Part 10
Hänellä oli harmaa tomuvaippa yllään ja tummat kähärät ympäröivät niinkuin tavallisesti pientä, pyöreää, korkeaa olkihattua.
Borris säpsähti ja tunsi kalpenevansa. Sillä tavalla veri äkkiä poistui hänen kasvoiltansa.
Kun Valdemar tuli lähemmäksi, niin Karen kääntyi hänen puoleensa. Valdemar kääntyi myös häneen. Hetken aikaa kumpainenkin, äiti ja holhooja katsoivat toisiaan kasvoihin ja molemmat tunsivat ihmeeksensä, että olosuhteet olivat heitä itseänsä voimakkaammat ja pakoittivat heidät yhteen.
Mutta alituomarilla oli sananvuoro.
"Minä kieltä vielä yksi kerta", sanoi hän kovalla äänellä. "Te anna teidän pieni poika oppia Isämeitä tanskan kieli ja te opeta hän tanskan laulu. Te ei saa."
"Ne ovat Ingemannin aamu- ja iltalauluja sekä pieniä lastenlauluja", sanoi Karen, joka olisi ollut hyvin halukas nauramaan. "Hän laulaa haikarasta ja kanoista. Hän laulaa myös jäniksestä ja ketusta."
"Sitä te ei saa!" huusi alituomari vihaisesti. "Teidän poika on saksan poika. Hän on saksan poika ja hän pitä kasvattaa saksa."
"Sitä minä en voi", vastasi Karen. "Minä en ole saksalainen."
Hän oli kalpea, mutta levollinen.
"Ach so! Niin, sitten te ei kykene se tehtävä. Te ei voi anta hyvä, järkevä kasvatus. Se olla suurta ja ihana, kun kasvatta saksan poika, se olla omatuntovelvollisuus, kansalaisvelvollisuus. Minä otta pois teiltä — kuuletkos! — otta pois teiltä vanhempioikeus!"
Borris oikaisi itseään vaistomaisesti. Nyt hän tunsi Karenin silmät! Nuo silmät salamoivat.
"Se on mahdotonta, herra tuomari! Se on mahdotonta!" huusi Karen.
"Mahdotonta? Saa nähdä! Saa nähdä!"
"Herra tuomari!" sanoi Valdemar. "Minun täytyy huomauttaa teille, että me voimme kadottaa vanhemmanoikeutemme ainoastaan siinä tapauksessa, että me rääkkäämme lastamme tai viettelemme sen pahuuteen, tai kun emme pidä huolta sen elättämisestä."
"Eikö se olla lapsen rääkkäys? Hänen isä olla saksa. Saksalaisuuden nimessä minä käske, että toe holhoojana kieltä häntä anta lapsi lukea isämeitii ja laulaa laulu tanskan kieli. Te kieltä häntä. Hören sie mal! [Kuulkaapas!] Te kieltä häntä."
Valdemar kääntyi tuomarin puoleen.
"Ei", sanoi hän lujasti. "Vaikka itse olisin saksalainen, niin häpäisisin ja käyttäisin väärin holhoojanoikeuttani, jos tekisin itseni syypääksi niin kuulumattomaan hävyttömyyteen, sekaantumalla äidin pyhimpiin oikeuksiin."
"Ach so! Ach so! Ja te ette tahdo teke sitä?"
"Niin, minä en tahdo sitä tehdä."
"Oikkein hyvä! Oikkein hyvä! Te olla vapa holhoojatoimi, se annetaan hyvä saksan mies. Ja te, Frau Jürgens", tuomari kääntyi kiukkuisena Kareniin, "holhoojalain kaksikymmentäkahdeksan pykälä anta minulle oikeus otta leski pois vanhempioikeus ja minä otta te se oikeus!"
"Se on väärin! Se on väärin!" huudahti Karen. "Kuinka voi tehdä leskille jotakin, jota isille ei voi tehdä? Eikö kukaan sitte kysy äitiä? Eikö teillä itsellänne ole vaimo, herra tuomari? Ja eikö hän ole äiti? Ettekö te hänessä kunnioita kaikkia äitejä? Ja, herra tuomari, herra tuomari, mitä te sanoisitte, mitä te tekisitte, jos tanskalainen kieltäisi häntä rukoilemasta Isä meidän rukousta lapsensa kanssa? Oi Jumalani, oi Jumalani, eipä luulisi olevansa täällä kristityssä maassa!"
