Part 2
Sillä he tulivat valittamaan karkoitusten johdosta, varsinkin palvelusväen karkoitusten vuoksi Kristiansfeldin seuduilla.
"Väestö oli sekä rauhallinen että lainkuuliainen. Polisilla ei ollut mitään syytä käydä heihin käsiksi", selitti Peter Skau Bukshavesta.
Mutta v. Köller pysyi päätöksessänsä. Hän tahtoi saada aikaan rauhaa!
Jos hänelle täällä olisi annettu samat valtuudet kuin Elsass-Lothringissa, niin hän olisi "saanut sanomalehdistön suun tuketuksi. Nyt hänen täytyi tyytyä karkoituksiin."
Toisen kerran hän kovensi sanojansa, selittäen, että hänen oli pakko turvautua viimeiseen keinoon, nimittäin saattaa väestö taloudelliseen rappiotilaan. Saattaa heidät perinpohjaisesti häviöön!
Sen alituinen vauraus oli hänelle kuin oka silmässä. Miksikä niiden aitat olivat täynnä? Miksi heillä oli niin paljo rahaa säästöpankeissa?
Se oli "törkeätä epäjärjestystä!"
Ja kuitenkin oli useita saksalaisia, m.m. "Berliner Tageblatt", jotka arvelivat että nuijan [nuija = tansk. Kölle = saks. Keule: viittaus v. Köllerin nimeen] iskut olivat vain iskuja ilmaan.
Ja siinä olikin perää. "Niillä pikemmin oli päinvastainen vaikutus, kuin mitä oli tarkoitettu." Suoranaisena karkoitusten seurauksena oli se; että useita uusia jäseniä liittyi tanskalaiseen kieliyhdistykseen. Niin, tapahtuipa sekin, että kun he tahtoivat saksalaisissa, ranskalaisissa, englantilaisissa ja amerikkalaisissa lehdissä kehoittaa niitä maanmiehiä, jotka olivat hajallaan ympäri maailmaa, yhtymään tähän seuraan, niin herra v. Köllerin erinomaisen reklamin johdosta näyttäytyi tämä kehoitus varsin tarpeettomaksi.
"Berliner Tageblatt”in Aabenraan kirjeenvaihtaja lisäsi:
"'Kuninkaan', kuulin minä sanottavan, — ja kun täällä eteläjyllantilaisissa seuroissa puhutaan kuninkaasta, niin sillä tarkoitetaan aina Tanskan kuningasta, — 'kuninkaan pitäisi antaa herra Köllerille palkinnoksi Elefanttiritariston merkki'!"
Jo joulukuussa 1898 pelkäsi "Kieler Zeitung", että karkoituksista voisi johtua ikäviä seurauksia Saksan suhteille muihin maihin ja "että ne ilmeisesti oli pantu toimeen neuvottelematta Saksan vastuunalaisen viraston: valtakunnan ulkoasiain osaston kanssa."
Sihteeri Bülow ei myöskään ollut voinut puolustaa sitä valtiopäivillä.
Joulukuussa olivat viranomaiset uhanneet vanhempia Sundevedissä ja eri seuduilla Alsissa, niillä paikoilla nimittäin, mistä täysikasvuisia lapsia oli lähetetty kouluun kuningaskuntaan, että jolleivät he ottaisi lapsiaan kotiin ennen joulukuun kahdettakymmenettä päivää, niin kaikki Tanskan alamaiset [optantit. (Ks. Selityksiä kirjaan "Sinun kansasi on minun kansani")] karkotettaisiin mainituista kunnista.
Mutta vaaliyhdistyksen toimimiehet kehoittivat vanhempia, etteivät he antaisi tämän uhkauksen taivuttaa itseänsä, eivätkä sallisi muiden sekaantua oikeuksiinsa, ja panivat voimakkaan vastalauseensa preussilaisten viranomaisten toimia vastaan.
Kahdeksan päivän kuluessa oli monta sataa tunnettua miestä kirjoittanut julistuksen alle.
