Part 8

"Niin, sellaista se on", vastasi Madsen, joka tuli Frandsenin krouvilta ja nojasi käsivartensa hevosen selkään. "Nyt he aikovat karkoittaa tanskan kielen kokonaan kirkostamme, ikäänkuin nuo neljä poloista kertaa vuodessa olisivat liikaa. Kirkkoraati panee vastaan, mutta mitä se hyödyttää?"

"Ei se paljon auta", sanoi Valdemar.

"Ensiksi saamme valittaa rovastille, ja se on turhaa! Sitten valitamme konsistoorille ja kenraalisuperintendentille, — eikä sekään auta!"

Valdemar ajoi rivakasti eteenpäin ja näki äkkiä Karenin seisovan kummullansa, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakuta, ja varjostavan kädellä silmiään auringolta.

Hän tähysteli Højemarkeen päin.

Valdemar tunsi pistoksen sydämessään ja hän vetäisi ohjaksia.

"Anna olla! Anna olla!" mutisi hän itseksensä.

"Oletko kuullut?" huudahti rouva Borris, joka juoksi portaita alas häntä vastaan.

Valdemar hypähti alas vaunuista ja heitti ohjakset rengille.

"Kyllä, kyllä! Meidän rahamme ovat hyvään tarpeesen. Kyllä niitä nyt tarvitaan!"

Valdemar suori itseään ja ojensi käsivarsiaan koetellakseen voimiaan. "Meidän täytyy mitä pikemmin saada sotakassamme täyteen. On jo aika, on jo aika! Nyt kerätään rahoja Aabenraassa vapaaseurakunnan kirkkoa varten, ja Sundevedissä kerätään myöskin. Meidänkin pitää ruveta keräämään."

Ja rinnan äitinsä kanssa hän nousi portaita ylös. Valdemar kietoi käsivartensa hänen uumillensa.

"Paha voi kääntyä hyväksi", vakuutti Valdemar. "Ole levollinen äiti. Meidän täytyy kestää kaikki levollisesti."

Kun Borris pari päivää myöhemmin seisoi lähetystön puheenjohtajana rovastin kanssa vastatusten, niin hän sanoi:

"Preussilaisten viranomaisten pitäisi toki ajatella, että me, eteläjuutilaiset, olemme vapaana syntynyt kansa, jolla on voimakas oikeudentajunta ja itsetunto."

"Das mag wohl sein" [Voihan tuo olla], huudahti rovasti kiivaasti, "aber wir wollen es knechten!" [Mutta me tahdomme musertaa sen.]

Veri kuohui Borriksessa ja hänen kätensä puristautuivat nyrkkiin hänen kuullessaan tämän epäkristillisen väitteen papin suusta.

Mutta hän hillitsi itseään sittenkin ja vastasi niin täydellisellä tyyneydellä, että rovastin suorastaan täytyi räpäyttää silmiään kohdatessaan itseensä suunnatun, lujan katseen.

"Minä uudistan vain: preussilainen hallitus menettelee epäviisaasti. Olettehan itsekin sen huomannut. Jos karkoitatte meidän äidinkielemme monen vuosisadan vanhoista kirkoistamme, niin te pakoitatte meitä rakentamaan vapaakirkkoja, samoin kuin te pakoitatte meitä rakentamaan kokoushuoneita. Hallitus on itse syypää siihen, että saksalaiset papit saarnaavat tyhjille penkeille. Sellaista varoitusta ei pitäisi jättää huomioon ottamatta."

Audiensi oli lopussa ja rovasti kumarsi. Mutta nähdessään Borriksen astuvan lähetystön etunenässä kadun poikki, hän polki lattiaan.

"Der Kerl hat einen stolzen Kopf! Schade! Schade! Das haben ja alle die Schleswiger!" [Mies on ylpeäluontoinen. Sääli. Sääli. Sitähän kaikki slesvigiläiset ovat.]

13.

Satamassa olevat puulastilaivat olivat liputetut mastonhuipusta kannelle saakka juhannuksen valoisien öiden kunniaksi.

