Part 6

Eikö saksalaistuttamispaholainen ollut muuttanut jo Asserballeskovin Altzerfolligholziksi ja Faarhusin Schafhausiksi? Eikö itse tohtori Hahn ollut samantapaisessa nimijutussa julistanut tuomionansa: "Jos oli luvallista antaa kaupungeille tanskalaisia nimiä (tanskalaisella alueella!), niin yhtä hyvin oli täällä asuvalla venäläisellä tai kreikkalaisella oikeus nimittää täkäläisiä kaupunkeja omalla kielellään, joiden kirjainmerkkejä ei kukaan täällä tunne" (!!).

Valdemar kohotti vain olkapäitänsä, ja santarmi, jota hänen levollisuutensa hämmästytti, unohti puolestaan paljastaa miekkansa preussiläisyyden kunniaksi.

Seuraavan talon, johon hän saapui, oli eräs maahanmuuttanut saksalainen vastikään ostanut.

Ohiajaessansa hän kuuli kovaäänistä puhetta ja saksalaisia kirouksia, jotka näyttivät lähtevän hurjistuneen ihmisen suusta.

Keskellä pihamaata seisoi saksalainen vihan vimmoissaan ja kohotti ratsastuspiiskaansa, iskeäkseen sillä eteläjuutilaista tallirenkiä.

Vihainen huuto kajahti ja tallirenki karkasi hänen päälleen lyöden ratsastuspiiskan hänen kädestänsä.

"Verdammter Kerl!" [Kirottu mies!] huusi saksalainen, ja kun hän huomasi Borriksen ja Madsenin, jotka olivat pysähtyneet keskelle tietä, niin hän huusi vihasta kuohuen:

"Kann man sich doch nicht selbst Recht in diesem Lande verschaffen?" [Eikö voi hankkia itselleen oikeutta tässä maassa?]

"Ei, se ei käy päinsä tässä maassa!" huusi Valdemar. "Eteläjuutilaiset eivät salli piiskata itseänsä. Sitä te voitte tarjota vain maanmiehillenne."

"Unsinn! Unsinn!" [Hullutusta!] huusi saksalainen poisvierivien vaunujen jälkeen.

"Olipa sekin germani!" sanoi Madsen. "No niin, hän on varmaan aivan vastikään tullut tänne. Ei kestä kauan ennenkuin hän osaa tanskaa, muuten hän ei voi puhua yhdenkään ristinsielun kanssa."

Kotimatkalla he ajoivat kappaleen matkaa vanhaa historiallista härkätietä.[9]

Madsen näki hengessään kaikki ne lukemattomat laumat, jotka vuosisatojen kuluessa olivat vaeltaneet tätä tietä myöten Pohjoisjyllannista etelään.

Hän oli näkevinänsä kaikki nuo tuhannet ja jälleen tuhannet sarvipäät elukat, sillä Madsenilla oli vilkas mielikuvitus, ja hän kuuli karjan mylvintää ja kaupittelijoiden äänekkäitä piiskanläimäyksiä, kun ne iskivät karvaisiin selkiin.

"Ihmiset sanovat, ettet sinä ole yhtä antelias kuin isäsi", sanoi Madsen äkkiä vilkuttaen omituisesti silmiään. "He sanovat, että sinä olet kitsas, Borris."

"Sanovatko ihmiset sitä? No, sano sinä heille, että he pakisevat sen mukaan kuin heillä on järkeä. Rahoilla on nykyään hyvä menekki Eteläjyllannissa. Kyllä minä tiedän, kelle minä säästän."

"Kyllä minäkin sen tiedän", mutisi Madsen.

Valdemar vajosi jälleen niihin mietteihin, jotka aika ajoin valtasivat hänen mielensä, kävipä hän auran kurjessa tai istui laskujensa ääressä, antaessaan kynänsä levätä.

"Kuinka nainen voi tulla uskottomaksi ensi rakkaudellansa, hetkeksi heittäytyä toiselle, mennä naimisiin tämän kanssa ja tulla hänen lapsensa äidiksi ja taaskin palata takaisin ensimäiseen rakkauteensa?"

