Part 1

language: Finnish

KARJALAN KUNINGAS

4-näytöksinen runonäytelmä

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

HENKILÖT:

LEMMES, Karjalan kuningas. TURO, vanha tietäjä. TARJA, hänen vaimonsa. HELKA, heidän tyttärensä. SORJO, sotapäällikkö. AIRUT. SUOMEN SULHOJA.

Tapahtuu vainajien karsikossa Aluenjärven rannalla.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

TURO (yksin):

Juuttuvat jumalten neuvot: tahdot kahdet taistelevat kansastani, heimostani, valon ja pimeyden vallat.

Kansa orjana asuvi alla miekan muukalaisen, vaativi vapauttansa, vaan ei tiedä, kuinka, konsa.

On enne ikuinen: eipä kansan kohtalot kohoa, ellei synny syytön sulho, helmi heimoni kipujen, uros juuresta jumalten, Ukon poika, Äijön lapsi, joka ottavi omaksi kärsimykset kansan kaiken, kantaa ne kavahtamatta, tuopi syyttömän sydämen uhriksi Ukon vihalle, Ajatarten alttarille.

Ja on enne toinen enne: maan ei valkene vapaus, ellei nouse neiti nuori, ylene vihanta virpi, kaunis laaksoista Kalevan, pyhäpäivä tuntureilta, jok' ei suostu sulhasihin, suostuvi Ukon pojalle, astuvi suvisna yönä aaltoihin Aluenjärven, jouahtavi joutseneksi, uinahtavi ulpukaksi.

Nuo on entehet. Satutti Sallimus salaperäinen: pojan löysin lehtotieltä vierellänsä vaimo valju, iskemä Ukon vasaman, kuollut lasta synnyttäissä, lapsella Ukolta leima, rinnassa salaman merkit.

Korjasin kotihin koidon, riemu huusi rintaluista: "Tästä kasvavi Kaleva!"

Poika suureksi sukesi, miestyi muita miettivämpi, virkoi muita viisahampi, mutta myös murehtivampi; tiesi tiedot, taisi taiat, kaikk' oppi opettamatta luonnon luottehet lujimmat, maan, taivon, sydänten synnyt, kuin ois jo elänyt ennen, tuhat kerrat täällä käynyt, näitä tähtiä tähynnyt, nähnyt näitä ihmisiä.

Yht' ei tainnut hän: hymyillä, yht' ei tiennyt: heimoansa, Taattoa pihoilla pilven, Maammoa povessa mannun.

Ei taida, tajua noita tänä päivänä pätöisnä, mainivi kotona meitä taatoksensa, maammoksensa, miettivi rypyssä otsin elämänsä ongelmata.

Minäpä enemmän mietin, tuota tutkin, tunnustelen, milloin on hetkensä herätä, tuokionsa julki tulla Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartiaksi.

Tuo on pulmani. Satutti Sallimus salaperäinen, on tytär minulla nuori, armas niinkuin aamunnousu, jok' ei suostu sulhasihin, suostuisi Ukon pojalle, jos ei veljenä pitäisi, sukulaisna suuteleisi.

Sanan jo ankaran sanonko, jouahutan jousen tuiman, julistan sukunsa suuren yläisistä taivahista, panen kansan kaitsijaksi, vyötän kalvalla Kalevan vihan tulta tuiskamahan, vainon tulta valkkamahan?

Ja sanonko sanani toisen, päästän toisen surmansolmun, naitan hälle neien nuoren, annan Helkani heleän uhriksi Ukon pojalle, alliksi Aluenjärven, syötiksi uron sydämen, sankar-lemmen leikkilöiksi?

Sydän on syöpä sankarien, veri jättien vetävä, kosken kuilua kovempi, syksyn merta syöverimpi.

Toki lastani rakastan.

On kuin ois mulla salama kummassakin kourassani, pantu maailmanpaloksi valkutanko valkeata?

Entä jos erehdyn? Entä vielä ei jumalten juhla? — Ken siellä?

TOINEN KOHTAUS.

Turo. Tarja.

TARJA:

Sinua etsin.

