Part 3

Mitä, hurja, huuteletkin? On tytär takaisin tullut kuolon kiljuvan kidasta, suusta surman armottoman.

TARJA:

On tullut tuhonalainen, vaan ei saapunut samana: on mennyt häneltä mieli noihin Kalman kammitsoihin, jäänyt järkensä valoisa soihin sotkuportahiksi. Manan on hänellä mielet, ailuet sydänalassa —

TURO:

Täyttyvät jumalten tahdot. Tiedä, tiedä tyttäreni: Lemmes, Karjalan kuningas, Ukon poika, Äijön lapsi, sulle häitä hankkinevi huurun hurmeisen kisoissa, noissa kalvan karkeloissa Tuonen tummilla tuvilla.

(Torventoitotuksia.)

HELKA:

Lemmes, kuolelnan kuningas, kuulen, kun huhueletkin! Kuulen mä sinulta kutsut Tuonen virran tuolta puolen; Ei ollut elämän päivä suotu meille surmaisille, ilta Tuonelan ikuinen; oli suotu kuolon kuudan, tiedän ma sinisen sillan, tunnen ma punaisen purren, laiturin lahen perällä, telan tervatun tiloilla, kunne, kurja, joutanenkin, minne soutanen, sorea, näiltä mailta mantereilta, ilmoilta ilottomilta, miesten outojen ovilta, kylmäläisten kynnyksiltä.

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset. Airut.

AIRUT. Tervehdin, Turo, sinua, tietäjätä Suomen suuren, tervehdin perehettäsi, pensoimia maan vapahan.

TURO:

Mikä on minulle viesti, kuka tieto kansan tahdon?

AIRUT:

On airut alinomainen, viesti veljien veriltä, tasapäästä taistelosta: jo oli sortua sukusi, hävitä heleä heimo, kovin koetti vainolainen, iski tappara tulinen, voipui jo Suvannon voima, kaatui maahan maan parahat —

TURO:

Ukko auta!

TARJA:

Taar' avita! Miss' oli sorea Sorjo?

AIRUT:

Riehui ensi rintamassa, huhtoi kuin palolla poika, ruhtoi kuin Manalan rutto; silti voitti vainolainen. —

TURO:

Vaipui heimoni vapaus?

TARJA:

Meni suoja Suomenniemen?

AIRUT:

Tapahtui ikuinen ihme! Riensipä riveihimme horjuvihin, torjuvihin mies kuni jumalten miekka, sulho kuin sodan salama; hän se järjesti väkemme järeällä järjellänsä, kerran huusi huikahutti äreällä äänellänsä: "On soipa Suvantolassa virsi voittoisan vapauden, kaikuva on Karjalassa maan, metsän, merien kannel!" Hänpä tahtosi todisti —

TURO:

Tahdot taaton, maammon, siskon. Hän oli kuningasverta!

AIRUT:

Lemmes, Karjalan kuningas, hän julisti isien maalle: "On soipa Suvantolassa virsi voittoisan vapauden, käypä on Kalevalassa isien karsikon kohina, sieltä ne tulevat kaikki aimot turpehenalaiset, Virokannahat, Kalevat, Ilmariset, Lemminkäiset, itse vanhat Väinämöiset, ei meiltä väkeä puutu; sieltä se tulen minäkin, tulen alta Tuonen lehdon, mannusta Manalan viidan, tulen tahtona sukuni, henkenä surujen heimon, vaadin maalle valkeutta, kansalle ehtoja elämän. Minä olen elänyt ennen, ennen käynyt Karjalassa, samonnut saloja näitä, noussut näitä rintehiä, meret tunnen, metsät tunnen, tunnen vaaratkin vakaiset, vaaroilla savut siniset, ihmiset savujen alla, mutta muinen käydessäni täällä maat oli vapahat, ilo kaunis ihmisillä eikä kansalla iestä. Tunnen, orjuus, sun sukusi, tiedän, missä sa sikesit, et ole omalta maalta, muualta olet sa tullut, tauti mailta vierahilta, turma tuntemattomilta, pois, paha, pakene täältä, mene, kussa on kotisi Aasian iki-aroilla, teillä tietymättömillä, joita jaksoi orjan jalka, painoi myös pajarin jalka, ei jalka vapahan miehen, kanta kunnon kansalaisen!"