Sillä siten se kai oli, koska hän itse oli sen sanonut. Luonnollisempaa ja uskottavampaahan olisi ollut, jollei hän alkujaan olisi hänestä välittänyt.

Tämän kysymyksen ympärillä kaikki hänen ajatuksensa kiertelivät.

Hän kiersi ja kaarsi sitä joka puolelta. Se oli ikäänkuin kuollut kohta, josta hän ei koskaan voinut saada selkoa. Hän ei ymmärtänyt naisia.

Mutta hän palasi alituisesti takaisin tähän lähtökohtaan.

"Minä halveksisin sitä miestä, joka lopulta ottaisi vastaan sellaisen rakkauden! Hän ei ainakaan ansaitsisi parempaa kohtaloa."

Ja jos sellainen mies antautuisi himojensa valtaan ja antaisi halujensa yllättää itsensä, niin hän halveksisi sitä miestä niin syvästi, että hän mielestänsä voisi polkea hänet jalkojensa alle. Mies möisi itsensä ja ostaisi naisen.

Eikö hän nuorena miehenä arassa ujoudessansa ollut pitänyt tuota kaikkia aisoissa, jotta hän ei pelästyttäisi tyttöä, ja ehkäpä hän juuri sen vuoksi ei voinut voittaa häntä, vaan toinen, rohkeampi ja röyhkeämpi oli hänet ottanut!

Vaan nyt!

Hän halveksi tuota naista noiden äkillisten vaihdosten vuoksi — myös tuon viimeisen vuoksi.

Hän mielestään olisi miltei vähemmän häntä halveksinut, jollei hän olisi tehnyt hänelle tuota tunnustusta.

Mutta nämä olivat ilkeitä ajatuksia, pahoja ajatuksia! Parempina hetkinään hän katui niitä ja myönsi, että Karen oli käyttäytynyt jalosti, niinkuin harvat muut naiset olisivat tehneet, ja että hän itse oli kurja mies, jolle tätä jaloutta oli tuhlattu.

Ei, hän ei tahtonut nähdä Karenia!

Miksikäpä hän pakotta antaisi verensä kuohua kuin hirmumyrskyn, joka saattoi hänen päänsä pyörälle?

Ja poikaa, jonka holhoojaksi hän vasten tahtoansa oli tullut, — hän tuskin kärsi mainittavan! Ruprecht Jürgensin lihaa ja verta!

Siinäpä se oli! Suunnaton, katkera mustasukkaisuus muuttui sellaisina hetkinä vihaksi.

Uskottomuutta hän ei koskaan voinut antaa anteeksi! Hän ei ollut niitä, jotka tyytyivät armoon.

Eikö hän avoimin sylin ja sykkivin sydämin ollut valmis ottamaan häntä vastaan ja sulkemaan hänet syliinsä, josta hän ei koskaan olisi häntä hellittänyt, ja eikö Karen ollut kääntänyt hänelle selkäänsä ja heittäytynyt toisen miehen syliin, ja pitäisikö hänen muka nyt tyytyä leskeen?

Silloin hänen päähänsä juolahti:

"Mitähän Madsen sanoisi, jos hän aavistaisi, mitä minä nyt tässä istuessani mietin? Hän nauraisi minulle. 'Mikä kurjan surkea mies sinä olet! Pojan nulikka, etkä täysi-ikäinen mies. Antaa tuollaisen rakkauden mennä luotaan, kun sen voi saada käsiinsä, vain senvuoksi että toinen — — tuhmuutta! Sinä olet kuumehoureinen uneksija, etkä kelpaa tätä maailmaa varten! — Sinun täytyy vähentää vaatimuksesi! Tee sopimus elämän kanssa, muuten elämä sinut musertaa. Jos ei voi saada parasta, niin tulee tyytyä lähinnä parhaasen, muuten saa seisoa tyhjin käsin. Niin Madsen olisi sanonut, jos hän olisi tiennyt! Mutta hän ei sitä tiennyt."