Tämä vetoaminen oli kuitenkin turha, kun maaneuvos asettui epäävälle kannalle näihin uhkauksiin nähden.
Varhain aamulla, v. Köllerin matkustettua pois, ajoivat vaunut pitkin Haderslevin katuja keräten kaikki ne liput ja tangot, joita oli tyrkytetty väestölle.
Saman päivän illalla oli eräs huoneusto kaupungin läheistössä ahdinkoon asti täynnä ihmisiä.
Kookas nuori mies seisoi puhujalavalla.
"Näinä päivinä", sanoi hän, "ovat kaikki nuoret minun maatilaltani, jotka talvella käyvät koulua Tanskassa ja ovat olleet joulua viettämässä kotonaan, matkustaneet takaisin kouluihinsa välittämättä nimismiesviraston uhkauksista!"
Tämä tiedonanto otettiin vastaan myrskyisellä riemulla.
Valdemar Borris johti puhetta. Äänekkäästi ja uhkarohkeasti hän pani vastalauseen kaikkien puolesta.
"Ei ole oikeudenmukaista karkoittaa meidän palvelusväkeämme. Meillä on vielä tänäkin päivänä oikeus vedota viidenteen pykälään. 'Kaikkein pyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä' siinä seisoi: 'Hänen Majesteettinsa Itävallan keisari siirtää Hänen Majesteetilleen Preussin kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta 64 saavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin herttuakuntiin sillä määräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa piireissä, kun se vapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa liittyä Tanskaan, on Tanskalle luovutettava'. Se päätettiin ja vahvistettiin 23 päivänä elokuuta 1866."
"Mutta kumottiin jälleen Preussin ja Itävallan kesken yhdentenätoista päivänä lokakuuta!" kajahti äkkiä vieras ääni.
Ei kukaan tiennyt mistä se tuli.
"Kaksitoista vuotta kului, ennenkuin se kumottiin", vastasi Borris ja antoi katseensa kulkea yli läsnäolijoiden, "ja se kumottiin meidän mieltämme kysymättä."
"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin sadoista suista yhtä aikaa.
"Vuonna 1878, kun Itävalta oli luopunut oikeudestansa, sanoi eräs saksalainen pappi: 'Nyt me juomme viidennen pykälän peijaisia!'
"Mitä siihen eteläjuutilainen vastasi? Hän vastasi: 'Niin, mutta me uskomme kuolleiden ylösnousemisen, herra pastori'!"
"Se on totta! Se on totta! Se oli kunnon mies, joka nuo sanat lausui!"
"Tätä nykyä pitäisi meitä kai oikeastaan sanoa pakkopreussiläisiksi", jatkoi puhuja. "Meidän on nyt pakko taistella toisilla aseilla kuin vuonna kuusikymmentä neljä, mutta harjoitus on opettanut meitä teroittamaan aseitamme. Taistelua käydään saksalaisten rahojen ja eteläjyllantilaisten maanmiesten välillä.
"Joka talosta, joka pakosta on myötävä, tehdään tarjoumuksia toinen toisensa jälkeen.
"Maatilakysymys kysyy kaikkien voimia. Saksalaiset tahtovat riistää ne tilukset, jotka joutuvat vasaran alle, sillä pojat ovat lähteneet maasta tai tulleet karkoitetuiksi, eivätkä uskalla palata kotiin. Ruvetkoot omat kansalaiset käsityöläisiksi, jotka karkoittaisivat saksalaiset.
"Me olemme kärsineet suuria tappioita preussilaisen vallan alla, mutta pakkohallinto ei yksin ole siihen syynä. Se johtuu vain siitä, että me rehellisinä ihmisinä täydellisesti luotimme kuningas Wilhelmiin ja että hän lainmukaisesti täyttää Pragin rauhan viidennen pykälän."
"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin siellä.