Mutta Klaus oli taaskin valmis ennustelemaan.

"Kun kanat syövät heiniä, niin nousee myrsky."

"Minun mielestäni, Klaus, sinun olisi pitänyt ruveta ilmanennustajaksi, sillä siinä toimessa sinä varmaan olisit jotakin ansainnut", arveli Bodil ja läksi ulos tyyneen juhannusiltaan poimiakseen vanhaan tapaan ”juhannuskaalia.

Sitä on poimittava auringon laskun jälkeen ja istutettava seinän viereen — kaalintaimi kutakin talon henkeä kohti. Se, jonka kaali kasvaa, elää seuraavaan juhannukseen, kenen kuihtuu, hän kuolee.

Bodil ei sitä tietysti uskonut, mutta se kuului nyt kerran asiaan. Se oli vanha tapa, joka kuitenkin on yhä enemmän häviämässä.

Sittenkin hän riemuitsi jälkeenpäin nähdessään, että sekä hänen että Klausin kaali kasvoi.

Kun aurinko juhannusiltana vajosi lakeuden viimeistä äärtä kohti, niin Karen istui kummullansa antaen katseensa kulkea yli laajan kentän ja jänönpoikaset, jotka olivat taivuttaneet pitkät korvansa alas selkäänsä, kiitivät vakoja myöten kesantopellolla.

Tuollaista auringon valaisemaa lakeutta on yhtä ihana katsella kuin merta.

Vaikka tietääkin, että jossakin on raja, niin sitä ei sittenkään voi nähdä, ja sen vuoksi se tekee äärettömyyden vaikutuksen.

Ajatus voi vapaasti liikkua aivan kuin villihevonen arolla.

Kun iltatuulen henkäys käy äänettömästi yli luonnon, vilja aaltoilee ja puunlatvat taipuvat lehahdellen, aivan kuin pitkät, pehmeät hyökyaallot, niin silloin se muistuttaa vieläkin enemmän merta, jonka heikko tuulenhenki saa liikkeelle.

Karen saattoi niin hyvin käsittää, mitä hän kerran oli lukenut, nimittäin että synnynnäiset asukkaat Borneon saarella eivät voineet hengittää, kun vuoret olivat liian korkeat.

"Jumala tiesi", ajatteli hän, "miksi niin monet eivät huomaa, että lakeuskin tai rannikko vei olla suurenmoinen, kun monet kädet uskollisesti työtä tehden ovat sen raataneet ja kun se huojuu Luojan siunauksen alla? Mutta sitä vastoin kun se on villinä, viljelemättömänä arona ja ranta kivikkona, karuna ja hedelmättömänä? Miksi sitä silloin sanotaan suurenmoiseksi? Onhan merikin yhtä villi ja voimakas, lyököön sen aallot kiviä tai hiekkasärkkiä tai multamaita vasten, ja suurenmoisin sentään kaikesta se voitto, jonka ihminen saavuttaa raa'an luonnon yli. Lannistaisivathan he sittenkin maan valtansa alle."

Karenin miettivässä ja aprikoitsevassa mielessä heräsi himmeä käsitys siitä, mitä viljelys merkitsi — myös henkisessä merkityksessä. Ei epäluonnollinen liikaviljelys, joka samoinkuin muinoinen ranskalainen puutarhataide hävittää luonnon, vaan se sivistys, joka hallitsee ja jalostaa sitä.

Jotkut saavat heinäkuumetta kun pyörtänäluste levittää pölyä, toiset jälleen saavat nuhaa rukiin heilimöimisestä.

Ja nyt ruis heilimöi.

Olisi voinut luulla, että tuuli tai aurinko olisi antanut merkin, sillä äkkiä tiheä, kullanpunertava pilvi kiiti ruispellon yli. Iltatuuli puhalsi miljaardeja hedelmöiviä itiöitä, jotka pölähtivät tähistä sikiämiin.

Itiöpilvi laskeutui alas, mutta äkkiä se taas kohosi ja pölähti taaskin niin tiheänä, että se esti Karenia näkemästä mitään.