TURO:

Etkö tiedä entisestä:

ei sinulla siellä paikka, missä on tietojen tohina.

TARJA:

Tiesin paikan.

TURO:

Siis pakene! Aika on jumalten aika tuta mun humusta tuulen äänet Äijön, äänet Tuonen.

TARJA:

Ajankin totisen tiesin. Tuosta tulleeni tajuat asiassa ankarassa.

TURO:

Siispä se välehen virka, välehemmin väisty täältä!

TARJA:

Sorjo on tuvassa tuolla, tahtoisi Turon tavata.

TURO:

Voipi varrota. Oliko tuo sun ankarin asias?

TARJA:

Myös on muuta mielessäni:

haastella halasin sulle lajistamme, lapsistamme —

TURO:

Yksi on sinulla lapsi. Tyttö tyhjä!

TARJA:

Sulla kaksi kaunista imettämääni, vaikk' ei varsin kantamaani —

TURO:

Mitä heistä?

TARJA:

Virkan heistä sulle viimeisen sanani:

vaikka vienetkin minulta mieronlehden, Lemmes-kullan, et riistä emon tytärtä, Helkoa heleähiusta.

TURO:

Vienet? Riistä? En tajua —

TARJA:

Sen varsin valehteletkin! Tuota arvalta kyselet, tuota tutkit yöt ja päivät, hetkeä jumalten juhlan.

TURO:

Olen tietäjä Kalevan: teen sen, täytän tehtävääni.

TARJA:

Murhan on sinulla mielet: aiot uhrata omasi, lainata utuisen lapsen heimosi lunastimiksi, Luojasi lepyttimiksi.

TURO:

Tuon jos tiennet, niin iloinnet kunniasta korkeasta olla maammo marras-immen, kantaja pyhän kapehen.

TARJA:

Tuvat itken tulvillensa! Enkä anna ainoaani, työnnä Helka-tyttöäni suuhun julmien jumalten.

TURO:

Vaimo, kieltäsi varaja kuollehien karsikossa! Pyhä on paikka.

TARJA:

Ei pyhempi kuin tunne povessa tässä! Kyllä tunnen kyllältäni, tunnen ma Turon jumalat, aallotkin Aluenjärven: vesi raskas niinkuin rauta, laine kuin sininen lyijy, kantavi kävelijänsä väylälle väkevän Tuonen, tuossa syttyvi tuleksi, leimahtavi liekkilöiksi, suitsuaa suvisna yönä kohti päivän korkeutta, polttavi poroksi sielun, sytevi sydämen nuoren, tuhkan tuulehen ajavi, varjon maille vainajien. Niin meni emokin ennen —

TURO:

Oisit myöskin itse mennyt ilman miestä, miehelätä, Turon mahtavan tukea. Tuota muista!

TARJA:

Tuota toivon turvoa elin-ikäistä myöskin Helka-tyttärelle: Sorjo on tuvassa tuolla, neittä naiseksi kosivi.

TURO:

Vaimo, sua varoitan: ällös astu tiedon tietämättä minun ja kuoleman välille! Kerran sun pelastin. Totta, toinen kerta kuolon kerta.

TARJA:

Menenkin Manalle ennen kuin yksin kotihin yövyn Turon hirmuisen tupahan, pirttihin pimeän miehen, lapsetonna, lemmetönnä niinkuin kankahan karahka! Tunnen ma, Turo, sinutkin, sinun synkän miehuutesi: koska et kohonnut itse Karjalan kuninkahaksi —

TURO (hirvittävällä äänellä):

Vaiti, vaimo! — (Pitkä vaitiolo.) Et älyä mieltä miehen suuritiedon, vaikk' ei vertaisen jumalten. On tosi, uneksin joskus tulla heimoni tuleksi, hiileksi Kalevan kansan, kaipuuksi pyhän vapauden. Lien liekki salainen ollut, vaan en leimaus Ylimmän: ollut en kuningasverta. Puuttui uskoa minulta, uskon kanssa uskallusta, varmuutta valon ikuisen. Siks älä imehdi, vaimo, jos ma toivon toisahalta uskojata tuon uneni, tekijätä tuon tekoni.