"Lainvääntämispolitiikka ei ole saavuttanut mitään, tuottamatta meille onnettomuutta ja kärsimyksiä. Pahinkin sorto on vienyt meitä eteenpäin. Me emme ole koskaan, yhtä vähän kansallisuutemme kuin käytännönkään puolesta samassa määrin edistyneet, kuin väkivallanpolitiikan riehuessa. Mitä julkeammin se on raivonnut, sitä enemmän me olemme liittyneet yhteen ja asettuneet rintamaan joka taholla vihollista vastaan. Sanomalehdistömme on kasvanut taistelun mukana, sivistyksemme on kohonnut, valtiollinen ja kansallinen itsetietoisuutemme on enentynyt. Emmekö nyt päättäisi yhdessä kerätä rahoja, rahoja ja taaskin rahoja sotakassaamme varten, että me niin paljon kuin mahdollista koettaisimme pysyä maanmiestemme tasalla kuningaskunnassa?"
"Kyllä! Kyllä!"
"Ajatelkaahan, ei vähemmän kuin 7000 tynnyrinalaa nummimaata on Tanskassa tämän vuoden kuluessa viljelykseen raivattu. Maa-ala niin suuri, kuin 100 hyvää talonpoikaistaloa, joka ennen oli hedelmätöntä ja autiota, on nyt tullut viljelyksen alaiseksi. 70 neliöpeninkulmaa maata on tämän vuosisadan loppupuolella raivattu, ja kun koko nummi on voitettu, niin Tanska on tullut 130 neliöpeninkulmaa laajemmaksi.
"Ja emmekö samalla lupaisi toisillemme, että sillä aikaa kuin saksalaiset yrittävät kaikella tavalla heikentää oikeudentuntoa ja tylsistyttää kristinuskoa, jokainen mies ja nainen meidän parissamme, ken vain siihen kykenee, nousisi taipumattomaan, voittamattomaan vastarintaan?"
"Niin! Niin!" huudettiin hänelle vastaan, ja kaikki nousivat yhtenä miehenä penkeiltä pystyyn. "Angelilaiset"[2] olivat ennen taloudellisessa suhteessa muiden eteläjyllantilaisten edellä, nyt he ovat meistä paljon jäljessä. Kun he luopuivat kielestänsä, eivät he enää voineet seurata tanskalaisen edistyksen ja sivistyksen mukana. Nyt he ovat valtiollisesti haaksirikkoutuneet.
"Me eteläjuutilaiset lupaamme: Me emme tahdo muuttua henkiseksi kalmistoksi, niinkuin Angel!"
2.
"Halla ja vääryys päättyy aina pahasti", sanoi isäntärenki Klaus, kun hän läksi lakaisemaan vastasatanutta lunta Egtvedin pihamaalta. Ja sitten hän lisäsi itseksensä:
"Jumala tiesi, mitä hän nyt miettii tuolla portailla?"
Joka askeleella narisi lumi, ja silloin-tällöin pyrähti rastas peloissaan lentoon.
"Tik tak!" se viserteli. Muuta laululintua siellä ei ollutkaan, joka olisi antanut äänensä kuulua.
Kuolonhiljaisuus vallitsi puutarhassa, jossa jalavat taipuivat jääkylmän taakkansa alla. Silloin tällöin taittui pieni oksa ja risahteli hiljaisesti, kun lumi varisi maahan.
Talvitaivas lepäsi raskaana yli maan ja oli heiluttanut valkoista jauhehuiskuaan ei yksin Egtvedin kattojen, oksien ja lehtojen yli, vaan yli koko muunkin seudun.
Kun aurinko tunkeutui esim. lumipilvien lomista, niin luonto kimmelteli tammikuun pakkasen satumaisessa loistossa.
Äkkiä tuli lentäen seitsemän villijoutsenta. Klaus katsahti ylös ja seurasi niitä silmillänsä. Ne lensivät verkalleen länttä kohti rauhallisesti ja hitaasti liikutellen siipiään.
24
"Ne ennustavat kylmää talvea, sillä ne tulivat idästä", sanoi Klaus ja jatkoi lakaisemistaan.
Sitten hän hyräili:
"Kaks istui puussa rastasta, kaks ystävystä rakasta, mut miel' on raskas riemuton, sill' eron hetki heillä on."
