Part 9

Kaikkien näiden matkustajien joukossa herätti Karenin huomiota varsinkin eräs yksinäinen olento, vanhemmanpuolinen, surupukuinen nainen, jonka kasvoissa oli niin haikea ilme, että Karenin sydäntä kirveli katsellessansa häntä, varsinkin kun kaikki muut olivat niin iloisia ja tyytyväisiä.

Hän ei puhutellut ketään, eikä kukaan puhutellut häntä. Hän astui laivan toiselta laidalta toiselle, voidakseen pitää silmällä kumpaistakin rantaa.

Hänellä oli kartta kädessään, jota hän lakkaamatta tutki. Olisi voinut luulla hänen pelkäävän, ettei hän ollut aivan varma asiastansa, ja samalla hän otti nenäliinan esille ja pyyhki silmiänsä.

Näytti siltä kuin hän olisi seurannut jotakuta rakasta omaista hautaan, ja Karen tuli vaistomaisesti niin omituisen mielialan valtaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut mukana hautajaisissa.

Kun he kulkivat Sottrupin metsän ohi Sundevedin puolelta ja Arnkilsøren sivuitse Alsin pohjoispuolelta, niin Karen ja hänen naapurinsa keskustelivat hiljaisesti näiden onnettomien ja kohtaloa ratkaisevien päivien tapahtumista.

Karenin naapurilla oli tarkka tieto asiasta. Hän selitti ja viittasi milloin Sottrupiin, milloin Arnkilsoreen.

Tällä välin huomasi Karen, että surupukuinen nainen alituisesti pysytteli heidän läheisyydessään, niin, jopa seurasi heitä ja kuunteli koko sielullansa.

Äkkiä hän sanoi hiljaa kööpenhaminalaismurteella:

"Oi, sallikaa minun hiukan puhua teidän kanssanne! Minä kuulen, että te puhutte tanskaa."

Karen katsoi hämmästyneenä häneen ja tuli ajatelleeksi lasta, joka on joutunut vieraitten ihmisten pariin ja joka purskahtaa itkuun, kun se odottamatta kohtaa jonkun kotolaisen.

"Me puhumme täällä kaikki tanskaa", vastasi Karen. "Vieraat vain puhuvat saksaa."

"Todellako? Oi, Jumala teitä siitä siunatkoon!"

"Siitä teidän ei tarvitse kiittää meitä, sillä me olemme tanskalaisia."

Karenin hämmästys eneni.

"Minä mielestäni olen kuullut ainoastaan saksaa, tultuani tänne", mutisi surupukuinen nainen puolustuksekseen.

"Missä te sitten olette ollut?"

"Minä tulin suoraan rautateitse Koldingista ja matkustan huomenna takaisin laivalla Sonderborgista."

"No, sitten te olette puhunut ainoastaan saksalaisen tulli- ja rautatiehenkilökunnan kanssa, mutta ei teidän olisi tarvinnut heillekään puhua saksaa", sanoi Karen, "jos ei teillä itsellänne ole siitä huvia."

Äkkiä hän kääntyi naisen puoleen ja kysyi melkein vastahakoisesti:

"Miksi te tulitte tänne? Koska te lähdette täältä jo huomenna, niin miksi te lainkaan tulitte tänne?"

Nainen katsoi häneen itkettyneet silmät kyynelten vallassa.

"Minun mieheni kaatui Arnkilsøressä", kertoi hän surullisella äänellänsä. "Ja minä tahdoin vain kerran vielä ennen kuolemaani nähdä sitä paikkaa, missä hän kaatui, ja hänen hautaansa."

"Ja te ette ole nähnyt sitä ennen?"

"En — en ole voinut."

Hän löi tuskissaan kätensä yhteen.

"Oi, hän oli niin nuori, niin kaunis, täydessä miehuudenvoimassansa, ja me olimme olleet vain seitsemän kuukautta naimisissa, ja nyt minä olen viidenseitsemättä vuotias!"

