Part 4

"Isä! Jumala tahtoo meidät ukkosen avulla pelastaa!" iloitsi hän.

"Älä laske kiviä putoamaan, ettei kuulu kolinaa. Minä otan vastaan", lausui isä,kun Karolus yritti poistaa erästä kiveä suurentaakseen aukkoa.

Isä yritti nostaa kiveä. "En tahdo jaksaa", valitti hän, "kivi on musertanut toisen käden pari sormea."

Mutta se ei estänyt Karolusta yrittämästä, sillä pelastuksen toivo lisäsi hänelle miltei jättiläisvoimat.

Tuuli yhä riehui. "Kun ei taukoisi", virkkoi Karolus.

Aukko suureni, ja pakenijat mahtuivat jo siitä ulos. Raitis ilma virvoitti heitä, ja antoi uutta elon toivoa.

Myrsky riehui vielä, yö oli pimeä.

Pakolaiset riensivät metsään, — vapaat! Mikä onnea ja riemua herättävä sana kaksivuotisen vankeuden jälkeen, tuossa kuolemankuopassa. Niin mietti Karolus, ja isä ei ollut vähemmin onnellinen.

Kun he jo olivat pitkälle ehtineet, pysähtyivät he, ja Karolus tarkasti isän vahingoittunutta kättä. Kolme sormea olikin ruhjoutunut. Karolus sitoi ne niin hyvin kun se puutteellisilla välineillä kävi laatuun. Hän, sen ajan oppineena miehenä, omasi jonkunverran lääkärin taitoa.

Useiden päivien vaivaloisen matkan jälkeen saapuivat he omaistensa luo Lämelaan.

Onnellinen oli jälleennäkemisen hetki 30 vuotisen eron jälleen. — Sitä ei voi sanoin kuvata — — — He asuivat edelleen yhdessä, isä, äiti ja poika, joka viimemainittu nähtiin usein myös hovissa, sillä yhä oli hän Arnolfin "rakas lapsi" ja Kordelian päivän paiste. Oglas sai myös jäädä omaistensa luo. Arnolf ei tahtonut enää harmaahapsista vanhusta kiusata erottamalla heitä. Hän oli nuorena heille kylliksi tehnyt vääryyttä. Se riittää jo, — lastenkin vuoksi — se riittää.

Arnolf tahtoi kyllä, että tyttärensä unohtaisi Karoluksen, ja ottaisi toisen, vaan turhaan.

Myöskin tahtoi hän, että Karolus luopuisi mielipiteestään, ja saisi maatilan täällä tai Liivinmaalla, jolloin voisi myös Kordelian kanssa yhdistyä, ja olla onnellinen — yhtä turhaan — — —. Karolus pudisti kieltävästi päätään kun Arnolf tuota esitti.

X.

Kaukana synkässä metsässä oli yönpimeydessä joukko miehiä koossa. Vaikka oli suvi, oli yö pimeä, sillä taivas oli paksussa pilvessä. Tuuli sohisi puiden latvoissa. Eräs miehistä puhui:

"Olette tulleet saadaksenne lähempiä tietoja siitä, onko Liivinmaan Kalpaveljesten ritarikunta todella ostanut Vironmaan. Se on totta. Tanskan sijaiskuningas on myynyt Viron maapäällikölle 13,000:sta markasta; 3 kuukautta sitte on kauppa vahvistettu. Maapäällikölle on se edullista, sillä hinta niin suuresta maasta on helppo, mutta ei siitä meille ole etua. Kaikki maanomistajat ovat yhtälailla sortajia, sitä Liivinmaan talonpoikain surkea tila todistaa. Meidän isännistämme on myös osa saksalaisia, ja ovat ne yhtälailla kun tanskalaiset. Kasvatusisäni Ludinghausen arveli myös ettei tuo kauppa kansalle tuo mitään helpotusta. Kalpaveljesten tiluksilla ovat olot yhtä kurjat kun täälläkin."