Kun se jälleen oli laskeutunut, niin aurinko oli jo mennyt mailleen ja Karen jäi istumaan paikoillensa, kesäyön levittäessä läpinäkyvän harsonsa vesille ja maille.

Hän ei voinut nukkua. Huomattuansa ettei Valdemar voinut sietää Kaita, ja että oli parasta pitää häntä poissa tieltä, oli hän useamman kerran tullut ajatelleeksi äitinä olemisen merkitystä ja omia äidintunteitansa.

Olihan hän aina kuullut puhuttavan, että nuori tyttö halusi tulla äidiksi, että hän aavisti tätä pyhää salaperäisyyttä, lyhyesti: että nainen rakasti lasta ennenkuin se oli syntynyt, ihaili sitä, eli sen kanssa yhdessä sen vielä levätessä hänen sydämensä alla ja että hän tunsi onnenhurmausta, kun hän vihdoin piteli sitä sylissänsä.

Mutta eikö sitä sanota vain sen vuoksi, että vanhan juutalaisen määräyksen mukaan nainen tulee autuaaksi ainoastaan lapsen synnyttämisen kautta?

Miksi ei puhuta isän vaistosta yhtä hyvin kuin äidin vaistosta?

Naisilla ja eläimilläkö vain on vaisto? Eivätkö miehet itse ole sitä keksineet, jotta me olisimme heitä halvemmat?

Jos mies ymmärtää ihmisen sielun vaihteluja, niin se tietysti on ihmistuntemusta, mutta jos nainen sitä tekee, niin on se vain vaistomaista.

Niin, kyllä hän silloin ja tällöin oli kuullut sellaista sanottavan!

Tai sitten naiset ovat hyvin erilaisia, niin etteivät he vähintäkään ole toistensa kaltaisia.

Ehkäpä hänellä ei ollut yhtä kehittynyttä tunne-elämää kuin monella muulla, olihan sekin mahdollista! Hän oli vain käytännöllinen ihminen. Mutta hän ei ollut tuntenut mitään senkaltaista.

Hän ajatteli menneitä aikoja ja eli ne uudestaan mielessänsä. Ei, nuorena tyttönä hän ei ollut kaihonnut mitään sellaista. Hänen mielestään siinä oli jotakin epäpuhdasta.

Mitä oli rakkaus? Oliko se vain vietti, jonka tuli enentää sukua? Ei, ei mitenkään! Se olisi sen halventamista, sillä eläimelläkin oli sama vietti. Se, joka vain siihen tyytyy, ei tiedä mitä rakkaus on, ja vain halventaa sitä. Mutta mitä se sitten oli? Niin, ajatteli Karen edelleen, se on kaihoa ja halua päästä henkisesti ja ruumiillisesti yhdeksi sen kanssa, jonka sielua ja ruumista rakastaa.

Kuinka siveellisiksi ja puhtaiksi ihmiset tulisivat, jos he kaikki tuntisivat tällä tavalla! Sillä jos tahtoo henkisesti yhtyä jonkun kanssa, niin kylläpä sitä silloin varoo, kelle ihmiselle antautuu, eikä sitä silloin myöskään puolustaisi uskottomuutta, sanomalla sitä "vain mielenhuumaukseksi." Ja kuinka yksin ja hyljättynä sitä kulkeekaan, kun sielu ei ole kokonaan mukana!

Niin, kaikkea tätä tämä pilalle mennyt avioliitto oli opettanut hänelle. Ja kuinka monta miljoonaa sellaista avioliittoa olikaan maailmassa, ja kuinka sitä täytyi koettaa kaikin voimin pelastaa haaksirikosta sitä mitä pelastettavissa oli!

Jos naiselle ei muu ollut tärkeätä kuin äidiksi tuleminen, niin olisihan silloin yhdentekevää, kuka mies oli, sillä mieshän joutuisi silloin toiseen sijaan.