Sitten hän lisäsi hiljaa:

"Ja minusta tuntuu, että nyt vasta olen oikein saattanut hänet hautaan."

He olivat molemmat ääneti.

"Äkkiä Karen, joka tunsi jonkunmoista vastenmielisyyttä naista kohtaan, huudahti:

"Niin, sen minä ymmärrän, mutta minä en käsitä, että te hennotte niin pian kiiruhtaa pois elävien luota. Voisi luulla maan polttavan teidän ällänne."

Upseerinleski katsoi kummissaan eteensä.

"Elävienkö?" toisti hän.

"Niin, minä tarkoitan meitä, joiden puolesta vainajat, myös teidän miehenne, uhrasivat henkensä. Meidän tähtemmehän he kaatuivat ja me elämme. Välitättekö te vain kuolleista, ettekä meistä? Ette siitä, minkä puolesta he taistelivat? Vai tuliko sekin heidän kanssansa haudatuksi? Meitähän se nyt lähinnä koskee."

Nainen pudisti päätänsä.

"Oi, eikö se ole toivotonta?" sanoi hän valittaen.

"Ja senkö vuoksi te heti lähdette pois? No, eihän vihollinen kuitenkaan ole teidän kintereillänne."

Valoisa hymyily ilmeni Karenin kasvoille.

"Katsokaa ympärillenne! Teidän ympärillänne on vain maanmiehiä, ja me taistelemme samaa taistelua, kuin vainajatkin taistelivat, ja sitä meidän lapsemme ja lastenlapsemmekin jatkavat."

Mutta nainen veti mustan harson silmilleen, peittääkseen kyyneliään, ja Karen pudisti päätään ja poistui hänen luotaan.

Toinen hautoi vain suruisessa mielessään entisyyttä, ja kadottamaansa onnea, toinen eli vain tulevaisuutta varten ja sen hyväksi mikä oli takaisin voitettava.

He eivät ymmärtäneet toisiansa.

Kun Karen ja Kai nousivat maihin Sonderborgissa, niin surupukuinen nainen nyökkäsi heille hyvästiksi ja poistui nopeasti.

"Hän menee hautausmaalle", ajatteli Karen.

"Niin, pikku Kai, tänään lasketaan monelle soturin haudalle, Istedin sankareille, tuoreita, tuoksuvia seppeleitä."

He saapuivat suuren, punaisen talon edustalle. Portaat olivat jyrkät, mutta asteet matalat ja kaidepuut valurautaa.

Avonaisella kadunpuolisella ovella seisoi rouva Grau, suuriruutuinen esiliina edessään, jäykistetty päähine päässään, joka hulmusi hänen päänsä ympärillä, ja hän kilisteli mahtavaa avainkimppuansa. Tuskin he olivat vaihtaneet ensimäiset tervehdykset, niin vanhus huudahti:

"Niin, sinä tapaat Valdemar Borriksen täällä, Karen, sillä hän tuli meidän isän seurassa Sottrupin kokouksesta."

Grau heitti suulaasen vaimoonsa varoittavan katseen, mutta sanottava se oli.

Karen punastui aivan veripunaiseksi — ei ainoastaan siksi, että hän nyt tiesi Valdemarin olevan täällä ja että tämä minä hetkenä hyvänsä saattoi astua ovesta sisään, vaan myös sen vuoksi, että hän huomasi toisten hämmingin.

Miten kiusallista oli istua siinä muka aivan välinpitämättömänä ja kuitenkin hytkähtää joka kerta kun ovi avautui tai kun ulkoa käytävästä kuului askelia.

Joka kerta kun joku tuli sisään, tuntui helpoittavalta, ettei se ollut Valdemar, mutta vain hetkeksi, sillä kiusallinen odotus alkoi jälleen.

Niin, välistä Karen tarttui Kain käsivarteen kiinni. Jospa hän olisi voinut juosta hänen kanssaan pois, kauas pois tuhansien peninkulmien päähän, jotta Valdemarin ei enää olisi tarvinnut nähdä tätä hänen uskottomuutensa näkyvää todistetta!