Borris katsoi lakkaamatta Kareniin, siinä kun hän seisoi puolustaen tanskalaista äidinoikeuttansa.
Hän muuttui aivan uudeksi ihmiseksi Valdemarin silmissä. Sitä Karenia hän ei ollut koskaan tuntenut.
Mitä sääliä hän tunsikaan tätä äitiä ja hänen lastansa kohtaan!
Ja hänen miehenä täytyi seisoa tässä avuttomana ja katsella miten toisen kalleinta ihmisoikeutta loukattiin, voimatta suojella häntä!
Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi kiireestä kantapäähän asti, ja hänen ritarillisuutensa joutui kovaan tuskaan.
"Olen pahoillani: minä en voinut sitä auttaa", sanoi Valdemar, kun he olivat ulkopuolella.
Karen katsahti häneen, mutta ei voinut kyyneliltä nähdä häntä.
"Sinä autoit kerran", vastasi Karen kääntyen pois ja läksi.
Valdemar katsoi hänen jälkeensä. Kumpikin meni omaa tietään.
"Minä olen siis päässyt vapaaksi minulle tyrkytetystä Ruprecht Jürgensin pojan holhousvelvollisuudesta", ajatteli hän. "Se painosti minua, aivan kuin minulla olisi ollut raskas taakka selässäni, josta en voinut vapautua. Nyt minusta kai tuntuu keveältä? Viimeinen side on lauennut!"
Mutta hän ei tiennyt, mistä se tuli: äkkiä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi tullut niin ihmeen köyhäksi.
Mutta Karen ajatteli:
"Miksi linnut visertelevät? Miksi linnut visertävät onnesta, jota minä en saavuttanut? Miksi aurinko paistaa ja miksi ruusut tuoksuvat? Itse olen omalla kädelläni karkoittanut auringonpaisteen ja taittanut ruusut. Minä en tiennyt mikä onni minua odotti. Kaikki on surkeata, harmaata ja kuihtunutta. Ihminen on oman onnensa seppä, eikä silloin ole valittamisen syytä."
Ja hän hyräili yhä uudelleen ja uudelleen vanhan laulun kertoa, jonka hän kerran oli kuullut, hän ei itsekään tiennyt missä:
"Ruusunkukat kuoli, ruusunkukat kuoli, ja linnut vaientui."
"Äiti, oletko kuullut? Oi, rakas, rakas äiti, oletko kuullut?" kysyi Karen tullessaan kotiin.
Äiti seisoi näet ovessa häntä vastassa. Hän oli saapunut Karenin poissaollessa.
"Minä sain aamulla vihiä siitä, että jotakin oli tekeillä", vastasi rouva Grunnet ja vei Karenin sisään, "ja minäpä tiedän kuka on holhoojaksikin valittu."
Karen kääntyi äkisti ja tarttui äidin molempiin käsiin.
"Tiedätkö sinä? Kuka sitten?" kysyi hän henkeään pidätellen.
"Ota se tyynesti, pikku Karen! Oi, ota tyynesti, kultaseni! Sillä sehän on Winberg."
"Winberg!" huudahti Karen ja päästi äidin kädet irti.
Karen tuijotti äitiin, eikä voinut uskoa korviaan.
"Winberg! Winberg! Kaikki oli siis selvää jo edeltäkäsin! Se oli edeltäpäin päätetty! Winberg! He ovat vain ilvehtineet minun kanssani! Winberg! Hyvä Jumala, Winberg! Oman suvun luopio! Kai! Kai!"
Poika tuli juosten, ja voimakkaana suuttumuksensa vallassa Karen nosti hänet korkealle ilmaan, ikäänkuin hän olisi kohottanut lasta äänettömästi vedoten taivaan suurta tuomaria kohti.
"Voisiko muka kukaan ihminen riistää minulta äidinoikeuttani sinuun, lapseni! Sinuthan Jumala antoi minulle, kun synnytin sinut oman henkeni uhalla!"
Ja hän nauroi tämän ajatuksen naurettavuutta ja mahdottomuutta.