TARJA:

Toivot Lemmeksen tekevän?

TURO:

Toivon suuria hänestä, miehestä mitattomasta. — Uskonet Ukon pojaksi?

TARJA:

Uskon oudon saalahaksi. Pitänyt omana olen, sylissäni sylkytellyt, lähelläni lämmitellyt, painanut liki povea; lie ollut viluinen parmas, kun ei tuntenut tutuksi, ei kuin äidin ääni soinut, kun ei vastahan hymynnyt, kohti katsoi silmin suurin, ilmehin ikikysyvin, kasvoi kylmänä minulle, miestyi umpimielisenä.

TURO:

Merkki tietäjän tulevan! Se on poika Päivän poika, kaiken Karjalan kuningas.

TARJA:

Lemmes maan kuninkahaksi?

TURO:

Tuota oudoksut? Oleta: isänsä kuningas oisi, mistä löytäisit urohon uljahamman, mistä miehen varreltansa valtiaamman, rungoltansa ruhtinaamman, pää kuin tunturin petäjän, katse kuin kuningaskotkan?

TARJA:

En puhu pojan näöstä, haastan halvasta suvusta löytölapsen, tien tekemän, mieronlehdon liekuttaman.

TURO:

Puhut juuresta jumalten, kannasta Kalevan kuulun! Enkö virkkanut visusti, kun hänet kotihin kannoin, syntyänsä synnitöntä, alkua Ukon-alaista itse ilman valkeasta, vaajasta sinisen sähkön? Enkö näyttänyt sinulle rinnastansa rohkeasta tulen syntymäsijoja, kirjoja jumal-kipinän?

TARJA:

Liet visusti virkkanutkin, oikeinpa osoittanutkin!

TURO:

Vaimo, miks epäilet? Etkö kuule kuusien puhuvan, Haamutarten haastelevan: "Kauan on Kaleva kuollut, maannut maassa Ukrin mahti, virunut Vipunen yössä, ammoin lähti Väinämöinen, heitti heimonsa omansa orjaksi isäinsä maalle, polut orjan polkemahan, orjan kaunat kantamahan, vierasta kumartamahan, käskijätä kärsimähän; kansa vaativi vapautta, ken kansan vapahtajaksi?"

TARJA:

Puhuvat, huhuelevat rinnassani toiset äänet, äänet ehtoisan elämän. — Sorjokin on mies sorea!

TURO:

Sorjo on sotien miesi, vaan ei hengen valtakunnan. — Mutta tuossa hän tulevi.

TARJA:

Sorjo?

TURO:

Ei, vaan mun iloni. toivoni toteuttaja: Lemmes, Karjalan kuningas!

TARJA:

Otsalla pimeä pilvi.

TURO:

Se on sankarin ajatus, suurien tekojen terhen. Tuollaisna sinut ma tunnen, tuollaisna sua rakastan!

TARJA:

Miellyttäis hän myös minua, toki on hän toisen lapsi, lehtotieltä löytämäsi, korpitieltä koppomasi. Tee, mitä halajat hälle: mull' on yksi Helka heljä.

KOLMAS KOHTAUS.

Turo. Tarja. Lemmes.

TURO:

Terve, Lemmes lempimäni! Miksi metsiä kävelet? Mietitkö elon syvyyttä vaiko kuolon korkeutta?

LEMMES:

Terve teille vanhempani! Tuumin kohtalon kovuutta. kataluutta kaiken mietin, julmuutta jumalten tahdon, pitkän niinkuin pilven puukko.

TURO:

Putosiko päälakehen?

LEMMES:

Puhkaisi poven minulta, halkaisi sydämen synkän tulikirves taivahasta, tappara verenpunainen; en nyt tiedä, minne mennen. kunne, koito, kulkenenkin tulen tuimissa vihoissa, rienoissa palavan rinnan.

TURO:

Ohoh urosta onnetonta! Paljo on hyytä pohjolassa, veressä viluisen kansan; kourin huurretta kokoa, jäähyttele jäällä tuolla tuskasi tulipaloa: karkenetpa karskimmaksi.

