Part 2

Nyt on Suomen suurin hetki! Tätä ne vartoivat isätkin kirvesvartta vuollessansa, tätä ne tähysi äidit väätessänsä värttinätä, meidän lasna lattialla eessä polven pyöriessä, huuruten hutun hyväisen, sattuen sanan ja tarun; tätä liesi liekkaeli, pärevalkea puheli, puhteina pimenevinä, hämärien hämmetessä, tuvan uksen tummuessa, talvipäivän sammuessa, kuuhuen tupahan tullen, kuusten katsoissa sisähän, kinoksien kimmeltäissä, otavan ojentuessa yllä yöllisen lakeuden, päällä maan, joen ja järven; tätä se kohisi korpi nuotiolla nukkuessa, tätä lauloi kuusen latvat, jonk' oli juurella asunto, tätä kukka kuiskaeli, heinä himmeä helisi, itkivät ihanat nurmet, karsikot talon takana, valkamat venosinensa, tämän hetken heijastusta, tämän koston kangastusta, tämän tuomion tuloa, tämän torven toitotusta.

(Torventoitotuksia.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset. Suomen sulhot.

TURO:

Tää oli ensi aatoksemme, minkä taattomme opetti, tää oli ensi tuntehemme, minkä äitimme imetti, tää oli suvulta muisto, koska vierimme kotoa, tämä helmi heimoltamme tullen outojen oville; pient' oli, ahdasta elämä, oli aava aatos meillä, ei ollut leveä leipä, oli laaja tunnuslause kerran koitosta kevähän, voitosta vapauden aamun näillä raukoilla rajoilla, niemillä nimettömillä, näillä nälkähalmehilla, hallan syntymäsijoilla. Tätä ne tarkoitti tekomme kotapuita kaatessamme, tätä ne uskoivat unemme maailmalla maatessamme, tää oli sydänten soihtu sydämien syttyessä, tämä aivojen ajatus sulhon suuta antaessa, tämä mieli morsiamen kangaspuita kaiuttaissa, tämä taaton, maammon tahto perhettä perustaessa, että säilyisi säkene, pysyisi pyhänä maassa, mahti vanhan Väinämöisen, kantele vapahan kansan, kieli kirkas kuin kipinä, sulo, soipa Suomen kieli, mieli kuin meri avara, syvä, suuri Suomen mieli, viisaus ijänikuinen, pyhä tieto taivahisten, hurskaus, jumalten huntu, tapa vanha vanhempien, muisto menneistä ajoista, usko uusien tulosta, vakaumus suvusta Suomen, Suomen suuresta kesästä, kerran kukkivan kukasta armaassa isien maassa. (Yleinen liikutus. Torventoitotuksia.) Tää oli pyyteemme parahin parahinta pyytessämme, tämä toivo kansakunnan, kun se kauneinta halasi, kun hehkui heleintänsä henki pohjolan rämeillä, kun pyrki pyhimpähänsä näillä ilmoilla inehmo. Tätä painoi aatrankynsi pohjolan kivimäkehen, tätä lempi leimahteli Suomen suurien urosten, tämän eestä ne elivät miehet miekan, laulun, tiedon, tämän eestä ne kävivät kärsimähän, kuolemahan. Tämä on ollut oppahana kansan poljetun polulla, tämä heimon hengen tähti sorron, vainon vuossatoina, kun ei kukko kiekahtanut piirissä pitäjän viiden, ei soinut inehmon ääni penin kuuden kuulumilla, kiekui vain punainen kukko, kaikui pakkasen pakinat korvessa kohisevassa, raunioilla rakkahilla. Tämä tuomio tuleva, tämä päivä kansan koston kauan on salassa piillyt, yössä Salliman ylennyt, ajan kohdussa asunut, siinnyt luona Luojan suuren, luottanut lunastajaansa, vartonut vapahtajaansa, jyskänyt julistajaansa, pärskähellyt päästäjäänsä, niinpä tuomari tulikin, niinpä koitti koston päivä.

(Torventoitotuksia.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Edelliset. Lemmes, mykkänä.