Uskottomuutta se oli, joskin pappi sen oli siunannut.

Hän melkein häpesi poikaa, ikäänkuin hän olisi ollut äpärä.

Ja äkkiä Karen muisti vastikään lukeneensa jossakin kirjassa, miten nuori nainen, joka odotti ensimäistä lastansa, vei miehen, jota hän oikeastaan oli pettänyt ja nyt rakasti koko sielullansa, katsomaan sen lapsen kehtoa ja vaatteita, jonka hän oli lahjoittava toiselle miehelle, ja että tämä mies katseli hellänä ja liikutettuna tätä kaikkea. Olisi melkein voinut luulla, että tuo lapsi olisi ollut heidän yhteinen omaisuutensa.

Sitä ei Valdemar koskaan olisi tehnyt, vaikkapa hän yhä olisi rakastanutkin häntä. Ei, juuri senvuoksi hän ei koskaan olisi sitä tehnyt. Karen olisi halveksinut häntä, jos hän olisi kyennyt sitä tekemään.

Ja hän — tuo nuori vaimo. Miten arkailematon hän oli, kun hän saattoi sitä tehdä! Se oli luonnotonta, se oli epätotta! Sellaista ei voinut tuntea. Oi, mitä ne runoilijat saattoivat keittää kokoon! Se kirjailija ei ollut itse sitä tuntenut. Hän ei edes aavistanut, mitä se merkitsi! Mutta Karen sen tiesi!

Kuitenkin — aika kului, he joivat kahvia ja söivät illallista, mutta Valdemaria ei kuulunut.

"Mikähän on voinut tapahtua?" sanoi emäntä katsellen kelloaan. "Borris ratsasti vain Dybbolmyllärin luo, siitä on jo neljä tuntia, ja hän aikoi tulla kotiin seitsemäksi."

"No! Hän ratsasti sillä uudella hevosella, jonka hän osti eilen", Grau veti pari sauhua piipustansa. "Jospa ei olisi tapahtunut mitään ikävää, sillä siihen hevoseen ei voi luottaa."

"Jeesus siunatkoon!" huudahti hänen vaimonsa.

Karen tunsi pistoksen sydämessään ja sätkähti.

Kun kello jo oli lyönyt yksitoista, eikä Valdemar vieläkään ollut tullut, niin Grau sanoi tahtovansa lähteä Dybboliin tiedustelemaan. Sitä ennen hänen kuitenkin piti toimittaa eräs kirje.

Sitten hän sekä hänen vaimonsa menivät huoneesta.

Karen ei voinut enää istua hiljaa pelkonsa vallassa, vaan juoksi paljain päin Kain kanssa lauttasillalle. Hän ei malttanut ottaa hattua päähänsä.

Niin pian kuin hän kaukaakin huomaisi Valdemarin, kiirehtisi hän heti sisään, sillä Valdemar ei saanut mistään hinnasta häntä nähdä.

Karen seisoi siinä pidellen Kaita kädestä ja tähysteli sykkivin sydämin ja tuskaisin silmin pitkin lauttasillan koko pituutta ja Dybboliin vievää mäkeä.

"Ketä me katselemme?" kysyi Kai.

Karen ei vastannut.

Ei ainoatakaan sielua näkynyt sillalla eikä maantiellä. Oli jo jokseenkin myöhäinen ilta ja yövahti tuli käyden häntä vastaan.

Hän oli kotoisin Borrisgaardista ja tervehti Karenia, aikoen ryhtyä pieneen keskusteluun hänen kanssansa.

Mutta Karen ei voinut puhua. Hänen sydämensä sykki niin kovasti, ettei hän voinut saada ainoatakaan sanaa suustansa.

"Minä tahdon mennä sillalle", sanoi Kai.

"Ei, ei, sinä jäät tänne! Me käännymme kohta kotiin!"

Ja Karen piteli lujemmin hänen kädestään kiinni.

"Ketä me odotamme?" kysyi Kai jälleen, jonka mielestä äidin käsi puristi häntä kuin ruuvi.