"Kuka siitä hyvää toivookaan!" huudahti eräs mies kiivaasti. "Siksi toimeen ja teemme orjuudesta lopun. Asiaintila on hirveä! Puhumme Ugaunian, Sakalan, ja Suontaustan miehille, että kukin on ajallaan valmis, ja voitto on meidän! Epäröiminen ei auta." Puhujan silmät iskivät tulta yön pimeydessä.

"Ei, rakas Pietari", lausui edellinen puhuja, "niin helposti ei se käy. Meidän on hyvin harkittava, ja varustauduttava, ja alettava oikealla tavalla voidaksemme onnistua. Aikomallanne tavalla se epäonnistuu, ja ‘muuttuu raa'aksi murhaksi, jota seuraa vielä hirveämpi verinäytelmä. Sitä en hyväksy. Harkittsemattomat teot eivät ole ennenkään onnistuneet, vaan seuraa siitä aina kamalampi sorto ja orjuutus. Se olkoon sanottu kaikille, jotka ovat liian maltittomia."

Se oli Karolus, joka nuo sanat lausui. Pietari, joka hänen mielipidettään vastusti, oli sama, jonka Karolus osti vapaaksi, silloin kun hän Rautalaaksosta pakeni julmaa Ottokaria. Hän oli Saaron talonisäntänä Tavanassa.

"Pyydän anteeksi, rakas Karolus", lausui hän. "Kiitän siitä että olet minut vapauttanut, rakas Karolus, mutta sydämeni halkee sitä nähdessä ja kuullessa, miten kansalaisiamme kohdellaan. Miten tulivat hornin herra ja päällysmies naapuriperheeseen ja sanoivat tulleensa ottamaan kuolleen isän jälkeenjättämän omaisuuden, jonka sanoivat kuuluvan heille. Kun kielsin heitä viemästä lasten osaa, ruoskivat he minut verille, ja veivät mitä irti saivat. Kuolkoon lapset, se ei heitä liikuta, he rosvoavat elävät ja kuolleet. Sellaista tapahtuu joka päivä. Kun sinä olit Tavanan omistaja, oli meillä vapautta ja onnea, mutta nyt, jokapäiväinen tuska ja valitus. Kerran kun rippi-isä puhui että taivaassa on ilo ja riemu, luulin hänen tarkottavan Tavanaa, ja ajattelin 'se on totta'. Mutta pappi puhui myös helvetin piinasta, ja nyt on Tavana helvetti. En voi enää kärsiä, enkä tahtoisi siis valita keinoja mikä on hyvä, mikä huono. Siten emme koskaan saavuta tarkoitustamme."

"Ei, ystävä", lausui Karolus. "Ne keinot, mitä sinä aikaisemmissa kokouksissa esitit, eivät vie toivottuun tulokseen, ja minä en rupea sellaiseen, josta tulisi kansallemme vain onnettomuutta ja vahinkoa. Olen teille esittänyt suunnitelmani. Veljet! Miettikäämme tarkoin. Olkaamme yksimielisiä! Tehkäämme kaikki mitä teemme, tarkan järjellisen harkinnan jälkeen, niin saavutamme vapautemme jälleen, ja olemme onnelliset."

"Olet oikeassa", vastasi eräs "vanhempi mies, "sinä tunnet heidän voimansa ja kavaluutensa, ja tunnet meidän asemamme. Sinä olet osottanut tahtovasi meidän parastamme, ja siksi tottelemme sinua. Eikö niin, veljet?"

Kaikki myönsivät, Saaron Pietarikin, joka kuitenkin sen jälkeen kuiskasi vierustoverilleen. "Minä luulen että Lämelan tyttö on Karoluksen mielen saanut muuttumaan. Mitä siitä tulee että hän aina viivyttelee, ja hylkää parhaimmat keinot. Ken takaa ettei hänestä ole vahinkoa koko hommalle. Mitä arvelet, Kauno?"

"En usko sitä, että niin jalo mies olisi kavaltaja. Ajattele, mitä hän on jo hyväksemme tehnyt, luopunut arvostaan ja armaastaan."

"Se oli silloin", vastasi Pietari, "mutta nyt häntä jo monet epäilevät."

Kokousta jatkui. Karolus kertoi miten hän oli onnistunut matkoillaan apua hakemassa.