TARJA:

Lienet karski liiatenkin. Ei ole sydäntä sulla. Moitit kohtalon kovuutta, lietkö itse lempeämpi lemmelle oman isosi, äänelle oman emosi?

LEMMES:

Ällös, äitini vihastu! En minä sinua moiti enkä laita laatijaani, itse moitin itseäni, inhoan sieluni sisintä, kun on musta niinkuin muuri, kun on paksu niinkuin paasi, kun sakea niinkuin sappi: oisi miekka nyt minulla, tekisin tihua työtä!

TURO:

Saat vielä hyvänkin miekan sankar-töitä tehdäksesi. — Vaan mikä mielesi sapetti?

LEMMES:

Lie jo ollut alkuansa. — Oi isoni, oi emoni, voip' on valtavanhempani! Ette tunne tuskiani, ääntä kiusatun älyä! Uskotte minut jaloksi, urhoksi viattomaksi, sankariksi syyttömäksi, joka mietin miesten töitä, ääntä kuuntelen isien, suvun sorretun säveltä. Väinämön vapauden virttä, kunnahista kuuluvata, karsikoista kaikuvata, vesistä vihisevätä, lainehilta laulavata, koskista kohisevata, vuorilta jylisevätä, tuota ääntä hallan heimon, tahtoa talvisen sukuni itsekin isäntä olla kerran aatransa alalla, käydä kerran pystypäänä, mielellä vapahan miehen oman pellon pientareita, oman pihlajan pihoja.

TURO:

Niin on aivoni ajatus.

LEMMES:

Oi isoni, oi emoni, voip' on valtavanhempani! Kuulen kumpujen sävelet, tahdot kuolleiden tajuan, myös ehdot elävienkin, kutsumuksen kuolon-tyynen, vaatimuksen vuoren-vankan. Toki kuulen toiset äänet pohjasta oman poveni, kovat kuin kohtalo kirotun, julmat kuin jumalten loihtu, tylyt kuin Salliman salamat, joit' ei karta kuolevainen.

TARJA:

Lemmes-kulta, kuopus-kulta! Tuskinhan sinua tunnen. Hirmun on hiilut silmissäsi, surman suitsut päälaella —

LEMMES:

Oi isoni, oi emoni! En nyt liene entisenne, Lemmes-kulta lempimänne, kuopus-kulta vaalimanne; tuli on tullut, liekki lyönyt, kulo kulkenut väkevä, kimmonnut kiro kivinen, paha paatinen pudonnut verehen vikojen miehen, mielehen tihuntekijän!

TURO:

Nuo niitä puhuvat sulle äänet pohjasta povesi?

LEMMES:

Tuskin uskallan sanoa tuota itse itselleni, haastaa sieluni halua, paahdetta poveni pätsin, kun on tautini tavaton, kipu ennen kuulumaton, virhi muille virkkamaton, syy synkkä, selittämätön, häpeä hävittämätön, sydänherja heltimätön, rinnan rutsa riipimätön, nimetön, sanaton saasta: haastaisinko huonehessa, huone päälleni putoisi, luonnon suuressa salissa, luonto kaikki kauhistuisi, alla kasvon Kaikkivallan, kääntyisi Jumalan kasvot päältä pään polonalaisen, kiireeltä kirojen miehen!

TURO:

Niinpä haasta kuollehille, kummun heimolle helise synkeä sydänsatusi! Saanet sääliä Manalta, armahdusta nurmen alta.

NELJÄS KOHTAUS.

LEMMES (yksin):

Lemmin, herja, heimoani, hellin Helka-siskoani, rakastan emoni lasta liekillä rikollisella, kipinällä kielletyllä!

Etkö jo jyrähdä taivas, järkähdä ikuinen manner? Mitä varrot vielä, Tuoni?

Turmanko tuleentumusta, tähkäpäänkö täyttymystä, viljan herjan heilimistä, Häijyn siemenen satoa?

