Part 4
Kain hyväksi oli helppo työtä tehdä, mutta toinen työ oli vaikeampi. Tosin oli hänen oma ansionsa, että hän yleensä nyt saattoi pitää Egtvediä, mutta kuinka kauan?
Ajat olivat vaikeat. Mieskin voi joutua häviöön, kun asiat ennestäänkin ovat huonot.
Vuodesta 1867 vuoteen 1890 oli viisikymmentä tuhatta eteläjuutilaista osittain muuttanut maasta, osittain tullut karkoitetuksi. Siten oli viisikymmentä miljoonaa markkaa mennyt maalta hukkaan.
Kyllä se tuntuisi, ja siitä he kaikki saisivat kärsiä. Entäs talot, jotka jäivät jäljelle, kun omistajat ja perilliset ajettiin rajan toiselle puolelle?
Niitä saksalaiset juuri halusivatkin, vaikkapa heidän olisi pitänyt maksaa niistä kalliita rahoja.
"Minä tahdon tehdä työtä", sanoi Karen. "Mitenkä vanhat sananlaskut sanovat? Ne sanovat: 'Kaksi aimo käsivartta köyhän miehen palvelijat.' — 'Missä rikkaruoho hyötyy, siinä viljakin kasvaa!'"
5.
Yhtä asiaa Karenin ei olisi pitänyt tehdä, hänen ei olisi pitänyt viedä ylisille Saksan keisarin ja keisarinnan kuvia.
Ne rupesivat painamaan taloa juuri siksi, että ne olivat käännetyt selin, ja ettei kukaan niitä katsellut.
Joka kerta kun Kai seisoi mietteissänsä, sormi suussa ja katsoi niihin kulmiensa alta, sanoi palvelustyttö:
"Varo mörköä, Kai!"
Seurauksena oli tietysti se, että Kai rupesi pimeässä pelkäämään, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, ja että hän näki mörköjä joka paikassa, itse pimeydessäkin.
Vähitellen, joskin epäselvästi, muodostui kauhuaherättävä kuva, joka lapsen mielikuvituksessa kasvoi kasvamistaan.
Kun Karen pääsi tästä selville, niin alkoivat kuvat häntäkin painaa. Ja kulkiessaan jokapäiväisessä työssään ylisillä, jossa tuuli elämöi valkoisiksi rapatuissa uuninpiipuissa ja hämähäkit kutoivat verkkojansa ja puuhailivat pimeissä sopissansa, niin valtasi hänet useinkin hyvin omituinen tunne. Se oli melkein samanlainen kuin merenhaltian Agnetan, kun tämä astui kirkkoon ja "kuvat kirkossa kaikki ne kääntyivät".[4]
Vaikkapa kohta päinvastaisessa merkityksessä.
Niinpä Karen eräänä päivänä kantoi kuvat alas, ja lähetti ne sekä Saksan lipun muistoksi Jürgensistä hänen ystävällensä Fritz Bodenstedille Rheingauhun.
Siellä ne ainakin olivat tervetulleita ja hyvänä pidettyjä. Mutta Karen rupesi aavistamaan millaiseksi elämä muuttuisi, kun Kai kasvaisi ja hänellä oli oikeus saada selkoa kaikesta, ja kun hänen itsensä pitäisi kertoa pojalle miten asiat olivat.
Mutta kullakin ajalla omat surunsa! Jokaisella päivällä on kylliksi omista huolistansa.
Oli piinaviikon keskiviikko. Klaus istui väentuvassa ja lauloi veistellessään:
"Kiirastorstai suojasää heinäkuormat hellittää. Pitkäperjantai pilvipaita, silloin luoja kaitse kasvumaita; mut jos pysyy seessä, niin on hyvä vuosi eessä. Kiirastorstai poutaa, pitkäperjantai vettä, se köyhärukan silmään tuo monta kyynelettä."
"Sellaista lörpötystä", sanoi Bodil, meijerska. "Kuules, Klaus, oletko sinä mieletön."