"Tuossa Winberg tulee! Hillitse itseäsi, Karen", huudahti äkkiä rouva Grunnet ja vei Kain mukanaan kyökkiin.
"Hänellä on kiire", sanoi Karen, joka ojensi itseään ja käänsi salamoivat silmänsä ovea kohti.
Karen kuuli hänen raskaan, vetelehtävän käyntinsä ulkopuolelta ja hän veti vaistomaisesti henkeään.
Ovi avautui.
"Sinäkö se olet, Winberg?" kysyi Karen ja painoi ristiinlasketut käsivartensa rintaansa vasten hillitäkseen kovaa sydämentykytystään.
Siinä hän seisoi — lihavana, kumaraselkäisenä, suuret pussit silmien alla.
"Minä kuulen, että sinusta äkkiä on tullut saksalainen."
Winberg vilkutti silmiään ja rykäisi lakkaamatta, kierrellen hatunlieriään leveitten peukaloittensa välissä.
"Niin, syy on kokonaan sinun, Karen", sano Winberg istuutuen. "Minkä kylvää, sen saa niittää Sinun olisi pitänyt luvata."
"Sinä tarkoitat: luvata jotakin, jota en olisi voinut pitää?"
Winberg vilkutti silmiään.
"No niin, eihän sillä niin tarkkaa väliä ole. Täytyy tunnustella maata sormella ja huomata missä ollaan."
"Niin, me olemme Eteläjyllannissa", vastasi Karen. "Minä luulen, että me tuntisimme sen maan."
"Mitä hyötyä siitä on? Mitä hyötyä siitä on? Ei se siitä sen paremmaksi tule. Meidän täytyy puraista hapanta omenaa, Jumala paratkoon. Vahvempi on aina vahvempi, pantakoon hän minne hyvänsä."
Karen kääntyi hitaasti katsoen häneen.
Häntä inhotti tuo mies aivan kuin myrkyllinen, limainen eläin, joka oli päässyt ovesta sisään.
"Sinulta puuttuu voimakasta verta, Winberg", sanoi hän. "Minä sanon mikä sinua vaivaa. Sinun ajatuksesi ovat kalvakkoja, sairaaloisia. Minä vihaan niitä!"
Winberg rykäisi, vilkutti taaskin silmiään ja liikahteli tuolillaan.
"Mitä sinä oikeastaan tahdot, Winberg? Odotatko jotakin virkaa, vai toivotko lainaa saksalaisesta pankista?"
Hän vastasi luoden silmänurkistaan monta epävarmaa katsetta sivuillensa:
"Sinä saat nyt totella minua, olkoon se sinulle sitten mieliksi tai ei."
Karen astui häntä kohti ja pysähtyi aivan hänen eteensä.
"Minä sanon sinulle jotakin, Winberg. Tässä ottelussa sinä et pitkälle pääse. Sinä et voi koskaan tunkeutua siihen salakammioon, jossa äiti ja lapsi ovat kahden, — et koskaan! Sinä et voi tehdä mahdottomuuksia."
Winberg nousi ylös ja katseli Karenia, uskaltamatta kohdata hänen katsettansa.
Hän aavisti äkkiä hämärästi, kuinka hyvä olisi olla, jos selkä olisi noin taipumaton, ja jolleivät kaikki tuhannet arvelut ja varovaisuudet olisi kiusaamassa ihmistä melkein hengiltä.
Hän kadehti Karenia, ja kateus muuttui hänessä vihaksi.
"Niin, saadaanpa nähdä."
Winberg rypisteli hattuansa, seisoi hetken aikaa paikoillaan, rykäisi ja läksi pois.
"Sinun ei olisi pitänyt ärsyttää häntä", sanoi rouva Grunnet, joka oli kuullut kaikki kyökkiin, sillä he olivat puhuneet hyvin äänekkäästi. "Sinun olisi pitänyt varoa sanojasi."
"Sitten sinä et tunne Winbergiä, äiti. Hän on pelkuri."
"Mutta pelkurikin voi pistää."
17.
Valdemar Borris antoi katseensa kulkea aikoja sitten korjattujen maitten yli, jotka pehmeinä multa-aaltoina ulottuivat aina korkealla sijaitseviin myllyihin asti.