"Halt Maul!" [Suu kiinni!] ärjäsi santarmi, joka kulki maantietä myöten, "der Gesang ist verboten!" [Tämä laulu on kielletty.]
"Sitäpä minä en voi uskoa", huusi Klaus hänelle vastaan. "Se on vaan lintuparista, heidän surullisesta elämän kohtalostansa ja rakkautensa surkeasta kurjuudesta."
Ja sanoessaan sitä, hän vilkaisi taaskin portaille.
"Ja, ja! Das notiren wir!" [Niin niin! Sen me panemme muistiin] uhkasi santarmi, ja kääntyi katsomaan alas tielle, josta äkkiä alkoi kuulua kirkonkellojen soittoa, ja lähetä suuri hautajaissaatto, jossa oli lähes viisikymmentä ajopeliä.
Etunenässä ajoi kaksi kirkon vanhinta, kaksi jättiläiskynttilää kädessä. Oli aivan hiljaista ja kirkonkellot soivat yhä edelleen, mutta niitä ei enää Madsen soittanut.
"Ketä siellä haudataan?" kysyi Karen Jürgens Egtvedistä.
Hän se siellä portailla seisoi.
Klaus katsahti työstään.
"Thor Skaerniä Sindalista."
"Onko hänkin kuollut?" sanoi Karen.
Hän ei liikahtanut paikaltansa, mutta mustiinpuettu olento tähysteli ruumissaattoa, kunnes se oli kadonnut, ja jäi kuuntelemaan kellojen ääntä.
Karen Jürgens ajatteli miten vanhat, pakanalliset tanskalaiset aikoinaan pelkäsivät aivan kuollaksensa, kun kirkonkellot Hedebyssä alkoivat soida.
He olivat aivan järkähtämättömän varmat siitä, että menninkäiset peloissansa pakenisivat maasta kirkonkellojen ääntä.
Karen puristi äkkiä kätensä yhteen ja painoi ne itsetiedottomasti lumeen, jota tuumanpaksulta oli käsipuiden reunalla.
Hänen pitkänpyöreät kasvonsa olivat käyneet lihoiksi ja hänen tumma ihonsa kalpeaksi.
Ei juuri mikään enää muistuttanut entistä Karenia, jos kohta muutamat vallattomat kiharat pistivätkin esiin ohimoilta.
Hän katsoi suoraan eteensä, katse sisäänpäin kääntyneenä. Hänen takanaan oli syvä pimeys; hän ei päässyt tunkeutumaan sen pimeyden läpi.
Karen tiesi vain, että hän oli sairastunut ankaraan hermokuumeesen. Niin monta tärisyttävää iskua perätysten oli näinä neljänä vuonna kohdannut häntä, enemmän kuin mitä hänen aivonsa kestivät.
Hänen ja Valdemarin välin rikkoutuminen, avioliitto saksalaisen kanssa vastoin sukulaisten tahtoa! Hänen miehensä kuolema Reinvirtaan!
Rouva Borris oli heti tullut tarjoamaan apuansa.
"Oi, kuinka sinä voit tulla?" huudahti rouva Grunnet, joka tuskin kykeni mielenliikutukselta puhumaan.
"Kyllä, minä voin."
Ja kävi niinkuin hän oli tahtonut, sillä hyvän ihmisen vakavan tahdon alle kaikki alistuvat.
Mutta kaiket yöt ja päivät Karen puhui yksinomaan Reinistä ja Loreleista. Hän varoitti Jürgensiä.
"Varo Loreleita!" huusi hän kerta toisensa jälkeen. "Siitä koitui sinun turmiosi. Varo Reiniä, Ruprecht. Se tahtoo vain pahaa. Etkö huomaa, — das hat ja die Loreley gethan!" [Sen on tehnyt Lorelei.]
Ja sitten Karen parka painui takaisin vuoteelleen, ja aloitti taas alusta.
Joka kerta kun joku tuli ovelle, niin rouva Grunnet hyökkäsi sinne ja raoitti sitä, mutta sulki samalla sisäänpääsyn koko leveällä ruumiillansa.