"Mutta mitäpä tuo on?" huudahti Madsen.

"Ne ovat virvatulia, Madsen."

"Niin, nehän kuuluvat olevan vääriä maanmittareita, joiden henget kummittelevat ja koettavat viekoitella ohikulkevia soihin ja nevoihin. Mutta jos näkee sellaisen, sanoo kansanusko, niin ei tarvitse sanoa muutakuin: 'Näytä minulle tietä kotiin, niin panen kaksi killinkiä portinpieleen sinua varten. Sitten ei ole mitään hätää!"

"Pikemmin ne ovat kummittelevia preussiläisiä. He ainakin ovat kylliksi vääriä maanmittareita."

Sillä välin vaunut kääntyivät ja vierivät itää kohti.

Joka ilta kun Karen istui yksin ja kuunteli, hän kuuli tänä rauhattomana aikana kaikellaisia olemattomia ääniä.

Hän tiesi, että kaikki ovet olivat lukossa, mutta jos hiirikin rapisi laudoituksen tai ristikon takana, niin hän säikähti.

Unissakin hän kuuli rautakangen kolinaa ja tulen räiskinää, tai luuli jonkun ovissa puuhailevan.

Hänen ajatuksensa seurasivat ikäänkuin pelästynyt lintuparvi Valdemaria, jonka hän tiesi olevan matkoilla lännen puolella.

Ne seurasivat häntä ovelle, minne ikänä hän saapui, astuivat hänen kanssaan kynnyksen yli ja istuutuivat hänen mukanaan pöytään.

Eiköhän Valdemar tuntenut, että nämät hellät, nöyrät ajatukset ympäröivät häntä sekä hänen hereillä ollessansa että nukkuessansa aivan kuin pehmeät näkymättömät kädet, jotka tahtoivat tehdä hänelle vain hyvää?

Silittää hänen päänalustansa, kun hän aikoi nukkua ja ojentaa hänelle lämmintä, vahvistavaa juomaa, kun hän oli janoissansa ja väsynyt?

Niin, niin, Karenilla oli oikeus antaa, kun hänellä ei ollut oikeutta ottaa. Hän ei ollut nyt tavannut häntä saman katon alla siitä päivästä saakka, jolloin hän oli tunnustanut hänelle kaikki.

Hänen poskensa paloivat muistellessaankin vain sitä. Hän oli nähnyt hänet vain kerran tiellä.

Vaikka hänellä sen vuoksi oli paljon puuhaa yliholhoojan (piirituomarin) kanssa, niin hän antoi kaikki asiat Kain holhoojan välillä käydä kirjallisesti, säästääkseen häneltä suullisia keskusteluja.

Karen ei voinut tehdä enempää, kuin mitä hän oli tehnyt.

Hän otti vastaan Valdemarin jääkylmät, muodolliset kirjeet, joiden allekirjoituksena oli "Borris", ja joissa ei ollut edes kohteliasta tervehdystäkään. Ja kun hän ei koskaan mennyt hänen puheillensa, vaan suorastaan karttoi Borrisgaardia, niin eikö hänellä ollut oikeutta edes ajatella häntä?

Ajatukset ja kaihot ovat tullittomia, varsinkin kun ne ovat niin nöyriä ja vaatimattomia kuin hänen.

Ja kun hän koko päivän ajatuksineen ja käsineen oli kovassa työssä lapsen ja talon hyväksi, niin eikö hänellä ollut oikeutta illalla myöhään lepuuttaa käsiään helmassansa ja raoittaa ovea salaisimmalle aarteellensa?

Hänen äitinsä olisi sanonut:

"Vaarallista, vaarallista on uneksia sellaisen piiloitetun salaoven ääressä yön hiljaisuudessa, pikku Karen!

"Parempi olisi sulkea se lujaan lukkoon."

Mutta lännen puolelta tulivat vaunut vierien kaukaa yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, vaikkei hän sitä kuullut.