TURO:

Ja paha pakeni?

TARJA:

Kansa tajusi tahtonsa omansa?

AIRUT:

Tiesi hetken heilahtavan. Rientää jo riemuiten kotihin:

vapaa on Kalevan kansa!

(Pitkä äänettömyys. Torventoitotuksia.)

TURO:

Ja Lemmes?

HELKA:

Näen hänen kuvansa, kuulen kun huhuelevi Kalman kartanon periltä. Manalan alantehilta: verihattu hartioilla, veriset kintahat kädessä, veriset saappahat jalassa, verivyöhyt vyölle vyötty, verikirves vyön takana, verikirjat kirvehessä —

TURO:

Kuoli Karjalan kuningas?

AIRUT:

Ei kuollut, elävi vielä: kansa rientävi kotihin kantaen kuningastansa —

HELKA:

Ah!

TURO:

Ruskottaa urohon rinta?

AIRUT:

Puhkesi punainen ruusu, kasvoi maalle kallihille, nousi niinkuin morsiolle nousevi uron unelma; ei se kauan kasvanunna, ei varsin varissutkana, syttyi kuin sydänkesällä leimahtaa tulehen taivas taikka lempehen sydämet, kukkahan korea puisto, puut punahan, maat sinehen, kultahan kukat kanervan, ihmismieli miettimähän juhlia ikijumalten.

TURO:

Sanot kauniita sanoja, arvaan jo ajusi silti: sattui säilä vainolaisen?

AIRUT:

Viuhahti vihainen rauta, puri puuhun puhtahasen, kaatoi hongan lakkalatvan, tarpaisi Kalevan tammen: ei hän itse horjahtanut, honganjuuret horjahtivat, ruhtinas ei runnahtanut, runnahti matojen ruoka, ruumis vaivainen, väsynyt, mutta ei väkevä mieli; huusi vielä huikahutti sortuen sotaketohon: "Elin kansani kesässä, kuolin kansan kunniassa, ajassa ankaran jylinän, myrskyssä sanojen synnyn, joudankin manalle mennä, olin mieli onnellinen!"

TURO:

Eikö virkkanut enempi tuo suurten tekojen sulho?

AIRUT:

Virkkoi vielä vierressänsä, kuiski hän kumartuessa: "Oisin ollut mies minäkin oman lieden liepehillä, oman hirren hiiloksilla, takkavalkean valossa, oma vaimo vierelläni, omat lapset lautsallani, omat ystävät lähellä, oma lämmin orren alla, vaan oli vakava aika, tora Suomessa totinen, ei aika tuvantekojen, oli aika tulipalojen, miekan aika, mieron aika ja aika verisen veitsen. Missä, kiero, kiertelinkin, kaikki rauskui ilmanrannat, vaivainen vaeltelinkin, puut oli päähäni pudota, jäi illat iloitsematta, koti korpehen minulta, nainen kaunis kankahalle, lapset lautsoille Jumalan tätä maata mahtaessa, tehdessä tätä tekoa, itse-uhria uneni, kostoa kirotun kouran."

HELKA:

Minkä lie kirottu koura, sen minä siunannen ijäti, minkä uhrattu unelma, sen minä uudesta uneksin, etsin sulhon surmatunkin vielä viidasta Manalan, pesen paidan puhtahaksi velisurmien verestä.

TARJA:

Mitä hupsit hullu tyttö? On veri omansa.

TURO:

Taikka toisen, vaan ei veljesverta.

AIRUT:

Ei ollut vaino veljesvaino, oli vaino kansan kaiken, kaikkien vapaiden miesten vasten valtoja pimeyden; eik' ollut vihasta surma, kosto kansan sorrannasta, raikui rauta rakkautta, soi säilä sydäntä Suomen; sillä näinpä hän saneli Lemmes, Karjalan kuningas, käydessä kisahan kalvan kentällä kihisevällä: "Aurinko minun isäni, maailma minun kotini, kansat kaikki heimoani, vaan ei mahdu maailmahan, Isäni pitkille pihoille vääryys, ei väkinen valta, vain pyhä pyrkimys inehmon itseensä ijäisempähän, avarampahan alahan, näistä kansan kahlehista, tästä orjuuden olosta!" Jos urhon punoitti paita, kansain veljeys sen veristi, ruskotti povella ruusu, se oli kukka ihmiskunnan.