Turhaan sa odotat tuota; ennen kaadun kalvan teille, miesten miekkojen terihin, kuin, kurja, kotihin jäänen tämän myrkyn keitäntähän, kyyn tämän kähisentähän, Syöjätärten syljentähän, surmaksi oman sukuni, Helka-lapsen liiatenkin!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

Lemmes. Sorjo.

SORJO:

Terve! Terveiset sinulle sulhoilta väkevän Suomen.

LEMMES:

Mitä uutta!

SORJO:

Uskomaton into maassa on virinnyt, kansassa kohu vapauden. Kohta on korpi valmihina:

kansa kaikki on aseissa!

LEMMES:

Aseissa sanan ja taian?

SORJO:

Ei, vaan surman ja teräksen! Vireess' on Kalevan jousi, kalpa huotrasta vedetty, veitsi kostohon koholla, torvet on torahtamassa, valkeat välähtämässä, arpakirjat kiertämässä, keräjät keräytymässä. Tulleet on tuhantisina Lapin lapset, Pohjan poiat, Suu-Pohjan väkevät sulhot, Kainuun sankarit totiset, Savon sukkelat urohot, jäämit jäykät, jäkkä-niskat, Karjalan verevät veiot, Turun miehet turpeammat. Kaikki on kansa valmihina Iijoelta Imatran suille, Pällinkorvalta Kolille, Lapinmaasta Laatokkahan, ei puutu mitänä muuta, puuttuu yhtä kansan päätä, kansansa kokoajata, kansan soihdun kantajata, joka kaikille näkyisi, yltäisi ylitse muiden päästä päähän Suomensaaren, poikki myös Viron vesien. Kaipaa joukot johtajaansa!

LEMMES:

Eikö muuta?

SORJO:

Tuon tajuan sanan synkän, armottoman: tuo on kansamme kirous! Nyt jo riitojen ritinä käy pitkin Kalevan maata kuin kyy kulossa taikka sisilisko louhikossa; kukaan tahdo ei totella, kaikki olla käskijöinä.

LEMMES:

Siis miks et sinäkin käske?

SORJO:

Olen päämies ma sukuni, vaan en pää Kalevan kansan! Ei kuulla minuista miestä kansan parhaiden parissa.

LEMMES:

Kuitenkin tapella taidat?

SORJO:

Isken niinkuin ilman kokko! Toki uskon, kohtapuolin painavi minun sanani ehkä rahtuista enemmän vaa'assa vakavan hetken.

LEMMES:

Niinkö?

SORJO:

Saatan sen sanoa:

aukeni tuvassa tuolla äsken taivahat minulle, auvo taivon akkunasta, onni ilmojen ovesta. Lemmes! Ma rakastan —

LEMMES:

Niinkö?

SORJO:

Rakastan rajattomasti, hellin Helka-siskoasi —

LEMMES:

Niinkö?

SORJO:

Hämmästyt! Nimeän sulle seikat kuin ovatkin: kihlasin tuvassa tuolla äsken kaunoisen kapehen.

LEMMES:

Ja Helka?

SORJO:

Punehtui ensin niinkuin puola kankahalla, sitten kalpeni —

LEMMES:

Jumalat!

SORJO:

Ne on neien miel'aloja! Niin sen äitinsä selitti.

LEMMES:

Eikö hän virkkanut mitänä?

SORJO:

Ei! Emo puheli. Taatto —

LEMMES:

Turo?

SORJO:

Katsoi tutkivasti, alta kulmien kyräili. Tarkoituksensa tajusin. Turot on sukua suurta: tasattava taistelulla tuo on arvojen erotus, voitettava voittelolla kukka kuulujen kylien.

LEMMES:

Siksi tahdot nyt tapella?

SORJO:

Varron niinkuin vartiota huomenen hyvin tulevan. — Lemmes! Lemmitkö sinäkin?

LEMMES:

Minä? — Mistä mielehesi aatos järjetön jysähti?

SORJO:

Puhun ilman aikojani, kun on paisuva poveni. Jospa jo saisimme sotia!

LEMMES:

Kaatumista et kavahda?