Talon toisessa päässä istui Klaus, jolla aina oli loppumaton varasto juttuja käsillä ja kertoi Bodilille kalisevista kahleista, sysimustista koirista ja Erik kuninkaan[10] huokauksista vanhassa Nordborgin linnassa Alsissa, kunnes Bodil tuli kalman kalpeaksi ja vapisi pelosta.

Äkkiä kuului hillittyä koiran haukuntaa. Joku houkutteli koiraa ulkona pimeässä.

Karen nousi nopeasti ylös, nojautui käsivarsineen ikkunalautaan ja kuunteli.

Kiihkeästi kuunnellessansa hän kuuli äkkiä vaunujen vierinää, ja hän kuuli senkin, että ne pysähtyivät äkisti.

"Mitäs tuo on?" sanoi Valdemar ja viittasi piiskallaan Egtvediä kohti.

"Koiralla on jotakin hätänä", arveli Madsen.

Valdemar kohosi pystyyn vaunuissa, mutta samassa hän heitti ohjakset Madsenille.

"Pidä hevosta! Siellä on joku, niin totta kuin minä tässä seison, joku mies, joka ryömii ikkunasta sisään!"

"Itäpreussilaisia varkaita", arveli Madsen.

Mutta Borris oli jo hypännyt alas vaunuista ja juoksi aika kyytiä lehtikujaa myöten pihalle ja kolkutti väentuvan ikkunaan.

"Kas vaan! Kuka se voi olla?" huudahti sikopaimen sisältä.

"Ylös vuoteesta!" sanoi Borris. "Varas on siinä huoneessa, jonka ikkuna on tien puolella. Oletko valmis? Hyvä! Astu hiljaa sisään, älä herätä talon väkeä, — sinä tunnet tien. Minä seison ikkunan ulkopuolella, niin saammepa kiinni varkaan. Oletko ymmärtänyt?"

"Olen kyllä. Ei mitään hätää."

Mutta Valdemar oli jo kadonnut ja seisoi vahdissa matalan ikkunan edessä.

Hän kuuli hiljaista häärimistä ja syvää hengitystä sisältä.

Minuutti kului kiusallisessa odotuksessa.

"Jumala tiesi, kuinka paljo aikaa se sikokuningas tarvitsee saadakseen vaatteet ylleen?" ajatteli hän. "No, tuossahan hän on!"

Sillä samassa kuului kovaa melua huoneesta, ikäänkuin joku päästäisi käsistään raskaan esineen.

Valdemar hyppäsi sisään ikkunasta ja tuli karjanhoitajan avuksi, joka painiskeli varkaan kanssa, ja siten. Valdemar ensi kertaa seisoi Ruprecht Jürgensin katon alla.

Mutta viereisen huoneen ovessa oli Karen, vieläkin kalpeampana kuuvalossa, kuin todellisuudessa. Sillä heti kun hän oli kuullut melua, oli hän juossut herättämään Klausia ja tuli nyt Klausin kanssa paikalle.

Hän näki kookkaan miehen seisovan keskellä lattiaa ja toisen, joka makasi sidottuna maassa ja kiemurteli kauheasti kiroillen tämän jaloissa.

"Äh, kyllä minä, senkin roistoväki!" Klaus alkoi kovaäänisenä ja innokkaana käydä mieheen käsiksi. Mutta kookas mies, joka seisoi siinä kohona, käänsi päätään, ja se oli Valdemar. Mitä tämä merkitsi?

Nähdessään näin äkkiä serkkunsa, alkoi Karen vapista, niin että jalat tutisivat hänen allansa.

Olivatko hänen ajatuksensa tuoneet hänet tänne? Hän luuli hänen olevan kaukana, ja kuitenkin hän oli niin lähellä, saman katon alla kuin hän itsekin.

"Älä pelkää, Karen Jürgens", sanoi hän kylmästi. "Minä ajoin tästä ohi ja näin varkaan ryömivän sisään ikkunasta, siinä kaikki."

Ja yhteisin voimin he kantoivat ulisevan itäpreussilaisen ulos ja heittivät hänet vaunuihin - Madsen oli nimittäin jo ajanut pihalle, — ja veivät hänet suoraa tietä putkaan.