"Setä Valdemaria."

"Minä en kärsi häntä", huudahti Kai koko mustasukkaisen lapsensielunsa suoruudella.

Äkkiä kuului nopeata kavionkapsetta mäenrinteeltä.

Karen sätkähti ja näki samassa ruskean oriin ilman ratsastajaa kiitävän aika nelistä alas sillalle, harja liehuen ilmassa ja silmät hurjina.

"Tuolla on hevonen! Tuolla on hevonen!" huusi Kai riemuiten, mutta Karen riuhtaisi hänet syrjään.

"Se on, Jumala paratkoon, Valdemar Borriksen uusi hevonen!" keskeytti yövahti. "Minä tunnen sen ristiluun!"

Karenilta hävisi mielenmaltti kokonaan hätäillessään rakastetun miehen hengen puolesta.

Hän unohti kaikki ympärillään, päästi lapsen käden irti ja riensi pelon ajamana sillalle, näkemättä ja kuulematta yövahdin varoitushuutoa, käsittämättä mitään muuta kuin tätä ainoaa ajatusta:

"Hän makaa tiellä, hän on hengenvaarassa, hän on kuollut! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!"

Tiedottomana rakkauden tuottamassa sieluntuskassaan hän ei huomannut myöskään, että pikku Kai juoksi hänen kintereillään.

Kai ei tahtonut jäädä yksin seisomaan, hän tahtoi mukaan ja koetti saavuttaa äitiänsä.

Kavioidenkapse kumahteli jo sillalla, ja yövahtikin tuli juosten, vaikka hän olikin jo hiukan jäykkä jaloistansa eikä sen vuoksi voinut liikkua rivakasti, ja hän näki, mitä Karen, silmittömästi juostessansa, — olisi voinut luulla että pelko olisi antanut hänelle siivet, — ei voinut huomata.

Mies, joka ajaessaan hevosta takaa varmaan oli kulkenut oikotietä, tuli nimittäin samalla kertaa kuin oriskin sillalle ja seurasi sen jäljessä.

Hevonen oli jo kiitänyt Karenin ohi, mutta Karen ei pysähtynyt, vaan juoksi suoraan nuoren miehen syliin.

"Mikä on hätänä, Karen Jürgens?" Se oli Valdemar.

"Hevonen", voihkui hän hengästyneenä. "Hevonen!"

Mutta Borris ei kuunnellut häntä. Hän juoksi edelleen, niinkuin elämä olisi riippunut hänen reippaudestansa, hän juoksi Karenin ohi, sillä hän oli nähnyt jotakin, mille Karen oli kääntänyt selkänsä. Kuului lapsen sydäntä särkevä tuskanhuudahdus ja yövahdin vieläkin kovempi huuto.

Kauhistuneena Karen kääntyi taakseen ja näki Kain, joka oli kompastunut, ja makasi pelokkaana jalkojaan sätkytellen keskellä siltaa.

Hän näki pillastuneen hevosen ilmaan kohotetun, raudoitetun kavion lapsen pään yläpuolella ja Valdemarin, joka sivulta hyökkäsi heidän väliinsä, tarttui suitsiin kiinni ja jättiläisvoimalla pakoitti hevosen takajaloilleen.

"Ottakaa pois hänet! Ottakaa pois hänet!" huusi Valdemar.

Kuin salama kiiti Karen paikalle ja riisti Kain luokseen, ja Valdemar hyppäsi hevosen selkään antaen sen tuntea kannuksiaan ja ratsastuspiiskaansa, kunnes se kaikki jäsenet vapisevina seisoi hiljaa ja äkkiä näytti yhtä lauhkealta kuin lammas.

"Hullu hevonen", sanoi Valdemar, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. "Tallirenki ei voinut sitä hallita."

Valdemar pakoitti sitä eteenpäin ja ratsasti tasaista ravia Sonderborgiin.

Mutta Karen jäi sillalle seisomaan nojautuen käsikaiteesen ja puristi itkevän Kain rintaansa vasten.

