Part 5

Tuolla he seisoivat laivasillalla pienen puutarhan alla.

"Katsos, katsos, tuolla on variksia kivipartaalla!" huusi Ebbe ja molemmat kuroittivat kaulojansa. "Katsos, kuinka ne siellä vaakkuvat ja tähystelevät harmaita lokkeja. Mutta lokit, ne ovat varuillansa! Ne sukeltavat veden alle ja riistävät kalasäiliöistä kaikki pikkukalat!"

Pikku Ebbe puhui hyvin järkevästi, sillä heti sen jälkeen hyökkäsivät kateelliset varikset harmaitten lokkien kimppuun ja pianpa nousi korviasärkevä huuto, kun useat lokit tulivat tovereittensa apuun.

"Minä pelkään! Minä pelkään!" sanoi Kai, pidellen molemmilla käsillään korviaan, ja pojat rupesivat juoksemaan. Mutta samassa variksetkin lensivät karkuun, ja lokit seurasivat niitä kauheasti kirkuen.

Saman päivän illalla riisti vanha Keldet talonsa oven auki.

"Mikä on hätänä, Keldet? Mikäs nyt?" kysyi hänen vaimonsa ja nousi ylös rukin äärestä.

"Ei muuta, äiti, kuin että nimismies Hahn on puinut nyrkkiään Nordborgissa ja nyt hän yrittää riistää eteläjyllantilaisilta vanhemmilta heidän oikeutensa. Niin, äiti, hauskaa peliä pidetään nyt Norre-Alsissa!"

Asta Keldet nojautui ovipieleen.

"Mutta sinä hyvä Jumala, eiväthän he voi sitä meille tehdä!"

"Mitäpä he eivät voisi meille tehdä?" kysyi Keldet vihaisesti. "Loistavaa esimerkkiä seurataan tietenkin. Pian se tulee tännekin, — saatpa nähdä! Saatpa nähdä! Ei siinä kyllin, ettei ripilläkäymättömiä lapsia saa lähettää kouluun kuningaskuntaan, vaan nyt eivät täysikasvuisetkaan lapset saa lähteä jatkokouluihin eivätkä kansanopistoihin tai maanviljelyskouluihin Tanskaan. Saatpa nähdä, että Asgerkin saa sitä kokea."

"Mutta hyvä Jumala", sanoi Asta, "eiväthän he voi sitä meille tehdä!"

Samassa kolkutettiin ovea.

"Se on poliisi!" kuiskasi Asta.

"Siinäpä se!" sanoi Keldet. "Asger on nyt kysymyksessä! Asgeria he tahtovat! He tahtovat iskeä kyntensä Asgeriin!"

Poliisi tai piiripalvelija kolkutti uudestaan.

"Niin, kolkuta sinä vaan", murisi Keldet. "Sinulla, jumaliste, on hyvä aika, kun sinulla ei ole muuta työtä. Ja paha sanoma tulee aina ajoissa taloon."

"Avaahan toki!" sanoi Asta.

Vihdoin hän avasi.

Piiripalvelija astui meluten sisään, tuoden haasteen nimismieheltä ja vaatien häntä nimismiehenvirastoon seuraavan päivän aamupuolella kello yhdeksän.

Hän oli täydessä univormussa, tummansinisessä puvussa, jossa oli vaaleansiniset punokset ja kaksi riviä preussilaisella kotkalla koristettuja nappeja. Päässä hänellä oli sininen kasetti, jossa oli mustanvalkea kokardi ja vyöllä lyhyt sapeli.

Asta kohotti käsiään, mutta Keldet ei hiiskunut luotua sanaa.

Piiripalvelija läksi ja kalisteli kauheasti sapelillansa, joka joutui oven väliin hänen aikoessaan sitä sulkea.

"Siinä se nyt on, äiti!" sanoi Keldet.

"Mitä sinä aiot tehdä?" kysyi Asta pelokkaampana, kuin mitä hänellä oli tapana olla.

