Part 7

"Suokoon Jumala! Suokoon Jumala! Mutta kun onnettomuus nyt kerran oli tapahtunut, niin Jumalalle kiitos sinusta, pikku lapsi! Sinä se olet isoäidin ilo ja riemu. Sinä olet viaton. Ethän sinä voinut määrätä, kuka saisi olla sinun isäsi."

Kai saattoi tuskin istua hiljaa pöydässä ja syödä kinkkua ja vihreätä kaalia, sillä alkoi jo paukkua.

Siinä oli ilotulitusta, ja jos jotakin, joka nyt kerran kuuluu uudenvuoden paukkeesen, mutta parhaat kaikista olivat uudenvuoden "ruukut",[11] sillä silloin lapset lauloivat ulkopuolella:

"Avaa ovi, neito nuori, ruukku sisään käy!"

"Kas tuossa! Se oli hyvä! — Tuossa toinen! Ja vielä toinen! Vieläkin parempi!" huusi Kai, piteli sormeaan ilmassa ja katseli ympärilleen loistavin silmin — pelokkaana ja kuitenkin huvitettuna.

Mutta rouva Grunnet nosti Kain syliinsä ja kertoi miten joulua oli vietetty kaksikymmentäneljä vuotta sitten.

Ei ainoastaan kaikkia työkaluja vaan aura ennen kaikkea oli tuotava sisään, ennenkuin kirkonkellojen ääni ilmoitti pyhän alkaneen, sillä muuten Jerusalemin suutari istahtaisi sille levähtämään kesken vaellustansa, jos hän jouluiltana sattuisi kulkemaan seudun läpi. Mutta vieläkin vanhempina aikoina ei saatu kehrätä eikä tehdä mitään muutakaan jouluaikana. Kerrottiin, että eräs vaimo kerran hyvin kauan aikaa sitten oli rohjennut ottaa rukkinsa esille eräänä jouluiltana, mutta seuraavana jouluaattona hän oli kuollut, ja silloin hän tuli raappimaan ikkunaruutuja verisillä käsillään ja valitti: 'Tästä näette, mitä minä sillä voitin, kun pyhänä jouluaattona kehräsin.'

"Onko se totta?" kysyi Kai.

"Niin, se on totta, että siihen aikaan sellaista uskottiin", vastasi isoäiti, "mutta nykyään ollaan viisaammat."

Väentuvassa istui sillä välin eräs palvelustytöistä laulamassa ja hänen mielestänsä piti laulaa jotakin oikein kaunista, ja siksi hän lauloi:

"Älä pelkää lauma piskuinen."

Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä pappi ajoi ohitse; tämä pysähtyi ja kolkutti piiskan varrella ruutuun.

Palvelustyttö hypähti kirkuen pystyyn.

"Te ei saa laula tuo kiihoittava laulu", huusi pappi vihoissaan ja ajoi edelleen.

Tuo pappi oli todellakin niitä "Jumalan palvelijoita", jotka sanoivat Kristuksesta "että hän puhuu saksaa, tahtoo saksaksi, tuntee saksaksi, ajattelee saksaksi ja uskoo saksaksi", ja jotka sanoivat, että "saksalaisesta olemuksesta me tahdomme luoda itsellemme saksalaisen Kristuksen ja saksalaisen Jumalan." [Ote saksalaisesta aikakauskirjasta "Die christliche Welt" 1901.]

Onneksi hänelle, sillä niitä pappeja, jotka eivät olleet innokkaita saksalaistuttajia, vihattiin ja vainottiin.

Siihen aikaan pantiin alkuun kurinpitotutkimus muutamia yksityisiä vastaan ja he saivat kovat nuhteet, syystä "etteivät he edistäneet isänmaallista politiikkaa."

Ensi kertaa Kai sai olla valveilla vuoden vaihteessa.

Kello alkoi lyödä kaksitoista.

Uusi vuosisata oli astunut kynnyksen yli.

"Jumalan nimeen!" sanoi rouva Grunnet ja nousi ylös, ikäänkuin ottaakseen sitä vastaan.