Sittenkin kun hän oli joutunut kihloihin ja naimisiin, ei hän koskaan ollut ajatellut lasta, - hän ei tehnyt itseään paremmaksi kuin mitä hän oli, — ja tietäessään että se tapahtuisi, että hän tulisi äidiksi, ei hän ollut tuntenut mitään erityistä iloa eikä liikutusta.

Hänestä se pikemmin oli vain hänen kohtalonsa; se oli sallittua. Mutta luultavasti hän olisi tuntenut toisin, jos hän olisi ollut rakastunut mieheensä. Sitä pahempi — silloin hän ei sitä enää ollut, ja sen vuoksi lapsikaan ei voinut olla hänelle mikään rakkaudenlahja.

Eikä hänellä ollut aikaa ajatella syntymätöntä lasta, sillä hänellä oli kylliksi työtä hoitaessaan taloa. Hänellä oli kädet täynnä työtä, eikä pienokaisen vaatteiden valmistus tuottanut hänelle iloa eikä riemua, se oli vain velvollisuus, joka oli omantunnonmukaisesti suoritettava.

Kun Kai sitten oli syntynyt ja hän kuuli hänen ensimäisen huutonsa, niin ottiko hän hänet ihastuksen ja riemun valtaamana syliinsä?

Ei, jos hän tahtoi olla rehellinen, ja siitähän tässä nyt oli kysymys, niin ei hän voinut sitä lainkaan sillä tavalla muistaa.

Hän oli ensin tuntenut sanomatonta vapautusta, kun tuskat lakkasivat, ja kiitollisuutta sen johdosta, että tämä elontaistelu oli loppunut, ja sitten kun hän ensi kerran katsoi lapsensa kasvoihin, niin hän teki sen jonkunmoisella nuorekkaalla uteliaisuudella, aivan kuin johonkin outoon ja arvoituksentapaiseen, jota hänen nyt tuli oppia tuntemaan.

Vasta jokapäiväisten velvollisuuksien kerällä, kun pienokainen avuttomuudessansa riippui niin kokonaan hänen huolenpidostaan ja suojastaan, heräsi äidinrakkaus hänessä ja tämä tunne kasvoi päivä päivältä ja liittyi kokonaan hänen omaan elämäänsä, kunnes se tuli yhtä kuolemattomaksi kuin hän itsekin, suuremmaksi häntä itseänsä.

Mutta se oli hiipinyt hänen sydämeensä vähitellen, se ei kuulunut itsestään hänen luonteesensa, eikä ollut mitään itsestään selvää.

Vasta sitten hän tunsi, että poika oli hänen omaa lihaansa ja vertansa, ja iloitsi siitä, kun hän näki kuinka suuresti lapsi sekä mieleltään että ulkomuodoltaan oli hänen itsensä ja Esbenin kaltainen, kun hän huomasi, että poika oli tanskalainen, samoin kuin hän itsekin, eikä saksalainen, niinkuin lapsen isä.

Ja kun häntä kohtasi se kova koettelemus, että joku teki vääryyttä hänen lapsellensa, — ja se oli suuri vääryys, — niin silloin hän ensi sijassa oli äiti, ei mitään muuta kuin äiti, vaikkapa se mies, jota hän rakasti, olisikin tämän vääryyden tehnyt.

Siten nuo kaksi, Valdemar ja Karen, ajattelivat itseksensä. He olivat liian arat ilmaistaksensa ajatuksiansa toisillensa.

Siten he koettivat itsekseen ajatellen päästä selvyyteen ja selvittää kareja hiljaisuudessa niin hyvin kuin he saattoivat. Se oli salaisuus heidän ja Jumalan välillä, eikä se liikuttanut ketään muuta ihmistä.

14.

Sekä Karen että Klaus olivat hyvin mielissään siitä pienestä, reippaasta ja luotettavasta apulaisesta, jonka he taas tänä vuonna olivat saaneet.

Preussilaiset olivat toista mieltä, sillä he arvelivat, ettei Ebbe Keldetin olo talossa kauan kestäisi.

"On tullut haaste nimismiehen luo", ilmoitti Klaus, vilkuttaen silmiään.