"Samalla tavalla sinun isäsi ja minä kuljetimme kerran tuollaista sikamaista nautaa vaunuissamme", nauroi Madsen, "mutta sillä kertaa se oli oikea santarmi."

Borris kääntyi hänen puoleensa ja Madsen pelästyi hänen kasvojensa ilmettä.

"Jos Borriksella olisi ollut syytä lyödä minuakin", sanoi Madsen jälkeenpäin, "niin luulen, että hän olisi sitä tehnyt."

Kun mies taistelee itsensä kanssa, niin hän näyttää usein siltä, kuin hän tahtoisi ruveta taisteluun koko maailmaa vastaan.

Hän näki edessään Karenin, sellaisena kuin tämä seisoi ovessa, kalpeana ja pelästyneenä, kasvoissa kesken kauhistusta jotakin hänelle vanhastaan rakasta ja lapsekasta, ja tuo näky kiusasi häntä. Oi, miten se häntä kiusasikaan!

"Pitäisitte näitä mielemmin silmällä kuin meitä", sanoi Borris lyhyesti, kun hän jätti lurjuksen käsistään, mutta tämä yritti turhaan puristaa sidottuja käsiään nyrkkiin, pudisti päätään Valdemarille ja sähisi hampaittensa välistä:

"Kyllä minä sinut vielä muistan! Kyllä minä sinut vielä muistan!"

Karen astui ikkunan luo ja katsoi ulos.

"Sinä ja Jens saatte maata täällä sisällä tänä yönä", sanoi hän, "nyt yöllä emme voi hankkia lasimestaria. Parasta taitaa olla, että me mitä pikemmin asetamme luukut kaikkiin ikkunoihin."

Sinä yönä ei Karen saanut unta silmään.

Valdemarhan oli kuin kaitselmus, joka valvoi hänen ylitsensä, ja jonka kaikesta huolimatta täytyi olla saapuvilla, silloin kuin hän enimmin häntä tarvitsi.

Tuntui siltä, kuin salama olisi iskenyt häneen.

Hän kohosi äkkiä pystyyn ja painoi kätensä tykkiville ohimoillensa.

Valdemar nimitti häntä yhä edelleen Karen Jürgensiksi, sen sijaan että hän olisi sanonut aivan yksinkertaisesti Karen!

Tekikö hän sen siksi, että hän tahtoi tahallaan asettaa vainajan heidän välillensä?

Oliko tuo nimi ikäänkuin ojossa oleva käsi, joka eroitti heidät?

Ja kuitenkaan ei Karenin sielussa hämärtänyt heikointakaan aavistusta siitä, että juuri tämä saattoi olla todistuksena Valdemaria ja hänen vihaansa vastaan.

10.

Vanha ennustus sanoo, että kun aurinko Pyhäinmiesten päivänä (marraskuun ensimäisenä) paistaa puitten latvoissa, niin tuleva vuosi on hyvä terhovuosi.

Ja vanha laulu sanoo:

"Pyhäinmessulle minua vuota, Marttina tulen, jos tohdin vaan, ennen jos joudu en tulemaan, tulen kaiketi Kaarinan päivänä oves edessä olemaan."

Mutta Karenin portista oli ollut aika puuha!

Ensiksi maaneuvos vaati nimismieheltä tietoa asiasta. Useita todistajia kuulusteltiin, ja nimismies lähetti kuulustelupöytäkirjan maaneuvokselle, joka julisti Karenin valituksen perusteettomaksi.

Samoin teki hallituspresidenttikin ja samoin kävi Berlinissäkin.

"Yleinen rauha ja järjestys tulisi häirityksi, portti oli vaarallinen" ja valitus hyljättiin.

Karen kohotti päätään. Hän oli saavuttanut takaisin kansallis- ja esikoisoikeutensa.

Hänen porttinsa oli merkitty. Kaikki ohikulkijat saattoivat sen nähdä, samoin kuin he ennen olivat nähneet Saksan lipun.