TURO:

Ellei nyt sukuni suurru, ellei rohkene rotuni, ellei nouse nyt elävät, kuollehetkin kunnahista, pellosta peri-isännät, mahtajat raosta mannun sorrumme soraläjäksi, murrumme mutaperäksi; jätämme tarinan yksin yöhön aikojen etäisten, heimosta perillä Pohjan, Suomen muinaisen suvusta, jok' ei nähnyt aurinkoa, näki unta auringosta, kuullut kutsua elämän, kuuli kutsut kuolon kellon, arvannut ajan menoa, arvasi ijät ikuiset, joka lauloi Väinön laulut, itkut Inkerin hyrisi, vieritti Virosta virret, toiset kantoi Karjalasta, Lapin laajoilta periltä, Turjan mailta tuulisilta, Kuurin mailta kukkivilta, Liivin mailta mahtavilta; toi toiset etempätäkin, etelämmän aamun alta, pyhän virran pyörtehiltä, seitsenhaaraisen seliltä, autuaammilta ahoilta, juurelta Jumalan tammen, missä toisin touko kasvoi, toisin ihmiset iloitsi, paistoi palmut päivälatvat, astui auvoisat olennot oman onnensa unessa, uskossa ikuisen rauhan; yht' ei virttä vierittänyt: virttä voittoisan vapauden.

SUOMEN SULHOT:

Virsi voittoisan vapauden! Se on tunnus Suomen heimon.

(Torventoitotuksia. Menevät.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

LEMMES (yksin):

Josp' oisi minulla mieli kuin on muilla, mennyt oisin, lähtenyt soitellen sotahan niinkuin läksi Suomen sulhot!

Mutta on minulla mieli niinkuin laine umpilammen, rinta rimmen pohjattoman, saastaisen, salaperäisen, missä sammakot kutevat, virvaliekit loimottavat, paunit himmeät palavat syksy-öinä hiljaisina.

Kamala kotihin jäädä, kamalampi lähteäni, miesten syöjille sijoille, hurmehuuru-tanterille, sueta sudeksi mieron, ulvoa keralla sutten, nähdä näillä silmilläni ihmisten verenvikoja, kuulla näillä korvillani syyt synkät inehmonlasten, näillä kourilla kokea osat kurjat kuolevaisten.

En ole pedoksi pantu, luotu korven kontioksi, rintoja repelemähän, kurkkuja kuristamahan, kauhistun tuhontekoja, surman suitsevan aloja, kuntoa kunnian verisen, mainetta makean murhan.

Olen luotu lempimähän, lempimähän, laulamahan, iltani iloitsemahan, aamut kättä antamahan.

Enkä silti itseäni saata raukaksi sanoa, pelkuriksi pehmeäksi.

Uskallan merelle mennä, myrskyn kanssa kamppaella, milloin muut venehet kaikki katoavat valkamiinsa.

Tohdin mennä myös metsälle, karhun kanssa painisille, hirven kanssa hiihtosille, kohota pesälle kotkan.

Pelastin hädästä hengen kerran Helka-siskonikin, liekeistä tulen tuhoisan, savusta palavan saunan.

Ole en pelkuri! Varaja, en ma vaaroja omia, oman säiky surman suuta, säikyn verta syyttömien, verta veljien varajan, yhteisen Isän yröjen, Taaton lasten taivahisen.

Veljeni vihollinenko, maani syöjä syytön oisko?

Tuskin tohdin tuon sanoa, silti aattelen alati saloja samotessani, puhelen Jumalan puille:

helppo on tapella heidän, joill' on yksi joukon tahto, yksi vaino vastapuoli, yksi puoli puollettava, maa yksi pelastettava, hätä yksi häädettävä.

Toista on minun tapella, jonk' on puolta puolet kaikki, jonk' on mieltä mielet kaikki, maata maailma avara, heimot kaikki heimoani, kansat kaikki kansoani, veljiä verensiteiden kaikki luodut luomakunnan.

Iskisinkö iskun tuiman, isku itseeni osuisi, nuolen vinhan viuhuttaisin, syöksyisi sydämeheni, raiuttaisin raudan synkän, surmaisin oman sukuni.