SORJO:

Sorja on soturin kuolo! Se on kukka kuolon kukka kuin lempi elämän kukka: puhkee sankarin povesta punaruusut kankahalle, kertoo kerkeän tarinan kesä-yöstä pohjolassa, armaan nuoruuden ajasta, ijästä inehmonlapsen.

LEMMES:

Olet miesi onnellinen.

SORJO:

Onnitelloskin minua, kättele kädellä veljen sukuhun isäsi suuren, ylimmäksi ystäväksi, langoksesi laatuisaksi.

LEMMES:

Olkoon onneksi.

TOINEN KOHTAUS.

Lemmes. Helka.

LEMMES:

Haetko Sorjoa?

HELKA:

Sinua etsin, Lemmes, viljonveljyeni. Lienkö saapunut pahasti?

LEMMES:

Pahoin teit, pahemmin tehnet, jos palajat.

HELKA:

Turha tytti! Taaskin mursin miel'alasi.

LEMMES:

Liet sen muinen murtanunna. — Sorjoko sinut lähetti?

HELKA:

Taaskin Sorjo! — Miks minulle miestä mainitset alati, jota tuskin tunnen?

LEMMES:

Tullet vasta tuntemaan paremmin, kun maannet majassa Sorjon, Sorjon vierellä venynet!

HELKA:

Olet tuhma!

LEMMES:

Siks sinulle toistelen nimeä tuota, kun olet Sorjon kihlaneito, Sorjon kaupattu kananen! Sorjon on kullat kulmillasi, Sorjon käädyt kaulallasi, Sorjon sormukset käsissä, Sorjon päärlyt päälaella, kaikki on Sorjoa sinussa, Sorjon mointa morsianta.

HELKA:

Äiti mun koristi äsken, vaikka vasten tahtoani, miehen vierahan koruilla, urhon oudon antimilla.

LEMMES:

Äiti kauppasi kanasen, isä katsoi kaupan päältä. Se oli siskosta tarina!

HELKA:

Lemmes, viljonveljyeni, sääli, säästä jo minua kielen kitkerän sanalta, mielen pienen pistoksilta! Näethän, sattuvat sanasi, vettyvät minulta silmät —

LEMMES:

Sisko, anna anteheksi! Veli on sinulla synkkä. Pidä houkan haastelona, mielipuolisen puheina!

HELKA:

Veli on minulla armas niinkuin auringon hymyily, vaikka peittyykin välistä varjoihin pimeän pilven. Mikä mielesi pahoitti?

LEMMES:

Synkkenin sinusta kuullen kumman Sorjolta sanoman.

HELKA:

Taaskin Sorjo! — Etkö soisi minun miehelle menevän?

LEMMES:

Lie sun pakko. — Mut parempi ois sun olla syntymättä, kasvamatta, kukkimatta, kauniiksi koristumatta, ettet kiehtoisi veriä, miehen mieltä vietteleisi siinnolla sinisen silmän, puunnolla punaisen huulen, ihon valkean ilolla, varren nuoren notkunnalla!

HELKA:

Lemmes! — Kun puhelet, veikko sukkamieleksi sinua voisi luulla —

LEMMES:

Niin olenkin!

HELKA:

Sukkamieli siskostasi!

LEMMES:

Mustasukkainen sinusta joka kankahan kukalle, kauneudestasi kateinen joka rannan ruohikolle, itara ihanastani joka lahden lainehelle, saita siitä, jot' en saanut, koko maailman menolle! — Niin olenkin!

HELKA:

Oudot mulle on sanani —

LEMMES:

Toivon, eivät tuttavammiksi tulisi. Tuska on minulla, tuska —

HELKA:

Miksi tuska?

LEMMES:

Kun jumalat julmat kielsivät minulta, minkä suovat köyhimmälle, köyhimmälle, kurjimmalle: lemmen ylpeän, iloisen, onnen armaansa omata, riemun nähdä rinnallansa ystävän ylimmän riemu!

HELKA:

Saanet kaikkikin kokea, kun rakastut —

LEMMES:

Rakastut! Onko mulla vaalia vapaata? Olen orja lemmen orja, vanki tuntehen tulisen, jok' ei sammu eikä tummu ennen kuin tuvilla Tuonen.