Hänen silmissään kaikki hämärsi ja hänen korvansa suhisivat. Hänen rintansa työskenteli raskaasti. Hänen aivojensa läpi kiiti ajatus:

"Minä olin jättänyt lapseni! Minä olin jättänyt lapseni! Jumala antakoon sen minulle anteeksi! Unohdin kaikki hänen tähtensä — yksin lapsenikin! Jumala olisi voinut rangaista minua, mutta hän ei sitä tehnyt. — Oi, älä itke niin kovasti, Kai, olethan sinä äidin luona! Äiti ei enää koskaan jätä sinua — ei koskaan maailmassa! Ei koskaan maailmassa!"

Ja hän näki hengessään pelon kauhistamien silmiensä edessä lapsen tumman kiharapään veren tahraamana ja hevosen kavioiden murskaamana.

Mutta samassa virtasi tulivirta hänen ruumiinsa ja sielunsa läpi, valtava kiitollisuuden tunne silti miestä kohtaan, jota hän rakasti, sen vuoksi että hän oli pelastanut hänen poikansa.

"Niin, olipa se vähällä tosiaankin, pikku rouva", sanoi yövartia. "Enkö minä saa kantaa poikaa?"

"Ei, ei! Kiitos, kiitos! Minä en henno päästää häntä!"

Ja hän kantoi aarteensa kotiin onnellisen ilon valtaamana, jota hän ei ollut tuntenut synnyttäessään hänet.

Hän oli saanut pojan nyt toistamiseen, ja Valdemar, hän oli nyt sen antanut hänelle.

Kun Karen tuli käytävään lapsi sylissänsä, niin hän huomasi pian, ettei Valdemar ollut kertonut mitään.

Karenkaan ei sanonut mitään, sillä hän arveli, että sen pitäisi jäädä salaisuudeksi heidän kesken. Hän ei muistanut silloin, että yövahtikin oli sen nähnyt.

"Hyväinen aika, mitäs tämä nyt merkitsee?" huudahti rouva Grau. "Valdemar tahtoo vielä tänä iltana lähteä kotiin. Jumala tiesi, mikä häntä oikein vaivaa? Eikä hän huoli ruuastakaan. Mitä se sitten merkitsee? Niin, niin, hän sanoo syöneensä myllärin luona. Onkos sekin laita tulla rehellisten ihmisten luo, eikä huolia heidän hyvästä ruuastansa? Olihan minulla vielä jäljellä niin mainion hyvää parsaa, todellakin erinomaista parsaa. Oikein sääli ja häpeä!"

Vanha, vieraanvarainen nainen kilisteli avainkimppuansa ja kiiruhti hakemaan miestänsä.

Mutta Karen meni sisään huoneesen Kain kanssa. Lapsi oli kietonut pyöreät käsivartensa äidin kaulaan, ikäänkuin hän ei koskaan enää aikoisi irroittaa niitä, sillä olihan hän hänen äitinsä. Poika nukkui nojaten päätään äidin olkapäähän.

"Valdemar", sanoi Karen.

Borris käännähti. Hän tunsi pistoksen sydämessään kuullessaan Karenin äänen soinnun.

Mutta Valdemarin kasvot eivät ilmaisseet mitään. Ne olivat kokonaan suljetut.

Karen olisi voinut sanoa:

"Minä tiedän, että sinä pakenet meitä, Valdemar, sillä sinä et tahdo, että me olisimme sinulle kiitollisuuden velassa."

Hän ei sanonut sitä kuitenkaan, mutta hänen äidinrakkautensa kohosi täydessä voimassaan Valdemaria kohtaan ja hän katsoi häntä suoraan silmiin.

"Valdemar", sanoi Karen, "äidin kiitosta et voi työntää luotasi. Ja vieläkin vähemmän saat sitä tehdä sen vuoksi, että minä unohdin Kain sinun tähtesi, ja luullessani sinua onnettomuuden kohdanneen, juoksin kuolemantuskassani pois hänen luotaan, löytääkseni sinut. Jumala antakoon sen minulle anteeksi. Kiitos, Valdemar."