Silti maatani rakastan.

Lemmin näitä lehtoloita, näiden ilmojen iloa, ilman alla ihmisiä, kaikua kotoisen kielen, askareita autuaita näiden peltojen perillä.

Ole en petturi! Petänkö silloin ma isien maata, kun kuulen poveni ääntä, sydämen syvintä kieltä, joka vaieten puhuvi, kuiskivi sävelin kummin: "Voip' on miestä mieletöntä! Synnyit synkkähän sukuhun, maahan julmien jumalten, aikakauden armottoman, miss' on vain vihalla valta, oikeus odassa miekan, kansan tahto tapparassa, vapaus veljien veressä; sun on valtas lemmen valta, otasi oikeus ijäinen, tahtosi Jumalan tahto, vaikeus vapautesi."

Toki kuulen toiset äänet äänet armahat, etäiset syvemmältäpä sitäkin, sieluni sisimmän soiton: "Olen ennen ma elänyt mailla päivän paistamilla, olen jällehen elävä Kuu-tuojan kumottamilla, on tuleva aika toinen, aika armaamman elämän, tarkemman jumal-tajunnan, omantunnon oikeamman, miss' on myös minulla paikka kuhun pääni kallistanen, pälvi pieni vihreätä, nuorta nurmea palanen, viita maata matkalaisen, lehto Lemmeksen levätä."

TOINEN KOHTAUS.

Lemmes. Tarja.

TARJA:

Mitä itket, kullan-kuopus?

LEMMES:

Tuota itken, kurja kuopus, kun en, kehno, tietä löydä tästä sankasta salosta, Salliman ryteiköstä, kohtaloni korpisuosta, eksyksistä tään elämän. Ja tuota enemmän itken, kun en pääse kulkemahan miesten miekkojen uria, tietä täyden päiväntähden näiltä aavoilta aloilta, louhilta loputtomilta, surun suurilta nevoilta, rämehiltä räntäisiltä, murehien murroksilta, ajatusten ahdingoilta, rinnan rimmiltä syviltä, rahkoilta upottavilta.

TARJA:

Tunnen tuskasi poloisen. Rakastat emosi lasta, hellit Helka-siskoasi lemmellä luvattomalla, sydämellä syyllisellä.

LEMMES:

Tuo oli muinen murhe ainut, tuskan alinomainen, kironi kivistelevä, sydänherja syyttelevä! On nyt tullut toinen tuska, vaiva entistä isompi, ailut niinkuin maa avara, tauti laaja niinkuin taivas: rakastan vihollistani, hellin heimon vainolaista lemmellä luvattomalla, sydämellä syyllisellä —

TARJA:

Kuinka? Maan vihollistako? Surmia oman sukusi?

LEMMES:

Lemmin maata, maailmata, Luojan taivasta sinistä, luonnon kaiken kauneutta, ihanuutta ihmisheimon, hehkun puille, pensahille, kukin auringon kukalle, sykkeelle elon sydämen, paukkeelle Jumalan pajan.

TARJA:

Tunnen tuskan turmahisen! Vaan virka minulle, kuinka liekki kasvoi liekistäsi, lempi lemmestä levisi.

LEMMES:

Haastelen haluni sulle. Rakastin emoni lasta, kannoin rintani rikosta, olin inha itselleni, katsoakseni kamala, kuljin kuiluja elämän, astuin äärtä äärettyyden, matkoja mitattomia, teitä tuntemattomia, joit' ei käynyt kuolevainen, jaksanut inehmon jalka. Sieltä oppini otin mä, että on pyhä elämä, sieltä mielen mietteheni, että on hyvä Jumala, sieltä tään sisimmän tunnon, ett' on surma syistä synkin, hurme huuruista kamalin, miekka miesten astaloista.

TARJA:

Olet tullut Tuonelalta, tuonut luottehet lujimmat. Niin kestit elämätäsi?