HELKA:

Nyt alan minäkin olla mustasukkainen sinusta. Ken on vienyt veljen multa?

LEMMES:

Kenpä siskoni kadotti?

HELKA:

Olenhan omasi yhä.

LEMMES:

Sorjon morsian olethan, aiothan aviohonsa.

HELKA:

Aion — enkä aio.

LEMMES:

Kuinka?

HELKA:

Annoin vain asian mennä, kun oli pitkälti pitoihin, kauan häihin, karkeloihin.

LEMMES:

Mennä nuoren nuoruutesi?

HELKA:

Kuitenkin lakastun, kukka, kesälehti, kellastunen, surkastun, suvinen heinä. Voin sen heittääkin samalla.

LEMMES:

Miehelle, jota et lemmi?

HELKA:

Lemmin tai en lemmi, tiedät, Turon on talossa tahto.

LEMMES:

Mutta tahtosi omasi? Mitä itse mielit, sisko?

HELKA:

Ja sinä mitäpä mielit?

LEMMES:

Jos oisi minulla valta kuin on mieli —

HELKA:

Miks et jatka? Soisi et Sorjolle minua?

LEMMES:

En.

HELKA:

Ja miks et?

LEMMES:

Kun minulle sitten jäisi vain suruni, sydän-yöni yksinäinen, yöhön autiot salamat vain kivun, kateuden, tuskan.

HELKA:

Jäähän lempesi sinulle, kassapääsi katsomasi.

LEMMES:

Ei.

HELKA:

Silti sanelit äsken —?

LEMMES:

Helka! Miks kyselet?

HELKA:

Sulla eikö ystävää ylintä?

LEMMES:

Ei kuin yksi: Helka-sisko. Sinua, raukka, mä rakastan, sinua, kurja, mä kujerran, sinua, herja, mä helisen —

HELKA:

Olet myös armahin minulle tämän ilman kannen alla!

LEMMES:

Ah, sanat suloiset! Jospa saisin kuunnella ijäti niiden sointujen soreutta, kajahuksen kauneutta ilman tuskan tuntematta, tunnon vaivan vääntämättä!

HELKA:

Lie ei väärin, jos pitänen verevästä veljestäni, minä sinusta, sinä minusta, kumpikin ylitse muiden.

LEMMES:

On lupa sinulla siihen.

HELKA:

Ei sinulla?

LEMMES:

Ei minulla.

HELKA:

Tuota en tajua. — Eikö lupa lempiä sinulla sisartasi sirkeätä?

LEMMES:

Ei.

HELKA:

Mik' ihme, kun minusta se juur' on luvallisinta!

LEMMES:

Entä jos lempisin sinua lemmellä luvattomalla? Entä jos hehkuisin sinulle hehkulla rikollisella? Entä jos oisitkin minulle enemmän kuin maa ja taivas?

HELKA:

Sulkisin sinut sylihin, oisin yhtä onnellinen!

(Syleilevät.)

LEMMES:

Helka!

HELKA:

Lemmes! Sua rakastan —

LEMMES:

Leimua Jumalan taivas!

HELKA:

Suulle suutelen sinua veljenäni, sulhonani, minä mun paremmin mielit.

LEMMES:

Kuolkamme!

HELKA:

Kerallas kuolen.

LEMMES:

Siis olen rakas sinulle?

HELKA:

Olit jo minulle armas ammoin läsnä leikkiessä, ajan ainoa huvitus veljenäni vieriessä; lienet kahta kallihimpi mulle surman sulhosena, mielen ainoa ajatus kumppanina kuolemassa. — Sorjo!

LEMMES:

Pois! Pakenen häntä vaikka Hiiden hinkalohon.

HELKA:

Hän on jo havainnut meidät.

KOLMAS KOHTAUS.

Lemmes. Helka. Sorjo.

SORJO:

Morsioni, mielittyni! Täältähän sinut tapasin, tuolta ma tuvasta etsin.