Paluumatkalla puhuttiin Pietarin pyyteistä; jotkut olivat hänen puolellaan, mutta enemmistö piti häntä sotkijana ja vallantavottelijana. Sanottiin että hän ei ole oikea virolainen, vaan erään hovipäällysmiehen poika, ja äiti on vaan virolainen. Sentähden hän ei voi olla yksimielinen. Sotkee hyvän asian.

Karolus oli surullinen. Kun hän saapui kotia ja asettui levolle, ei hän saanut unta. Häntä vaivasi pelko siitä, että Pietari panee toimeen harkitsemattoman kapinasuunnitelmansa, ja kiihottaa joukot tekoihin, joiden seuraus on vielä kahtavertaa kamalampi kidutus ja kurjuus. Onneton maa voihkii tuskissaan. "Kauheaa jos häviämme — ja sittekään — en voi toisin."

Hän veti peitteen yli päänsä. Kylmä hiki virtasi otsalta.

"Onko sinun kylmä?" kysyi isä.

"Hiukan on."

"Se tulee levottomasta mielialasta. Koeta nukkua."

"Onko Suontaustalla paljo taitavia, vahvoja miehiä?"

"On siellä enempi kun täällä — useita kymmeniä — Nuku nyt!"

"Uni tulee. Silmät vaipuvat kiinni. — — — Tiedätkö jos Suontaustalaiset tahtovat tulla mukaan isänmaata vapauttamaan?"

"Eiköhän. Rauhoitu Kahro."

"Rauhoitu, rauhoitu Kahro. — Missä on rauha. — Isänmaa valittaa, — "valittaa myös unessakin, unessa — unessa — unessakin — — —

Niin, kansa valitti unissaankin. — Tuhannet valittivat onnettomuudessa. Ei unikaan tuonut virvoitusta. Orjankahleet ja ruoska olivat täydessä touhussa. Maa, kaikkine ihmisineen oli herrojen omaisuutta. Kauheaa on kuulla historioitsijain kertomuksia tuolta ajalta. Järve-Jaanin opettaja Kelch kertoo: "Liivinmaa oli sinä aikana aateliston taivas, pappien paratiisi, vierasten kultala, talonpoikain helvetti." Wigand von Marburg lausui: "Ritarien ja vasallien väkivalta ryösti kansalta omaisuuden, sen tyttäriltä ja vaimoilta kunnian, mitä raaimmalla tavalla." Kranz (Wandalia VIII, 27),

"Meidän koiriamme kohdellaan paremmin kun noita ihmisiä kohdeltiin."

Kaltasar Russau kirjoittaa: "Yhtä suuret kun olivat aateliston etuoikeudet, yhtä oikeudettomia ovat talonpojat. Kärsimistään vääryyksistä ei talonpoika saanut mihinkään valittaa. Jos vanhemmat kuolivat, ja lapsia jäi, ajettiin ne ulos, ja omaisuuden vei hoviherra. — — Jos talonpoika teki jotakin virhettä, riisuttiin hänet alasti ja ruoskittiin pitkillä vitsoilla. — Usein vaihdettiin orjia koiriin. — Hoviherra oli orjansa elämän ja kuoleman herra."

Karolus heräsi kahleiden kolinaan. Hän luuli tultavan häntä vangitsemaan. Mutta tulija olikin eräs nuorukainen, joka kädet raudoissa tuli pyytämään suojaa. Hän kertoi olevansa pakolainen ja maanneensa metsässä, kun kaksi herraa tapasi hänet. Näille syttyi riita kumpi heistä pojan omistaa. Selvitäkseen siitä käyttivät he "rautakoetta". Kumpikin merkitsi rautansa ja kuumensi sen, kumpikin piti kuumaa rautaa toinen toisella olkapäällä toinen toisella. Kenenkä rauta syvemmälle polttaa se saisi pojan. Hän heitti raudat kiukuissaan olkapäiltään ja sattui toinen rauta herran kylkeen. Sen herran rauta olikin syvemmälle polttanut, ja sai hän siis hänet omakseen. Suuttuneena raudasta saamastaan iskusta, oli herra pannut hänen käsiinsä raudat ja uhannut rangaista kun päästään kotia. Mutta hänen onnistui paeta.