LEMMES:

Niin estin elämätäni! Kuulin torven toitotukset, voinut en mukana mennä, kutsut kansani vapauden, tässä poljen polkuani, kerin mieleni keheä, kierrän yhtä ympyrätä. Syrjähän sysätty olen, pitopöydästä elämän, katselen sen karkeloita kuin outo ovella seisten! Tapaukset kohahtelevat ohi koidon korvieni, meno maailman menevi kuin viima kupehitseni, kuulen kansan myrskykellot, niinkuin kauko-karjankellot, tajuan taivahan jylinät, näen leimut kansan lemmen niinkuin kuutamon tarinat, — kaukaiset Kalevan liekit —

TARJA:

Tuo on tuska tuntematon ennen Suomeni saloilla! Toki ollet onnen poika ollen outona elämän, lienet miesten miekkoisia vierahana maailmalle.

LEMMES:

Tahtoisin sisälle siihen.

TARJA:

Tahdot, kurja, kärsimähän.

LEMMES:

Kärsimähän, nauttimahan ihmisten ilot ja surut, kuormat kaikki kantamahan, en syytä sydämen yksin.

TARJA:

Ei ole orpo yksin-orpo, ei ole outo yksin-outo, ei ole kurja yksin-kurja, vaan on orpo kaksin-orpo, vaan on outo kaksin-outo, vaan on kurja kaksin-kurja. Tuolla siskosi tulevi, kuormankanto-kumppanisi.

LEMMES:

Ei älä jätä minua! Tohdi en tavata häntä.

TARJA:

Tavata elämätäsi? Tahdoithan sisälle siihen. Tiedä kullan-kuopukseni: taru tuima on elämä, kangas tummien kuteiden, Hiiden neitten helskyttämä. Minkä teet, edestäs löydät. Toisti haastamme enemmän!

LEMMES:

Oi emoni, kantajani! Viel' älä jätä minua, virka, kuinka pääsen näistä synkistä sydänvioista!

TARJA:

Lie sun uhri uhrattava.

LEMMES:

Uhraisin hyvänkin uhrin, uhrin maalle, taivahalle, maalle maan hyvistä, veelle veen hyvistä —

TARJA:

Mutta muista:

itse-uhri on ihanin valloille elon ja kuolon.

KOLMAS KOHTAUS.

Lemmes. Helka.

LEMMES:

Sanan kuulin kummallisen. On kuin mun sydämessäni tyyntyisi kipujen tyrskyt, r kangistuisi kuohut kaikki. — Siskoni!

HELKA:

Sinua säikyn.

(Äänettömyys.)

LEMMES:

Sulhosi sotahan läksi?

HELKA:

Läksivät sadatkin sulhot Suomen suurehen sotahan, tasapäähän tappelohon.

LEMMES:

Jäivät immet itkemähän?

HELKA:

Itku on työtä impysien, taisto urhojen iloja; minä en itke, en iloitse, kannan mieltä miettivätä.

LEMMES:

Heitit hellät jäähyvästit?

HELKA:

Tuimat on soturin tunnot, lyhyet häll' on jäähyvästit, kepeämmät kengänkannat.

LEMMES:

Saattelivat sulhojansa toiset morsiot tolalle, ketkä tien ojelmuksehen, ketkä luokse leirilehdon. Sinä vain veräjän suulle?

HELKA:

Kukin mielensä mukahan. — Sinä et sotahan mennyt?

LEMMES:

En. — Siitä minua syytät?

HELKA:

Syyttäisinkö, kiittäisinkö? Kumpikin alakuloista: syyttäisin sinua siitä, että jäit kotihin mulle, kiittäisin sinua siitä, ettet mennyt maasi eestä.

LEMMES:

Itkisitkö sinä minua?

HELKA:

Itkisin minä sinua yli öiden yksikseni, murehtisin muiden maaten, huokaisin sopessa saunan, ääntäis en äänellä kovalla, huutelisi huoliani, vaieten valittelisin, pimeässä pillittäisin.

LEMMES:

Muistaisitko mua enemmän, jos ma sortuisin sotahan?