Ja Karen meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Valdemar seisoi hetken aikaa ja koetti tointua, mutta huone hänen mielestään pyöri ympäri.

Kun hän ratsasti kotiin tyynessä kesäillassa Dybbølin kautta, niin hän näki koko ajan Karenin kalmankalpeat kasvot edessään, sellaisena kuin hän tuskansa valtaamana oli tullut häntä vastaan lauttasillalla, paljaspäisenä, hapset juoksusta hajallaan.

Hänen sydäntänsä vihloi ajatellessaan sitä. Tämä itsepintainen sydän, joka janosi hänen rakkauttansa, ja kuitenkin halveksien työnsi sen luotaan.

Miksikä mies ei voi sietää, että nainen sanoo hänelle rakastavansa häntä, ennenkuin mies on sitä häneltä kysynyt?

Hyi! Eikö hänellä olisi samaa ihmisoikeutta kuin miehelläkin?

Niin, aivan oikein! Tämä epätoivoinen, itsepäinen sydän, uskollinen rakkaudessansa, sillä se ei tahtonut antaa repiä itseänsä rikki, ja uskollinen katkerassa vihassaan.

Se ei koskaan tahtonut unohtaa, että toinen oli omistanut Karenin ennen häntä. Ei koskaan, ei koskaan hän voittaisi tätä tunnettansa, kaikkein vähimmin silloin kun hän sulkisi hänet syliinsä.

Valdemar Borris pisti kannukset hevosensa kylkiin ja ajoi nelistäen eteenpäin.

Mutta eikö hän ollut enimmin julma itseänsä kohtaan? Ja eikö itse asiassa ollut hänen oma syynsä, ettei hän sillä kertaa ollut voinut voittaa arkuuttansa ja päästää rakkauttansa valloilleen, niin että Karenkin olisi sen tuntenut?

Olihan Karen hänessä nähnyt vain kylmäverisen serkun voimatta huomata hänessä rakastajaa, ja olihan vieraan miehen täytynyt tulla opettamaan hänelle mitä rakkaus oli?

Hänen omaa syytänsä se oli, hänen syytään!

Ja tämä ajatus ajoi häntä eteenpäin yhä kovemmalla vauhdilla.

Yön kuluessa valtasi hänet uusi tunne: se tunne, että jollei hän olisi saanut poikaa pelastetuksi, niin hän olisi koko elämänsä ajan tuntenut olevansa miesmurhaaja.

Ei sen vuoksi, että hänen hevosensa olisi tullut syypääksi pojan kuolemaan, eikä senkään vuoksi, että hän koskaan olisi toivonut pojan kuolemaa, mutta siksi, että hän koko sielustaan oli toivonut, ettei sitä poikaa olisi ollut olemassa.

Ja nyt hän oli nähnyt hänet suuressa hengenvaarassa aivan silmiensä edessä ja tuntenut, että hän mielemmin olisi huutanut kuolemalle: "Ota minut! Älä ota lasta!" kuin olisi tahtonut nähdä hevosenkavion musertavan tuon lapsen päätä.

No, niin! Sitä kiirastulta hänen tuli kai kestää! Miten voisin vihata sitä ihmistä, jonka hengen olen pelastanut?

Hänet valtasi äkkiä halu kerran nostaa tuo lapsi syliinsä ja sanoa:

"Sinulle ainakaan ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa."

Hiljaisessa yössä, joka vaipui yhä syvemmälle yli Sundevedin, hän kuuli edelleen ratsastaessaan vain sovinnollisia ääniä:

"Sille, joka minua vastaan on rikkonut, tulee minun anteeksi antaa."

Satakielet, jotka tänä vuonna vielä juhannuksen jälkeenkin visertelivät, soinnuttivat viehkeitä rakkausliverryksiäan yli niittyjen ja ketojen, ja hänen mieleensä tunkeutui säteilevä valo: Hän oli sittenkin ennen kaikkia muita Karenin ajatuksissa! Karen oli unohtanut pojankin hänen tähtensä!