HELKA:

Tupa tuntui ahtahalta. Löysin veljeni verevän, haastoin hälle huoliani.

SORJO:

Huolia kesäisen kiurun, peipposen pesäsuruja? Niitäpä minäkin mietin, vaikk' on mieleni iloinen, noita huolia elämän, edessäni aukeavan: noita aamun autereita miehen pellolle menevän, noita illan terheniä miehen metsältä tulevan, kerran keskipäiviäkin urhon lounaalla lepäävän, joll' on tuttava tuvassa, nainen kaunis kainalossa, leipoja makean leivän, paitakankahan panija, takkahan tulen tekijä, kyljen kylmän lämmittäjä —

LEMMES:

Ei, tätä en enempi kestä. — Kirous ja kuolema!

NELJÄS KOHTAUS.

Helka. Sorjo.

SORJO:

Kuhunka hän pakeni. Miks? Minua?

HELKA:

Taikka sun sanojas.

SORJO:

Niinkö? Lausunut jotakin lienen häijyä, sopimatonta?

HELKA:

Liiankin somat hänelle saattoivat sanasi olla. Tuosta tuska!

SORJO:

En tajunnut. Mies olen miekkoinen, sanelen, mitä sylki suuhun tuopi, muun ma maailman unohdan, ystävätkin yksinäiset. Lemmes raukka! Et rakasta —

HELKA:

Tuot' ei tiedä tarkallehen.

SORJO:

Eikö? Oot jotakin kuullut?

HELKA:

Arvelen —

SORJO:

Ajattelepas! Jos me häitä hankkisimme ajoin yksin —

HELKA:

Ystäväni!

SORJO:

Sep' oisi somoa vasta! Sisar on minulla nuori, niinkuin luotu Lemmekselle, heille kaasoksi rupean, puhelen sulalla suulla, saamme häät saman-ikuiset, ilot yhden-aikahiset.

HELKA:

Jo lopeta! Luulen, että naitat jo inehmot kaikki.

SORJO:

Turha tuota ihmetellä! Onneni oman halaisin koko maailman omaksi. Niitä häitä tanhutahan! Kutsutahan vierahiksi viidet, kuudet kihlakunnat, sovitahan soittajiksi kaiken Karjalan parahat, pannaan pöydät notkumahan, pirtin palkit painumahan, ikkunat iloitsemahan —

(Torventoitotuksia.)

VIIDES KOHTAUS.

Helka. Sorjo. Turo.

TURO:

Aika on iloita vasta, kun on voitto voitettuna, häistä haastella häpeä, kun ei lyöty vainolainen! Sota on noussut Suomenmaassa, syttynyt synkissä saloissa, kylät laajalti palavat partailla tuhanten vetten, vainoliekit loimottavat Laatokan lahenperiltä, sotapurret soutelevat ympäri Suvannon saaren. Vihollinen Viipuria mieli polttaa jo poroksi, tuhkana Turun on linna, rantalinnat raunioina, hävitetty Hämehen linna, Savonlinna saarrettuna, linna Oulun jo otettu, kaapattu Kajaanin linna, viety meiltä Vienan linna, lyöty meiltä Lieksan linna —

SORJO:

Siis lie nyt minulla lähtö! Riennän kansani rivihin kera kansan kaatumahan, taikka taiston voittamahan, voitosta palajamahan mahtajana maan ihanan sulhona vapahan Suomen.

HELKA:

Mene Luojasi luvalla, Kaikkivallan vaatimalla — terveenä takaisin tullos!

(Torventoitotuksia.)

KUUDES KOHTAUS.

Helka. Sorjo. Turo. Tarja.

TARJA:

Mikä on meteli maassa? Soi torvet saloilta, kalvat kalskuvat petäjiköstä, puuntavat ylitse puiden merkkiliekit kukkuloilta —

(Torventoitotuksia.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Edelliset. Airut.

AIRUT:

Jo tulevat Suomen sulhot, kaiken Karjalan urohot, saapuvat sataisin säilin, kypärin kymmenintuhansin, tahtovat Turon tavata, tunnuksen häneltä saada.

TURO (haltioituen):