"Enkö saisi tulla sisään?" kysyi rouva Borris useasti. "Vain silmäykseltä. Eihän hän tunne ketään?"
"Ei, ei, se ei käy päinsä", vakuutti käly huolissansa. "Usko minua, se ei käy päinsä." Hän tiesi itse minkä vuoksi. Lopulta alkoi valjeta, vaikka kuluikin pitkä aika. Sinä aamuna, jolloin lääkäri vakuutti, että Karen oli vaarasta vapaa, otti rouva Borris päällysvaatteet ylleen ja sanoi rouva Grunnetille:
"Nyt minä lähden. Kun hän nyt herää, on hän tietysti täydessä tajunnassansa, ja silloin hän ei saa nähdä minua."
Hän läksi takaisin Borrisgaardiin. Mutta kaikesta tästä ei Karen tiennyt mitään; hän muisti vain, että kun hän taas heräsi elämään, ei enää sumun ympäröimänä, vaan ainoastaan voimattomana ja väsyneenä, hän heti kohosi pystyyn vuoteellansa ja kysyi:
"Kuka minua suuteli?"
"Minä olen suudellut sinua monta kertaa joka päivä", sanoi rouva Grunnet.
"Se oli joku, joka juuri läksi", intti Karen. Äiti ilmaisi vihdoin totuuden: "Se oli täti Borris."
Ja sitten hän kertoi hänelle, miten rouva Borris neljä kokonaista viikkoa, sillä aikaa kuin hän itse oli hoitanut Karenia, oli pitänyt huolta Kaista ja hoitanut taloutta Egtvedissä.
"Mutta kuka hoiti taloa?" kysyi Karen jälleen.
"Valdemar on käynyt täällä joka päivä", lisäsi rouva Grunnet, ja niin Karen sai tiedon asian laidasta.
Oli aivan hiljaista. Mutta kun äiti nousi lähteäksensä, niin hän kuuli hiljaista itkua.
Ja tämä hiljainen itku, joka tuskin kuului, mutta joka sittenkin lakkaamatta jatkui, kaikui hänen korvissansa aina siksi, kunnes hän saapui Højemarkeen.
Sitä itkua hän ei voinut koskaan unohtaa. Tuntui siltä kuin Karen olisi tahtonut itkeä loppuun kokonaisen elämän surun.
"Voihan niin olla", sanoi Esben, kun äiti kirjeessä kertoi hänelle siitä, "mutta olipa siihen jo aika."
"Sinä olet parempi, kuin miksi tekeydyt", arveli Gyrithe. "Ikäänkuin et itse olisi vuodattanut rohkeita kyyneliä, kun pelkäsimme pikku Karenin todenteolla jättävän meidät. Sinä taidat hävetä niitä kyyneliäsi, Esben!"
"Häpeänkin. Sitäpaitsi en koskaan ole kuulunut niihin, jotka tekevät sydämistään ryöväriluolan."
"Mutta joskus sinä kai sanot Karenille, ett olet antanut hänelle anteeksi?"
"Kyllä, mutta kyllä sitä ennen vielä monta lainetta saa rantaan tulla", vastasi Esben.
Karkoitettu mies katsoi ulos ikkunasta yli tienoon. Siinä oli raja, ja rajan tuolla puolen oli vääryys, joka kiusasi häntä sekä valveilla ollessa että unissa.
Kuinka usein hän istuikaan tässä ja tähysteli sinne palavin katsein! Ei hän turhan tähden tahtonut mieluimmin istua tämän ikkunan ääressä ja polttaa piippuaan! Linjaa myöten, jonka hän oli hakannut omaan metsäänsä, hän saattoi tähystää Eteläjyllantiin.
Huurteessa ja kimmeltävässä kuutamossa se laajeni hänen eteensä, ja puut etualassa muodostivat hopeaportin. Hän näki tulien loistavan ikkunoista.
"Nyt he siirtävät lamppuja!" huudahti hän. "Joku kulkee lamppu kädessä talon läpi!"