Oli myöhäinen ilta; myllynsiivet törröttivät liikkumattomina ilmassa, mutta majakat loistivat ja vilkkuivat lakkaamatta Itämeren puolella.
Hän seisoi syviin ajatuksiinsa vaipuneena ja ajatteli, mitä nämät kaksi vuotta olivat Eteläjyllannille tuoneet mukanansa.
Vuonna 1900 ei tosin ollut yhtä paljon karkoituksia kuin vuonna 1899, mutta preussilaiset olivat varmaan kilpajuoksussa hengästyneet ja tahtoivat vetää henkeä.
"He lepäsivät hiukan, ennenkuin he taas tarttuivat kiinni", oli Madsen sanonut.
Vähemmän nykyään oli kuulunut vanhempien oikeuksien riistämisestäkin kuin edellisenä vuonna.
1900 saattoi kai lähinnä ylpeillä sodasta, jota käytiin palvelusrenkinä olevia koulupoikia ja niitä käsityöläisiä vastaan, jotka olivat Tanskan alamaisia ja joita sen vuoksi kiellettiin työskentelemästä tanskalaismielisten luona.
Niin, 1900:n omallatunnolla oli vieläkin enemmän. Yhä suuremmaksi kasvoi vaino, joka kohtasi yhdistyksiä ja kokouksia.
Lopulta ei voinut saada kattoa päänsä päälle, sillä vaikka monet rohkeat krouvin isännät panivat vastaan, kun poliisi kielsi heitä vuokraamasta huoneustoja omille maanmiehilleen, niin täytyi sittenkin useimpien taipua, kun uhattiin heiltä riistää heidän elinkeinonsa, uhattiin ottaa pois heiltä heidän oikeutensa, kun uhattiin heitä uusilla rasituksilla ja jos jollakin.
Ja leipähän tässä oli kysymyksessä.
Jos uusi kokoushuone aiottiin ottaa käytäntöön, niin se julistettiin kelpaamattomaksi, eikä sitä saatu käyttää.
Kaikkien teiden varsilla, jotka johtivat rajan yli kuningaskuntaan, oli asetettu santarmeja merkitsemään muistiin niiden nimiä, jotka läksivät kokouksiin tai näyttelyihin kuningaskuntaan.
Mutta samalla kuin tämä kaikki tapahtui, -Valdemarin vakavat kasvot vetäytyivät melkein hymyyn — onnistui erään saksalaisen tiedemiehen selittää latinalainen kirjoitus Slesvigin ikivanhan tuomiokirkon Pietarin ovella.
Ja mitä tämä 750 vuoden vanha kirjoitus sisälsi?
Niin, se sanoi suoraan, ja saksalaisen oli ollut pakko kääntää se:
"Karkoita pois saksalainen, maailman hurja tyranni, ja kutsu takaisin ne, jotka Pyhää Pietaria kunnioittaen palvelevat."
Ja 1901!
Niin, se oli tosin vapauttanut heidät herra v. Kölleristä, joka nyt oli kohonnut valtioministeriksi ja valtiosihteeriksi Elsas-Lothringenissa, mutta eivätpä olot siltä parantuneet. Joku toinenhan tulisi hänen sijaansa, ja tämä olisi kai luultavasti samanlainen.
Itämereltä kuului laukauksia. Valdemar kääntyi sinne kohti, mistä laukaukset kuuluivat, ja tuijotti hetken aikaa punaisia lyhtyjä, jotka kohosivat puiden latvojen yläpuolella juuri siinä, missä saksalaiset sotalaivat pitivät ampumaharjoituksiaan. Äkkiä välähti sähkövalo. "Ne ampuvat pimeänkin tultua, nuo herrat!" mutisi hän.
"Karkoita pois saksalainen, maailman hurja tyranni, ja kutsu takaisin ne, jotka Pyhää Pietaria kunnioittaen palvelevat!"
"Pyhän Pietarin sijaan me asetamme vanhurskauden", ajatteli Borris. "Se soveltui 750 vuotta sitten, se soveltuu myös vuonna 1901."
Ja hän astui hitaammin ylös portaita, kuin mitä hänellä oli tapana, sillä Eteläjyllantia oli vastikään kohdannut niin suuri suru, kansallinen tappio, että siitä olisi vaikea toipua.