Salaperäisenä levisi maisema hänen ympärillään.

Vuoriseudussa on jotakin vankkaa ja käsiintuntuvaa, mutta tätä luonnonkauneutta ei voinut kosketella eikä tunnustella.

"Se voisi kadota sumuun ja utuun, jos hengittäisikin siihen", ajatteli hän.

Unikkojen maa!

Maa, jossa tätä nykyä Danebroglippu ei saa liehua, mutta jossa punaiset Danebrogunikot leviävät yhä laajemmalle.

Maa, jossa talonpoika sanoo:

"Jos minulla ei ole oikeutta nostaa oma lippuni tankoon, niin Danebroglipun värit kasvakoot maasta, sillä maa on minun!"

Voimakas, sitkeä Juutilainen istui tanakan, Juutilaisen hevosen selässä, aivan kuin hän ja hevonen olisivat olleet juotetut yhteen.

Kaviot iskivät kovaäänisesti yön hiljaisuudessa kovaa tietä vasten.

Hänen kansansa satujenmaailma heräsi hänen rinnassansa ja tuhannet äänet puhuivat luonnon pidätellessä henkeään ja kuunnellessa.

Hän olisi voinut huutaa Karenin nimen niin ääneen, että mäet ja talot Sundevedissa olisivat kajahdelleet.

16.

Kun Karen tuli kotiin, niin hän ei ensiksi aikonut kertoa mitään, mutta nähdessään rakkaan äitinsä, hänestä tuntui väärältä olla kertomatta hänelle rehellisesti ja suoraan mitä Sonderborgissa oli tapahtunut.

Ja hän ei kertonut yksin Kaista, vaan myöskin itsestänsä.

Kun hän painettuaan päänsä äidin helmaan, oli lopettanut tunnustuksensa, niin rouva Grunnet kumartui hänen ylitsensä, itki yhdessä hänen kanssansa ja suuteli häntä.

Mutta hän ei sanonut muuta kuin: "Herra olkoon teidän kanssanne!"

Rouva Grunnet kertoi rouva Borrikselle, että Valdemar oli pelastanut Kain, mutta mitään muuta hän ei sanonut.

Rouva Borris ei puhunut siitä kellekään, ei edes Valdemarille, sillä kun tämä itse ei kertonut mitään, niin tiesiväthän he siitä, että hän mieluimmin tahtoi olla vaiti.

Mutta rouva Borris katsoi poikaansa ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa:

"Jumalan kiitos, rakas, rakas poikani! Suuri paino keveni sydämeltäni."

Ja hän huokasi syvään keventynein mielin.

Karen tarttui taas työhönsä uudella voimalla. Kiitollisuus Jumalaa ja Valdemaria kohtaan antoi hänelle uutta eloa.

"Minusta tuntuu, että samalla kuin Valdemar pelasti Kain hengen, minäkin sain hänen anteeksiantamuksensa."

"Melkein kyllä, sen voipi tosiaankin sanoa", vastasi äiti.

Mutta Karen tyytyi tällä haavaa omaan suureen rakkauteensa, ja se oli muuttunut niin nöyräksi, kaikista vaatimuksista vapaaksi, sillä: "olihan syy kokonaan hänen!" — niin että hän mielestään koko elämänsä ajan olisi voinut kätkeä sydämeensä tämän poloisen hyljätyn rakkautensa.

Tämä nöyryys häikäisi siten hänen silmänsä, niin ettei hänelle tulevaisuudessakaan siintänyt vähintäkään toivoa.

Syksy oli jälleen tullut; syksy 1900. Tuhansittain pääskysiä istui sähkölennätin- ja telefoonilangoilla korkealla talojen kattojen yläpuolella.

Elonkorjuu oli täydessä vauhdissa ja pian pellot olivat tyhjinä. Paalut, jotka olivat vajotettu veteen sataman ulkopuolella, puhdistettiin, sillä niihin oli tarttunut raakkuja, ja ne kävivät erittäin, hyvin kaupaksi.

