan tulla maapäiviä kokoon kutsumaan", lausui Ludinghausen.

"Odotan sitte siksi kunnes varsinaiset maapäivät kokoontuvat, ja esitän niille ehdotukseni."

"Mikäli ehdotustasi tunnen, ei sitä hyväksytä."

— Sitte menen ja esitän anomuksen paaville ja Saksan keisarille.

"Helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa. Urkkijat matkalla vangitsisivat sinut. Siinä yksi este."

"Niiltä kyllä varoisin itseni."

"Voi olla, että pääsisit esteettä paavin ja keisarin puheille, ja ne voisivat anomuksesi johdosta käskeä kohtelemaan kääntynyttä kansaa ihmisellisesti, mutta se jäisi kuolleeksi kirjaimeksi, sillä he eivät itse saapuisi tänne käskyn täyttämistä valvomaan, ja täkäläiset 'tahdot' ovat toisin tottuneet."

Nuorukaisen kasvonilme oli surullinen. Niinpä kyllä. "Asia on siten, kun sanoit. He tarjoovat kansalle oppia, jota itse eivät rahtuakaan toteuta. Mutta, jos en muuta voi, niin tahdon ennemmin luopua korkeasta asemastani ja kärsiä veljieni kanssa samaa kurjuutta. Se olkoon sanottu."

Hän oli niin kiihottunut, ettei kuullut enää kasvatusisänsä puhetta, vaan lähti ulos tietämättä itsekään minne meni.

Hän astui talliin noutaakseen ratsunsa, mutta kääntyikin hovin kaunista puutarhaa kohti. Sieltä kuuli hän kauniin äänen huutavan muurin takaa:

"Dagobert, Dagobert, et saa lyödä enään? Kuule! Mitä sanoi Karolus sinulle? Jos hän sattuu tulemaan, voi hän murskata sinut."

Karolus tunsi tuon äänen. Hän katsoi yli muurin alas laaksoon. Siellä oli viisi tyttöä pellolla joen rannalla rikkaruohoa kitkemässä. Näitä yritti kupias — työvouti, lyödä kepillään. Kordelia, hoviherra Arnolfin noin 17-vuotias, kaunis tyttö otteli voudin kanssa lyömistä ehkäistäkseen.

"Mikä Karolus?" kiljui lyöjä, "Keltanahka". Hänellä ei ole mitään tässä tekemistä. Tahdon noita elukoita vielä pehmittää, ennenkun eroan täältä. Sanoitte isänne tekevän Karoluksen mielen jälkeen ja vapauttavan orjat, ja mitä muuta vielä? Saatanan käärme se Karolus, yllyttäjä!"

"Älä puhu siten, Dagobert. Karolus on todellinen ritari, sekä saa tehdä väelleen miten tahtoo, ja vapauttaa orjansa. Sinun keppisi on pian katkaistu!"

"Mutta nyt se on vielä ehjä, ja siksi käytän!" karjui vouti aikoen taas iskeä lähinnä seisovaa tyttöä, kun samassa Karoluksen voimakkaat kädet tarttuivat hänen niskaansa ja hänet viskattiin täyttä vauhtia jokeen.

Kordelia luuli hänen uppoavan, mutta pian laahusti märkä mies ylös pää paksussa liejussa. Tyttö nauroi.

"Yritä kerta vielä koskea tyttöjä", sihisi Karolus vihasta kalpeana, "niin eroat aivan heti, minä käsken."

Hän kääntyi pois. Kordelia mukanaan palasi hän puutarhaan.

"Kiitos, Kordelia", lausui hän, "kun tahdoit onnettomia suojella, etkä sallinut minuakaan häpäistä."

Kordelia punastui. He istuivat penkille puutarhassa. He olivat yhdessä kasvaneet ja siis tuttavat, vaikkakin toinen kymmenen vuotta vanhempi.

"Karolus, sinä et ole enään niin hilpeä, niin vilkas kun ennen", lausui tyttö mietteissään, "nuorena pitäisi olla iloinen."

"Totta kyllä", virkkoi Karolus, "mutta minun kohtaloni on vakava, enkä välitä ilosta. Paljo hyviä lahjoja on Hän minulle antanut, mutta ei iloa ja riemua."

Kordelia vaikeni, katsoen muualle, ikäänkun ei tahtoisi sanoa mitä ajatteli.

Karolus jatkoi:

"Kansani huokaa tuskissaan, sen sydän vuotaa verta, voinko siitä iloita, minä samasta loasta nostettu?" — — — Hän nousi. Rintansa paisui.