HELKA:

Näen minä ajan tulevan, ajan toisen armahamman, jolloin pirtti tehtänehe päivän puolelle mäkeä, jolloin kehto keinunehe hämyssä ihalan illan, kehdossa korea kuopus, Ukon poika, Äijön lapsi, maire kuin unelma maammon, kaunis niinkuin taaton toivo, toivo toisesta elosta, mieli maasta kultaisesta, kansasta kevähisestä kerran alla pohjantähden; min hyvä hymyeleisi, sen poski rusoitteleisi, min silmä siristeleisi, senp' on paistais paidankaulus, se oisi kukka ihmiskunnan, ruusu auringon ihana.

(Torventoitotuksia.)

AIRUT:

Mutta tuossa he tulevat Suomen sulhot, maan perijät, tulevat soitellen sodasta, rummun käyden runtelosta, eellä mies miettiväinen päällä haljakka punainen, verivaippa valtiaiden purppura kuninkahien. Otsallansa onnenlehti, jota kantoi jo Kaleva, lie lehti surun nyt suuren, kun on kasvot kalpeoina!

SUOMEN SULHOT (näyttämön ulkopuolella):

Terve meille, terve teille, veljille vapahan kansan!

SORJO (näyttämön ulkopuolella):

Enin terve Lemmekselle, valtamme vapahtajalle!

TARJA:

Se oli ääni Sorjon sorjan. Kah, Helka heleähapsi, riennä jo kohin kotia, sulhon suuta antamahan!

TURO:

Käymme kaikin vastahansa maan vanhan vapahtajien, ajan uuden alkajien. Sitten käymähän käräjät juurelle Jumalan tammen, kansan vanhimmat kokohon, partasuut Suvantolasta, laatimaan lakia maalle, lähipäivät päättämähän!

(Torventoitotuksia.)

NELJÄS KOHTAUS.

HELKA (yksin):

Tohdi en kohin kotia enkä, outo, tänne jäädä elohon ilottomahan, karsikkohon katkerahan, sulhon vennon suuteloihin, veljeksi veristen miesten, missä miekat vain näkyvät, sotatorvet soittelevat, huuruaa punainen hurme, kuuluu kilpien kilinä päivässä pimenevässä, pikimustan taivon alla.

Jo tulenkin, joutanenkin, joutsenet Aluenjärven, ulpukat unen ikuisen, lammen öisen laulelijat!

Ei ollut minulla mieli vielä vierrä näiltä mailta, oli mieli laulellani Luojan laaksoja vähäisen, toivo toinen katsellani, elon kirjavan kuvia, saada lehti lempeyttä rihma rinnan rakkautta, silmille sininen nauha, pään päälle punainen paula, sininauha siskoutta, punapaula hää-iloa, otsalle unelma onnen, päivänkukka kulmilleni.

Kävi toisin kuin ma toivoin: sain lehden lepoa Tuonen, kukan kuudanta Manalan, kulmilleni rannankuusen, silmille sinikorennon, ahot sain ma astellani Kalman kartanon takoa, lehdot laajat laulellani pohjassa jumalten järven.

Sallimus salaperäinen leikkaa jo eloni langan.

Lemmes, Karjalan kuningas! Rakastin sinua, raukka, vaikeassa haljakassa syynkin synkeän uhalla, vaaralla jumalten vainon. En nyt jaksane enempi rakastaa veristä miestä purppurassa valtiaiden, vaipassa viallisessa, haarniskassa hirmuisessa, pantsarpaidassa pahassa, joissa ruhtinaat asuvat, maan vallat vaeltelevat, mahtajat sodan ja rauhan, vaan ei kansan rakkauden, miehet murhan, miehet kauhun, miehet raudan ja rikoksen, mestaajat sukujen suurten, koko kansojen häviö, pyövelit pyhimys-otsat, myrkynkeittäjät kamalat, jotka kaahlaavat veressä, tihkuvat tihuja töitä, saastoja satasukuja, turmia tuhatlukuja — surma, rutto ruhtinaille, kuolema kuninkahille!