Eikä yksin Karenin portista pidetty kovaa meteliä, vaan myös Valdemarin ajopeleistä. Niissä yhä edelleen oli kirjoitettuna Borrisgaard, eivätkä ne tahtoneet tunnustaa omakseen Bürrisgardin nimeä.

Borris tuomittiin sen vuoksi poliisisakkoihin, mutta alioikeus vapautti hänet myöhemmin.

Virallinen syyttäjä vetosi tuomion johdosta. Nyt asia oli vedottu Flensborgin maaoikeuteen ja valtion virallinen syyttäjä vaati kolmen markan sakkoa.

1899 vuoden viimeinen ohimenevä auringonväike loisti lumettomilla mailla ja lehdettömissä metsissä.

Karen oli hiukan kävelemässä tietä myöten Kain kanssa saadakseen hengittää raitista ilmaa.

Äkkiä hän näkee suoraan edessänsä Valdemarin, joka astui jalan aivan häntä kohti.

Hengitys tuntui pysähtyvän hänen rinnassansa, niinkuin usein sattuu valtavan pelon kohdatessa, ja hän puristi pikku Kain kättä lujemmin, ikäänkuin tämä voisi häntä suojella.

Jos hän suinkin olisi voinut kääntyä takaisin ja paeta, niin hän olisi sen mieluimmin tehnyt.

Mitenkä Valdemar, joka hänelle lapsena oli ollut niin tuttu ja läheinen, oli äkkiä voinut muuttua vieraaksi mieheksi!

Karen ei uskaltanut häntä kiittää, hän pelkäsi, että hänet työnnettäisiin taas pois luota, ja kuitenkin hänellä mielestään oli pakko mainita asiaa.

Hänen täytyi nyt koota kaikki voimansa ja astua häntä kohti.

"Hyvää päivää, Valdemar", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä.

Valdemar ei ollut huomaavinaan sitä, vaan nosti kohteliaasti hattuaan.

"Mikä onni minulle, Valdemar, että sinä ajoit sinä yönä tästä ohitse ja näit varkaan", alkoi Karen epävarmalla äänellä.

"Olihan se", sanoi Valdemar seisoen paikoillaan.

Mutta poikaa hän ei sietänyt katsella.

"Näetkö porttiani?" sanoi Karen surullisesti hymyillen.

Valdemar kääntyi ympäri ymmärtämättä Karenin tarkoitusta.

"En."

"Etkö ole kuullut puhuttavan portistani?" toisti Karen pettyneellä äänellä, mutta sisällisellä ylpeydellä, aivan kuin joku toinen olisi sanonut:

"Mitä sinä arvelet ritarimerkistäni? Mitä sanot kunniamerkistäni?"

Hän ei voinut tehdä toisin, hänen täytyi myös koettaa ilmaista hänelle tätä hiljaista iloaan. Eihän Valdemar voinut olla siitä väliäpitämätön.

Valdemar ei silminnähtävästi näyttänyt välittävän portistakaan. Hän kuunteli vain ääneti, mitä Karenilla oli kerrottavaa siitä ja tervapensselistä ja santarmista, ja miten se asia sitten oli kehittynyt.

Sillä välin pikku Kai koetti herättää huomiota, niinkuin lapset aina tekevät, kun he näkevät olevansa unohdetut.

Hän vihelsi ja veti äitiä hameesta, saadakseen hänet liikkeelle. Tämä alkoi tuntua kovin ikävystyttävältä.

Mutta Borriksen silmissä poika yhä vain oli ilmaa. Karen puolestaan arveli, että hänen täytyi tehdä jotakin tekeytyäkseen näkemättömäksi ja kuulemattomaksi, jotta Valdemar ei aavistaisi, että hänen rakkautensa yhä kiusasi häntä, ja jotta tämä ei seisoisi siinä niin kylmänä ja välinpitämättömänä ja itseksensä pilkkaisi hänen rakkauttansa.

"Tervehdi Valdemar setää, Kai", sanoi Karen ja ojensi pojan pienen vastahakoisen käden esille.