Klaus ymmärsi sen tarkoittavan Ebbeä. Karen ei sanonut mitään, mutta tultuaan nimismiehen luo, hän kysyi levollisesti:

"Mikä tarkoitus on sillä haasteella, jonka minä sain tänään?"

"Te otta työhön Ebbe Keldet, vanha postikuljettaja, Svend Keldetin poika, joka olla koulupakko?"

Karen myönsi.

"Hyvä on. Minä anta te lupa pitä poika."

"Minulla on siihen oikeus, herra nimismies. Minun ei tarvitse pyytää lupaa."

"Minä sano: hyvä on, te saada lupa pitä poika, mutta minä anna yksi ehto."

Nimismies rutisti kädessään lehteä.

"Ja mikä se on, herra nimismies?"

"Että te sano ylös ensi kvartali 'Hejmdal' lehti ja abonnera sen sija tämä lehti päälle."

Nimismies levitti sanomalehden Karenin eteen, jotta sen suurilla kirjaimilla painettu otsikko oikein pistäisi hänen silmiinsä.

Siinä seisoi: "Danevirke." Karen säpsähti. Hän olisi voinut repiä lehden nimismiehen kädestä.

Nimismies katsahti häneen salaisesti hymyillen, mutta hänen silmänsä olivat äkäiset.

"Tämä olla hyvä lehti, oikea lehti sellaiselle Danskan naiselle kuin te olla. Mitä te muuta tahdo, kuin mitä olla tässä? Kaikki Copenhagenin uutiset. Ja se olla halpa, oikein halpa, ja se olla niin danskalainen, niin danskalainen! Mitä te muuta tahdo?"

Jos nimismies olisi ollut huutokaupan pitäjä, niin hän ei olisi paremmin voinut suosittaa tavaroitansa.

Kun Karen tuli kotiin, niin hän otti vertavuotavin sydämin pojan puheillensa.

"Sinä saat mennä, pikku Ebbe", sanoi hän. "Nimismies ei salli sinun olla täällä."

"Sepä oli somaa", vastasi Ebbe, repien kiharaa tukkaansa ja läksi kokoomaan tavaroitaan myttyyn.

Sitten hän sai hyvän aterian ja sekä Karen että Kai katselivat häntä surumielin.

Ebbe vilkutti silmiään ja pyyhki niitä kätensä selällä, ja sitten hän kiitti ruuasta ja omasta puolestansa.

Kun hän läksi, niin hän katsoi pitkään taaksensa, niinkuin hän ei sittenkään olisi tahtonut lähteä.

Mutta seuraavana aamuna hän tuli takaisin aivan hengästyneenä, pieni vankka ruumis kiireestä kantapäähän asti täynnä velvollisuuden tunnetta ja palvelusintoa, saadakseen suorittaa totuttua työtänsä.

"Sinäkös se olet?" kysyi Klaus. "Niin, minä se tässä olen. Isä suuttui. Isä sanoo, että hänellä itsellään on valta määrätä minusta. Jos hän sanoo: mene! niin minä menen, ja jos hän sanoo: tule! niin minä tulen. Siihen preussilaisilla ei ole mitään sanomista. Niin isä sanoi!"

"Se on oikein!" sanoi Klaus. "No, no, lähdetään sitten yhtenä, pikku Ebbe!"

Ja sitten Klaus kertoi Karenille, että samoin oli vastikään käynyt Sten Martensille. Hänenkin olisi pitänyt tilata "Danevirke" lehteä ja vielä lisäksi erota kaikista kansallisista yhdistyksistä. Mutta siinäpä nimismies oikeaan osasi, sillä pojan isä itse oli itäpreussilainen, ja itäpreussilainen suuttui silmittömästi, kun nimismies tahtoi sekaantua hänen vanhemmanoikeuteensa.

"Ja se on aivan oikein. Antakaa vain saksalaisten itsensä maistella mehua, niin saisimmepa kuulla!"