Suuri ja voimakas puu oli kaadettu. Gustav Johansen, eteläjuutilaisen kansan edusmies ja pelkäämätön puoltaja sekä Saksan valtio- että Preussin maapäivillä, oli kuollut.
Kuin kansanruhtinas hänet oli hautaan saatettu. Borris oli ollut mukana niissä hautajaisissa ja oli juuri palannut kotiin Flensborgista.
Hän tunsi olleensa mukana jossakin suuressa, ja vielä kokonaan siellä elettyjen tapahtumien valtaamana hän kertoi siitä äidilleen ja rouva Grunnetille, jotka istuivat sohvassa kuunnellen kyynelsilmin, ja hän kertoi tyyneesti ja hiljaisesti:
"Ensin neljät vaunut, joihin hädin tuskin mahtuivat kaikki kallisarvoiset seppeleet Eteläjyllannista ja kuningaskunnasta, sitten soittokunta, sitten Pyhän Knuutin yhdistys[13] ja Flensborgin ampumaseura."
"Oliko niillä suruharsot?" kysyi rouva Grunnet. Hän saattoi vaivoin itkulta puhua.
"Niin, heillä oli suruharsot."
Valdemar katkaisi hetkeksi puheensa.
"Sitten tulivat ruumisvaunut, neljä hevosta edessä, ja jäljessä valtava surusaatto, lukemattomat joukot kuningaskunnasta ja koko Eteläjyllannista."
Valdemar nimitti useita nimiä.
"Ja kun sitten kaikki oli ohitse —"
"Niin, niin", sanoi rouva Borris.
"Niin, niin, äiti! Sitten laskettiin liput alas haudan yli."
Ja tuo voimakas mies puhui hiljaisella äänellä, ikäänkuin hän vielä olisi seisonut avonaisen haudan partaalla ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Mutta hän tointui pian ja jatkoi:
"Surujuhlassa jäljestäpäin kansalaisyhdistyksessä sanoi toimittaja Jessen muistopuheessansa: 'Me annamme kaikki sen lupauksen toisillemme, että kaikki se, mikä oli suurta ja ihanaa ja hyvää Gustav Johansenin elämäntoimessa, kaikki se, mikä voi kelvata ijankaikkisuuden tuomioistuimen edessä, kaikki se, missä itsessänsä on siunauksen elinsiemen, kaikki se on myös meissä eläväksi tuleva!' Ja hän lisäsi: 'Mitä Grundtvig sanoi? Hän sanoi: 'Jalojen suku ei koskaan kuole sukupuuttoon!'"
"Ei, ei", vaivoin saattoi eroittaa, mitä rouva Grunnet sanoi, "nuo olivat tosia sanoja, ja todet sanat elävät, kun valhe kuolee."
Ja sitten hän äkkiä huudahti, kaiken sen valtaamana, jota hän niin hiljaisena ja surumielisenä oli kuunnellut:
"Oi, jospa pikku Karen olisi ollut täällä ja kuullut tätä kaikkea!"
Hän katui heti sen sanottuansa. Hän olisi voinut vaikka lyödä suutaan, mutta nyt se oli myöhäistä.
Valdemar katsoi äkkiä ylös, mutta hän ei sanonut mitään, ja äänettömyys, joka valtasi heidät kaikki, kävi vihdoin niin painostavaksi, että hän nousi ylös ja läksi pois.
"Kuinka varomaton sitä voi olla!" sanoi rouva Grunnet.
Rouva Borris kiinnitti häneen suuret silmänsä. "Miksikä niin? Minun mielestäni se oli hyvin sanottu ja oikealla ajalla, sillä tämmöistä oloa ei voi kuitenkaan jatkua."
Mutta Valdemar seisoi alhaalla puutarhassa ja tähysteli yli tienoon, mieli kuohuksissa.
Kädet hän oli pistänyt housuntaskuihin. Hänen kasvojensa eleet olivat jäykistyneet.
Hän puristi huulensa yhteen ja rypisti otsaansa. Miten naiset kuitenkin saattoivat lörpötellä! Heillä kaikilla oli lapsen armoton käsi, joka leikitteli miekalla, eikä huomannut sen pistoa.
Ja kun se vielä osui keskelle sitä haavaa, joka ei koskaan lakannut verta vuotamasta eikä ikänä voinut umpeen mennä!