HELKA:

Vierisi sinusta viestit sotatielle sortuneesi, kuulisin sinulta kutsun Tuonen virran tuolta puolen, itse vierisin vetehen, aaltoihin Aluenjärven, itse Tuonelle tulisin, kerallasi kuolemahan.

LEMMES:

Etkö pelkäisi peräti Tuonen herran tuomiota, syytä rintasi rikoksen veljestä rakastetusta?

HELKA:

Säikyn täällä maan tuvilla, vaan en Tuonelan tuvilla aarrettani ainokaista, lemmen kielletyn kipua, helmeä heleän illan, päärlyä rikoksen päivän. Täällä kaikki puut puhuvat, kaikki kynnykset kysyvät, aidanseipähät sanovat, kaivonvintit vingahtavat tuota neien turmelusta, pyhän piian pillamusta immen miehelle menevän, veioansa armastavan. Siell' on yö ikuinen, sinne mahtuvat rikokset rinnan, peittyvät punat häpeän sekä kylmät kyynelvirrat —

LEMMES:

Noin ällös sanele, sisko! Oi, etten ikinä oisi sulle tuota tunnustanut, ois elo elettävissä!

NELJÄS KOHTAUS.

Lemmes. Helka. Turo.

TURO:

Vasta alkavi elämä! Ei nyt aika itkeänne, on nyt aikanne iloita tämän hetken täytynnästä, tämän tähkän kypsynnästä.

HELKA:

Taatto!

LEMMES:

Lie tulossa turma! Pelastaudu, piilottaudu, Juokse, joudu luo emosi! otan itse ensi iskun.

VIIDES KOHTAUS.

Lemmes. Turo.

TURO:

Kuuletko minua, Lemmes?

LEMMES:

Kuulen, taatto, tarkallensa.

TURO:

Siis kerron tarinan sulle kiroista Kalevan kansan. Kaukoa olemme, kauan Luojan maata matkoamme, vanhimmat elon elävän, asujat ajassa tässä. Oli meillä maat iloiset, linnat kullankukkuraiset, heimon herttuat väkevät, kuuluisat kuninkahatkin; halkoivat Kalevan haahdet aaltoja etäisten merten, ratsut raikuvat samosi poikki maita pohjoisia, kahdenpuolen Suomenlahta, vieritse saloja Vienan, kyljitse kyliä Väinän, kautta Juutin kaahlamoiden, Saksan salmien syvien.

LEMMES:

Mikä päätti onnen päivät, mikä auringon alenti?

TURO:

Rikos, rutsa, syy sydämen.

LEMMES:

Ah!

TURO:

Kuoli kuuluisa Kaleva, jätti valtansa jälelle, linnat laajat lapsillensa.

LEMMES:

Ja lapset?

TURO:

Sotihin sortui, tappoi toinen toisiansa, liehui liekki, kiehui kosto, riehuivat rikos ja murha, upposi ajan merehen tuo kuulu kuningasheimo, ei jäänyt jälelle yhtä kansan vallan kantajata.

LEMMES:

Ja kansa?

TURO:

Meni muruiksi, eksyi toinen toisistansa, haihtui virroille Venäjän, hyytyi Turjan tuntureille, peittyi Permin suoperihin, liettyi Liettuan rämeihin, maihin Pihkovan matalan, noromaihin Novgorodin, saarihin Nevan samean, usmaisen Uralin taakse. Kuuletko minua vielä?

LEMMES:

Kuulen, taatto, tarkallensa.

TURO:

Siispä mieleni tajuat:

liian mont' on meiltä mennyt, mennyt suohon pitkospuina heimoa polonalaista, ei ole varoja meillä upota useampia tieksi tulla muukalaisen, kansan polkevan poluksi; siks on soipa Suomenmaassa virsi voittoisan vapauden.

LEMMES:

Ja kirot Kalevan kansan?

TURO:

Ne on kyllin kärsittyjä, myös omat kirosi kyllin. Tiedä, Lemmes, lehtolapsi, kuule nyt arvoitus elosi: En ole isäsi minä, ei ole emosi Tarja, ei Helka, sisar sinulle —

LEMMES:

Kaikki julkiset jumalat! _Ken_ olen ma? Kerro, kerro!