"Niin, niin", sanoi Klaus ja veisteli yhä järkähtämättömällä varmuudella, "jos pääsiäisyönä on pakkasta, niin tulee huono heinävuosi ja jos pääsiäisaamuna sataa, niin tulee musta lato, se tietää, lato tulee täyteen."
"Tahdotkos olla viisaampi taivaan Herraa, pikku Klaus? Sellainen joka aina käy ja katsoo hänen kortteihinsa? Mutta eipä siltä! Jos voisit sanoa minulle, minkälainen ilma tulee pitkänäperjantaina, niin se olisi jotakin, sillä silloin minä aion lähteä Aabenraahon tapaamaan Maren Smedsiä."
"Olipa ilma minkälainen hyvänsä pitkänäperjantaina, niin kerran ainakin sinä vuorokautena on tuuli luoteessa", sanoi Klaus vakavasti.
"Paljonpa siitä olisi apua", arveli Bodil. Mutta silloin tuli Karen sisään ja pyysi, että Klaus lähtisi heti postiin viemään kirjettä ja samalla kysyisi, olisiko siellä kirjettä hänelle, — hän odotti kirjettä Gyritheltä, — niin hän voisi tuoda sen kotiin samalla?
Klaus meni, mutta palatessaan takaisin hän kertoi, että siellä oli ollut aika meteli. Hän oli kysynyt:
"Onko kirjettä Karen Jürgensille Egtvediin?"
"Deutsch sprechen!" [Puhukaa saksaa!] huudettiin jyrkästi.
"Eikö ole kirjettä Karen Jürgensille Egtvediin?" uudisti hän kysymyksensä.
"Deutsch sprechen!" kuului vieläkin jyrkemmin.
"Mutta silloin, helkkarissa, minä suutuin ja sanoin hyvin kohteliaasti: 'Minun mielestäni teidän pitäisi ymmärtää kirjeen saajan nimen. Vaikka pyytäisin sitä kiinan kielellä, jota en osaa enemmän kuin saksaakaan, niin on teidän velvollisuutenne antaa se minulle.' Niinpä sain sen vihdoin monien kirousten ja somien kohteliaisuuksien jälkeen, mutta se kirje, jonka minun piti jättää", hän ojensi sen Karenille, "on tässä, sillä siinä ei saa seisoa Aabenraa, vaan Apenrade. Tässä on postimerkki!"
Hän vilkutti silmillään.
"Niin sinä panet sen kirjelaatikkoon sellaisena kuin se on, Klaus."
Ja Karen meni.
"Rouva joutuu vähitellen epäsuosioon", sanoi Klaus tyytyväisenä. "Hän näyttää värinsä ilman minkäänlaista lipputankoa."
Mutta siihen se ei päättynyt! Iltapuolella toi santarmi ilmoituksen nimismieheltä, ettei Karen saanut antaa talonsa prameilla tanskan väreillä.
Maalarisälli seurasi maalipönttöineen kintereillä.
Karen tuli ulos portaille.
"Sille minä en mahda mitään", vastasi Karen. "Minä en ole rakentanut taloa, mutta te voitte itse nähdä, että se on rakennettu tiilistä. Tiilet ovat punaisia, kalkki, joka liittää kivet yhteen, on valkeaa ja kivijalka on sementillä laastittu. Se on sellainen kuin se oli minun mieheni aikana. Miksikä te ette tulleet hänen eläessänsä?"
"Mutta portti on maalattu valkeaksi, aivan tahallisesti, ja raudat ovat punatut rautavärillä."
"Niin ne olivat minun miehenikin aikana."
"Ei, se on uudestaan maalattu, ja koska piakkoin taitaa olla Tanskan kuninkaan syntymäpäivä, niin on se valtiollinen mielenosoitus."
"Kas vaan", sanoi Karen.
"Se on valtiollinen mielenosoitus", huusi santarmi, joka kotisaksalaisena tietysti puhui paljoa paremmin tanskaa kuin saksaa. "Punavalkea väri loukkaa saksalaismielisten naapurien isänmaallisia tunteita."
"Ei minulla ole muita saksalaismielisiä naapureita kuin te", sanoi Karen.
"Tervaa portti!" huusi santarmi poissa suunniltansa ja sitten saksalainen maalaripoika alkoi käyttää tervaustaitoansa, ja ennenkuin Karen tiesi asiaakaan, oli koko portti tervattu surun ja kuoleman värillä.
"Niin, se näyttää oikein surkealta", moitti Klaus ja raappi päätänsä.
"Tämä on minun porttini", intti Karen. "Te olette tehnyt tämän ilman omistajan lupaa. Minä valitan maaneuvokselle ja hallituspresidentille, sillä tämä on luvatonta."
Vaikka Klaus rukoili, hartaasti, että pääsiäisaamuna sataisi, jotta lato syksyllä olisi mustana, niin pääsiäisaamuna aurinko leikitteli sittenkin Itämerellä.
"Niin, sinä olet mainio Sikokuningas!" sanoi hän sikopaimenelle, "nyt sinä siinä seisot ja iloitset auringosta, koska sinä aiot lähteä ristiäisiin, vaikka lato sitten seisookin valkeana, ja se on pahinta, mitä voi tapahtua."
Mutta Kai pisti päänsä esiin ja siitä Klaus heti sai hartaan kuuntelijan.
Klaus kertoi:
"Ennen muinoin noita-akat läksivät kiirastorstaina hiidenvuorelle tai Tromin kirkolle ja varikset seurasivat mukana kesteihin. Mitä talonpoika silloin teki? Niin, hän otti aurastansa etupyörän irti, etteivät he käyttäisi sitä ajopelinänsä. Sitten hän viskasi kirveitä ja rautavaajoja vainioille, sillä muuten ne vanhat akat voisivat tuottaa hänelle vahinkoa. Mutta auringon laskiessa kokoontuivat pojat huutamaan noita-akkoja esille. He kulkivat edes-takaisin kylässä ja huusivat: Uhuu, uhuu, kaikki noidat lukuun! Yksi istuu uuninpiipussa, toinen istuu olutpadassa, kolmas istuu leivinuunissa! Uhuu, uhuu, ulos noidat kaikki! Niin", sanoi Klaus, "on meilläkin nykyään joitakuita noitia maassa. Ne ovat mustanvalkeita. Ei pidä turhaan lukea! Ne ratsastavat luudalla ja hiilikoukulla ja leipälapiolla hiidenvuorelle. Ken ei tahdo kuulla, hän tuketkoon korvansa punaisilla rievuilla! Ja jos et sinä tule mukana huutamaan esille noita-akkoja, pikku Kai, niin et saa ainoatakaan pääsiäismunaa! Siitä minä annan pääni pantiksi!"
Niin, Klaus ja väentupa oli oikea loppumaton kultakaivos Kaille!
Kolmantena pääsiäispäivänä meni Karen Højemarkeen, sillä seuraavana päivänä piti rouva Grunnetin vihdoinkin matkustaa kuningaskuntaan Esbenin ja Gyrithen luo viemisille.
Kun hän ajoi Frandsenin krouvin ohi, niin seisoipa santarmi jälleen siellä maalauspönttöineen aivan kuin hiljattain Egtvedissä, ja maalarinsälli oli maalannut suurilla kirjaimilla "Gastwirthschaft" [Ravintola.] portin päälle!
Karen meni heti sisään, missä vanha Frandsen astui edes-takaisin kuin raivostunut jalopeura häkissänsä.
"Vieläkö vai? Pitikö minun vielä kokea sitä häväistystä, ettei minun tanskalainen kylttini, joka nyt on ovellani ollut kokonaista kolmekymmentä vuotta, enää kelpaisi? Täytyykö vanhan aluksen purjehtia väärällä lipulla, ikäänkuin Frandsenin krouvi ei enää olisi kyllin hyvä? Gastwirthschaft! Gastwirthschaft! Helvettiin tuo kirottu Gastwirthschaft!"
"No, no", tyynnytti häntä hänen vaimonsa. "Alus on yhtä hyvä tanskalainen siitä huolimatta, ja laivuri myöskin, luullakseni."
"No, sepä vielä puuttuisi! Olen puhunut ääneni sorroksiin toista tuntia tuolle schwabilaislurjukselle ja sanonut hänelle, että krouvini on krouvi, ja aina maailman loppuun asti se pysyy krouvina. Kuka on omistaja — hänkö vai minä? Niin, minä tahdon saada ilmaa, äiti! Ei siitä ole apua, että sinä istut siinä ja tiirotat ja siirotat silmiäsi. Olenkos minä koulupoika, joka tarvitsee selkäänsä?"
"Ei se auta, pikku Karen", sanoi vaimo ja puristi Karenin kättä, sillä Karen koetti monta kertaa turhaan sanoa hyvää päivää, "kun isä raivoo, niin hänen täytyy saada raivota. Tule huomenna uudestaan, niin luullakseni aallot eivät käy yhtä korkealla. Onhan hän Preussin alamainen, niin etteivät he hänelle mitään mahda, ja sitten me asetamme sen uudestaan ulos."
Karen seurasi hänen neuvoansa ja läksi. Kun hän tuli Højemarkeen, ei rouva Grunnet ollut kotona, sillä hän oli mennyt nimismiehen luo.
Väki sanoi, että santarmi oli käynyt häntä hakemassa.
Karen kävi sisään istumaan ja odotti; hän pelkäsi pahaa.
Keskellä lattiaa oli matkakirstu. Kansi oli auki ja vaatteita oli yltympäri tuoleilla.
Karen saattoi nähdä, että äitiä oli haettu kesken pakkaustyötä, ja kiireessään hän oli heittänyt kaikki sillensä.
Silloin äkkiä hänen suustansa pääsi:
"Äiti raukka!"
Sillä välin seisoi rouva Grunnet hiljaisena ja katsoi hämmästyksissään kysyvästi nimismieheen.
"Te aiotte huomenna lähteä poikanne luo Tanskaan, mutta te jäätte kotiin, — te ette lähde! Ymmärrättekö?"
Iskien pöytään hän pani painoa joka ainoalle sanalle.
"Eihän teidän tarkoituksenne, herra nimismies, liene kieltää äitiä matkustamasta pariksi päiväksi ainoan poikansa luo?"
"Teillä on käsky jäädä kotiin, ymmärrättekö? Te voitte vapaasti matkustaa, jos tahdotte, olkaa niin hyvä! Mutta jos te lähdette, niin teitä kielletään takaisin tulemasta. Nyt te voitte valita!"
Nimismies paukahutti taaskin pöytään ja läksi.
Rouva Grunnetkin läksi. Hän ei sanonut muuta kuin:
"Voi, Esben!"
Mutta hän istui suorana istuimella ajaessansa kotiin.
Sillä välin Karen istui ja odotti.
Vihdoin avautui ovi. Rouva Grunnet kävi istumaan Karenin viereen sohvaan, eikä sanonut luotua sanaa.
"Äiti parka!" sanoi Karen uudestaan ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. "Sinä siitä kuitenkin olit iloinnut kuin lapsi!"
Sillä hän arvasi, mikä oli tapahtunut. Mutta kun rouva Grunnet kertoi sen hänelle suoraan, niin Karen nousi pystyyn ja sanoi:
"Tomppelit!"
Hän ei löytänyt muuta ilmaisumuotoa sille harmille ja halveksumiselle, jota sellainen virkamies ansaitsi, joka suostui kohtelemaan niin epäinhimillisen lapsekkaasti turvatonta naista.
Ja kuka Eteläjyllannissa oli turvattomampi kuin tilallisen leski, jonka ainoa poika oli karkoitettu? Varsinkin, kun hän itse hoiti taloa!
Hänen täytyi astua varovasti, aivan kuin neuloilla, minne ikänä hän meni ja missä hän milloinkin seisoi, tai aivankuin raivatessaan itselleen tietä nokkosten läpi.
Pian sen jälkeen sai huimapää Klaus, joka ei millään tavalla tahtonut ottaa vastaan Karenin rahoja, sovittaa "lauluharjoituksensa" arestissa.
Siellä hän istui koppelissa kuljeskelevan saksalaisen käsityöläissällin kanssa, joka oli joutunut tappeluun tanskalaisen kanssa, syystä, ettei hän ymmärtänyt mitä tanskalainen sanoi.
Saksalainen istui pää käsien peitossa ja vaikeroi:
"Ach Herrgott! Ach Herrgott!" [Voi Herra Jumala.]
"Onko teidän mielestänne täällä hyvä olla?" [Herrgott kuuluu tanskalaisen korvissa "her er godt", suomeksi: täällä on hyvä. Suom. muist.] kysyi Klaus hämmästyneenä. "Kyllä siellä sitten, Herra nähköön, lie likaista, mistä te tulette!"
6.
Sidsel Kjeldseniltä Esben ja Gyrithe Grunnetille.
Minä sanelen ja veljenitytär, Sidsel kirjoittaa. Ei, se ei käy päinsä! Hyvät ihmiset, täytyyhän teidän ymmärtää, että sellaista vanhaa puuta kuin minua ei voi kaivaa maasta ja istuttaa uudestaan kolmatta kertaa.
Paljoa parempi, että Herra kerrallaan hakkaisi minut poikki, niin kuivan ja kuihtuneen puun kuin minut, sillä kuinka se enää voisi seisoa hyödyttömänä maassa?
Teillä olisi minusta ainoastaan vaivaa ja rasitusta, sillä asian laita on nyt sellainen, että pikku Sidsel, joka nyt kirjoittaa minun puolestani, saa pukea ja riisua minut joka ilta ja aamu. Minun jäseneni ovat niin jäykät, että kun vihdoin viimein saan käteni suoraksi, niin on yhtä vaikeaa ja vaivalloista sitä jälleen koukistaa. Sidsel voi sen todistaa. Hän sanoo, että käsivarteni rytisee, ikäänkuin se murtuisi moneen tuhanteen siruun.
Ei, kiittäkää Luojaa, että olette päässeet vapaaksi tällaisesta lahosta vaimoihmisestä. Te olette, Jumala tietää, kyllin kauan saaneet kärsiä häntä.
Keijuvuorelle he ovat vieneet minua useamman kerran, mutta nyt en jaksa nousta enää ajopeleihin, ja Liituvuoren kuningas[6] on liian kaukana täältä. Häntä ei ole niin helppo saada käsiinsä.
Mutta kun Jumala on niin armollinen ja päästää minut rauhaan, vanhan rungon, sitten kun minun aikani tulee, ja kun Jumala sanoo minullekin: "Nouse ja käy!" — niin silloin minä pääsen Liituvuorellekin ja silloin minä tulen myös Højemarkeen.
Sitä minä rukoilen, rukoilen kaikessa nöyryydessäni sekä myöhään että varhain kaikkivaltiaalta Herralta, joka on luonut sekä taivaan että maan.
Mutta Jumala siunatkoon teitä lapsia kaikkena elinaikananne, olkoon se sitten lyhyt tai pitkä, siksi että te rakastitte vanhaa Sidseliä, ja kiitos ja kunnia rakkaalle rouvalleni, kun hän hyvästä sydämestään uhraa niin paljon syntistä rahaa vanhan, vaivaisen ja heikkopäisen raukan tähden.
Tämän sanon minä, Sidsel Kjeldsen, itse totisesti uskovaisille Jeesuksen nimeen!
_Sidsel Kjeldsen_.
"Niin, Sidsel on aina ollut varma katkismuksessaan", sanoi Esben, kun hän oli lukenut kirjeen. "Ei ole muuta neuvoa, Gyrithe, kuin että lähdemme Stevnsiin, sinä ja minä, niin saamme samalla nähdä Sidselin. Tuon käsivartensa vuoksi hän pian tulee yhtä merkilliseksi kuin itse Liituvuoren kuningas."
Seuraavana päivänä tuli toinenkin kirje.
"Se on äidiltä! Saat nähdä, että hän tulee huomenna!" Esben repäisi kirjeen auki. "Voi, Gyrithe, Gyrithe, juokse sanomaan Jensille, että hän heti paikalla vetää vaunut esille ja valjastaa! Ja kuule, älköön unohtako tarkastaa piirtopäähevosen kenkää. Olihan se sepässä eilen, mutta ei vara vahingoksi ole. Minä en tahdo panna mitään vaaralle alttiiksi, kun äiti on mukana."
"Niin, niin!"
"Ja että hän puhdistaa vaunut paremmin kuin eilen. Äiti on aina tottunut komeasti ajamaan."
"Kyllä, kyllä!"
"Ja tomuttakoon tyynyjä. Kuuletkos? En tahdo nähdä tomuhituistakaan. Muuten hän joutuu minun kanssani tekemisiin!"
"Kyllä, kyllä, kyllä! Mutta maltahan toki, maltahan toki ja lue kirje ensin!"
Kun Gyrithe palasi takaisin, niin Esben istui jäykkänä, hampaat kokoonpuristettuina ja kädet nyrkissä katsellen Eteläjyllantiin päin.
"Jumalan nimessä, mikä on tapahtunut, Esben?"
Esben hyppäsi pystyyn ja heitti kirjeen, jota hän oli pusertanut kädessänsä, kauas luotaan.
"Jospa äiti olisi kuollut! Jospa minä olisin kuollut!"
"Hyi Esben! Sellaista ei saa sanoa!"
"Kyllä, minä sen sanon", hän pysähtyi ja polki lattiaan. "Minä, Esben Grunnet Højemarkesta! Minä sanon, että olisi parempi jos kaikki olisi mennyttä, kuin että me istumme, äiti tuolla ja minä tällä puolen tuota kirottua rajaa, ja vaikka hän olisi kuolemaisillansa, niin en sittenkään pääsisi hänen luoksensa. Niin, sillä tiedäthän sinä, että nimismies on kieltänyt äitiä tulemasta tänne, tai muuten hänen on samalla jäätävä tänne kokonaan!"
"Kuinka minä sitä voisin tietää? Enhän minä ole lukenut kirjettä."
"No lue sitten!"
Esben painoi hatun otsallensa ja kiiruhti ulos.
Muuttolinnut olivat sillä välin tulleet Eteläjyllantiin.
Taajoin jonoin ne lensivät eteenpäin yli koko linjan, eikä mikään saanut niitä pysähtymään.
"Vaikkapa itse v. Köller olisi huutanut: 'Halt!' niin ei se heille olisi merkinnyt enempää kuin sormen napsaus", sanoi Klaus.
Ne vihelsivät, visersivät, kotkottivat ja kirkuivat.
Kurppia, kaahlaajia, rastaita, punajalkavikloja, sorsia ja nokikanoja! Kaikki ne olivat mukana. Preussilaisessa armeijassa ei voisi vallita parempaa kuria.
Kun huhtikuussa sataa, ei tule hyvää maanmiehen pataan!
"Niin, onhan se totta", sanoi Bodil, "mutta mitäs nyt, kun lunta tuiskuaa?"
Sillä huhtikuun kolmantena päivänä oli täysi lumimyrsky ja myrskyn raivotessa saapuivat haikarat vanhoille asuinpaikoillensa.
Isoäiti antoi heti sanan Kaille, että haikara oli tullut Højemarkeen ja seisoa pöyhkeili pesässänsä.
Kai ajoi heti Klausin kanssa sinne.
Myrsky yhä raivosi ja Kai sekä Klaus olivat nostaneet palttoonkaulukset pystyyn.
"Siinä on kultarintakerttu! Näetkös?" huudahti Klaus. "Se purjehtii aina haikaran kölivedessä."
"Onko käkikin tullut?"
Käki ja Kai olivat nimittäin hyviä ystäviä.
"Ei, se tulee viimeisenä. Sillä se lurjus antaa toisten rakentaa pesän itselleen. Kun se tulee, niin se sanoo: 'Kukkuu! Tee talo!' Mutta katsos hyyppää!" hän huusi ja osoitti piiskalla vainiota, missä hyypät kyyköttivät rohkeasti rinta vasten lumimyrskyä, eivätkä hievahtaneet paikaltaan.
"Niin, ne ovat rohkeita lintuja", kehui Klaus. "Ne istuvat keskellä lakeutta lumituiskussa, eivätkä liikahda, vaikka astuisi aivan niiden sivuitse. Tiedätkös, mitä karja tekee? Se kääntää hännän vastatuuleen, mutta hyyppä kääntää päinvastoin päänsä suoraan riehuvaa myrskyä kohti, ettei se saisi lunta siipien alle, mutta kurpat, ne piiloutuvat kaislikkoon. Niin, hyyppä on hyödyllinen lintu, se tahtoo suojella koko ympäristöä, eikä se osaa varjella omaa turvettaan. Tiedätkös, mistä se johtuu? Niin, kun Vapahtaja riippui ristillä, niin hyyppä huusi: 'Kiusaa! Kiusaa!', mutta haikara sanoi: 'Huojenna!' ja pääskynen sanoi: 'Virkistä!'"
Kai ei voinut kieltää, että hän oppi hirveän paljon Klausilta.
Kai jäi viideksi päiväksi isoäidin luo. Hänenhän piti tutustua haikaraan ja ottaa selkoa kaikista sen salaisuuksista, mutta kun hän myöhään eräänä iltana tuli takaisin Egtvediin, — isoäiti itse kyyditsi hänet kotiin, se on: niin hyvin vaatteihin käärittynä, että hän oli kuin pieni pehmeä mytty, — niin Karen kutsui hänet heti ikkunan ääreen.
"Katsos, katsos tuonne, Kai!" huudahti Karen ja nosti hänet käsivarrellensa, jotta hän paremmin voisi nähdä. "Näetkös kaikkia noita tulia ylhäällä kummuilla? Ne ovat kuninkaantulia, Kai, sillä tänään on huhtikuun 8 päivä, kuninkaamme, Kristian yhdeksännen, syntymäpäivä, Kai. Hän on kaikkein tanskalaisten kuningas, olkoot he sitten missä hyvänsä."
Karen seisoi liikutuksen valtaamana ja katseli ulos.
Ei tuiskunnut enää, ja ulkona oli varsin hiljaista, mutta kuninkaantulien liekit loimuilivat korkealle, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet julistaa eteläjuutilaisten uskollisuutta koko maailmalle, ja liekit valaisivat koko tienoon.
Punertavassa valossa, aivan kuin tulisoihdut olisivat lekotelleet, näkyivät talojen katot, uuninpiiput, haikaran pesät ja kirkonpäädyt aivan selvästi.
Haikarat vääntelivät jäykkiä niskojansa ja katsoivat ihmeissään ympärilleen kirkkaassa valossa.
"Siinä linnussa on jotakin egyptiläismäistä", arveli Klaus, joka seisoi ikkunan ulkopuolella lapioonsa nojaten.
Ja sitten hän alkoi laulaa:
"Nuo vanhat egyptiläiset."
"Se seisoo ja katselee ympärilleen", jatkoi hän. "Vastikään se seisoi pyramidin harjalla ja katseli kuningas Faraon Egyptiä, erämaata, kamelikurkia ja beduinejä ja Niilinvirtaa ja krokodiilejä ja kaikkea senkaltaista. Ja nyt se tähystelee metsiä ja kumpuja ja kirkkoja ja salmia ja beltejä ja rautalakkeja ja paholaista ja hänen isoäitiänsä. Tahtoisinpa tietää, eikö sillä ole omat ajatuksensa siinä seisoessansa. Se on niin viisaan näköinen, tuo lintu!"
"Kas!" huudahti hän jälleen, "tuossa ne ovat! Tuossa ne ovat! Kas, miten ne pöyhkeilevät! Kas, miten ne pöyhkeilevät!"
Hän ei tarkoittanut haikaroita, vaan ratsastajajoukkiota, joka palasi marssiltaan lakeuden yli.
He kuljettivat mukanaan kuolonmerkkiä: Preussiläislippua, joka liehui pienenä mustanvalkeana viirinä heidän keihäittensä kärjessä.
"Jospa kuninkaan tulet olisivat sotatulia niinkuin ennen vanhaan, niin sepä vasta olisi jotakin. Niin sepä vasta olisi jotakin!" sanoi Klaus.
7.
Mutta lumimyrsky kestää vain aikansa, ja kun päästiin huhtikuun viidenteenkolmatta päivään, niin rinteillä kukoisti jo keväänesikkoja ja vuokkoja.
Vapunpäivänä alkoivat pyökinlehdet tunkeutua esiin ruskeista koteloistaan. Ne olivat pehmeitä ja silkinkiiltäviä.
Pensaikot olivat heleänvihreitä, valkea orjantappura ja pensaspyökki puhkesivat, pääskyset pitivät pauhinaa ja maanmiehenkin oli siis aika kiiruhtaa, sillä
"kun pyökki on vehryt ja tammi harmaa, niin maamies kylvöön lähteä arvaa."
Esille siemenpussi ja lapio!
Sisällä naiset yhtä suurella kiireellä pesivät suurpyykkiä ja suorittivat suursiivousta.
Vapunpäivä oli myös mökkiläisten ja palkollisten muuttopäivä, ja sitä menoa jota silloin oli - ei yksin sivuteillä, vaan maanteilläkin!
Muuttokuorma muuttokuorman jäljessä, pilvenkorkuisia ja häilyviä, ja vaunuja, joissa yksinäinen kaappi tai matka-arkku oli pystyssä, ikäänkuin anteeksi anoen, että se vei niin paljo tilaa.
Mutta Egtvediin tuli myös pieni kaksitoistavuotias poika; hänkin oli "palkollinen", eikä hänellä ollut muuta kuin pieni mytty kädessään.
Ja pieni kähäräpää seisoi oven sisäpuolella, mytty niin kovasti käsiin puristettuna, että olisi voinut luulla hänen pelkäävän jonkun anastavan häneltä koko hänen omaisuutensa.
"Nuo hiukset ovat todellakin aivan kuin jouhia", ajatteli Klaus. "Hauska tietää, mitä naula maksaa?"
Ja Klaus itse arveli sanoneensa hyvän sukkeluuden.
"Isä lähetti terveisiä", sanoi poika. "Tässä minä olen!" lisäsi hän reippaasti, ikäänkuin hän olisi pelännyt unohtavansa pääasian.
"No, sinäkö se olet, Ebbe?" sanoi Karen ystävällisesti koettaen ottaa häneltä myttyä, mutta Ebbe ei tahtonut sitä päästää.
Se oli Keldetin nuorin kouluakäyvä poika, jonka Karen oli kesäkuukausiksi ottanut apulaiseksi.
Illan suussa huusi Klaus:
"Tulehan Kai, niin me karkoitamme pois talven."
He juoksivat kummulle ja kantoivat sinne kuivia oksia ja kaikkea poltettavaa, mitä he käsiinsä saivat.
Ebbe ja Sikokuningas[5] [Sikopaimen] ja Bodil auttoivat mukana, niin, vieläpä isoäiti ja Karenkin olivat apuna.
"Miksi me sytytämme tulen palamaan?" kysyi Klaus.
"Kuninkaan kunniaksi", sanoi Kai.
"Ei tänään. Me valaisemme vaan tietä noidille, kun ne kiipeävät hiidenvuorelle. Me emme saaneet karkoitetuksi kaikkia kiirastorstaina. Noidat ratsastavat luudanvarrella, senhän sinä tiedät, ja kun yö on oikein pimeä, niin he tarvitsevat lyhtyjä nähdäksensä."
"Älä kerro hänelle tuollaista", naureskeli rouva Grunnet.
"Niin, se oli ennen vanhaan", oikaisi Klaus. "Muuten minä tiedän, mitä minä tiedän!" murisi hän ja heitti uuden luudan tuleen. "Varo, Kai, nyt he tulevat sytyttämään lyhtyjä!"
Siten kerättiin kasoja monella kummulla Eteläjyllannissa ja kun Vapunpäivän hämärä levisi yli maiden ikäänkuin musta harso, niin kokkotulet syttyivät yltympäri, ikäänkuin loistava seppele taivaanrantaan.
Mutta Kai ja Ebbe tulivat pian eroamattomiksi ystäviksi.