Viikko kului ja santarmi tuli taaskin vetäen taskustaan "Danevirken", ja Ebben täytyi jälleen lähteä talosta.

Seuraavana päivänä poika tuli taas takaisin.

"Kas vain!" sanoi Klaus. "Hän tulee aikaa myöten aivan villakoiran näköiseksi, samoin kuin hänen isänsäkin, kun Hänelle parta ensin kasvaa. Hän on yhtä innokas toimessaan ja yhtä kepeäjalkainen."

Mutta yhtä järkähtämättömän varmaan tuli santarmikin takaisin "Danevirke"-lehtineen ja kolmannen kerran oli Ebben lähdettävä kotiin.

Seuraavana aamuna kuuli Bodil ja Klaus liikettä ja nopeaa hengitystä, ikäänkuin joku olisi kiireesti juossut.

"Kuka se voi olla?" kysyi Bodil ihmeissänsä.

"Tietysti Ebbe", sanoi Klaus.

Niin, Ebbe se aivan oikein olikin, ja hän oli oikein juhlallisessa mielentilassa, sillä hän hyvin tiesi tulleensa tärkeäksi henkilöksi.

"No, sinäkö siinä taas olet? Niin, sinusta he eivät niin helposti urakkaa saa. Tässä pojassa vasta on ydintä!"

Ja Klaus hieroi tyytyväisenä käsiään.

Mutta Ebbelle tehtiin tervetuliaisiksi taaskin täyttä kunniaa.

Kai huusi ilosta ja koko talonväki, Karen etunenässä, tulivat häntä vastaan.

"Sikokuningaskin" heitti liean käsistään ja juoksi häntä vastaan.

"Minun pitäisi jäädä sinne missä olin", selitti Ebbe, "eikä teidän pitäisi huolia yhtään mistään, mutta minun pitäisi vain täyttää velvollisuuteni. Niin isä sanoi!"

Preussilaiset viranomaiset väsyivät vihdoin Ebbeen ja antoivat hänen jäädä paikoilleen.

Eräänä päivänä oli eläinnäyttely, ja lähitienoon maanmiehet olivat kutsuneet kaikki osanottajat sekä kuningaskunnasta että Eteläjyllannista ajoretkelle.

Matkalla oli kuljettava sen kylän läpi, joka oli lähinnä Højemarkea ja eräs nuoremmista talonomistajista sanoi:

"Kunpa silloin saisi Danebroglipun liehumaan joka ainoan talon katolle!"

"Kyllä minä siitä pidän huolta", huudahti Madsen, sillä se oli jotakin aivan häntä varten.

"Mutta Madsen, miten sinä sen asian järjestät, joutumatta itse pulaan?" kysyi Valdemar.

"Niin, sen voit jättää minun huolekseni", sanoi Madsen.

Hän oli aina varma asiastansa.

Tämä suuri päivä koitti ja Karen näki koko vaunujonon kummultansa.

Kun se oli kulkenut ohi, niin sitä seurasi vielä viimeisissä vaunuissa neljä santarmia, joiden oli määrä pitää silmällä, että kaikki kävisi hyvässä järjestyksessä.

Mutta näiden vaunujen edellä olivat tyhjät vaunut, joita Madsen ajoi.

Madsen vilkaisi Kareniin, mutta Karen ei voinut sittenkään käsittää mikä niitä vaunuja vaivasi, sillä ne vierivät ojanreunalta toiselle ja näyttivät niin ihmeen epäilyttäviltä.

Karen kohosi penkiltänsä.

Mutta mikä Madseniin meni? Joko hän oli humalassa tai hullu, tai — sinä hyvä Jumala!

"Madsen, varokaa! Muuten kaadutte ojaan!" olisi Karen tahtonut huutaa, mutta Madsen ajoi syrjään.

Hän pysähtyi äkkiä, niin että vaunut kääntyivät poikittain tielle ja salpasivat eteenpäin pääsyn, ja sitten hän asettui nukkumaan vaunujen pohjalle.

Madsen nukkui vanhurskauden unta.