"Kieltäytyä, kieltäytyä, kieltäytyä! Mitä perhanassa isä muuta voisi tehdä? Emmekö me ole ihmisiä? Hyvä Jumala, auta meitä! Emmekö me ole ihmisiä?"

Keldet meni heti levolle, sillä hänenhän piti varhain seuraavana päivänä olla paikalla.

Asta puhalsi lampun sammuksiin.

"Jumalan nimeen", sanoi hän, pannen kätensä ristiin ja asettui nukkumaan.

Mutta uni ei silmään tullut. Kuu paistoi kirkkaasti sisään matalasta, pieniruutuisesta ikkunasta. Valo virtaili huoneesen vetokaihtimien yläpuolelta.

Kirsikkapuu huojui hiljalleen ulkopuolella, ja valkeaksi kalkitulle seinälle, aivan Astan sijan yläpuolelle, kuvastuivat oksat mustina ja häilyvinä.

Keldet heittelihe vuoteessa edes-takaisin, niin että vuode narahteli.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Asta.

Hän ei saanut vastausta.

"Pian kukot kiekuvat", ajatteli Keldet.

Ehkäpä kyllä kukot heti paikalla alkavat kiekua!

"Jos voisin vääntää heiltä niskat poikki", murisi Keldet. "Niin, niin, aika jo kuluu!"

Seuraavana aamuna hän nousi, valvottuaan koko yön.

"Kirottu kuutamo", sanoi hän, "se panee pään pyörälle."

"Nyt sinun pitää lähteä", vastasi Asta. "Muista: kellä on oikeus puolellaan, sillä on Jumala mukanaan."

"Sen minä pidän mielessäni", sanoi Keldet ja meni.

Hänellä oli pitkä matka kuljettavanaan, mutta olihan hän tottunut siihen vanhoina postipäivien aikoina.

Hän sipsutteli pienin askelin ja nyökkäsi päätään joka eläimelle ja joka ihmiselle, joka tuli häntä vastaan.

Tuntui siltä, kuin sekä ihmiset että eläimet olisivat kaivanneet vanhaa postinkuljettajaa, — viisi vuotta sitten hän oli saanut eronsa.

Sillä taaskin lehmät ja hevoset tulivat hänen luokseen ja pistivät kuononsa hänen käteensä, ja koirat juoksivat tervehtien ja nuuskien häntä vastaan.

"Minulla ei ole aikaa", sanoi Keldet, "minulla on muuta puuhaa."

Ja joka ihminen, joka häntä vastaan tuli, pysähtyi juttelemaan hänen kanssansa.

Mutta Keldet viittasi heidät luotaan.

"Ei ole aikaa", sanoi Keldet, "minä menen nimismiehenvirastoon."

"Keldet on haastettu nimismiehenviraston eteen", toistivat ihmiset ja levittivät tietoa eteenpäin.

"Talonpojan askel lihottaa peltoa. — Peltoa täytyy höystää, jos mieli viljaa korjata", murisi Keldet katsellen ympärilleen ja jatkoi matkaansa.

Vihdoin vanha postinkuljettaja tuli nimismiehenvirastoon.

Siellä nimismies otti hänet jyrinällä vastaan:

"Mitä te teke, ihminen? Viime vuonna te saada varoitus. Te ei saada panna poika se kouluun. Mitä te olla teke se varoitus kanssa?"

"Uhkaus", sanoi Keldet.

"Ja doch! [Niin juuri.] Mitä te olla teke se uhkaus kanssa? Te anta poika mennä takaisin se koulu Tanskan maassa. Te käyttä väärin isän valta ja minä otta pois te se valta."

"Teillä ei ole oikeutta, herra nimismies, tutkia minua tässä asiassa", vastasi Keldet aivan levollisesti, vaikka hänen äänensä vapisi. "Holhoojalain 28 pykälän mukaan ei nimismiehellä ole oikeutta riistää vanhemmanoikeutta isältä, ainoastaan leskeltä."

Nimismies polki lattiaan.

"Was sagen Sie? Har jeg kein Recht?" [Mitä te sanotte? Eikö minulla ole oikeutta?]

"Ei. Te ette voi riistää meiltä muuta kuin oikeuden alaikäisiin lapsiimme. Minun poikani on yksikolmatta vuotias. Hän vastatkoon itsestänsä."

"Ja te ei tahto otta pois hän Tanskan koulu?"

"Ei, minä en tahdo ottaa häntä pois. Minulla ei ole siihen oikeutta. Hän on täysi-ikäinen, herra nimismies, minä en voi enää antaa hänelle määräyksiä. Mutta kääntykää hänen puoleensa! Kirjoittakaa hänelle, niin saatte vastauksen häneltä itseltänsä."

"Se ei olla tarpeellinen. Me anna hänelle saksalainen holhooja, so wollen wir sehen! So wollen wir sehen!" [Niin saadaanpa nähdä.]

"Te ette kuullut, mitä minä sanoin teille, herra nimismies. Minun poikani on täysi-ikäinen. Te ette voi pakoittaa hänelle minkäänlaista holhoojaa. Ja sitäpaitsi —"

Hänen pienissä harmaissa silmissään välkähti.

"Miten saksalainen holhooja voisi saada täysikasvuisia nuoria miehiä takaisin kuningaskunnasta? Luuleeko herra nimismies, että tanskalaiset viranomaiset tarttuisivat heitä niskaan ja heittäisivät heidät takaisin yli rajan? Ulos! Ulos!"

"Olla niinkuin minä sano. Se käytös olla luvaton. Kyllä minä osa tarttua kiinni! Gehen Sie hinaus!" [Menkää ulos!]

Keldet astui pari askelta, mutta kääntyi heti takaisin.

"Voisinko saada kirjallisen todistuksen, että on luvatonta lähettää täysi-ikäisiä lapsiaan kouluun kuningaskuntaan? Sittenhän sitä tietää, minkä mukaan saa elää."

"Gehen Sie doch hinaus? Gehen Sie doch hinaus!" jyrisytti nimismies ja huitoi kädellään.

Mutta silloin vanha Keldet purskahti nauruun ja puheli kotimatkalla itsekseen vieläkin innokkaammin ja nyökkäsi päätään.

"Hän ei uskaltanut! Hän ei uskaltanut! Hän ei uskaltanut!"

Hänen vaimonsa tuli käyden häntä vastaan ja varjosti silmiään auringolta katsellessaan maantielle päin.

Kädessä hänellä oli kudin ja hän kutoi yhtä innokkaasti kuin Keldet jutteli.

"He eivät uskaltaneet antaa kirjallista käskyä, äiti! He eivät uskaltaneet antaa sitä kirjallisesti, sillä heillä oli paha omatunto! Paha omatunto loisti nimismiehen silmistä, sillä sitä kieltoa ei ole rikoslaissa. Se ei käy! Ei, se ei käy!"

Ei se käynytkään. Uhkaus meni myttyyn, mutta holhousvirasto tarttui kiinni asiaan.

"Nyt he lyövät peukalonsa poroon" naureskeli vanha Frandsen. "Oletko kuullut sitä, Valdemar? Kun he eivät voi riistää meiltä vanhemmanoikeutta, niin heidän pitää keksiä jotakin muuta. Voitko lukea, mitä tuossa seisoo, Valdemar?" Hän viittasi piipun varrella sanomalehden ensi sivua. "Kuules! Jos me emme tuota kotiin ripilläkäyneitä lapsiamme kuningaskunnasta ennen sitä ja sitä päivää, niin kaikki optantit meidän kunnissamme tulevat karkoitetuiksi. He, hee! Voimmepa me sanoa, että miekka alituisesti riippuu hiuskarvan varassa meidän päämme päällä!"

Borris ajoi heti nimismiehen luo. "Se on kai erehdys", hän sanoi.

"Nein, nein", vakuutti nimismies. "Kaikki olla niinkuin pitä."

"Te erehdytte. Optanteilla on laillinen oikeus oleskella Eteläjyllannissa, eikä heitä saa loukata, yhtä vähän heidän persoonaansa kuin omaisuuttansakaan."

"Aber, miksi die Schleswiger ei tahdo sich regieren lassen? Sie müssen den Zügel fühlen! Sie müssen den Zügel fühlen!" [Mutta, miksi slesvigiläiset eivät tahdo antaa hallita itseänsä! Heidän täytyy tuntea ohjaksia.]

"Siis: Optantteja on karkoitettava — ei omien rikkomusten johdosta, vaan rangaistukseksi slesvigiläisille, jotka ovat - Preussin alamaisia ja jotka eivät myöskään ole tehneet mitään lainvastaista! Suokaa anteeksi, herra nimismies, mutta tässähän ei ole tervettä järkeä."

8.

Oli tullut kesä, ja taaskin noidat pääsivät elämöimään, mutta nyt oli juhannus.

"Joka piirissä peikko, joka kylässä noita, me teljeksi niille teemme ilovalkeoita."

Laaksoalanteessa uiskenteli palava tervatynnyri alhaalla järvessä.

Esben ja Gyrithe seisoivat myös kummulla rajan toisella puolella ja kuljettivat luutia kasaan, koettaen samalla lukea montako tulta he näkivät Eteläjyllannista.

"Tahtoisinpa - tietää", sanoi Gyrithe, "tokko kukaan siellä enää viettää juhannusjuhlia!"

"Se on epävarmaa", arveli Esben, "mutta juhannusyrttejä poimii vielä moni vanha eukko auringon laskun jälkeen; hän säilyttää niitä yön yli ja ennustaa niistä sitten aamulla, — siitä voit olla varma!"

Ebbellä oli selkoa monesta asiasta, ja hän jakoi laajoja tietojaan pikku Kaillekin.

"Mehiläishoito on tänä talvena saanut kovan kolauksen", sanoi hän pari päivää juhannuksen jälkeen, "toinen puoli mehiläisistä on kuollut. Mutta tänä vuonna tulee hyvä hunajavuosi. On lämmintä ja kylliksi kosteata. Valkoapila on tällä seudulla parasta mehiläisille, ja katsos vain, kuinka se rehoittaa!"

Mutta Ebbe tiesi paljo muutakin.

Hän kertoi myöskin vanhojen ihmisten sanovan, että jos sataa Medardin päivänä[7] (kesäkuun kahdeksantena), niin sadetta jatkuu kaksikymmentäneljä päivää yhtämittaa. Jos Bodilinmessuna (kesäkuun seitsemäntenätoista) ei tule vettä, niin saa sitoa pieniä lyhteitä, mutta jos pyhän Vituksen päivänä (kesäkuun viidentenätoista) sataa, niin tulee hyvä vuosi. Mutta jos sitävastoin on vetinen juhannus, niin tulee huono pähkinävuosi. "Ja toissapäivänä ei satanut."

"Sepä oli somaa", sanoi Kai, joka kuunteli kirkkain silmin.

Eikä ollut niinkään ihmeellistä, että hänen silmänsä loistivat, sillä he istuivat aivan aitausten välissä, jossa suuria sananjalkoja, villejä ruusuja ja pähkinäpuita prameili.

Äkkiä kohotti Kai pientä sormeansa.

"Hiljaa! Käki kukkuu!" huudahti hän.

"Sitä sen ei pitäisi tehdä", arveli pikkuviisas Ebbe. "Sillä kun käki kukkuu jälkeen juhannuksen, niin tulee kallis aika. Sen isä on sanonut!"

Jos ruis kukkii ennen Bodilinmessua, niin sitä leikataan ennen Olavinmessua.

Yksinpä niitytkin, joita nurmimadot olivat pahasti turmelleet, ennustivat hyvää satoa. Touot olivat erinomaiset, vaikka vilja ei ollutkaan oikein puhdasta maata vasten. Ilma oli ollut liian kylmää viljan puhjetessa.

Mutta Karen ei ollut alistunut kaikkiin määräyksiin, joita hänelle porttinsa vuoksi oli pantu.

Asia oli tullut käsiteltäväksi yliholhousoikeudessa Berlinissä.

Kiusanteot tulivat lopulta niin nenäkkäiksi, että hän alkoi pelätä kadottavansa Bodil Hansenin, joka oli kotoisin kuningaskunnasta.

Senpä vuoksi hän eräänä päivänä kutsui Klausin puheilleen.

"Onko se totta, että sinä olet kihloissa Bodilin kanssa?"

"Se, joka sen on sanonut, ei ole valehdellut", myönsi Klaus.

"Sitten sinä heti paikalla, saat mennä vihille hänen kanssansa. Ilmoitat kuulutuksen Koldingissa, siellähän Bodilin vanhemmat asuvat, ja kun santarmi tulee, niin hän on sinun vaimosi, eikä häntä voi karkoittaa, koska sinä olet Preussin alamainen. Sinä saat ruveta pehtoriksi tähän taloon ja kyllä täällä teille on tilaa."

Niin, siihen Klaus heti paikalla suostui. Se oli kerrassaan hyvin hauska juttu.

"Sota-avioliitoksi rummun ääressä", nimitti Esben sitä, kun hän sai kuulla asiasta ja sepitti heti paikalla runon, joka pian joutui jokaisen suuhun.

Sen nimi oli "Der Vogelfänger" [Linnustaja], ja se loppui seuraaviin säkeihin:

"Kun lintukyttä (= santarmi) ehti luo, oli lintunen ollut ja mennyt."

Kuulutus kävi hyvässä järjestyksessä Koldingissa, Bodil ja Klaus matkustivat sinne ja ennenkuin he palasivat takaisin, olivat he mies ja vaimo.

Egtvedin vaunut hakivat heidät asemalta ja Karen oli portailla heitä vastassa.

Klaus työpuvussansa oli kaunis, komea mies ja juhlapuvussansa ei hän myöskään ollut hullumman näköinen.

Mutta mikä häneen tänään meni? Sellaisena ei Karen ollut koskaan nähnyt kelvollista, taitavaa isäntärenkiänsä.

Niin, hypättyänsä alas vaunuista hän käyttäytyi hyvin kummallisesti. Olihan hän sulhanen, jotta paljon saattoi antaa hänelle anteeksi, mutta sittenkin —, olihan silläkin rajansa.

Sen sijaan, että hän olisi auttanut morsiantansa alas, hän antoi hänen jäädä istumaan ja auttaa itseänsä ja nojautui itse selin vaunuihin ja nauroi, niin että tallirakennus kajahteli.

"Mikä sinua vaivaa, Klaus?" kysyi Karen.

"Niin, nyt se tulee! Nyt se tulee!" huusi Klaus. "Odottakaa vain vähäisen. Hetken kuluttua hän on täällä!"

"Meneppäs pois tieltä, Klaus, että minäkin pääsen alas", käski Bodil, joka istuessaan oli koettanut hillitä iloisuuttansa.

Ja samassa kun Bodil laski jalkansa pyörälle ja hyppäsi alas, seisoi "hän", se on: santarmi heidän vieressään ikäänkuin maasta nousseena, karkoituskäsky kädessä. Se ei ollut tavallinen santarmi; hän oli synnyltään saksalainen.

"Oletteko te Bodil Sögard?" [Søgaard] sanoi hän. "En" vastasi Bodil ja hänen siniset silmänsä suorastaan kimaltelivat vahingonilosta, "minun nimeni on Bodil Mastrup."

"Mikä tämä olla?" pärskyi santarmi ja polki maata. "Tässä minulla olla karkoituskäsky Bodil Sögardille ja sitten te sanoa, että teidän nimenne olla Bodil Mastrup! Was ist das för Snak? [Mitä lorua se on.] Eikö te ollut Bodil Sögard?"

"Olin kyllä ennen", vakuutti Bodil.

"No, sitte te olla Bodil Sögard tämä päivä!"

"En, en ole; minun nimeni on Bodil Mastrup."

Mutta nyt armahti Klaus santarmia, sillä hän näki, että tämän pää oli ihan pyörällä.

"Minun nimeni on Mastrup", sanoi Klaus. "Ja meidät vihittiin eilen Koldingissa."

"Ach so!" [Vai niin!] huudahti santarmi.

Ja sitten tapahtui jotakin, jota ei satu joka päivä, jotakin, joka yllätti heidät äkkiarvaamatta, eikä vähimmin santarmia, ja jota ei kukaan voinut unohtaa, joka sattui paikalla olemaan.

Egtvedin ympäristössä näkyi sinä päivänä äkkiä kymmenkunta pilvenpyörrettä.

"Katsokaa, katsokaa!" huusi Kai, joka seisoi portailla ja viittasi Itämerelle.

Kaikki kääntyivät äkkiä katsomaan ja he näkivät pari pilvenpyörrettä, jotka kuohuivat meressä. Vesi kohosi ylös suurina patsaina ja laskeutui taas alas kuohuvana ja kimaltelevana vesiputouksena.

Samassa kuului huminaa ylt’ympärillä ja ennenkuin arvattiinkaan oli pilvenpyörre kohottanut heinäsuovan ilmaan ja heitteli heiniä kauaksi metsään.

"Siinä on itse paholainen!" huusi Klaus, joka seisoi hämillään ja katseli heinien menoa.

"Vater! Vater!" [Isä, isä!] huusi santarmin pieni poika, joka aivan hengästyneenä tuli juosten tietä myöten. "Der Amtsvorstand! Der Amtsvorstand!" [Nimismies!]

"Niin, se on totta!" tuli Klaus hengästyneen pojan avuksi. "Nyt hän saa osansa!" ajatteli hän. "Ettekö ole kuullut santarmi, mitä minä sain tietää matkalla tänne, että nimismies on kieltänyt teidänkin poikaanne menemästä kesäksi palvelukseen Borrisgaardiin?"

"Was sagen Sie? Was sagen sie?" [Mitä te sanotte?] huusi santarmi. "Sitä Amtsvorstand ei olla oikeus tehdä!"

"Kuulkaas! Kuulkaas!" sanoi Klaus.

Tuskin hän oli sen sanonut, niin uusi pilvenpyörre syöksähti Itämereltä, yllätti santarmin ja riisti hänet ja hänen isänoikeutensa mukanaan.

"Halloo!" huusi Klaus, joka luuli santarmin lentäneen taivaasen.

Klaus ja karjanhoitaja juoksivat voimansa takaa hänen jälkeensä ja saivat hänet vihdoin kiinni.

Huhu kertoi, että muutamat kanat samaan aikaan läksivät ilmaretkelle, "mutta tulivatko ne takaisin, sitä ei tiedetä."

9.

Siten se kesä kului. Elokuussa 1899 matelivat lukemattomat tarhakäärmeet, kyykäärmeet ja vaskikäärmeet metsissä, varsinkin syrjäisissä paikoissa vadelmapensaikkojen alla.

Mutta siellä vilisi muunkinlaisia matoja ja tarhakäärmeitä.

Kevät ja kesä 1899 oli kova aika Karenille.

Mutta Jumalan nimessä hän kesti sekä kylmän että helteen vuoden mukana, ja se meni kuin menikin.

Sato oli hyvä Egtvedissä. Karen istui vankemmin satulassa kuin vuoden alussa, ja Klaus ja Bodil olivat tehneet parhaansa, sillä Karenin taistelu oli muuttunut heidänkin omaksensa.

Ei mikään heitä siinä suhteessa eroittanut. Heillä oli vain yksi päämäärä, he tahtoivat säilyttää Egtvedin tanskalaisissa käsissä.

Sukulaiset ja ystävätkin sen tunnustivat, ja se merkitsi jo jotakin.

Karen kohosi vitkalleen heidän kunnioituksessansa, jonka hän niin kevytmielisesti oli hukannut. Askel askeleelta hän valloitti sen takaisin.

Mutta tarvitaan vähintäin kaksi vertaa enemmän aikaa jonkun takaisinvoittamiseen kuin sen hylkäämiseen.

Kesä ja syksy 1899 oli sitä paitsi varsin synkkä lehti Eteläjyllannin uusimmassa historiassa.

Täydellä syyllä saattoi kysyä:

"Kuinka kauan sitä kärsitään Europassa?"

Lainkuuliaista ja rauhallista väestöä loukattiin kaikella mahdollisella tavalla, vaikka se uskollisesti ja valittamatta täytti kaikki kansalaisvelvollisuutensa eikä ollut tehnyt mitään pahaa; se ei ollut uneksinutkaan kapinasta.

Palkaksi heitä karkoitettiin ja heidän kansalaisoikeuksiansa loukattiin, niin, eipä heillä ollut edes valtaa omien lastensa yli.

Mutta kuka oli nyt muka herrana Eteläjyllannissa? Minkävuoksi eteläjyllantilaisten ulkonaista turvallisuutta uhattiin siihen määrään, että sitä tuskin enää oli nimeksikään jäljellä?

Miksikä preussilaiset poliisit pitivät niin tarkasti silmällä kunnollisia paikkakuntalaisia, miksikä he tekeytyivät heidän hoitajiksensa, miksikä he ottivat selkoa heidän kokouksistansa, tanssiaisistansa, puheistansa, yksinpä jokaisesta laulustakin?

Miksikä he juoksentelivat talosta taloon etsien sellaisia palvelijoita, joita saattoi karkoittaa vain siitä syystä, että he olivat Tanskan alamaisia, etsien joka ainoata, joka mahdollisesti olisi ollut mukana juhlissa etelä- tai pohjoispuolella Kongeaata, etsien kaikkia niitä Danebroglipun[8] kuvalla koristettuja kuppeja ja piipunpesiä, joita yleensä saattoi olla kauppiaiden varastoissa?

Niin, kysy heiltä!

Sentähden että Preussin valtio on hengenvaarassa (!), jonka vuoksi alamaisten hengenvaara ei mitään merkitse.

Poliisilla oli niin paljon puuhaa Eteläjyllannissa, että Saksan pahimmat hylyt, maantienkuljeksijat, roskaväet tulivat herroiksi maahan.

Ne ne tulivat karkoitetun palvelusväen sijaan: valtion työmiehet piiriratarakennuksilta, kaikki yhtenä miehenä saksalaistuttamisen palvelukseen.

Useat heistä olivat raakoja rikoksentekijöitä. Ne olivat itäpreussilaisia.

Veriset tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen, murhat, päällekarkaukset, väkivallanteot lapsia kohtaan, mitä inhottavimmat siveellisyysrikokset.

Olisi voinut luulla elävänsä vanhojen, saksalaisten maantieryövärien aikana, jolloin oli vaarallista kulkea sekä maanteillä että pelloilla ja puutarhoissa.

Ehkäpä olot pian muuttuvat sellaisiksi, että joka ilta, kun hämärä hiipii yli maan, vaimoja ja lapsia ajetaan takaa aivan kuin metsänotuksia.

Auringonkin paahtaessa täydeltä terältä tunkeutuivat nämät pedot taloihin, kun he vain tiesivät naisväen olevan yksin kotona.

Ja naiset hädin tuskin uskalsivat olla yksin kodeissansa tai mennä ovesta ulos muuta kuin keskipäivällä.

Pelko väijyi aitausten välissä, pähkinäpensaikoissa, lehtikujissa, ojissa ja metsissä, niin vieläpä kolmannen luokan rautatievaunuissakin.

Miehet menivät usein illalla ulos aseet käsissä ja aseettomat naiset salpautuivat taloihin.

Syyskuussa oli jo karkoitettu kuusi jopa seitsemän sataa kunnon ihmistä.

Se oli kansallisuuden, siveellisyyden, inhimillisyyden ja taloudellisen aseman rappiota.

Eiköhän se kerran tulisi haastetuksi historian tuomioistuimen eteen?

Mutta kaikkialla vallitsi pahaauhkaava hiljaisuus, murina pakkohallitusta vastaan, joka ei ennustanut viholliselle menestystä eikä voittoa.

Se oli hiljaisuutta, joka käy uuden hyökkäyksen edellä.

Kuiskaillaan vallihaudoissa, luodaan uusia valleja, kaivetaan uusia hautoja. Jokainen lapionisku maahan on äänetön.

Se on itsepuolustuksen lakkaamatonta työtä.

Marraskuussa läksi Borris yhdessä Madsenin kanssa lännen puolelle ostamaan karjaa.

Madsen oli tietysti tullut eroitetuksi virastansa. Kellojen soitto Borriksen hautajaisissa tuli hänelle kalliiksi, mutta hän olisi tehnyt sen uudestaan, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta.

Madsen oli siinäkin suhteessa filosofi, ja koska hän oli poikamies, niin ei hänen tarvinnut ottaa lukuun muita kuin itseään.

Mutta hän tuli Valdemarin oikeaksi kädeksi Borrisgaardissa. Hän oli käytettävissä jos johonkin toimeen ja aina valmis sekä vakavaan työhön että iloon.

Omituista oli tulla länsiosaan maata. Hän ei ollut käynyt siellä kuin lapsena ollessaan.

Vanhoja tammimetsiä oli kasvanut siellä, missä nyt oli soita, ketoja ja merta.

Turpeenkaivajat ja kyntömiehet kohtaavat joka vuosi muutaman jalan syvyydessä vanhoja puunjuuria.

Gesingin suolla Skærbækin lähellä saa aura aina otella kovan taistelun näitä vanhoja, entisajan metsien jäännöksiä vastaan.

Vinumin suolla Dostrupin lähellä kaivetaan kannot ja rungot ylös suosta, hakataan haloiksi, ja vanhat, köyhät ihmiset käyvät niitä kaupittelemassa.

Niin, kahlauspaikoissa, missä maata on voitettu Skærbækiin päin, tulevat suuren, hävinneen Appenholtin metsän puunrungot esille päivän valoon.

Nyt pastori Jakobsenin saksalaiset höyrylaivat, jotka ovat täynnä brandenburgilaisia kylpyvieraita, kulkevat ikivanhan tanskalaisen metsäalueen yli.

"Se on lyhytaikuista iloa", sanoi Madsen. "Saksalaiset elkeet menevät pian myttyyn Skærbækissa. Kaikki loppuu kauhistukseen. Korttitaloja kaikki! Korttitaloja!"

Mutta kun Valdemar Borris aikoi ostaa karjaa maatilaansa varten, niin hän tietysti käväisi monessa talossa kysymässä, haluaisivatko he myödä karjaa. Tätä menoa ja tuloa ei Skærbækin santarmi voinut kuitenkaan selittää muuksi kuin rikolliseksi tarkoitukseltansa ja maanpetoksillisiksi aikeiksi.

Keskellä pihamaata hän pysähdytti Borriksen. "Mitä teillä on tekeillä?" "Minä olen tullut ostamaan karjaa, mutta mitä se teihin koskee?"

"Karjaako? No, mihin sitä karjaa on käytettävä? Näyttäkää elinkeinotodistuksenne?"

"Ettekö halua samalla kaste- ja rokotustodistuksiani?" kysyi Borris. "Minä ostan karjaa vain omiksi tarpeikseni. Luuletteko ehkä, että olen härkäkauppias?"

"Nimenne? Asuntonne?"

"Mielihyvällä ne sanon teille, koska te osoitatte niin suurta harrastusta minua kohtaan. Nimeni on Valdemar Borris Borrisgaardista, Aabenraan piiristä."

Santarmi kirjoitti innokkaasti muistiin, mutta Valdemar käänsi hänelle selkänsä ja meni.

"Halt!" huusi santarmi, joka nopeasti tuli hänen jäljessään. "Mikä nimi on tuossa teidän vaunuissanne?" huusi hän, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä: "Mitä aseita tai miekkoja te kuljetatte?"

"Se on minun taloni nimi", vastasi Valdemar. "Kaikki sen tuntevat, se on Borrisgaard."

"Siinä täytyy seisoa: Bürrisgard! Haben Sie es gehört?" [Kuuletteko?]

Santarmi aivan vapisi pyhästä kiukusta ja löi miekkaansa.