Nuorukaisen olkapäät olivat kamalasti palaneet. Hänen nimensä oli Hannus.

Karolus otti hänet luokseen.

XI.

Ajat kuluivat.

Karolus kävi monta kertaa Liivinmaan miesten juttusilla, tärkeissä asioissa. Usein oli myös omassa piirissä pidetty kokouksia, jotta asiat hyvin harkittaisiin, ja tyynesti toimittaisiin.

Kerran kutsuttiin hänet Lämelaan. Kasvatusisä tahtoi häntä varoittaa.

"Karolus, poikani", lausui hän, "en voi enää sinuun luottaa. Usein nähdään miehiä tulevan metsästä ja minä luulen, että sinulla on niiden kanssa yhteyttä; eikö sinulla ole aikomus käyttää talonpoikia pahaan tarkoitukseen?"

"Tuo pelko on aiheeton. Olen tahtonut kansaa estää toivottomista aikeista, joskaan eivät katkeroittuneimmat joukosta tahdo pysyä maltillisina, niin luulen että he yleiseen minua tottelevat."

"Mutta sinä mietit keinoja aateliston vallan kukistamiseksi — ja mitä merkitsevät ne yölliset retket?"

"Rauhoitu, kasvatusisä, jos jotakin voisin kansan hyväksi tehdä, täytyy sen tapahtua oikeilla teillä."

"Etkö voisi minulle selvemmästi tarkoituksiasi esittää?"

"Minulla ei ole enempää selvitettävää. Senverran vaan, ettei mitään kunniattomia keinoja tulla käyttämään. Se on yhtä selvää sinulle kun minullekin".

"Surullista se kyllä on", suuntasi Arnolf keskustelun toisille aloille. "Näytään laajoissa piireissä tiettävän, että minun hovissani on sellainen järjestys kun sinulla oli Tavanassa, ja siksi käy täällä joukottain avun- ja suojanhakijoita, ettei enään saa rauhaa."

"Surkeaa", vastasi Karolus, "ettet enään tahtoisi onnettomia kärsiä ja auttaa ylellisessä elämässäsi, etkä ehken omiakaan alamaisiasi enään kohdella ihmisinä."

Ludinghausen ikäänkun jättäen Karoluksen puheen huomioonottamatta, jatkoi: "Ja toiseksi on se vielä pahempi, että olen joutunut toisten halveksimisen esineeksi, josta minun täytyisi päästä."

Kolme poikasta ilmestyi samassa hovin edustalle. Kordelia, nähtyään ne ensiksi, sanoi: "Tuollaisia, isä, täytyy toki sääliä."

"Mistä tulette, lapset"? kysyi Karolus.

Se kysymys rohkasi pienokaisia. "Olemme Rautalaaksosta", vastasivat he.

"Miksi tulitte tänne?"

"Meidän on nälkä."

"Eikö äidillä ole ruokaa?"

"Meillä ei ole äitiä, hän kuoli, isä myös. Omaisuutemme veivät Saksat. Rupesimme kerjäämään."

Lapsille annettiin syödä, jonka jälkeen he poistuivat. Kun Arnolf myöskin oli poistunut, lausui Kordelia:

"Karolus, sinä puhuit isälle niin epäilyttäviä sanoja. Ja sinä ajattelet jotakin kummallista. Etkä ajattele omaa elämääsi. Voit taaskin tulla vangituksi ja ehkä menettää henkesi."