(Tervehdyshuutoja. Torventoitotuksia.)

VIIDES KOHTAUS.

Turo. Lemmes. Suomen sulhot.

LEMMES:

Turo, taattoni totinen! Ota pois minulta miekka, vaikka kantama Kalevan, jumalissa kuuraeltu, taivontähdissä taottu, kevyt vyöllä Väinämöisen, raskas mun kupehellani: tämä rauta rakkauden, joka nyt vinheni vihassa, tämä kalpa kauneuden, joka ruostui nyt rumaksi, tämä säilä hengen sähkön, sanan valtaisan vikate, sirppi sielun välkähtävän, leimaus Jumalan lemmen, joka nyt iski itseheni, tylsyi kourihin typerän, sammui sankarin povehen, tummui tuhman rintaluuhun.

TURO (liikutuksella):

Kalpa kansojen vapauden, kunnialla kantamasi! Kuinka, Karjalan kuningas? Jätätkö valtasi valoisan, jonka loi sinulle Luoja, jonka soi sinulle kansa, tullen taistosta pyhästä juuri päästen päivähänsä? Minäkö sinulta miekan, minä mies vähäisen virren, pienen tiedon, heikon taidon, mahtaja inehmon mahdin, sinulta, vaajalta vapauden, salamalta heimonhengen, urholta Ukon pojalta, valtamme vapahtajalta, soiton suuren suorijalta, mieheltä jumalten mielen? En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana! Min' olin mieli vain sanojen, sin' olit sankari tekojen, työsi kuuluisa kuningas, suurimman saloilla Suomen, minä tahto kansan tahto, sinä tahto taivahisten. Lemmes, Karjalan kuningas! Säilä on sinulle säätty ammoin jo ajan alussa, surun suuren työpajassa, tuskassa Kalevan tullen: hätä painoi palkehia, kun sen kirposi kipinät, sydän oli alasimella, kun sen valkkuivat vasarat, itku istui ikkunalla, kun sen lauloivat lakeiset; elo kylmä kynnyksellä, kun se kalpa karkaistihin. Kanna se kupehellasi, kannat virret Väinämöisen, käynet kahvahan käsiksi, muistat maata Lemminkäisen, tempaiset terän tupesta, isket Ilmarin väellä, itse kaadut kalpahasi, kaadut kuin Kalevan poika. Mutta kun tulevi murhe, mielesi pimentynevi, aurinko alentunevi, luonto muuksi muuttunevi, katto päällä painanevi, palkki alta pettänevi, et tienne elosi tietä, jäänet yksin, ystävittä, kiertänet kiroissa Luojan, saanet Salliman kokea, ahot autiot Jumalan, kasvot Tiedon kaikkivallan, salot synkät niinkuin syksy, korvet kolkot niinkuin talvi: siinä on ystävä sinulla, muistat maata Kullervoisen, siinä on koti sinulla, muistat Untamo-urohon, siinä on isä sinulla, varjelet isäisi maata, siinä on sinulla poika, pidät poikas valppahana, siinä on emo sinulla, emon kieltä et unohda, siinä vaimo, veikko, sisko, jätät jäljen maailmahan —

LEMMES:

Turo, taattoni totinen!

TURO:

Muistat sen pimeän pirtin, mistä oot kotoisin itse, muistat sen savuisen saunan, missä kylvit kyllältäsi, muistat sen kakun korean, minkä antoi maammon koura, polun pitkin pientaretta, jota taattosi talutti. Lie ollut pimeä pirtti, siihen akkuna avarra, lie ollut savuinen sauna, laita laajempi lakeinen, lie ollut sinulla nälkä, näytä, ettei muilla nälkä, polku kaita, porraspuinen, pane väljemmät veräjät tulla kansan korkeamman korkeampahan kotihin. Raskasko sinulle rauta, rauta kansan rakkauden? Siispä käytä se keveemmin, vyötä vyölles köykäisemmin! Raakako sinulle rauta? Siis sitä hellemmin helistä! Rumako sinulle ruoste? Kanna kalpas kaunihimmin! Iskenytkö itsehesi? Suojele sukusi sillä! Tummunutko tuhman luuhun? Terä sen viisaammin viritä!