"Ihmeellistä", sanoi eräänä päivänä rouva Grunnet kälyllensä, "nyt kun Karen alkaa hiukan selvitä, niin Jürgens ja Kai ovat soljuneet pois hänen ajatuksistansa. Vain hänen entinen elämänsä, sukulaiset, Hejemarke, Borrisgaard ja hänen eronsa tuosta kaikesta on nyt elävänä hänen edessänsä." Ja viikkoa myöhemmin hän sanoi: "Nyt hän vihdoinkin on kysynyt Kaita ja poika on hänen luonansa, mutta Jürgensistä hän ei puhu. Hän ei mainitse edes hänen nimeänsä."
"Jumala tiesi, tokko hän häntä sureekaan?" sanoi rouva Borris.
"En tiedä", vastasi rouva Grunnet. "Aika sen näyttää. Mutta minä en ole enää nähnyt sormusta hänen sormessansa."
Ja ensi päivää Karen nyt oli ylhäällä ja kulki ympäri taloa ja seisoi nyt portailla ja tähysteli tyhjää lipputankoa.
"Klaus", sanoi hän äkkiä käskevästi, "hakkaa lipputanko poikki!"
Klaus täytti käskyn mielihyvällä. Hän haki terävimmän kirveensä ja iski tankoon.
Tanko kaatui.
"Onpa hän sittenkin hyvä", sanoi Klaus väentuvassa. "Onneksi sain sen laahatuksi vaunuliiteriin, jossa voin pilkkoa sen haloiksi, muuten santarmi helposti olisi voinut iskeä silmänsä siihen. Kukapa tiesi mitä hän sanoo, kun se on poissa!"
Karen vavahti, kun lipputanko kovalla ratinalla kaatui ladon seinää vasten. Hän kääntyi äkkiä pois ja meni sisään.
Jos hän yhtä helposti olisi voinut tasoittaa jokaisen jäljen omasta sielustansa, — niin hän olisi sen tehnyt!
Mutta se oli takertunut häneen kiinni, hän ei voinut sitä sillä tavalla viskata luotaan.
Miksikä miehen piti kuolla niin väkivaltaisella tavalla, jotta hän pääsisi vapaaksi?
Hän kysyi vain.
Karen astui Jürgensin huoneesen. Siellä oli hänen tupakkapöytänsä, hänen monet piippunsa; siinä seisoi hänen oluthaarikkansa, jota koristivat ruusut ja humalaköynnökset ja monivärinen kirjoitus: "Herzlicher Glückwunsch" [Sydämellinen onnentoivotus]. Mutta hän itse? Hyvä Jumala! Karen kävi istumaan ja nojasi pään käsiinsä. Ruprecht tuli parhaiksi kotiin — Reinin varrelle! Reinin varrelle! Kohtalo oli hänet pakoittanut matkalle lähtemään, Lorelei veti hänet kuoloon, sattuman oikku, arveli Karen, joka yhtä hyvin olisi voinut kohdata ketä muuta hyvänsä kuin häntä. Ruprecht Jürgens parka! Karen soi niin mielellään, että Ruprecht joutui saksalaiseen multaan, eikä tarvinnut maata täällä, jossa kaikki oli hänelle niin outoa ja vierasta.
Häntä värisytti ja hän istui kauan pää käsien varassa.
Se oli hirveätä, ja hirveintä oli se, ettei hän tuntenut 'hänen tähtensä mitään surua eikä kaipausta, hänen loppunsa herätti hänessä vain sanomatonta sääliä ja pelkoa.
Ja kuitenkin hän oli hänen vaimonsa ja kuitenkin hän oli luullut ohimenevää huumausta koko, elämän ajan kestäväksi rakkaudeksi.
"Hyvä Jumala", sanoi hän, "mitä me ihmiset' olemme, kun voimme olla uskottomat parhaimmalle, mitä meissä on?";
Hän pyysi häneltä anteeksi, samoin kuin hän antoi hänelle anteeksi. Muuta, Jumala nähköön, ei ollut tehtävänä.