"Sen voisin antaa", vastasi Karolus, "jos onneton isänmaa siitä hyötyisi. Sellainen onneton, kurja elämä kun on isänmaallani — onko se elämää? Eikö ole mitään parempaa, korkeampaa, kunniallisempaa kun tuollainen elämä? Oi Kordelia, jos asia niin olisi, olisi ihminen kurja olento, vaan niin ei ole. Viisas ja laupias Jumala ei ole luonut ketään toisen piinattavaksi, vaan että he kaikki olisivat onnellisia. Sen Luojan tahdon täytäntöön saattamiseksi tulen toimimaan, pelkäämättä vankilaa tai kuolemaa. Isänmaata, veljiä, siskoja auttaa, niiden kuormaa helpottaa, ja siinä työssä kuolla — Kordelia. Se on tuhat kertaa parempi kun elää näin ollen. Mutta älä pelkää, että minä sinun säätyäsi vastaan käytän alhaisia keinoja. Ole rohkea! Sanoit että olen kuninkaan poika, ja siksi ajattelen kuninkaallisesti. Uskallan täällä puhua, sillä isäsi etkä sinä hanki minua varten vankikahleita. Voi olla, etten heti palaja, Kordelia; älä sure. Ehkä palatessani tulevat sinunkin murheen päiväsi loppumaan. Jää hyvästi, jos et kasvinkumppaniasi voi unohtaa, niin rukoile hänen edestään."

Hän poistui. Kordelia seisoi kun unissaan — — —

XII.

Mihin lähti Karolus? Hän oli matkustanut Suomeen saadakseen Turun ja Viipurin piispoilta apua ja tukea suunnitelmilleen. Sellainen päätös oli tehty esimiesten kokouksessa metsässä Karoluksen ehdotuksesta.

Hänelle oli myös annettu valta sitoutua Vironmaan puolesta liittoon Ruotsin hallituksen kanssa ja suostua sen alamaiseksi, ellei muuten saataisi apua. Niin suuria lupauksia ei Karolus ajatellut tehdä, vaan päätti yrittää saada apua helpommilla ehdoilla. Tavanvuoksi otti hän kaksi muuta miestä mukaansa, ollen kuitenkin päälähetti; ollen kielitaitoinen, oli se hänelle helppoa.

Se oli keväällä 1343, kun Karolus matkusti Suomeen, ja Suomenlahti oli jo jäistä vapaa. Mutta kova pohjatuuli ajoi jäitä Suomenlahden täyteen ja Karoluksen täytyi viipyä Suomessa, kun ei voinut purjehtia ajojäitten tähden. Se huolestutti häntä, sillä maltittomat ainekset voisivat ryhtyä epätoivoisiin tekoihin ja ajaa myttyyn koko hankkeen.

Niin kävikin. Saaron Pietari, syyttäen Karolusta kavaltajaksi, kiihotti kansaa:

"Lyömme, poltamme, tapamme ja voitamme!" — Se oli tulta tappuroihin. — Paloi halu saada kostaa julma kidutus ja sorto — nauttia kostosta. Himoittiin verta!

Yllytetyt lähettiläät lähetettiin Suomeen. Karolukseen ei luotettu.

Ja yöllä huhtik. 23 p:ää vastaan 1343 oli kapina puhjennut yli maan. Jokaiseen hoviin tunkeutui vihainen kostajajoukko yön pimeydessä. Tanskalaiset ja saksalaiset raastettiin vuoteistaan ja armotta tapettiin kaikki, jotka puhuivat noita vihattuja kieliä — yksin kaikki ei-virolaiset palvelijatkin.

Muutamat harvat pääsivät pakenemaan puolialasti Tallinnaan, Paiden ja Rahveren linnoituksiin. Papit ja munkit surmattiin, toiset pakenivat metsiin ja kuolivat siellä nälkään tai joutuivat petojen saaliiksi. Hovirakennukset ja kirkot poltettiin. Villi, tulinen viha kamalan orjuuskidutuksen tulos, ei tuntenut mitään rajoja. Voi nähdä linnojen palon valaisemassa yössä kostonhimosta juopuneen joukon ryntäämän hovista hoviin kaikkialla tehden kamalaa jälkeä. Kapinalliset, joita oli 1000 suuruinen joukko, valitsivat kuninkaansa, ja lähettivät Ruotsin hallitukselle pyynnön pikaisesta avusta, luvaten alistua Ruotsin alammaisiksi.