(Vaikenee kyyneltensä vallassa. Äänettömyys.)

LEMMES:

Valtias sanan väkevän, ruhtinas runon ja laulun, tietäjä Kalevan tiedon, tuntija sukusi tuskan, aatteen aavojen isäntä, herra hengen tunturien! Ota pois minulta miekka, vaadi kaikki vallanmerkit, ne ovat omansa sulle, sulle, Suomen suurimmalle, Suomen tahdon tahtojalle, tekojemme teettäjälle, sydänten sytyttäjälle. Et sinä konsana väsynyt, koska muut väsyivät kaikki, et sinä konsana epäillyt, koska muut epäili kaikki, paikaltasi järkähtänyt, koska järkkyi maa ja taivas: sinä, silmä Suomen sielun, Salliman salanäkijä, Tuonen usten tuijottaja, noidan-nuoli, velhon-veitsi, sanan iskevän salama! Suomen sulhot, maan perijät! Kuka lauloi Suomenmaassa virttä voittoisan vapauden yksin yössä sankeassa, kesken kauhun ja pimeyden? Ken lietsoi sydänten liekit? Ken meidät tekohon tenhos? Ken antoi minulle miekan? Kenen tahto kansan tahto? Kuka johti joukkoamme ajassa korkean kohinan, vahvuuden vavahellessa, taivonkaarten taipuessa? Turo, tietäjä Kalevan! Hänpä Suomen suntiaksi, Karjalan kuninkahaksi!

SUOMEN SULHOT:

Turo Suomen suntiaksi, Karjalan kuninkahaksi!

TURO:

Tuoko on tahtonne totinen?

SUOMEN SULHOT:

Se on tahto kansan kaiken.

TUKO:

Niinpä taivun tahtohonne, otan kilven, annan kalvan Sorjolle sotijalolle —

KUUDES KOHTAUS.

Edelliset. Sorjo.

SORJO:

Oli päivä onnen päivä, tuli päivä turman päivä! Nähty on käyvän neiti nuori aaltoihin Aluenjärven —

LEMMES:

Helka?

TURO:

Heljä tyttäreni? Uhriksi Ukon vihalle?

SORJO:

Meni morsian manalle, emon jätti itkemähän, emon rannan ruohikolle, sulhon suurille suruille.

TURO:

Hän oli Turon sukua, täytti tahdon taivahisen.

LEMMES:

Hän oli sukua suurta, terhentä ajan tulevan, auerta ikuisen aamun. Tämän onnen otsalehden säästin päähän Päivän immen, menköhön sekin manalle, aaltoihin Aluenjärven!

(Viskaa kultalehden kulmiltaan.)

TURO:

Mitä teit, poloinen poika? Heitit onnesi omasi, heitit onnen kansan kaiken!

LEMMES:

Mutta valkeni vapaus! Turo, taattoni totinen, Sorjo, veioni verevä, Suomen sulhot, maan perijät: tule ei vaivatta vapaus, eipä kuorman kantamatta, eipä uhrin antamatta, valloille elon ja kuolon. Itse-uhri on ihanin —

SORJO:

Horjut, kaadut kankahalle!

TURO:

Pulppuaa punainen hurme!

LEMMES:

Eik' ole onnea vapaus, poutasäätä pilvetöntä, aurinkoa ainiaista, päivän päättömän tereä, onpa myös säveltä myrskyn, sydän-yötä synkeätä, tuskien tulipaloa, vaivan suuren vaikeata —

(Kaatuu. Pitkä äänettömyys.)

TURO:

Ukon poika, Äijön lapsi! Olit Karjalan kuningas, annoit kaikki kansallesi.

Esirippu.