Karen nousi ylös ja koetti irtaantua pelontunteesta. Mutta se takertui kiinni häneen, eikä tahtonut irtaantua. Hänestä tuntui ikäänkuin petoeläin olisi iskenyt kyntensä hänen hartioihinsa ja selkäänsä.
Äkkiä hän kohosi pystyyn ja otti Saksan keisarin ja keisarinnan kuvat alas seinältä, kantoi ne ylisille ja asetti ne selin seinää vasten.
Mutta seuraavana päivänä kun hän jälleen meni ullakolle hakeaksensa hiukan pellavia, niin hän pysähtyi kuuntelemaan. Joku tulla kompuroi portaissa ja musta kiharapää näyttäytyi äkkiä porrasaukossa.
Se ei ollut kukaan muu kuin Kai, joka tuli etsimään äitiä. Sen jälkeen kuin Karen oli päässyt jalkeille, seurasi poika häntä kuin pieni koira kintereillä, minne ikänä hän meni. Hän pelkäsi kadottavansa äidin uudelleen, sillä poissa hän varmaan oli ollut, koska Kai ei niin pitkään aikaan ollut nähnyt häntä.
Karenin etsiessä pellavia, iskivät Kain silmät muotokuviin ja lapsen helposti heräävän keksimisinnon valtaamana hän juoksi katsomaan mitä ne olivat.
"Älä koske niihin, Kai!" huusi Karen kiivaasti ja riisti hänet pois. "Niitä sinun ei koskaan pidä katsella."
Ei ole hyvä kun talossa on joku tai jotakin, jota ei ole lupa koskaan katsella. Kai peitti kasvot käsiinsä ja näytti tuumivan asiaa, ja Karen otti hänet syliinsä, suuteli häntä, pyysi häneltä anteeksi kiivauttansa ja kantoi hänet alas.
Mutta astuessansa rakas, pieni poikanen sylissänsä, heräsi äkkiä kysymys hänen mielessänsä:
"Kenenkä hän saisi lapsensa holhoojaksi? Eno Borris oli kuollut ja poissa! Esben karkoitettu!"
Ja samassa hänet valtaa yksi ainoa hurja toive saada Valdemar hänen holhoojakseen. Sen täytyi tapahtua, se oli tapahtuva!
Kellään muulla ei ollut siihen oikeutta paitsi; Valdemarilla. Vaikkapa hänen pitäisi rukoilla häntä polvillansa, niin hän sen sittenkin tekisi, hän rukoilisi kunnes hän myöntyisi.
Karen päästi Kain maahan, kävi istumaan tuolille ja peitti kasvot käsiinsä; hän tahtoi kätkeä lapsen valppailta silmiltä punan, joka kohosi hänen kasvoillensa.
Ymmärtäisikö Valdemar sen väärin? Niin, ymmärtäköön vaan! Mitä hän tänä hetkenä siitä välitti, kun hän vain sai sen toiveensa täyttymään, joka kokonaan oli vallannut hänen mielensä!
"Hurja henkihän sinuun on mennyt", sanoi hänen ylpeytensä ja hän kohotti päätään. "Ikään kuin elämäsi tästä riippuisi. Etkös häpeä!"
"Vähätpä siitä", sanoi Karen.
Ja tämä vastustamaton kaipuu sekä samalla halu saada Kai tämän voimakkaan miehen suojelukseen taisteli niin kauan Karenin vanhan, itsepäisen, joskin murtuneen ylpeyden kanssa, ettei hän enää voinut kestää tätä sisällistä epäsopua, vaan teki laskiaismaanantaina lujan päätöksensä ja ajoi Borrisgaardiin.
3.
Matkan varrella kuiskailivat kaikenlaiset äänet hänen korvaansa:
"Sinä kadut sitä vielä!" — "Hän ei suostu!" — "Ei koskaan maailmassa!" — "Häpeäisit toki, Karen Jürgens, että sellaista saattoi päähäsi pälkähtääkkään!"
Mutta hän ajoi eteenpäin. Vaikka olisi ollut kysymyksessä — hän ei itsekään tiennyt mikä, - niin hän ei olisi voinut palata takaisin. Jokin häntä itseänsä voimakkaampi voima pakoitti häntä eteenpäin.