Kun Tanskan sijaishallitsija [kauppa Vironmaan myymisestä ei ollut vielä lopullisesti vahvistettu, ja siksi oli sijaishallitsija vielä Tallinnassa] sai tiedon kapinasta, oli hänellä tilaisuus lähettää tieto Liivin maapäällikölle Dreilöwenille, joka joukkoineen oli venäläisiä vastassa Isborskissa. Heti riensi hän Viroon, jossa enään oli vain 15 hoviherraa jälellä. Virolaiset olivat asettuneet Tallinnan edustalle, meren rantaan ja odottivat Suomesta apua, jota ei vielä saapunut. Kun he saivat tietää Dreilöwenin joukkoineen olevan lähellä, lannistui heidän rohkeutensa. He aavistivat kohtalonsa. Lähetettiin miehet sanomaan Dreilöwenille, että he alistuvat Ördon ja sen hallituksen alamaisiksi, maksaen veroja, mutta aateliston julmaa sortoa he eivät kestä. Mutta Dreilöwen ei ottanut sitä kuullakseen, vaan hyökkäsi virolaisten kimppuun, ja kymmentuhantinen joukko tapettiin viimeiseen mieheen ja kapinan alkuunpanijat piinattiin kuoliaaksi. Vasta nyt saapui Ruotsin puolelta pyydetty apujoukko, mutta nähtyään saksalaisten olevan täysin voitolla, kääntyivät he takasin uskaltamatta edes ilmaista, että olivat tulleet virolaisille avuksi, vaan lupasivat säilyttää rauhan.

Samaan aikaan tuli kuningas Ludolfin käskystä 1343 Henrich v. Dussmer joukkoineen ja yhtyen Dreilöwenin joukkoihin pani toimeen verilöylyn Saarenmaalla "kristinuskon nimessä", jolloin 9000 saarenmaalaista tapettiin ja heidän kuninkaansa Wesse hirtettiin jaloistaan puuhun.

Niin äkkiä oli vapaustaistelu puhjennut, ja yhtä pian se tukahutettiin. Pienempiä kahakoita oli vielä, mutta virolaisten vapaudesta katosi viimeinen varjo — nimikin — jos sellaista vielä oli ollut piispojen ja pappien joillakin maatiloilla, sillä miltei yleiseen oli henkiorjuus voimassa jo vuodesta 1290. Nyt kiristettiin orjuuskahleet kahta vertaa tiukempaan. — Se oli epätoivoisen vapautuspyrkimyksen ja kahleiden katkomisyrityksen tulos — kuten Karolus ennusti.

Minne jäi Karolus ja kertomuksemme toiset henkilöt? Karolus oli kiirehtinyt niin pian kun mahdollista Suomesta takasin ja olikin ehtinyt ennen kun Ruotsin laivat saapuivat. Hän kauhistui nähtyään, mitä oli tapahtunut, ja riensi Tallinnan puoleen voidakseen ehkä vielä jotakin tehdä. Mutta myöhään! Dreilöwenin aseet tekivät kamalaa jälkeä, ja paljo oli jo vapaustaistelijoita kaatunut. Vielä koitti hän järjestää joukkoja, mutta kaikki oli myöhään. Hän taisteli vimmatusti, mutta joutui elävänä, samoin kun Saaron Pietari, vangiksi. Pietari tuomittiin hitaasti kidutettavaksi. Kun hänen ruumistaan venytettiin piinapenkissä, ja jäsenet irtaantuivat toisistaan, ja hän tunsi helvetillisiä tuskia, kiljui hän kamalasti: Karolus! Karolus!

Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Karolus tuotiin kuulusteltavaksi. Dreilöwen ja toiset päälliköt tahtoivat lähemmin tutustua tuohon "kummalliseen mieheen", josta heille oli kerrottu.

Suuri sali täyttyi uteliaasta joukosta, josta osa oli ritareita ja muita Dreilöwenin päällysmiehiä, kuolemalta säästyneitä hoviherroja, sijaishallitsija y.m. sekä useita naisia. Takapuolella istui myös Ludinghausen, rinnallaan mustaan huntuun verhottu nainen, — varmaan Kordelia. Ludinghausenin hovi oli taistelussa jätetty koskematta,

Erikoinen sotaoikeus oli asetettu asiaa tutkimaan.