Samassa hetkessä kohosi Danebroglippu joka ainoan tangon päähän, joita kylässä oli ja vaunu jono kiiti hyvää kyytiä eteenpäin antaen Madsenin nukkua teloillansa.

Riemuitsevia eläköönhuutoja kajahteli ja kaikki lapset seisoivat ovilla ja liehuttivat pieniä Danebroglippuja.

Sillä välin Madsen yhä nukkui, eivätkä santarmit päässeet minnekään. Kesti hyvän aikaa ennenkuin he saivat Madsenin hereille, ja kun he vihdoin saapuivat kylään, niin ei siellä tietenkään ollut ainoatakaan Danebroglippua näkyvissä.

Kadonneet kaikki ikäänkuin hetkellinen, mutta ihana näky!

Juhlassa jälestäpäin kohotettiin Madsenille myrskyävä eläköönhuuto.

"Sillä", sanoi vanha Frandsen, "hän oli kuitenkin yleisen hyvän vuoksi uhrannut hyvän nimensä ja raittiin miehen maineensa."

Eräs järkevä ja vakava mies Pohjoisjyllannista, joka oli mukana ajoretkellä, sanoi:

"Madsenin ei olisi pitänyt sitä tehdä. Se on vain lapsen leikkiä. Ei koskaan pidä kostaa. Madsenin olisi pitänyt seisoa sellaisen yläpuolella."

"Pitäisi sitten sanoa koirallekin, jota kiusataan ja rääkätään, että sen pitää olla siivolla eikä murista pahantekijälle", mutisi Madsen. "Sillä syy on tietysti koiran eikä pahantekijän."

"Minä puolustan Madsenia", sanoi Borris järkevälle miehelle. "Eihän siitä ollut vahinkoa ristinsielullekaan, mutta monta se on ilahduttanut. Koettaisittepa itse, te jotka viisastelette, kuukauden tai pari. Ei voi ymmärtää mitä vääryys on, ennenkuin on sitä koettanut."

Valdemar kääntyi äkkiä miehen puoleen.

"Kuulkaa! Minäpä kerron teille jotakin! Kaarle Kustaan aikana oli myös muutamia järkeviä tanskalaisia, jotka olivat siksi hyväntahtoisia tai puoleksi mielettömiä, että he puolustivat väkivallantekijää, ja sanoivat, että tanskalaiset itse olivat syypäät, koska he salaviekkaudessaan olivat ärsyttäneet häntä. Kun herttainen Kaarle Kustaa ahdisti Tanskaa, niin hän oikeudenmukaisesti vain torjui väkivaltaa. Niin, sitä he sanoivat, mutta se oli valetta! Historia voi sen todistaa. Ja kuudenkymmenenneljän jälkeen ovat ehkä jotkut sanoneet samaa ja puolustaneet Bismarckia. Mutta se on valetta! Meillä on historiallisia todisteita, että hän aikoja sitten oli tehnyt kaikki suunnitelmat ja että hän sanoi: 'Me tiedämme, ettei meillä ole oikeutta, mutta meillä on valta, ja me käytämme sitä!' Ja nyt arvelevat jotkut teistä, että syy on meissä itsessämme. Mutta sekin on valetta! Nyt te sen tiedätte!"

Pian kaikki osanottajat istuivat mukavasti juhla-aterian ääressä suuressa, valkoisessa teltassa, joka oli koristettu kukilla ja pyökinlehdillä.

Siellä pidettiin monta puhetta, siellä naurettiin ja laulettiin sydämenpohjasta, mutta preussilainen santarmi vetelehti ulkopuolella ja kadehti tanskalaisten hyvää tuulta.

Mitäpä hän nyt keksisi pilataksensa tätä juhlailoa?

Aterian jälkeen teltta tyhjennettiin. Oli jo myöhäistä. Pimeys laskeutui maahan ja tilapäiset lamput sytytettiin.

Tanssi alkoi ja Madsen johti tanssia, mutta kesäyön hämäryys pimeni pimenemistään ja lamput paloivat yhä kirkkaampina teltassa.