Sitä Karenin ei olisi pitänyt tehdä.

Saadakseen tästä lopun Valdemar kumartui äkkiä alas, nosti pelästyneen pojan käsivarsillansa ylös ilmaan ja laski hänet yhtä äkisti ja kovasti taas alas, ikäänkuin hän olisi polttanut sormensa.

Ikäänkuin polttava tuli tunkeutui hänen sieluunsa ajatus: Jospa tämä olisi ollut hänen lapsensa! Jospa se olisi ollut hänen omansa!

Kuinka hän vihasi tuota poikaa!

"Hyvästi", sanoi Valdemar nostaen hattuaan ja jatkaen matkaansa.

"Tietysti", puheli Valdemar itseksensä, "näyttäisi niin somalta, jos minä ottaisin tuon pojan huostaani, juuri sen vuoksi, että hän on toisen lapsi, kostaisinko pahan hyvällä ja kokoisin polttavia hiiliä Karenin pään päälle! Rakastaisin poikaa sitä enemmän, mitä kovemmin hänen isänsä ja äitinsä olivat kiusanneet minua! Siten ihmiset arvelisivat, eikö totta? — Herättää hänessä rakkautta minuun, ikäänkuin olisin ollut hänen isänsä? Hänen isänsä!"

Valdemar nauroi lyhyesti ja kovasti.

"Mutta sitäpä minä en tee. Minä en toivo hänelle mitään pahaa, — ei, sitä en tee! Mutta minä toivon, ettei sitä poikaa olisi olemassa, ettei hän koskaan olisi syntynyt! Ja minulla on oikeus sitä toivoa."

Vääryys voi tehdä useat ihmiset pahoiksi. Mitä voimakkaampi oikeudenkäsite ihmisessä on, sitä vaikeampi usein ihmisen on antaa anteeksi.

Ei aina ole hyväksi, että helposti antaa vääryyttä anteeksi.

Molemmat äidit tulivat hitaasti astuen häntä vastaan, Borrisgaardin ja Højemarken äidit.

Borrisgaardin äidin olennossa oli jotakin, mikä muistutti kopeaa, keskiaikuista aatelisrouvaa.

Jälkimäisessä oli leveä, kodikas ja porvarillinen sulous olennoituna.

Toisella oli kevyt, joustava käynti, toinen tepsutteli pienin askelin, mutta he olivat kuitenkin, kuvannollisesti sanoen samaa valintaa. He olivat vankkaa tekoa, oikeinajattelevia ja jalosydämisiä.

Rouva Borris ja rouva Grunnet olivat seisoneet kauan liikkumatta ja odottaneet jonkun matkan päässä, ilmaisematta itseänsä.

He näkivät kenen kanssa Valdemar puhui, eivätkä tahtoneet häiritä tätä satunnaista kohtausta. Jumala tiesi, miksi hyväksi se saattoi olla?

He katselivat kuitenkin huolestuneina ja pudistelivat päätään, sillä aikoja sitten he olivat puhuneet asiat suoriksi keskenänsä.

"Me vanhat saamme vain katsella, me emme voi mitään tehdä", sanoivat he huolissansa. "Paha voisi helposti muuttua vieläkin pahemmaksi."

"Karenin on helpompi olla", lisäsi rouva Grunnet, "hän se on tehnyt väärin, hänellä ei ole mitään anteeksi annettavaa. Hänen ei tarvitse samassa määrin voittaa itseänsä."

Heillä molemmilla oli se tunne, että heidän lapsensa olivat joutuneet metsään, jossa he eivät voineet löytää toisiansa. Jos toinen huusi, niin vastaus kuului niin kaukaa, ettei sitä lainkaan voinut kuulla.

Rouva Borris ja Valdemar olivat olleet päivällisillä Højemarkessa ja kahvia juotuaan oli Valdemar mennyt Keldetin luo, ja siltä asialta hän palasi kohdatessaan Karenin.