"Mitähän se tuonee Eteläjyllannille?" sanoi Karen.

"Kaikki on Jumalan kädessä."

Rouva Grunnet otti Kain syliinsä, pani hänen pienet kätensä ristiin omien käsiensä lomaan ja sanoi vapisevalla äänellä:

"Sano nyt pikku Kai, niinkuin isoäiti sanoo: Jumala varjelkoon tanskalaista kansaamme!"

Yö vaipui yhä synkempänä yli maan, joka silmäili ylös tähtiin monine loistavine ikkunoineen, lyhtyineen ja majakkatulineen.

Saksalaistuttamiskourat, pikkuradat, heittelehtivät sinne ja tänne monissa päättömissä mutkissa ja kaarteissa, — luulisipa melkein vain sen vuoksi, että tie venyisi niin pitkäksi kuin mahdollista.

Ne koettivat kaartaa maata, ne ajelehtivat yltympäri silmät hehkuvina, hyökkäsivät pahaa tarkoittaen nuolen nopeudella eteenpäin, pujottelivat esiin ja vetivät perässään niinkuin mitkäkin matelijat loistavaa, monijäsenistä ruumista.

Minne ratoja rakennettiin, sinne ilmestyi saksalaisia työmiehiä, minne saksalaisia työmiehiä saapui, sinne ilmestyi krouveja. Se oli selvä asia.

Mutta tähdet kulkivat alati omia ratojaan kaikkien yläpuolella, ja vuosi alkoi taas omaa kierrettään samoinkuin vuosisatakin.

Kultavirta Berlinistä tulvaili maahan saksalaistuttamisasian hyväksi, ja tanskalainen nainen kirjoitti ensimäisen kirjoituksensa "Danevirke" lehteen helmikuun toisena päivänä..

Theodor Brix nimittää häntä ja hänen toimintaansa yleensä "alhaisimmaksi vihollisen puolelle pakenemiseksi." ["Nordschleswig und die Selbsterniedrigung Deutschlands."]

Kaikkialta kuului suuttumuksen huuto:

"Kuinka nainen saattoi tehdä sellaista! Kuinka nainen saattoi sitä tehdä!"

Naiset häpesivät sukupuolensa puolesta ja he kiittivät vain Jumalaa siitä, ettei tuo nainen ollut eteläjuutilainen.

Santarmit kulkivat pitkin teitä tuo lehti kädessä, jota ennen oli pidetty niin suuressa kunniassa, mutta jota kaikki nyt halveksivat.

He kuljettivat sitä pihoille, he veivät sen sisään taloihin. Sitä oli väkisin tyrkytettävä ihmisille, samapa se huolivatko he siitä vai ei. Aivan kuin myrkkyä olivat sen sanat salaisesti tungettavat eteläjuutilaisten mieliin. Danevirke-nimen peitossa olivat saksalaiset ja muutamat harvat vihollisen puolelle siirtyneet henkilöt väijyksissä.

Mutta ei kukaan, jota ei kova hätä pakoittanut, tahtonut saada tätä ratisevaa lehteä taloonsa. Sille käännetriin selkää ja suljettiin siltä ovi.

Borriskin kohtasi sen kerran tiellä.

"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän.

Winberg sen hänelle ojensi.

Winberg oli tosin Karenin kaukainen sukulainen, mutta epäluotettava tanskalainen mies.

Hän oli yksi pelkureita

Borris repi lehden kahtia ja polki sen lokaan.

"Vai sinäkin, Winberg?" sanoi Borris. "Kuulehan! Minä tahdon sanoa sinulle jotakin. Me emme tahdo kaupustella kansalaisoikeuksiamme. Me emme tahdo tehdä itseämme vikapäiksi halpamaiseen itsemmetuhoamiseen. Jos annamme saksalaisille pikkusormemme, niin he pian ottavat koko kätemme. Ja sitten saamme heidän halveksumisensa kaupan päällisiksi. Sano terveiset ystävillesi, saksalaisille, että me, eteläjuutilaiset, emme suostu välipuheihin!"