Nuorella väellä oli kiire kerätä pähkinöitä metsistä ja aitauksista.

Sinivattuja ei ollut yhtä paljon kuin tavallisesti, sillä oli ollut kovin kuivaa.

"Sinivattuja pitäisi oikeastaan poimia ennen määräpäivää, muuten peikot rasvaavat niillä seitsenpeninkulmasaappaansa", sanoi Klaus.

Sen johdosta Kai ja Ebbe liikuttivat pieniä käsiään hyvin nopeasti, sillä he pitivät kumpikin paljo sinivattuhillosta.

Hämähäkin verkot kutoutuivat ruusuihin, resedoihin ja orvokkeihin puutarhassa, mehiläisillä oli kova kiire, mutta Klaus ei voinut sittenkään käsittää, että puitten alla oli jo suuria läjiä karisseita lehtiä.

"Hatut päästä heisipuun edessä!" huusi hän. "Heisipuu heisipuun vieressä kaikissa aitauksissa. Voittekos nähdä pojat? Niin tyytyväisenä ja ahtaalla se seisoo syvimmässä varjossa. Vaikka hakkaisi sen pois kuinka usein hyvänsä, niin siihen se heti taas ilmestyy ja alkaa kukkia. Ja tiedättekö, mitä niistä kukista sanotaan? Niin, ne ovat parhaita ilmanennustajia, mitä on olemassa. Jos niiden tuoksu on hyvin voimakas ja makea, niin sade pian alkaa virtailla alas."

Klaus oli kansanrunoilija, lapio ja kuokka olkapäällä hänelle kaikki oli elollista.

Puut puhuivat ja kukat puhuivat, linnut runoilivat, eläimet aprikoivat, ja hyönteiset ja mateliaat ajattelivat maailman menoa.

Ja hän itse oli niiden kaikkien hyvä ystävä ja ymmärsi niitä.

He poimivat jonkun verran heisipuunkukkia ja ripustivat kimpuissa niitä kuivamaan, ja kun kypsät marjat riippuivat raskaissa, mustissa rypäleissä, niin pidettiin korjuujuhlaa.

Kesken kaikkea tätä korjuuiloa ja korjuukiirettä astui eräänä kirkkaana päivänä santarmi täysissä tamineissaan Egtvedin lehtikujaa pitkin.

Saattoi nähdä, että hän jätti haasteen. Sieltä hän kääntyi oikealle ja marssi Borrisgaardiin.

"Mitä pahaa heillä nyt on mielessä?" kulki sana suusta suuhun.

"Minä olen saanut haasteen Kai Jürgensin holhoojana", sanoi Borris äidillensä. "Minun täytyy mennä nimismiehenvirastoon."

"Mistähän on kysymys?" tuumi hän itseksensä ajaen pyörällänsä, sydämen tykyttäessä rinnassa.

Pääskyset lentelivät alhaalla maita myöten hänen ympärillään. Ne liitelivät aivan tien poikki pyörän editse ja räpyttelivät piipotellen teräväpäisiä siipiään, jotka koskettelivat maata.

"Me saamme sadetta! Me saamme sadetta!" ajatteli hän kesken kaikkea.

Sähkölennätinlangat suhisivat ja lauloivat kimakalla, hienolla äänellä.

"Ilma muuttuu", mutisi hän. "Jo parin kolmen tunnin kuluttua."

"Mistä on kysymys?" kysyi hän ylipoliisikonstaapelilta, joka oli korkein santarmeista.

Valdemar hyppäsi alas pyörältä ja asetti sen seinää vasten.

Ylipoliisikonstaapeli, joka aina näytti ikäänkuin haluavan syödä ihmiset suuhunsa, mutisi vain jotakin käsittämätöntä ja siveli vahattuja viiksiään.

Kun Borris astui nimismiehenvirastoon, niin hän näki Karenin seisovan alituomarin edessä.