TURO:

Olet luoma suuren Luojan, Ukon poika, Äijön lapsi, siittämä Isän ikuisen, Mannun synkän synnyttämä, suolta saatu, maasta tullut, maaksi jällehen tuleva, kaiken Karjalan kuningas, valtias vapahan Suomen.

LEMMES:

Lausut suuria sanoja, toki tunnen tunnossani, tarkkoja tosia puhut. Siiskö kirpoovat kironi, elo kaunis kangastuvi kaarena sinisen taivon, välkkyvänä virran vyönä? Siis olenko syytön sulho? Lempeni luvallinenko? Tää ei tuska siis ikuinen?

TURO:

Se oli tuska tuntemasi tähden kansasi kirojen, se oli kuorma kantamasi herjasta Kalevan hengen. Nähdä kuin kuvastimesta, sait sa kaikki saastan kuilut, tuta itse sielussasi tundrat tuskan ja häpeän, sentään syytönnä pysyä, taistelossa tahratonna. Olet sulho onnen sulho! Ota valtikka väkevä, vyötä jo kupehellesi Kalevan kuningaskalpa! Lemmes, Karjalan kuningas! Ei ole yhtä onnellinen ollut sun sukusi suuri: se on surrut kuin sinäkin, maassa maannut kuin sinäkin, kuin sinäkin hävennyt, käynyt outona omalla maalla, kantanut iestä orjan kuin sinäkin, kuolemata itsellensä toivotellut kuin sinäkin, mutta kaikki kamaralla maan totisen, koulussa kovan elämän.

LEMMES:

Katkesiko kahleheni, valkeni vapauteni? Maanko kohtalot minunkin? Minäkö kuningas oisin? Pestytkö rikokset rinnan, huuhdotut sydämen huolet, nostaa voin vapahan pääni kohti päivän korkeutta?

TURO:

Siispä huuhdo heimoltasi myös murhe ijän-ikuinen, tämä tahra taatoltasi, tämä täplä maammoltasi, herja Helka-siskoltasi —

LEMMES:

Siis verellä?

TURO:

Veri on velka, saatu Luojan luottehista, sen me maksamme takaisin puoltaessa synnyinmaata —

(Kimeä naishuuto.)

LEMMES:

Ken huusi?

TURO:

Kuka kujerti?

KUUDES KOHTAUS.

Lemmes. Turo. Tarja.

TARJA:

Helka-lapseni heleä!

LEMMES:

Ukko auta!

TURO:

Mitä hänestä?

TARJA:

Tuli turma kaivotiellä —

LEMMES:

Kuinka?

TURO:

Kerro!

TARJA:

Vainolainen —

LEMMES:

Julkiset jumalat!

TURO:

Kerro!

TARJA:

Ryösti kullan-kukkasemme —

LEMMES:

Missä miekka?

TURO:

Aiot?

LEMMES:

Aion nähdä vuotavan verensä. Minnepäin paha pakeni?

TARJA:

Konna korpehen katosi —

LEMMES:

Korven kosto siis hänelle! En enempi mieti. Syöksyn surman säihkyvän sylihin, miesten tappotanterille. Pelastan Kalevan kansan, vapahdan valion immen pedon kiljuvan kidasta, hukan hurmehampahista. Lyön, muserran, murran, sorran niinkuin kuoleman kuningas taikka ruhtinas Manalan, kalpea, kamala Kalma!

TURO:

Ukon poika, Äijön lapsi! Saat sinä minulta miekan, kalvan kaikkien parahan vainolaisen pään menoksi, kansan päivän päästimiksi. Kauan on kummussa levännyt, vartonut vapahtajaansa, salama, satuttajaansa, leimaus, levittäjäänsä, Ukon ilma, iskijäänsä, syysmyrsky, myrähtäjäänsä —

LEMMES:

Taatto! Tuo minulle miekka!