"Ei, ei", mutisi Winberg, "siksipä ei olekkaan huonompia valtioviisaita kuin me."

Borris pysähtyi.

"Minä sanon sinulle jotakin", sanoi hän. "Kun viimeksi olin nimismiehen luona, niin kohtasin etehisessä useita, jotka olivat ilmoittaneet luopuvansa tanskalaisista yhdistyksistä saadakseen palvelukseensa renkiä. He pelkäsivät samoinkuin sinäkin, Winberg."

"Hm!" sanoi Winberg.

"Mutta tiedätkös mitä nimismies sanoi, kun hän seurasi minua sivuhuoneesen?"

"En", vastasi Winberg.

"Niin, hän sanoi: 'Es sind lauter Lumpen!' [Ne ovat kaikki roskaväkeä.] Niin, minä en sitä sanonut, Winberg, vaan preussilainen nimismies."

"Winbergillä on saksalainen omatunto tanskalaisessa ruumiissa!" naureskeli Madsen, joka astui ohi.

Mutta seuraavana päivänä sattui haudankaivaja Madsenille samalla tiellä jotakin muuta hauskempaa.

Hän ajoi aika ravia ja huomasi tiellä pienen pojan, joka käveli kantaen koria, ja se oli yhtä suuri kuin poika itsekin ja näytti aivan lintuhäkiltä.

Hän oli pistänyt päänsä koriin.

Madsen pysähdytti hevosen päästessään hänen kohdallensa.

"Minnekä sinä menet?"

"Frandsenin krouville", kuului vastaus korin sisästä.

"Hyppääppäs kärryihin, niin saat ajaa sen matkan."

Sitä ei tarvinnut sanoa kahdesti Ebbe Keldetille, sillä hän se oli. Hän heitti korin vaunuihin ja hyppäsi itse perässä.

"Paljon kiitoksia", sanoi poika.

"No! Kuinka vanha sinä olet?"

"Kymmenen vuotta."

"Sittenhän sinä olet aikoja sitten koulupoika. Onko hauska käydä koulua?"

"No! Täytyyhän sitä oppia; sen isä sanoi."

"Hauska kuulla", vastasi Madsen, joka tahtoi panna häntä koetteelle, "sillä minä olen saksalainen."

"Seis!" huusi Ebbe, jolle äkkiä tuli kova kiire. "Minä tahdon mennä pois! Minä tahdon mennä pois! Minä tahdon pois!"

"Mutta mikä sinulle tuli, poika?"

"Ei, minä en tahdo ajaa kauemmin!" huusi Ebbe ja hänen kasvonsa tulivat punaisiksi ponnistuksesta, yrittäessään tavoittaa koriansa.

"Ei, minä en tahdo ajaa kauemmaksi! Minä en tahdo ajaa kauemmaksi!"

Ja Ebbe heitti korin tielle ja hyppäsi alas, ennenkuin Madsen ehti pysähdyttää hevosta. Hänellä oli kova kiire päästä pois niistä vaunuista.

Mutta Madsen katsahti taaksensa ja hänen silmäänsä osui lapsen salamoivat katseet.

Hän oli pistänyt päänsä uudelleen lintuhäkkiin ja Madsenista näytti, ikäänkuin linnun vilkkaat, kiiluvat silmät olisivat tähystelleet häntä korin lomien välistä.

"Minä voin lyödä vetoa kymmenestä markasta, että tuo oli vanhan Keldetin poika", naureskeli hän tyytyväisenä. "Sama huimapää kuin isäkin!"

Hän katsoi taaskin poikaan ja heilahutti piiskaansa, niin että se läimähti.

"Sellainen poika! Sellainen poika! Siinä hän rehkii korineen eteenpäin koko pitkän matkan tuossa loassa! Niin, kun meillä on tuollainen sotajoukko takanamme, niin me, eteläjuutilaiset, voimme huoleti odottaa tulevia aikoja!"

11.

"Kun musta haikara näyttäytyy keväällä, niin tulee takatalvi. Jos se on valkoinen ja puhdas, niin se ennustaa kuivaa kesää, mutta jos se on likainen ja pörröinen, niin tulee märkä kesä", sanoo eteläjuutilainen.