Kello kuusi he läksivät kotiin. Rouva Borris otaksui, että Karen ja Kai viettäisivät yhdessä uudenvuodenaattoa isoäidin kanssa ja hienotunteisena niinkuin ainakin rouva Borris ei tahtonut häiritä tätä perheiloa.

Mutta Kai oli silmäillyt vihaisesti Borrikseen, kun hän oli jälleen maassa lennettyänsä tahtomattaan ilmassa.

"Äiti, emmekö mene kotiin?" kysyi Kai.

Hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä sitä miestä kohtaan, jota hän niin harvoin näki, mutta joka saattoi äidin aina niin äänettömäksi ja omituiseksi.

Kun he palasivat takaisin, niin Kai näki, että äiti itki.

"Tuo paha, paha mies!" huusi hän. "Kun kasvan suureksi, niin lyön häntä."

Karen ei sietänyt sitä kuulla.

"Kai, Kai", sanoi hän, kyynelten virratessa poskia myöten.

Vasta paljoa myöhemmin Karen selvästi käsitti, että hän oli toiminut epähienosti ja ajatellut vain itseänsä ja lasta, pyytäessään Valdemaria Kain holhoojaksi.

Mutta tehtyä ei voinut tekemättömäksi tehdä; sanoja, joita kerran oli lausuttu, ei voitu takaisin ottaa.

"Got Dach, Frau Jürgens." [Hyvää päivää, rouva Jürgens.]

Saksalainen pitäjänpappi kulki siinä, kädet selän takana ja etsi "heikkoja sieluja" tutkiaksensa niitä.

Missä hän silmäsi preussilaisen kotkankuvan tai mustanvalkean lipputangon, siitä hän astui levollisesti ohitse, sillä siinä asui saksalainen virka- tai toimimies, tai ainakin saksalaismielinen mies.

Ja hän etsi vain kadonneita lampaita.

"Got Dach, Frau Jürgens. Niin! Onko vasta taas käynyt joku kokous?"

"Ei minun tietääkseni, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Ach so! [Vai niin!] Mutta te olla ainakin jäsen joku tanskalainen yhdistys? Kuinka monta, Frau Jürgens?"

"Herra Pastori, te tiedätte, ettei teillä ole oikeutta tiedustella minulta. Se on yksityiselämään kuuluvaa, ettekä te voi olla vähintäkään huvitettu siitä."

"Ach so! Got Morgen [Hyvää huomenta], Frau Jürgens."

Ja pappi kohotti hattuaan, asetti kätensä taas selän taakse ja astui edemmäksi.

Karenin tullessa huomasi rouva Grunnet, että hänen silmänsä olivat itkettyneet, mutta hän ei ollut mitään huomaavinansa.

Vasta syötyä, kun Kai leikitteli niillä ihmeellisillä ihmisillä ja eläimillä, hevosilla, ja reillä, joita isoäiti oli leikellyt hänelle, sanoi Karen hiljaa, hänen ja äidin istuessa kodikkaasti sohvassa:

"Valdemar ei voi sietää Kaita."

"Sepä ikävä", vastasi rouva Grunnet.

Hän olisi voinut sanoa jotakin muutakin, mutta hän ei tahtonut sitä sanoa, nimittäin: että hän oli nähnyt heidät tiellä yhdessä.

Karenin kurkku puristautui kokoon.

"Oi, miksi hänen täytyy kärsiä isänsä tähden? Miksikä ei voi rakastaa minun rakasta, siunattua poikaani hänen itsensä vuoksi? Minkä hän sille mahtaa?"

Äiti se tässä pahoillansa valitti vääryyttä, joka hänen lastansa oli kohdannut.

Rouva Grunnet ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi, ja se kuului aivan kuin oraakelin sanalta:

"Älä koskaan lähde metsätietä kulkemaan, sillä et koskaan löydä sieltä kotiin, jollet tunne metsää."

Ja hän nousi leikkiäksensä Kain kanssa.

"Suokoon Jumala, että olisit ollut Valdemarin poika", ajatteli hän itseksensä, suudellessansa lasta.