TURO:

Tuon minä sinulle miekan, Kalevan kuningaskalvan, annan sulle arvon merkit Suomen suuren ja vapahan. Varro, Karjalan kuningas! Saat pian terästä purra, syödä syyllistä lihoa —

LEMMES:

Syyllistäkö, syytöntäkö, vähät mä välitän tuosta. Maailma pimeni multa, hämärtyivät sielunsilmät, näen kaikki kuin sumussa, hurmehessa huuruvassa. Taatto! Tuo minulle miekka taikka mieleni menevi!

TURO:

Varro, valtias! Palajan.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Lemmes. Tarja.

TARJA:

Ois ollut kotona Sorjo, ei ois tullut turmalainen!

LEMMES:

Olipa kotona Lemmes, kostaja pahankin turman! Oi, emoni! Et minua tunne, tunsit ennen, etpä tästä hetkestä tajua ääntä vellovan vereni, suonissani suihkavata.

TARJA:

Tunnen sun surun pojaksi, vaan en kansan kostajaksi: Ois Sorjo kotona ollut!

LEMMES:

Sorjo on sotien sulho, vaan ei valtias Kalevan. Tunnen, kuulen kutsumuksen pyhän, suuren ja palavan, näen kansan vaatimuksen kauniin, korkean, valoisan, en vielä havainnut eilen, mietin muita miettehiä, nyt on miete yksi mulla, yksi ainoa ajatus: on kansa pelastettava millä keinolla hyvänsä suusta surman muukalaisen, orjan halvasta olosta, joka syöpi Suomenmaata, kalvaa kansoa Kalevan niinkuin syöpä ruumihissa, ruoste raudassa pahassa, joka vie ilon isiltä, äänen äideiltä heleän, veljiltä veren väkevän, silmät sirkut siskoiltamme, voittavi urosten voiman, niinkuin nälkä näännyttävi, raiskaa piikojen pyhyyden, niinkuin saasta saastuttavi, tekee ahtaaksi elämän, kurjaksi, kuristavaksi, kehtolapsen jo ukoksi, kehnoksi hyvänkin miehen, kumaraksi pystypäänkin, kuuruksi selänkin suoran.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Lemmes. Tarja. Turo?

TURO:

Siis vanno vala ikuinen tään kautta Kalevan kalvan, jonka nyt sinulle annan valtasi vapahtimiksi: "Oli orja mun isäni, oli orja mun emoni, olen ollut itse orja, en tahdo enempi olla orja maallani omalla, ennen kaadun kalvan tiehen, kuolen kunnian ketohon."

LEMMES:

"Oli orja mun isäni, oli orja mun emoni, olen ollut itse orja, en tahdo enempi olla orja maallani omalla, ennen kaadun kalvan tiehen, kuolen kunnian ketohon."

TURO:

Ja vala ikuinen vanno tään kautta Kalevan kilven, jonka nyt sinulle annan suojaksi sorean Suomen: "Sini kilpi kiiltänevi kuni taivas siintänevi, sini kullan paistanevi kuni Suomi seisonevi, kilvessä tuliset kirjat kansan vallan ja vapauden."

LEMMES:

"Sini kilpi kiiltänevi kuni taivas siintänevi, sini kullan välkkynevi kuni Suomi seisonevi, kilvessä tuliset kirjat kansan vallan ja vapauden."

TURO:

Vala vielä vanno kautta tämän onnen otsalehden, jonka nyt sinulle annan, jota on kantanut Kaleva: "Vapaus! Jos sinut unohdan, tämä silmä sammukohon, tämä koura kuihtukohon, pää tämä kukistukohon, tulkoon Tuonelan pimeys, muistoni murentukohon, älköhön minusta jääkö jälkeä elon polulle, nimeä niemelle isien, mainetta emoni maille!"

LEMMES:

"Vapaus! Jos sinut unohdan tämä silmä sammukohon, tämä koura kuihtukohon, pää tämä kukistukohon, tulkoon Tuonelan pimeys, muistoni murentukohon, älköhön minusta jääkö jälkeä elon polulle, nimeä nimelle isien, mainetta emoni maille!"

TURO:

Lähde, Karjalan kuningas, käy nyt kansas kaitsijaksi, valtasi vapahtajaksi alta miekan muukalaisen!