Mutta Klaus tiesi vieläkin tarkemmin, sillä hän sanoi:

"Jos samalla kertaa näkee haikaran lentävän, kuulee hyypän huutavan ja auran vakoja uurtavan, niin ennen vuoden umpeen menoa on pakko muuttaa toiselle seudulle."

"Älä turhia puhu, sinä onnettomuutta ennustava lintu", sanoi Bodil. "Hankippa minulle tässä vielä sadetta huomiseksi, parhaiksi vaatteen pesulle."

"Ei, ei, se on mahdotonta", vakuutti Klaus.

"Herra pitää kaikesta parasta huolta, mut satamaan hän ei saa, kun tuulee luoteen puolta!"

Ja lausuttuaan tämän epäluottamuslauseen jumalallisten voimien vallasta, hän läksi. Sillä hänen piti mennä kertomaan Karenille, mitä hän oli kuullut Aabenraassa, ja mitä hän oli lehdestä lukenut.

"Niinpä niin, pikku rouva, v. Köllerin täytyy alistua ja keskeyttää hiukan palvelusväen karkoitusta, sillä nyt meillä ei ole työväkeä, ja siitä saksalaiset saavat kärsiä yhtä paljon kuin mekin, ja siitäkös huuto nousee. Ei, sanovat saksalaiset, me tahdomme, tuhat tulimmaista, saada tanskalaisen palvelusväkemme takaisin, sillä matka edes ja takaisin on yhtä pitkä, ja aina on pidettävä hirveätä melua tyhjästä, ja nyt Tonderin pormestari on selittänyt, — niin, sen hän todellakin on tehnyt! - että ensi markkinoilla on siitä ilmoitettava useissa Pohjoisjyllannin lehdissä, koska ilmoitus Riben piirilehdessä ei ollut vedellyt. Niin, kostoksi tanskalainen palvelusväki on käynyt kalliiksi! Eikö viime vuonna karkoitettu Borrisgaardistakin palvelusväkeä, kun Borris ei tehnyt ostoksiaan saksalaiselta leipurilta? Mikä saksalainen osaa leipoa ruisleipää?"

Klaus löi kädellään polveensa ja nauroi, niin että hän aivan kaakotti.

"Niin, nyt on lasten vuoro!" jatkoi hän ja pyöritti hattua käsissään. "Sillä Ebbesenin hakemus hyljättiin tänä vuonna, kun hän pyysi pikku Svenille vapautusta kesäkoulusta, koska poika jälleen olisi saanut kesäksi paikan Borrisgaardissa. Sen sijaan hän saa vapautusta mielihyvällä, jos hän menee kotisaksalaisen luo palvelukseen. Niin, voisihan Borriskin saada hänet, jos hän eroaisi tanskalaisista yhdistyksistä, ja samantapaisia ilmoituksia lähetetään nyt kaikille tanskalaismielisille."

"Ja ovatko he kaikki vastanneet?"

Klaus seisoi suu selällään.

"Ei tietenkään! Tuhat tulimmaisinta — ei! Eiväthän he kaikeksi onneksi ole niin silmittömän hulluja, etteivät he kieltäytyisi yhtenä miehenä!"

"Kas vaan, Klaus!" sanoi Karen. "Kas vaan!"

Karenilta pääsi hiljainen nauru, — sitä sydämellisempi se oli, mitä hiljaisempi.

Huhtikuun toisena päivänä olikin sitte "väenmarkkinat" Tonderissä vain sitä varten, että saataisiin palvelusväkeä Tanskasta Eteläjyllantiin.

Sinne ei ollut saapunut ainoatakaan tyttöä ja ainoastaan kymmenen miestä. Saksalaiset tappelivat niistä ja miehet kohottivat hintoja. He vaativat neljäsataa, jopa neljäsataaviisikymmentä markkaa palkkaa.

"Voihan tuo olla, tavara on kallistunut!" sanoivat he nauraen. "Täällähän kiistellään meistä!"