Kordelia huokasi, "tahtoisin nähdä", lausui hän, "kansan vapaana ja onnellisena. Jos voisit kansan tuskaa jotenkin lievittää, tuntisin siitä iloa."

"Uskon, että sinulla on rehellinen sydän", lausui Karolus. "Vaan ei tahdo löytyä pelastuskeinoa. Ihmiselliset tunteet ovat hoviherroissa kuolleet." Hän näytti levottomalta: "Hyvästi!" sanoi hän, tarjoten kättä tytölle; istui sitten satulaan kadoten kun varjo.

Kordelia katsoi hänen jälkeensä kauvan — — — taittoi ruusun ja suuteli sitä. — — —

Saapuessaan kotiportille, tapasi hän täällä kaksi miestä polvillaan. Hän aavisti mitä ne tahtovat. Niitä oli hän nähnyt usein.

"Armollinen herra, auta meitä", rukoili toinen noista. "Olemme pakolaisia — Rautalaaksosta. Pakenemme kuolemaa — hirttonuoraa."

"Nouskaa ylös", kehotti Karolus. "Puhukaa, mistä teitä syytetään?"

"Rautalaakson julma herra Ottokar sitoi eilen neljä orjaa kiini hevoseensa, istui satulaan, ajaen kun hullu ympäri hovia. Orjat eivät voineet seurata kun laahaamalla. En voinut sitä nähdä. Otin seipään ja pysäytin hevosen, leikkasin köydet poikki. Minut suljettiin tyrmään, uhaten hirttää ensi viikolla kun hirsipuut tyhjenevät. Vankilan akkunasta näin, miten orjat sidottiin uudestaan hevosiin, ja hän ajeli nauraen, että hän opettaa niitä metsästyskoiria, muuten eivät opi juoksemaan. — Ottokar juo kauheasti ja lienee aina juovuksissa, ettei tiedä mitä tekee. Pelasta meidät hänen käsistään." Toinen lausui: "Olin Overskonin rajoilla talonpoika. Vanhempani olivat kuolleet, vaan kaunis siskoni eli. Hänet tahtoi Ottokar viedä hoviin raiskatakseen. Sitä en sallinut. Sitten tuli Ottokar miehiä mukanaan ja yrittivät viedä tytön väkivallalla, mutta tyttö pääsi irti, tuli luokseni ja pyysi: 'Veli, rakas, tapa minut!' ja minä sieppasin tikarin ja pistin siskoni sydämmeen juuri samassa kun Ottokar aikoi hänet saada kiinni. Kun veri juoksi rinnastaan, hymyili hän ja lausui: 'Kuuno, oi kallis veli, kiitos! pelasta itsesi myös!'"

Tulinen tuska kuvastui puhujan silmistä. Hän alkoi katkerasti itkeä. Hän lausui: "Kallis, armas siskoni! — — — Itse en pelastunut. Tikari otettiin pois ja minut tuotiin eilen tämän kanssa vankilaan, — ensi viikolla hirtettäväksi."

"Miten pääsitte vankilasta pois?" kysyi Karolus.

"Meidät päästi Overskonin tytär, aukasi oven ja kehoitti meitä pakenemaan. Häntä liikutti kamala tapaus ja siskoni rakkaus."

"Sitte hirtetään vartia", sanoimme.

"Hän on jo paennut", sanoi neiti.

"Me pakenimme, tulimme sinun luokses. Tee meille mitä tahdot, mutta älä luovuta meitä tuolle hirmuvaltiaalle."

"Onko Rautalaaksossa tapettu paljon ihmisiä?"

"On aina pari hirressä, ja Ottokar on sanonut ei antavansa hirsipuun olla tyhjänä. — Toiset saavat riippua niin kauvan, kun uusia 'syyllisiä saadaan."

Karoluksesta tuntui kun olisi hän tuon miehen ennen nähnyt: "Olet Silloin kun minua vietiin Rautalaaksoon, ja sinä kielsit hovimiehiä meitä ruoskimasta."

"Tulkaa, koetamme parhaamme. Mikä on nimesi?"

"Pietariksi ovat nimittäneet."

"Ja sinä olet Kauno?"

"Niin, herra."

Karolus otti miehet palvelukseensa ja lupasi heitä suojella niin pitkälle kuin voi. Hän oli jo useille pakenijoille antanut suojaa, niin vaarallista kun se olikin.