Hän ei ollut käynyt Borrisgaardissa sen jälkeen kuin eno Borris vietiin pois, eikä hän ollut tavannut Valdemaria, siitä saakka kuin he molemmat seisoivat hänen arkkunsa ääressä.
Hänen sydämensä puristautui kokoon, ja kun hän oli noussut vaunuista, — ei hän itse tiennyt miten se tapahtui, — niin hänen täytyi nojautua siihen, sillä sydän tykytti niin kovasti, ettei hän saanut henkeään vedetyksi.
Mies tuli pitelemään hevosta ja kun Karen huomasi tämän ihmettelevän katseen, niin hän hillitsi itsensä ja oikaisi vartaloaan.
"Ei tarvitse riisua valjaista", sanoi hän ja nousi ylös portaita.
Kun hän astui eteiseen, niin siellä ei näkynyt ketään. Hän meni aina puutarhanpuoleiseen huoneesen, jossa hän tapasi Valdemarin.
Häntä hän etsikin. Halu saada nähdä häntä, vaikka vain silmänräpäykseltä, oli kalvanut ja repinyt häntä aina siitä saakka kuin hän tuli tuntoihinsa, ja kuitenkin hänestä nyt tuntui, ikäänkuin hän aivan odottamatta ja valmistumatta olisi tavannut hänet. Karen pysähtyi ja tarttui vaistomaisesti kiinni läheisimpään tuoliin. Borris, joka istui kirjoituspöydän ääressä, nousi hämmästyneenä tuoliltaan ja seisoi ääneti hänen edessänsä, tehden torjuvan liikkeen.
"Kiitos, että pidit huolta talosta minun sairaana ollessani", sanoi Karen, ojentamatta hänelle kättä, koskei hänkään omaansa ojentanut.
"No, sehän oli vain velvollisuuteni." Valdemar sanoi sen aivan lyhyesti. "Siitä ei maksa vaivaa minua kiittää."
"Niinkuin tahdot. Onhan Egtved nyt kuitenkin joutunut tanskalaisiin käsiin", sanoi Karen kyynelsilmin.
Kun Valdemar ei vastannut mitään, niin hänen mielensä masentui.
"Valdemar", alkoi Karen ja hänen huulensa vapisivat, "minä nöyryytän itseni sinun edessäsi. Huomenna tulee nimismiehenoikeus suorittamaan pesänkirjoitusta. Tahdotko sinä ruveta Kain holhoojaksi? Sinä olisit parempi holhooja minun rakkaalle pojalleni, kuin mitä hänen isäparkansa koskaan olisi ollut. Suostutko rupeamaan, Valdemar?"
Borris käänsi päätään ja katsoi Kareniin.
"Miksi sinä sanot 'parka' puhuessasi Ruprecht Jürgensistä?" kysyi hän. "Siksikö, että hän on kuollut?"
"En", vastasi Karen. "Minä saatoin yhtä vähän tehdä häntä onnelliseksi kuin hän minua. Sillä on kaikki sanottu."
"Ei kaikki, Karen Jürgens."
"Anna kuolleen olla rauhassa", pyysi Karen. "Minä olen tuottanut hänelle yhtä paljo kärsimystä, kuin hän minulle. Ja niin me olemme kuitit."
"Ehkäpä kyllä. Mutta mikä kuittaa sen kärsimyksen, jonka te molemmat olette minulle tuottaneet?"
"Valdemar", sanoi Karen, "kun minä nyt pyydän sinua rupeamaan minun tanskalaisen poikani holhoojaksi, niin on se minun syvin anteeksi pyyntöni sinua kohtaan, ja samalla se osoittaa suurinta luottamustani sinuun ja omaa suurinta nöyrtymistäni."
"Ei kokonaan."
"Mitä sinä vielä lisäksi vaatisit?" kysyi Karen. "Mitä enempää minä voisin sinulle antaa? Sitä loukkausta, jonka kerran heitin sinulle vasten silmiä, et suinkaan ottanut todeksi?"