"He ovat vähällä joutua toistensa tukkaan ja repiä käsivarret sijoiltaan!"

Samaan aikaan maaneuvokset boikottasivat kaikkia tanskalaisia krouveja.

Mutta tuskinpa he olivat edeltäpäin osanneet odottaa sitä arvokasta vastausta, jonka väestö heille antoi:

"Kesän kuluessa tulee rakennettavaksi kuusi uutta kokoushuonetta eri pitäjissä!"

Se tapahtuikin. Ja suurvaltaa kohtasi toinen tappio toisensa jälkeen pienen, urhoollisen joukon puolelta, joka oli saanut maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen varjella kansojen itsemääräysoikeutta.

v. Köllerin pakkopolitikka epäonnistui. Poliisien uhkaukset koettaessaan saada ihmisiä luopumaan kansallisista yhdistyksistä vaikuttivat vain sen, että jäsenluku kohosi ja että rahalahjoja tulvaili yhdistyksien kassoihin.

Eteläjyllannin sanomalehtien toimittajat olivat vankeudessa tai olivat joutua vankeuteen, mutta mitäpä se auttoi, kun tilaajamäärä kohosi?

Kirkko oli kuitenkin se paikka missä kauimmin siedettiin tuota vainottua tanskan kieltä. Vieläkin pidetään tanskalaista jumalanpalvelusta noin sadassa eri pitäjässä.

Mutta mitä se merkitsee verrattuna kaikkiin muihin pitäjiin? Ja yhäti vain taannutaan. Taannutaan aivan auttamattomasti!

143,000 ihmisestä puhuu 8000 saksaa, mutta jos siitä vähennetään kaikki saksalaiset virka- ja toimimiehet ja kaikki Saksasta muuttaneet, niin tuskin jää 1,700 saksaa puhuvaa henkeä jäljelle.

Ladelundista, etelä-Tonderin provastikunnassa ja noin tusinasta muista pitäjistä on tanskalainen jumalanpalvelus hävitetty kokonaan, syystä että sinne on siirtynyt kymmenen, sanoo kymmenen saksalaista.

"Niin, niin, kun pappi tyytyy puhumaan kymmenelle ihmiselle, jotka istuvat niin harvassa, että saisivat huutaa toisilleen tyhjässä kirkossa, niin se on hänen asiansa", sanoi Madsen.

Eteläjuutilaiset alkoivat jo vuosia sitten perustaa vapaaseurakuntia ja muutamia vuosia myöhemmin rakentaa vapaaseurakunnan kirkkoja. Siihen asti he olivat pitäneet jumalanpalvelusta muissa huoneustoissa, yksinpä ravintoloissakin.

Kun Bovlundin soma kirkko oli valmis (sittemmin kävi aivan samoin Haderslevin kirkon!), niin virtasi sinne joka taholta seurakuntalaisia, pyhävaatteissa ja juhlatunnelman vallassa, tanskalaiset virsikirjat kainaloissa.

Miten hauskaa olikaan nähdä teitä, jotka olivat aivan mustanaan, niin paljon ihmisiä niillä vilisi!

He nyökkäsivät ilosta säteilevinä toisillensa.

"Se on meidän kirkkomme! Se on meidän kirkkomme! Me olemme itse sen pystyttäneet Jumalan kunniaksi."

Pianpa kirkko tuli täyteen hartaita, syvästi liikutettuja ja kiitollisia ihmisiä. Kiitollisia, syystä että he pitkän odotusajan kuluttua olivat päässeet herroiksi omaan kirkkoonsa.

Aurinko loisti kaikkien kumartuneiden päiden yli ja kaikki silmät olivat kyyneltyneet.

Mitä Jumalan sana onkaan äidinkielellä lausuttuna! Miten sitä sanaa voi näännyksiin asti janota! Kun sitä tarjotaan vieraalla kielellä, jota ei ymmärrä, tai ainoastaan vaivoin ymmärtää, niin tuntuu siltä kuin saisi kiviä leivän asemesta.

Ja nyt pappi seisoi alttarilla. — -— —

Mutta aivan samana päivänä ja aivan samaan aikaan ajoi saksalainen pappi erääsen kirkkoon niistä monista pitäjistä, joissa tanskan kieli oli Jumalan huoneesta karkoitettu.

Tämä oli ensimäinen sunnuntai väkivallantekojen jälkeen ja täynnä "pyhää" intoa ja luottamusta "hyvään" tulokseen pappi siis ajoi kirkkoon.

Hän katsoi ihmeissään ympärilleen.

"Ei ainoatakaan ihmistä! Ei teillä eikä poluilla! Niin hiljaista, kuin maa olisi ollut noiduttu ja uinunut lumottua unta!"

Hän ajoi edelleen ja monta ihmeellistä ajatusta heräsi hänen mielessänsä.

"Ei ainoatakaan ihmistä! Mitä se merkitsee? Olisiko kelloni epäkunnossa?"

Hän rupesi niin kovasti kiirehtimään, ettei hän malttanut sitä edes tarkastella.

"Minun täytyy kiirehtiä. Täytyypä minun oikein kiirehtiä! Olisinko nukkunut liian kauan? Eihän sitä koskaan ennen ole minulle tapahtunut! Aja kovemmin, ajuri, aja kovemmin!"

Ajuri nykäsi ohjaksia ja hevoset juoksivat aika kyytiä eteenpäin, mutta hiljaisuutta kesti vain papin lähestyessä yhä likemmäksi.

"Kuuletko kellojen soittoa?" kysyi pappi, joka hermostuneen levottomuuden valtaamana seisoi pystyssä vaunuissa. "Olisiko haudankaivaja unohtanut velvollisuutensa?"

Ei, kellot tekivät tehtävänsä. Hän saattoi jo kaukaa nähdä, miten innokkaasti kellon kieli häilyi edes-takaisin.

Hän tuli kirkolle, — ei ainoatakaan ihmistä!

"Mitä ihmettä! Olisiko jo niin myöhäistä, että he istuisivat kaikki sisällä odottamassa minua?"

Kellot vaikenivat.

Ei, kirkko oli tyhjä, — ei ainoatakaan ihmistä! Tyhjät tuolirivit ällistelivät epätoivoisina häneen.

"Um Gottes Willen!" [Jumalan tähden!] huusi pappi ja katseli ympärilleen. "Wo sind die Menschen?" [Missä ihmiset ovat?]

Niin — missä ihmiset olivat?

"No, tämäpä käy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi", ajatteli hän taas. "Olisivatko he kaikki nukkuneet liian kauan? Luulenpa melkein, että heillä on tänään tanskalainen unikeonpäivä. Soittakaa uudestaan, Gredsted."

"Niin, kyllä minä soitan. Ei siitä pidä puutetta oleman", vastasi Gredsted levollisesti ja kiipesi torniin.

Ja kirkonkellot soivat parhaansa mukaan, saksalaisen papin seisoessa alttarilla ja odottaessa suuressa preussilaisessa viisaudessansa ihmisiä, jotka eivät tahtoneet tulla. He istuivat kotonansa ja lukivat vanhoja tanskalaisia postillojansa. Niitä he ainakin ymmärsivät.

"Suokoon Jumala, että kirkkotie pysyisi edelleen yhtä autiona kuin nytkin!" ajatteli Gredsted ja soitti: "Pysykää kotona! Pysykää kotona -joka ainoa sielu! Älkää tulko! — Älkää tulko!"

Kellot soittivat siten tyhjässä kirkossa, niin että ne suorastaan paukuttivat tuomiopäivän-lyöntejään papin omaan päähän.

"Katsokaa taas alas tielle!" huusi hän ylös tapuliin.

"Ei, ei ole ainoatakaan sielua!" vastasi haudankaivaja.

Ja kellot, jotka niin monien vuosisatojen kuluessa olivat keränneet seurakuntalaisia pääalttarin ympärille, kutsuivat tällä kertaa nyt turhaan.

Ei kukaan seurannut heidän kutsuansa. ‒ ‒ ‒

Mutta kun tanskalainen pappi samaan aikaan seisoi alttarin edessä monen peninkulman päässä vapaaseurakunnan kirkossa Bovlundissa, missä aurinko valaisi kumartuneita päitä, ja kaikkien silmät olivat kyynelissä, niin tuli preussilainen ratsastava santarmi äkkiä häiritsemään kirkon rauhaa.

Kalisevin miekoin ja kilisevin kannuksin hän astui kuorin läpi.

Hän nousi alttarin portaallekin ja kielsi Preussin kuninkaan nimessä, ettei Jumalan sanaa saisi tässä huoneessa saarnata.

Saksalaiset sanat sähisivät kirkon halki. Sähisevä ääni tunkeutui joka paikkaan, se tunkeutui kaikkiin sydämiin, missä hyviä tunteita vallitsi ja myrkytti ne.

Pian sen jälkeen oli kirkko tyhjänä ja kirkko suljettiin.

Vapaaseurakunnan kirkot Bovlundissa ja Haderslevissä olivat useita vuosia suljettuina.

Alemmat virkamiehet kielsivät eteläjuutilaisia käyttämästä niitä.

Eteläjuutilaiset valittivat heti, mutta asiaa viivytettiin.

Korkein tuomioistuin julisti tietysti, että kielto oli laiton, syystä ettei asianomaisilla virkamiehillä ollut oikeutta sitä säätää.

Vapaaseurakunnat aikoivat silloin ruveta käyttämään kirkkojansa, mutta sitten tuli toinen virkamies, joka taaskin antoi kiellon.

"Heitä oli kiusoitettava! Heitä oli kiusoitettava!" sanoivat saksalaiset, ja sitten oli aloitettava taas alusta.

Kaksi kertaa kirkkoasia oli ollut esillä ylituomioistuimen edessä Berlinissä, ja nyt kolmannella kerralla eteläjuutilaiset vihdoin saivat luvan käyttää niitä kirkkoja, jotka he itse olivat rakentaneet omilla varoillansa.

Yhdentenätoista päivänä toukokuuta 1900 kirkkoasia voitettiin!

Ja silloin levisi hiljainen riemu yli koko kovasti koetellun maan!

Karen, joka oli istutuspuuhassa puutarhassansa, ei voinut käsittää, mitä kiireellistä asiaa rouva Grunnetilla ja rouva Borriksella saattoi olla, kun he tulivat yhdessä melkein juoksujalkaa vainioiden poikki.

Puutarha-aidan yli hän saattoi nähdä heidän harsojensa ja huiviensa liehuvan heidän ympärillään raikkaassa tuulenhengessä.

"Mitähän se lienee? Mitähän se lienee?" ajatteli Karen, laskiessaan puutarhasakset käsistään ja mennessään heitä vastaan.

Kun he huomasivat hänet, niin he heiluttivat heti nenäliinojansa hänelle osoitteeksi, että heillä oli hyviä sanomia.

Rouva Borris sai ensin henkeään vedetyksi ja nojautui aitausta vasten.

"Kirkkoasia on voitettu!" sanoi hän. "Voi Karen, siitä vasta on lohdutusta ja iloa!"

"Niin, niin", vastasi Karen. "Kun jaksetaan vain kestää —!"

"Niin", puuttui rouva Grunnet puheesen. "Ei se koske ainoastaan Bovlundia ja Haderslevia, vaan muitakin paikkakuntia, joissa myöskin kirkkoja tulee rakennettavaksi. Minä näen jo toisiakin huippuja kohoavan. Se voi meilläkin tapahtua."

"Tiedätkö sinä jotakin, äiti?" kysyi Karen.

"En", — vastasi rouva Grunnet vältellen, — "eihän täällä Eteläjyllannissa koskaan voi tietää, mikä rajuilma on tulossa."

Ukkosen jyrinä tulikin pikemmin, kuin mitä olisi voinut aavistaa. Jo neljän päivän kuluttua saivat he tietää, että heidänkin pitäjästään hävitettäisiin tanskalainen jumalanpalvelus.

Itse asiassa heillä oli vain neljä kertaa vuodessa tanskalainen jumalanpalvelus, mutta sekin oli poistettava.

Valdemar ei ollut niinä päivinä kotona, -hän oli lähtenyt pohjoiseen päin Gustav Johansenin vaalikokoukseen toukokuun kuudentena päivänä Kristiansfeldin seuduille, siihen merkilliseen kokoukseen, joka saksalaisten ansiosta tuli kuuluisammaksi kuin mikään muu.

Ja koska Valdemar oli jo ruvennut saamaan johtajan aseman pitäjän asukkaitten keskuudessa, niin he odottivat, kunnes hän palaisi kotiin.

12.

He seisoivat kaikki tanskalaisten kokoushuoneen "Frej'n" edustalla Tyrstrupissa, eivätkä voineet päästä sisään.

Sinne oli keräytynyt kolmesataa henkeä, ja kaikki olivat preussilaisia kansalaisia.

"Mikäs on esteenä?" kysyi Borris.

"Niin, kaikki ovet ovat lukossa", vastattiin siihen. "Ettekö näe? Kaikilla ovilla koreilee nimismies Valentinerin virkasinetti."

Gustav Johansen ajoi herra Valentinerin luo.

"Koska minä preussilaisena valtiopäivämiehenä olen vuokrannut salin, niin minä vaadin, että se myös avataan."

"Ei, minä en avaa sitä."

Ja silleen se jäi.

Sitten lähdettiin ajaen, jalkaisin ja polkupyörillä herra Finnemannin talolle Taarningiin, mutta sielläkään ei saatu kokousta pitää.

Santarmit tulivat sanomaan, että huoneustot siellä eivät olleet 'määräyksenmukaiset'. "Suuresta salista puuttui hätäovi."

Ja kun vihdoin Haderslevista saapui itse santarmipäällikkö, niin hän hajoitti kokouksen ja käski jokaisen heti lähtemään Taarningista.

Muuta neuvoa ei sitten ollut, kuin että vaalimiesten ja valtiopäivämiehen oli pakko lähteä läheisen rajan toiselle puolelle Frederikshojin krouviin kuningaskuntaan.

Se oli varsin omituinen meno.

Valdemar ja muutamat muut kiiruhtivat edeltäpäin polkupyörillä, ja nostivat tervetuliaisiksi Danebroglipun liehumaan.

"Täältä tulee kokonainen siirtolaisjoukko", sanoivat he nauraen. "Meidät on potkittu pois Eteläjyllannista."

Huone oli ahdinkoon asti täynnä ja tunnelma, joka kohosi myrskyisenä Gustav Johansenia kohtaan, oli voimakas ja valtava — hän tuskin sai sananvuoroa.

Mutta vaikka he olivat päässeet tyyssijaan Tanskan puolelle, niin ei Gustav Johansen sallinut sittenkään, että he olisivat sanoneet tai laulaneet mitään sellaista, jota ei olisi voitu sanoa tai laulaa rajapyykkien eteläpuolellakin.

"No, oletko kuullut, että tekin kadotatte nyt tanskalaisen jumalanpalveluksenne?" sanoi Eskild yhteisen aterian jälkeen.

"Mitä ihmettä?" kysyi Valdemar.

"Niin, Jens Stiger Vigumista sen kertoi. Mutta nythän voit matkustaa kotiin ja ottaa asiasta selkoa."

"Niin, sittenpä lähdenkin matkaan!" sanoi Borris.

Ja hän läksi, mutta mitä lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä enemmän väkeä hän näki koossa keskustelemassa talojen edustalla, ja sitä useampia työmiehiä, jotka heittivät työkalut käsistään ja kiiruhtivat pelloiltaan tielle, saadakseen tarkempia tietoja ohikulkevilta.

Joka paikassa minne hän tuli, vallitsi suuri mielten kiihko.

"Mikä on hätänä?" kysyi Valdemar levollisesti ja pidätti kiihkeää hevostansa. "Antakaas kuulla."