Mutta nyt santarmi oli keksinyt keinon ja hänelle tuli äkkiä hyvin kiire.

Madsen pysähtyi kesken polkkaa.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi hän. "Tuhat tulimmaista! Nyt hän sammuttaa lamput!"

Samassa he seisoivat kaikki pilkkosen pimeässä ja täydellinen hiljaisuus vallitsi.

"Sie waren brandfarlige" [Ne olivat tulenarkoja], kuului santarmin ääni heidän keskuudestaan.

Ensin huudettiin, sitten naurettiin riemullisesti. Madsen ei ollut hidas liikkeissään.

"Esille tulitikut!" käski hän.

Teltan ulkopuolella oli koko vallitus vaunuja ja pyöriä. Äkkiä kaikki vaunu- ja polkupyörälyhdyt olivat sytytetyt ja ne muodostivat loistavan seppeleen teltan ympärillä, ne tuikkivat kuin kiiltomadot pimeässä, ja lyhtyjen valossa tanssi jatkui aamuvalkeamaan asti.

"Kävipä se mainiosti, sillä kaikki itikat ja kärpäset pysyivät ulkopuolella. Paljon kiitoksia", sanoi Madsen.

Mutta santarmi kääntyi häneen selin ja oli vimmoissaan.

15.

Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä, Istedin[12] päivänä läksi Karen Aabenraahon ja sieltä laivalla Sonderborgiin, jossa hänen oli määrä vierailla sukulaisten luona pari päivää.

Ensi kertaa hän oli näin kauan poissa, mutta hänellä oli Kai mukanansa, ja Klaus ja Bodil olivat kotona, jotta kaikki kävi hyvin.

Pikku- ja latinakoulun oppilaiden koulusoittokunta harjoitti ulkona taivasalla ja soitti korviasärkevästi torvilla ja rummuilla: "Schleswig-Holstein meerumschlungen" ja "Olen preussilainen!"

"Nyt ne soittivat väärin", sanoi Kai, jolla oli hyvä korva. "Äiti, kuuluu aivan siltä kun kissat kotona naukuvat ja lehmät ammuvat."

Kun he läksivät laivalla Aabenraasta, niin Karen ihmetteli, miten sinne oli keräytynyt niin paljon ihmisiä, ja yhä uusia tuli alas satamaan.

Kai katseli uteliaana ja suu selällään kaikkia niitä laivoja, jotka olivat hänen ympärillään. Siellä oli paljo enemmän laivoja kuin tavallisesti.

"Kas, kas!" huusi hän äkkiä. "Tuossa on meidän lippumme! Äiti, meidän lippumme liehuu!"

Karen koetti saada häntä vaikenemaan ja katseli mastonhuippuja, ja hänen sydämensä sykki ilosta hänen rinnassansa, sillä nyt hän keksi, minne kaikkien katseet satamassa olivat suunnatut, ja miksi melkein kaikki ihmiset olivat keräytyneet paikalle.

Se oli Danebroglippu, Danebrog taivasalla, joka liehui Jumalan tuulessa, liehui itse Isted-päivän kunniaksi kolmessa laivassa, jotka lepäsivät satamassa.

"Nuo laivat ovat kuningaskunnasta", sanoi joku, joka oli läsnä.

Karen kertoi sen heti Kaille, joka seurasi toisten puhetta niin pieni kuin hän olikin.

"Jos seisoisit jonkun noiden laivojen kannella, niin olisit Tanskassa", jatkoi Karen, "eikä siellä Saksan keisari eikä saksalainen santarmi uskalla koskea Danebroglippuun."

Karen pani vaistomaisesti kätensä kunnioittavasti ristiin.

Sillä välin he kulkea tupruttivat hymyilevästä Aabenraavuonosta ulommalle. He poikkesivat Eliselundiin ja Varnaesiin ja kääntyivät vihdoin Alsin lahteen.

Kaikkialta tuli vaaleita, juhlapukuisia ihmisiä, jotka täyttivät laivan kannen ahdinkoon asti.