Karolus tuotiin esiin. Hän astui varmoin askelin. Kasvoistaan näkyi kyllä tuska, mutta samalla rohkeus ja mielenlujuus. Ei näkynyt jälkeäkään pelosta tai katumuksesta.

"Karolus, sinua syytetään kansan kapinaan kiihottamisesta", lausui tuomari.

"En ole heitä murhiin kiihottanut", vastasi syytetty varmasti. "En tahdo murhaa."

"Älä valehtele! Sinun johdollasi ovat he kamalan murhatyönsä suorittaneet."

"Minä tahdoin heitä johtaa vapauteen rehellisen suoran sodan kautta, jotta orjan kahleet olisivat murskaantuneet ja kansa vapautunut. Ei ollut tarkoitus panna toimeen salamurhia. Mutta sokea kostonvimma teidän kamalaa sortovaltaanne vastaan on ollut rajaton. He ovat poissa ollessani tehneet kamalan erehdyksen."

"Mutta sinä olit heidän mukanaan taistelussa."

"Olin, silloin kun kaikki muu oli myöhäistä, kun ei enään mitään muuta voitu."

"Kapina on sittekin sinun työsi hedelmä", julisti tuomari: "rangaistuksesi on — kuolema piinapenkissä."

Tuomio kauhistutti useita läsnäolijoita. — Onneton uhri itse näytti kun kohoisi hän korkeammaksi. — Dreilöwen, joka oli häntä ihmetellen katsonut, loi katseensa maahan. — Ludinghausenin vieressä istuva nainen näytti vaipuvan tainnoksiin.

Karolus virkkoi.

"En pelkää tuomiotanne, minulla on keino tehdäkseni se tyhjäksi. Minä olen kuninkaan poika. Entinen Viron kansan kuninkaallinen vanhin Warpo oli esi-isäni. Minä olen korkeammalla kun te. Minä taistelin sorrettujen vapauden puolesta, mutta te taistelette ihmisyyttä, oikeutta ja vapautta vastaan. Onneton kansa, vielä pahemmaksi muuttui kohtalosi! — Mutta älkää luulko, että vääryytenne voitto on ikuinen. Se veri, ne kyyneleet, jotka kidutushallituksenne vuodattaa — ne kasvattavat kostajan. Vääryyden ja väkivallan kirous on kukistava teidät!" Oli kun tähtäisi hänen leimuava katseensa kauvas etäisyyteen. — Hän lausui:

"Isänmaa, kärsi — odota vielä! Pelastaja saapuu."

Hän kääntyi Ludinghauseniin päin, lausuen: "Isäni! Lohduta omaisiani ja Kordeliaa. Kiitos kaikesta, mitä olet minulle tehnyt. Tervehdi minulta Kordeliaa. Ole edelleenkin ihmisellinen alustalaisillesi. Säilytä se totuuden ja rakkauden henki, jota minä tahdoin seurata. — Säilytä se siemeneksi tuleville ajoille. Hyvästi, kallis isä!"

Sitten kosketti hän huulillaan sormusta, johon oli kätketty kuolettavaa myrkkyä — ja kaatui maahan.

Vielä liikkuivat hnulensaa: "Kordelia — Isänmaa!" ja kaikki oli lopussa. — Hän oli päässyt lepoon.

"Karolus — Karolus!" liikkuivat Kordelian huulet isän rintaa vastaan nojatessaan puoli horroksissa. — — — Seuraavana päivänä nähtiin taistelukentällä Karoluksen surevia ystäviä, joille hän oli hyvää tehnyt, itkevän kalliin miehen muistoa. He puhdistivat maata kaatuneiden veljiensä hyytyneestä verestä.

Joukkoon ilmestyi myös Kordelia. Hän ei itkenyt, vaan katsoi veristä tanteretta kauhun ja syvän surun ilme kasvoillaan.

Kuin manalan henkien takaa-ajamana riensi hän kalliojyrkänteelle merenrantaan, ja — katosi aaltoihin.

Läpi hiljaisen tyynen ilman kaikui heleästi viimeinen huutonsa:

"Karolus, Karolus!"