LEMMES:

Lähden Karjalan kuningas, käyn nyt kansan kaitsijaksi, valtani vapahtajaksi alta ilkeän ikehen. Totta kostan taaton kohlut, totta maksan maammon mahlat, nuo vielä kovemmin kostan lepät lempeän sisaren. Kuulette minusta! Paljon tääll' on toisin, kun palajan.

TURO:

Palaja vapauden kanssa!

TARJA:

Taikka kanssa kassapääni, kera Helkani heleän!

LEMMES:

Pelastan mä neien nuoren vaikka surman suun edestä, kuolon kylmän kynnykseltä! Vaellan vapauden kanssa, kera kansan aamunkoiton. Valtavanhemmat, hyvästi! Palajan punassa päivän.

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Helka. Tarja.

TARJA:

Kallis kullan-kukkaseni, kerro, kuink' oli asia! Missä sun apu ehätti? Kuhun raastoi raakalainen?

HELKA:

Kohti korpea Himoilan. Hirmuinen hän oli nähdä, kovin kurkusta puristi —

TARJA:

Marjueni, mairueni. maammon kyyhkyni korea! Ettähän elätkin vielä! Jos jaksat, enempi haasta.

HELKA:

Luulin jo menehtyväni. Silloin suuren suon selällä tuli kuin tulinen nuoli Lemmes, veljeni verevä —

TARJA:

Sorjo ois välemmin tullut; ellei sattunut sotahan —

HELKA:

Syöksyi kuin kuoleman kuningas, paistoi päässä kultalehti, kilpi kiilteli kädessä, toisessa sininen säilä, sillä ruhtoi raastajani, purskutti punaisen suihkun, kantoi mun kotipolulle, tuossa kuiski korvahani: "Varro, armas! Kun palajan, silloin häitä hankitahan!" Mik' oli sanojen mieli, tokko äitini älyät?

TARJA:

Se on pulma pienin pulma. Mietti hän häitäsi omia kera kenstin Sorjo-sulhon. Itsekin enempi mieti, myöhä, myötäjäisiäsi!

HELKA:

Häitä kanssa kuolon sulhon? Myötäjäisiä Manalan? Noita mielin, noita mietin, alati ajattelenkin, noita surman suuteloita, Kalman kartanon pitoja —

TARJA:

Tytär! On sinulta mielen sortanut sota verinen —

HELKA:

Tiedä, ehtoinen emoni! Kuulin kerran keski-yönä, noin ne lauloivat minulle joutsenet Aluenjärven: "Majat nyt maalliset jätämme, lehahdamme lentimille, kohoamme korkealle, tanhuille sinisen taivon, siell' ei huolta huomisesta eikä eilisen muretta, on ilo ijän-ikuinen kesä-yöstä valkeasta, ruskojen rusottamasta keskellä hämärän kahden."

TARJA:

Tytär! On tarttunut sinuhun taika yön valoisan —

HELKA:

Äiti! Noin ne lauloivat minulle taasen kerran keski-yönä joutsenet Aluenjärven, kukat lammen lumpehien: "Jätämme suon suruisen aavat, lehahdamme lentimille, vaivat valkean murehen, huolet haihtuvan elämän, etsimme ikikotimme maista Luojan mahtavista, teistä päivän päättömistä, Isän korkean iloista."

TARJA:

Helkani heleähapsi! Noit' älä kuuntele, älyä ääniä Aluenjärven!

HELKA:

Noin ne lauloivat minulle taasen kerran keski-yönä ulpukat unen suloisen, joutsenet Aluenjärven: "Heitämme kipujen heimon, lehahdamme lentimille niinkuin autuaan ajatus taikka toivo luomakunnan, vaan emme iloiten menne, menemme murheisin sydämin näiltä syntymäsijoilta, Koi-Luojan koristamilta."

TARJA:

Auta Taatto taivahinen! Juhlat on sodan jumalan häitä mielen miettinehet, sielun vienehet sekeisen joutsenet Aluenjärven —

TOINEN KOHTAUS.

Helka. Tarja. Turo.

TURO: