Part 3

Valdemar säpsähti.

"Sinä puhuit rahoista! Rahoista!" huusi Valdemar. "Omaisuus ei saisi joutua pois suvusta!"

"Älä sano sitä!" huudahti Karen suuressa sieluntuskassa. "Sehän oli vain lapsen kiivautta, jota olisit voinut halveksia."

"Vieläkö muuta, Karen Jürgens?" kysyi Borris.

"Oi, mitä haluat vielä?" huudahti hän aivan suunniltansa. "Enkö ole kylläksi nöyryytetty? Pitääkö minun tunnustaa sinulle, että olen rakastanut sinua, enkä ketään muuta kuin sinua — ja että olen tiennyt sen, — koko avioliittoni ajan, — Jumala antakoon syntini minulle anteeksi! — lukuunottamatta ensimäisiä hurmaavia kuukausia? Että rakastan sinua toivottomasti ikuisesti, ja aina elämäni loppuun asti rakastan sinua, vaikka tiedän ettei minulla ole toivoa? Ja että sittenkin tulen sinulta pyytämään tätä? Tahdotko saattaa minut vieläkin nöyryytetymmäksi, kuin miksi itse olen itseni nöyryyttänyt? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi katsoa sinua silmiin, Valdemar!"

"Voi aina katsoa, yksin kadehtijaansakin silmiin, kun vain on sanonut hänelle totuuden. Ja minäkin tahdon sanoa sinulle totuuden. Minä tahdon ruveta poikasi holhoojaksi, syystä että sinä olet minun serkkuni, ja _vaikka_ hän on Ruprecht Jürgensin poika. En mistään muusta syystä. Ja mitä sinuun tulee, niin toivon että joskus voin antaa sinulle anteeksi, mutta nyt en vielä voi sitä tehdä. Niin totta kuin Jumala on korkeudessa, en tee itseäni paremmaksi kuin mitä olen", — hän oli tukahtumassa, — "minä en voi!"

"Missä on sinun äitisi?" kysyi Karen ja käänsi kuolonkalpeat kasvonsa häneen.

Valdemar viittasi arkihuoneen ovea kohti. Karen meni sisään, hän ei nytkään ojentanut Valdemarille kättä, ja heittäytyi tätinsä syliin.

"Jumala siunatkoon sinua!" kuiskasi Karen ja suuteli häntä katuvaisena ja hellänä. "En koskaan, voi sinulle palkita sitä, mitä olet minulle tehnyt."

Täti ei sanonut mitään. Hän piteli häntä vain kauan sylissänsä.

Siinä perheessä olivat naiset enimmin säälivät luonteeltansa.

Mutta rouva Borris ei saanut Karenia istumaan. Hänestä tuntui ikäänkuin lattia olisi polttanut jalkojen alla.

"Minä tahdoin vain nähdä sinut ja kiittää sinua. Minä olen menossa Højemarkeen."

"Niinkuin tahdot."

Täti mietti hetken aikaa ja sanoi sitten:

"En tahdo pakoittaa sinua. Ehkä se onkin parasta."

Kun Karenin vaunut olivat vierineet pihalta, niin Valdemar tuli sisään.

Äiti katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Hän oli huomannut piirteen hänen suupielissään, jonka hän tunsi tämän poikavuosilta, kun jokin asia häneen kipeästi koski tai häntä kiusasi, jota hän ei olisi tahtonut myöntää kellekään muulle, ei edes itsellensäkään.

"Karen Jürgens pyysi minua poikansa holhoojaksi", sanoi hän.

Sillä hänen täytyi saada se sanotuksi! Hänen täytyi saada ilmaa!

"Mitä sinä siihen sanoit, Valdemar?"

Kysymys tehtiin niin rauhallisesti, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia, mutta rouva Borris nosti kiiruusti päätään ja odotti henkeään vetämättä vastausta.

"Minä lupasin. Tietysti! Mitä minä muuten olisin sanonut?"

Valdemar astui ovelle. Mutta äkkiä hän pysähtyi ja huudahti koko sielunsa katkeruudella:

"Äiti! Kuinka nainen voi olla niin armoton!"

Sitten hän meni ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.

"Lapsi parat!" huokasi rouva Borris.

Hänen viisaat silmänsä olivat huomanneet jo enemmän kuin mitä hänen suunsa tahtoi ilmaista.

Karenin kärsimyksen tie ei vielä ollut lopussa.

Kun hän ajoi Frandsenin krouvin ohi, niin suuri joukko naisia seisoi sen ulkopuolella. Talviaurinko oli varsin lämmin ja he näyttivät kaikki olevan hyvällä mielellä jos jostakin asiasta.

He näyttivät veitikkamaisilta ja suut sekä silmät hymyilivät.

Muutamat olivat istahtaneet suljettuihin vaunuihin ja joivat siellä kahvia ilon vallitessa.

"Mikä siellä on keskellä tietä?" kysyi Karen ja pysähdytti hevosensa.

"Me olemme valtiolle vaarallisia", vastasi naurunhaluinen nuori vaimo. "Me olemme ajetut ulos. Me olisimme tahtoneet kuunnella haudankaivaja Madsenin lukevan Holbergia, mutta sitä me naiset emme saaneet. Se oli 'grober Unfug' [Törkeätä epäjärjestystä]. Nimismies ehkä pelkää, että meidän siveytemme siitä kärsisi, ja arvelee että vain miehet saavat kuulla niin paljon sopimattomia sanoja. Sillä Madsen, hän lausuu ne kaikki niin suurenmoisen hauskasti, että niistä on oikea ilo."

"Sen jälkeen kuin hän lakkasi työstänsä kellotapulissa ja hautausmaalla, on hän ikäänkuin tullut maallisemmaksi", sanoi toinen. "Nytpä vasta hänen kelpaa johtaa tanssia kaikissa tanssiaisissa. Sellaista hyppyä kuin Madsen voi saada aikaan! Ja jos hän vaan samalla voisi potkaista preussiläisiäkin, niin olisipa hän saanut lyödyksi kaksi kärpästä yhdellä iskulla."

Eräs naisista töytäsi kylkeen sitä, joka viimeksi puhui.

"Varo suutasi", kuiskasi hän. "Häneen ei kuitenkaan voi luottaa."

Karen kuuli sen. Hän läimähytti hevostaan ja hänestä tuntui ikäänkuin jotakin pahaa olisi ollut kintereillä.

Hän tahtoi myös käydä Højemarkessa, — ei hiipiä sinne kuin varas yöllä, vaan kaikkien nähden valkealla päivällä.

Karen ajoi pihaan. Hän oli morsian, kun hän viimeksi läksi täältä ja äiti seisoi silloin ruohokentällä ja katsoi hänen jälkeensä. Niin, ajatuksissansa hän sen vain oli nähnyt, sillä eihän hän uskaltanut taakseenkaan katsoa sillä kertaa.

Hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei itse, vaan joku toinen, ventovieras, sinä päivänä olisi ajanut pois talosta.

Kuului haukuntaa, ilon vinkunaa ja Hektor oli hypätä vaunuun hänen luoksensa. Koira seisoi pystyssä, etukäpälät pyörällä ja nuoli hänen käsiänsä.

Karen hyppäsi alas ja hänen täytyi varjella itseään sen voimakkailta rakkaudenosoituksilta.

"Hiljaa, hiljaa, Hektor! Hiljaa!"

Kuinka hän saattoi ajatella koiraa, nyt kun sydän oli niin täysi, että se oli haljeta ihmisten vuoksi.

Ei Esbeniä! Ei Gyritheä! Ei Sidseliä!

Hän tiesi, että jos Esben olisi ollut kotona ja jos hän sittenkin olisi astunut tästä ovesta sisään sekä olisi kohdannut hänet ovessa, niin, — mitä Esben silloin olisi sanonut, ja mitä hän itse silloin olisi sanonut, siitä hän ei olisi välittänyt.

Mutta sen hän tiesi, että hän olisi voinut huutaa ilosta, jos hän olisi kohdannut hänet nyt tällä ovella.

Kuitenkin — äiti tuli ulos, Jumalan kiitos, ja kietoi kätensä hänen ympärilleen ja saattoi hänet varovasti sisään huoneesen, sillä hänestä tuntui, että Karen tuskin pysyi pystyssä.

Hän sai hänet istuutumaan sohvaan ja kiiruhti ulos hankkimaan lämmintä kahvia; lapsi tarvitsi jotakin vahvistavaa ja laskiaispullia piti saada pöytään.

Sohvassa Karen vähän kerrassaan tointui. Hän katseli ympärilleen rakasta, vanhaa huonetta. Kaikki oli entisellään, vain kuningatar Louisen kuvan ympärillä oli eternelliseppele. Syksyllähän eteläjyllantilaisissa lehdissä oli ollut surureuna kuningattaren kuoleman johdosta, ja itse hän myös oli ottanut osaa siihen hopeaseppeleesen ja palmukoristeesen, jotka Eteläjyllannin naiset laskivat kuningattaren arkulle.

Vanha lyömäkello kulki varmaa kulkuaan ja jauhoi aikaa juhlallisella arvokkaisuudella. Sillä ei näyttänyt olevan yhtään kiirettä.

Sitten tuli äiti sisään ja kertoi, järjestäessään kahvipöytää, kahdesta eteläjyllantilaisesta, jotka vastikään olivat saaneet käskyn tuottaa heidän kolmekymmenvuotiset poikansa kotiin maanviljelyskouluista kuningaskunnassa. Jos se ei tapahtuisi, niin karkoitettaisiin kahdeksan optantia samasta pitäjästä.

"Käskivätkö he heidät sitte kotiin?" kysyi Karen ja nousi reippaasti sohvalta.

"Ei, he eivät käskeneet", vastasi rouva Grunnet.

Ja nyt oli myös seurusteluyhdistys Aabenraassa suljettu, — se tapahtui jo joulukuussa, Karenin sairaana ollessa, — sillä sitä epäiltiin valtiolliseksi.

"Kaikkea epäillään valtiolliseksi", lisäsi hän hiljaisesti hymyillen, "jos minä vaikka saisin makkarayhdistyksen toimeen, niin sekin leimattaisiin valtiolliseksi. Ja poliisivirasto on julistanut, että jos jäsenet käyvät yhdistyksen kokouksissa, niin heitä rangaistaan viidentoista jopa sadanviidenkymmenen markan sakoilla tai kahdeksan päivän jopa kolmen kuukauden vankeudella. Tahtoisinpa tietää", ja hän hymyili uudelleen, "miten mikään yhdistys voisi pitää kokousta, jollei kukaan jäsenistä saa tulla kokoukseen? No, se oli seurauksena siitä, että yhdistyksen esimies ei suostunut eroittamaan sen naisjäseniä, juuri siitä syystä, ettei yhdistys ollut valtiollinen."

"Tahtoisinpa tietää, miksikä naiset eivät saa olla mukana valtiollisissa yhdistyksissä?" kysyi Karen vihdoin. "Olemmeko me vaarallisempia Saksan valtiolle kuin miehet?"

"Niin he kai arvelevat", sanoi äiti ja katseli sohvaan päin.

"Niin, saivatpa Jensenit kalliisti maksaa hääkemunsa jouluna! Siitä tanskalaisesta laulusta, jonka he olivat laulaneet, tuomitsi oikeus heidät maksamaan kuusikymmentä markkaa sakkoa."

"Häävieraitten joukossa oli siis vakoojia", sanoi Karen. "Täytyy varoa kenen kanssa tahtoo maistella kaaliaan."

Rouva Grunnet, joka oli antanut kielensä käydä, jotta Karenilla olisi aikaa tointua, ei ollut huomaavinaan Karenin viimeistä huomautusta, jos kohta siihen olisi voinut olla paljonkin sanomista.

"Äiti", sanoi Karen äkkiä, seuraten surusilmin rouva Grunnetin vähimpiäkin liikkeitä, "äiti, kuinka sinä voit pitää huolta kaikesta, kun sinulla ei ole Gyritheä eikä Sidseliä?"

"No, onhan minulla sittenkin hyviä apulaisia."

"Ne ovat palkattuja", sanoi Karen.

"Hyvin palkattuja", lisäsi rouva Grunnet. "Mutta ei siltä, — lamppuja ei kukaan kuitenkaan osaa pitää sellaisessa järjestyksessä kuin Sidsel."

Karen nielaisi jotakin vaivalla.

"Luuletko, että Sidsel nyt on niin reipas, että hän voi muuttaa Esbenin luo?" kysyi Karen.

"Me odotamme vielä sitä kirjettä, mutta minä aavistan, ettei Sidsel tule. Minusta tuntuu siltä, ikäänkuin me kaikki olisimme nähneet Sidselin viimeistä kertaa tässä maailmassa."

Ja sitten hän alkoi kertoa, että hän pian aikoi lähteä Esbenin ja Gyrithen luo viikon päiviksi, sillä hän halusi kuitenkin nähdä sitä taloa, jonka he siellä olivat ostaneet itselleen. Joka kirjeessä he pyysivät häntä tulemaan ja "sinähän tiedät, ettei Esben ole kaikkein kärsivällisempiä eikä jaksa kovin kauan odottaa."

Hän oli tuskin puhunut loppuun, kun Karen oli hänen vieressänsä ja otti kahvikannun hänen kädestänsä.

"Sinun pitää lähteä heti! Kirjoita vain että tulet parin päivän kuluttua. Oi, miten surkeata, kun Esben saa niin kauan odottaa! Minä kaadan. Sinä olet väsynyt, käy istumaan, äiti! Niin, kuinka suloista, että sinä lähdet Esbenin ja Gyrithen luo! Minä käyn joka päivä katsomassa taloa, siihen voit luottaa. Sinun ei pidä huolehtia mistään, äiti!"

"No niin", sanoi rouva Grunnet, ja istuutui, "ei siltä! — Voihan sitä vaikka kuollakseen kaivata lapsiansa!"

"Olenhan minä sinulla, äiti."

Se tuli naurun ja itkun sekaisesti.

"Niin, sinä olet tullut takaisin", sanoi rouva Grunnet hiljaa.

Ennenkuin hän tiesi mistään, oli tytär polvillaan hänen edessänsä ja piiloitti kiharaisen päänsä hänen syliinsä.

Herranen aika, kuinka monta kertaa Karen oli eläissänsä sitä tehnyt! Aina siitä pahasta päivästä alkain, jolloin hän kolmen vuoden vanhana oli ottanut punaisen omenan kulmakaapin korista.

Se oli sittenkin hänen varmin turvapaikkansa. Siinä hän saattoi tehdä tunnustuksensa ja siinä hän sai lohdutusta.

Äiti siveli hänen päätään.

"Mitäs nyt, pikku Karen?"

"Äiti, sinä aikana kuin minä olin poissa", - sillä tavalla hän aina puhui sairaudestansa, — "ja taas tulin tuntoihini, niin minulle selveni niin paljon, jota en ennen kyennyt selvittämään. Oletappas, että Jürgens olisi elänyt."

Hän vaikeni ja näytti etsivän sanoja.

"Niin, — jos nyt Jürgens olisi elänyt, — niin mitä sitten, Karen?"

Äiti tahtoi mielellään osoittaa hänelle suurta kärsivällisyyttä.

"Se ei koskaan olisi parantunut. Me emme olisi voineet luoda itseämme uudestaan. Onhan niitä ihmisiä, joilla ei ole kansallisuustunnetta. Niiden laita on kuin amphibioiden, joista luin luonnonhistoriassa. Mutta paneppa kala ja lintu yhteen, se ei käy päinsä. Toisen on pakko elää vedessä, toisen ilmassa. Ymmärrätkö sinä! Hän sairasti täällä koti-ikävää ja minä olisin tullut sairaaksi koti-ikävästä, jos olisin elänyt hänen kotonansa. 'Minun rakkauteni maa'! Voiko mies sanoa - sillä tavalla? Ei, ainoastaan itsensäuhraava, epäitsenäinen nainen. Tuliko Eteläjyllanti koskaan Jürgensin 'rakkauden maaksi'?"

"Ymmärrätkös äiti! Hänelle oli ylitse kaikkea muuta rakas 'der Kaiser' [Keisari] ja 'das Preusserthum' [preussiläisyys]. Luulenpa että hän asetti ne itse taivaan Luojaakin korkeammalle, äiti. Ja minä vihasin heitä, minä vihasin heitä!"

Karen veti syvältä henkeään. "Kiitin siitä joka ainoa päivä, joka kului, kiitin siitä joka ainoa ilta ja joka ainoa aamu!"

"Mistä sitten, Karen?"

"Siitä etten häntä rakastanut, äiti! En rakastanut häntä, niinkuin olisin voinut rakastaa, en rakastanut häntä sillä tavalla, että rakkaus olisi ollut minulle minun suuri elämänkohtaloni, jota minun olisi ollut mahdoton välttää, sillä se olisi ollut sietämätöntä. Nyt sinä sen tiedät, äiti!"

Karen katsoi äkkiä äitiin ja painoi pienet, nyrkkiin puristetut kätensä kasvojansa vastaan.

"Mitä sinä sitten olisit tehnyt, Karen?"

"Äiti, minä tiedän, että moni kihlaus saksalaisen ja tanskalaisen välillä purkautui sodan kestäessä, ja minä tiedän myöskin, että Luise Resen[3] Holsteinistä, joka oli naimisissa tanskalaisen upseerin kanssa, ei voinut kestää kaikkea sitä tuskaa, joka raateli hänen sieluaan ja sydäntään kolmivuotissodan aikana. Isä ja veljet toisella puolella, mies ja pojat toisella! Voitti kumpi hyvänsä, niin surua se tuotti. Hän syöksyi Vähään Beltiin. Hän piti kuolemaa elämää parempana."

Kuului syvä huokaus ja äiti katsoi kauhistuneena Kareniin, ikäänkuin hän olisi manannut esille kummituksen haudasta.

"Mutta miten sinä saatoit ottaa hänet, pikku Karen?"

"Äiti! Äiti! Oletko unohtanut, kuinka kauan nuori tyttö säilyttää lapsenuhmansa? Varjelee sitä käsillänsä, jotta ei kukaan sitä häneltä riistäisi? Hänestä se on niin sukkelaa. Ja hän tahtoo niin mielellään olla itsenäinen, jotta huomattaisiin hänen tietävän, mitä hän tahtoo. Hänellä on tahtoa, eikä aavista, mitä hän sillä tekisi, ja hän haluaa kuitenkin näyttää, että hän on tullut aikaihmiseksi."

"Minussa ei ollut sellaista uhmaa", sanoi rouva Grunnet.

"Ei, sen minä kyllä uskon, ettei sinulla sitä ole ollut, äiti, mutta mitä se minua auttaa? Äiti!" Nyt tuli viimeinenkin ja hyvin vitkastellen: "Minä pyysin Valdemaria Kain holhoojaksi."

"Oletko sinä pyytänyt Valdemaria Kain holhoojaksi?"

Se oli ikäänkuin yllätys.

"Ketä olisin muuten pyytänyt? Minä olin sen hänelle velkaa. Oi, sinä hyvä Jumala, jos hän vain kerran antaisi minulle anteeksi!"

"Auta itseäsi, niin Jumala auttaa sinua. Täytyy olla vaiti ja odottaa", sanoi rouva Grunnet ja kohotti hänet pystyyn.

Niin hienotunteinen oli tämä äiti, ettei hän antanut Karenin aavistaa hänen salaista tietoansa Eikö Karen aikoja sitten ollut kuumehoureissaan ilmaissut, kuinka intohimoisesti hän rakasti Valdemaria? Eikö äiti juuri sen vuoksi ollut väistymättä hänen vuoteensa äärestä yötä ja päivää? Eikö hän ollut lukinnut ovea ja sulkenut sisällepääsyn, kun joku pyrki hänen luokseen? Sen tiedon hän tahtoi yksin pitää Karenin vuoksi.

Ja kaikkein liikuttavinta oli, että nuo molemmat kelvolliset, arkaluontoiset äidit, rouva Grunnet ja rouva Borris, hautoivat mielessään ja vartioivat lastensa salaisuutta ja luulivat kumpikin kauan aikaa, että kumpikin oli ainoa, joka täysin tiesi asian laidan.

4.

Kun Karen sinä iltana ajoi takaisin Egtvediin, niin hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi tyhjentänyt nöyryyden kalkin viimeistä pisaraa myöten. Hän tiesi yhtä hyvin, kuin se olisi ollut poltettuna hänen sieluunsa, että hänelle nyt alkoi pitkä katumuksen ja parannuksen aika.

Hänen täytyi samoin kuin Jaakopinkin palvella seitsemän pitkää vuotta — ei siksi, että hän voittaisi sen miehen rakkauden, jota hän rakasti, vaikka hän itse olikin hylännyt hänet, — sillä se hänestä olisi ollut mahdotonta, — vaan ainoastaan voittaakseen takaisin tämän miehen ja koko sukunsa kunnioituksen ja luottamuksen.

Askel askeleelta hänen oli se voitettava takaisin. Vaikka se maksaisi hänelle hänen sydänverensä, niin hän sittenkin tahtoi sen tehdä.

Mutta se oli vaativa aikansa; hänen täytyi olla kärsivällinen. Sitä ei voinut äkkipikaa saavuttaa. Mitäpä siitä jos hän vakuuttikin heille olevansa tanskalainen koko ruumiiltaan ja sielultansa? Osoita uskosi ja rakkautesi teoillasi!

"Rosoinen laskiainen ja silliä pääsiäiseksi!"

Keldet se sivumennen tervehti häntä tällä ikivanhalla, alsilaisella tervehdyksellä.

Ja se on hyvä toivotus, joka tuo mukanaan hyvän vuoden, jos se käy toteen, sanovat alsilaiset. Sillä laskiainen on hyvä, silloin kun se on rosoinen ja tiet ovat kovaksi jäätyneet.

Laskiainen on myös tanssiaisten ja naamiaisten aika, mutta Eteläjyllannissa se on etupäässä pullien juhla, ja kun lapset ovat syöneet suuhunsa viimeisen pullan, niin saa talvikin jo mielellään luoda loppuaan, muuten ei tule "silliä pääsiäiseksi."

Karen kohosi pystyyn ja näki samassa valonhohteen kaukana läntisellä taivaanrannalla.

Se ei ollut auringonlaskua, sen hän näki selvästi. Punertavaa valoa himmensi savu.

"Se on kytövalkeaa", sanoi Karen itseksensä, "Jumala tiesi kuinka monen peninkulman päässä lännessä se on!"

Helmikuussa on vihdoin lupa kasketa kanervikkoa ja se näytti erinomaisesti palavan. Pakkanen kuivaa kanervat, niin että ne helpommin syttyvät.

Karen ajoi rivakammin ja mutisi: "Hyvä etteivät sytytä nummea palamaan enää huhtikuun ensimäisen päivän jälkeen, sillä silloin linnunpoikaset saisivat surkean lopun nummella."

Niin, pakkasta ja jäätä oli yllin kyllin, mutta lunta ei edes sen vertaa, että olisi voinut ajaa reellä.

Alkoi jo hämärtää. Hyvä että vaununlyhdyt sytytettiin jo ennenkuin hän läksi Højemarkesta.

Hän tiesi miten tarkkaa huolta santarmit pitivät lyhdyistä, ja — aivan oikein, tuossa olikin santarmi!

Kuka tiesi, oliko hänellä ollut jotakin tekemistä Egtvedissä! Karenin sydän alkoi sykkiä. Olisihan sellainen käynti ollut hänelle suureksi kunniaksi. Pannaanjulistus siten loppuisi.

Tuskin Karen oli ajanut santarmin ohitse ja kääntynyt lehtokujaan, niin hän kuuli jonkun ajavan aika ravia ja — aivan oikein! — sieltä tulivatkin vaunut kovaa kyytiä ilman lyhtyjä!

"Halt!" [Seis] huusi santarmi, sillä hän oli kovin innokas toimessansa ja tahtoi heti merkitä vaunut muistiin.

Mutta merkitsemisestä ei tullut mitään.

Vaunut pysähtyivät heti ja ikkunaruutu työnnettiin alas.

"Was giebts?" [Mikä hätänä?] huusi herra v. Kratzenstein.

Santarmi asettui heti rintamaan ja ojensi itseänsä asianmukaista kunniaa tekemään. Kylläpä hän nyt oli joutunut pahaan pulaan.

"Gnädige Hern Landrath! Bitte tausendmal! Entschuldigen Sie doch gnädigst! Ich dachte, es wäre ganz andere Leute!" [Armollinen herra maaneuvos! Pyydän tuhannesti! Suokaa minulle armollisesti anteeksi. Minä luulin aivan toisiksi.]

"Sepä oli parhaiksi!" ajatteli Karen ja hymyili ensi kertaa pitkästä aikaa. "Klaus, onko täällä käynyt ketään?"

"On, santarmi."

Klaus sylkäisi pitkään, niinkuin hän aina teki, kun hän mainitsi santarmin tai paholaisen nimeä.

"Mitä hän tahtoi?"

"Antoi minulle muistolahjan", vastasi Klaus, "ja se oli hyvin kauniisti tehty. Kolmenkymmenen markan sakot tai kolme päivää arestia, syystä että vastikään lauloin surkeasta rastasparista."

"Mutta sehän on mahdotonta."

"Ei, Herra tiesi, ei se ole mahdotonta! Mitä se auttaa, jos minä sanon laulaneeni rastaista, kun santarmi sanoo minun tarkoittaneen tanskalaisia?"

"Mutta sinä voisit kai hankkia todistajia?"

"Tokkopa voisin. Minä hyräilin vain, eikä pihalla ollut edes kissaakaan. Niin — ei suinkaan rouva sattumalta kuullut, sillä hän seisoi silloin portailla?"

"En."

"Tiesinhän sen!" sanoi Klaus. "Ja rastaat, sillä niitä oli kylliksi paikalla, eivät suinkaan kelpaisi todistajiksi oikeuden edessä. Ei, ei muuta neuvoa ole, kuin että istun siitä hyvästä."

"Sitä sinä et tee, Klaus. Nuo kolmekymmentä markkaa minä maksan ja sitten sinä varot, ettet laula enää ulkona."

"Emmekö panisi kuonokoppaa rastaillekin?" kysyi Klaus. "Mutta ei rouvan pidä maksaa niin paljon rahaa minun lauluharjoitusteni tähden. Ei! Paljoa mielemmin minä otan kolme päivää arestia. En minä siitä kuole, ja kun meillä nyt on paastonaika tulossa, niin voimmehan yksin tein syödä paastoruokaakin."

Mutta Klaus ei kertonut mitä muuta oli tapahtunut.

Niin, kun santarmi tuli pihalle, niin hän katsoi ylös ilmaan ja kysyi, minne lipputanko oli joutunut?

"Se oli kerrassaan laho", vastasi Klaus, "ja koska se helposti olisi voinut vahingoittaa Kaita, jos se olisi kaatunut hänen päällensä, niin me hakkasimme sen poikki."

Santarmi katseli häntä, ikäänkuin olisi tahtonut syödä hänet suuhunsa ja läksi pois.

"Hän kuulee kellojen soittoa, mutta hän ei tiedä, missä ne soivat", murisi Klaus.

Kun Karen oli riisunut päällysvaatteet yltään ja käynyt katsomassa Kaita, joka nukkui vuoteessansa huoletonta lapsenuntaan, laskiaisvarpuja toisessa kädessään ja laskiaispulla toisessa, — se ei ollut pyöreämpi kuin hänen omat punaiset poskensa, — niin Karen peitti häntä hiljaa ja meni arkihuoneesen.

Siellä hän kävi ääneti istumaan ja tähysteli takkavalkeaan. Ristiinpannut kädet olivat väsyneinä helmassa.

Puut paloivat loimahdellen, ja epätasainen tuli heitti milloin liekehtivää valoa, milloin synkkiä varjoja hänen kalpeille kasvoillensa. Tulenvalo punasi ne silloin tällöin terveyden ruusuilla.

Puoleksi avautuneilta huulilta kulki hengitys raskaasti ja vaivalloisesti. Niinkuin ihmisen, joka taistelee oman itsensä kanssa.

Sormet pujottautuivat lakkaamatta toisiinsa, aivan kuin monet, vastakkaiset ajatukset hänen mielessänsä.

Vihdoin kuului syvä huokaus pimeästä.

"Mitä minä sanoin hänelle! Mitä minä hänelle sanoin!" kuiskasi tyttömäinen kainous ja arka häpeän tunne hänen sielussansa. "Karen, Karen, kuinka sinä saatoit alentaa itseäsi niin suuresti ja unohtaa naisellisen arvosi?"

Ja häpeän kiusallinen, polttava puna kohosi hänen kasvoillensa. Mutta hänen rehellinen oikeudentuntonsa kohosi ylpeänä riippumattomuudessansa ja kuritti häntä.

"Kuinka kurja sinä olet! Kuinka kurja!" sanoi se. "Sinä koetat uskotella itsellesi jotakin olematonta. Sinä toivot jotakin, johon sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta. Sinä olet itse aikoja sitte omalla kädelläsi hävittänyt kaiken toivon, ja kuinka sinä julkeat toivoakkaan, että se tunne vielä voisi uudestaan herätä henkiin? Eikö sinun pitäisi koko sydämestäsi suoda, ettet uudestaan voisi herättää sitä hänessä? Sinä et ansaitsisi sitä, ja mitä ei ansaitse, sitä ei pidä saavuttaa. Miksikä sinä yhä edelleen tahdot kiusata häntä, niinkuin aina olet tehnyt, aina siitä saakka kuin olitte pieniä? Ei, Karen Jürgens, niin totta kuin sinussa oli pisarakin hyvää verta, sinä olit hänelle velvollinen antamaan sen hyvityksen, jonka hänelle annoit. Hän oli oikeassa niinkuin aina. Totuuden nimessä sinun täytyi hänelle sanoa, että rakastit häntä — ilman minkäänlaista sivuajatusta, huomaa se Karen Jürgens. Mutta minulla on lupa rakastaa häntä, rakastaa koko voimallani, ja kuitenkin minä tiedän, että se on toivotonta!"

Ja tämän rakkaudentunteensa valtaamana, joka oli voimakkaampi kuin mitä hän koskaan oli tiennyt tai aavistanut, tämän hyljätyn, liian myöhään tajutun ja eläväksi tulleen rakkauden valtaamana hän nousi ja pani käsivartensa yhteen päänsä yli.

Kauan hän seisoi liikkumatta ja tuijotti tuleen.

"Salata sitä ja aina salata sitä, niin ettei hän huomaa, kuinka se minua kiduttaa! Kaihota kuin nälkäinen ainoatakin katsetta, haluta kuin nääntynyt saada kosketella häntä, eikä kuitenkaan saada ojentaa kättänsä, vaan paeta kauaksi hänen sitä aavistamattaan! — Minä olen saavuttanut sen mitä kerran halusin. Se on minun rangaistukseni! Se on minun rangaistukseni!"

Ja hän rukoili Jumalaa avuksi, jotta hän jaksaisi arvokkaasti kantaa kohtaloansa, niinkuin sen tuli, joka itse oli kohtaloonsa syypää.

Ja Karen otti — hänestä tuntui tällä hetkellä, että siihen tarvittiin jättiläisvoimia — suuren tehtävän hartioillensa: hän tahtoi uhrata kaiken voimansa Kain ja talon hyväksi.