Hän väänteli itseään tuskissansa. Minkä he sille mahtoivat? Eihän se heille tuskia tuottanut.
No! Jolleivät viranomaiset olisi ennättäneet ennen uutta lakia eikä tuo Kain asia olisi ehtinyt tulla esille, niin hän joka tapauksessa olisi nyt ollut vapaa holhoojavelvollisuudestansa, sillä tänä vuonna olisi Karenin itsensä sallittu ruveta poikansa holhoojaksi.
Hän oli vapaa!
Hän toisti nuo sanat monta kertaa itseksensä, hän tahtoi ne teroittaa mieleensä.
Ja kuitenkin hiipi hänen sydämeensä kaipaus, salainen kaipaus.
Kukas siellä?
Hänen äitinsä sieltä tuli.
Valdemarin mieleen iski:
"Nyt hän tahtoo puhua! Nyt minun täytyy ottaa vastaan vielä toinenkin isku. Ovatko he kaikki liittoutuneet yhteen?"
Hän puristi kätensä nyrkkiin.
Rouva Borriksen askeleet, jotka keveinä ja varmoina kuuluivat hiekalla, lähenivät Valdemarin selän takaa.
Ennättääkseen ennen häntä ja sanoakseen vain jotakin, virkkoi Valdemar nopeasti ja kääntymättä taaksensa:
"Kaikki paha tulee saksalaisista."
Ja hän katseli yhä edelleen yli tienoon ja puri hampaansa yhteen.
Rouva Borris ei vastannut aivan heti. Hän asettui Valdemarin eteen, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä suoraan silmiin.
Valdemar oli varsin kalpea.
"Poika! Poika! Sinä sietänet toki kuulla totuutta? Ethän ole mikään arka raukka? Jürgens ei tahallaan tehnyt sinulle mitään pahaa. Eihän hän aavistanut, että sinä rakastit Karenia. Tahdotkos sinäkin nyt harjoittaa vääryyttä? Minun mielestäni meillä muutenkin on kylliksi vääryyttä tässä maassa. Älä kanna vihaa kuollutta kohtaan, käänny mielemmin elävän puoleen. Käänny Karenin puoleen!"
Valdemar ei liikahtanut eikä vastannut. Hän ei myöskään ravistanut äidin käsiä olkapäiltään.
Mutta äkkiä, siinä seisoessansa, pääsi hänen rinnastaan syvä huokaus.
Ja rouva Borris katsoi säälivillä äidinsilmillään kiusaantuneen poikansa kasvoihin. Pojan tuska oli hänenkin tuskansa.
Valdemar otti hellästi äidin rakkaat kädet olkapäiltään, puristi niitä lujasti ja samalla hellästi omissansa ja sanoi murtuneella äänellä:
"Äiti, rakas äiti, en minä ole enää katkera. Usko minua, ja senhän sinä aina olet tehnyt, että kun minä —"
"Pelastit pojan hengen, Valdemar!"
Valdemar säpsähti.
"Mistä sinä sen tiedät? Kuinka sinä sen tiedät?" huudahti hän.
"Ja sitä sinä voit kysyä?"
"Äiti! Koska sen tiedät, niin tiedäthän myöskin, että kun minun oli pakko pelastaa tuo lapsi", — ja hänen äänensä kuului käheällä, — "niin täytyi minun väkistenkin samalla antaa anteeksi."
"Jumalan käsi johti sinua ja nöyryytti sinut, Valdemar", sanoi rouva Borris.
"Jumala!" uudisti Borris. "Jumala!"
Äkkiä hän tarttui rintaansa.
"Mutta se koskee niin kipeästi, äiti! Se koskee niin kipeästi. Jos joku tulisi minulle sanomaan: 'Mitä siitä? Se menee ohi! Kuinka mies voi tuollaiseen tuskaan antautua ja taistella tuolla tavalla petetyn rakkauden vuoksi? Hän on narri. Ei se maksa vaivaa!' — niin varokoon hän, ettei hän itse kerran saa sitä kokea. Varokoon itseänsä, varokoon itseänsä! Niin, totta tosiaan, Jumalan käsi on kauan levännyt raskaana minun ylitseni!"
"Ei", sanoi rouva Borris, joka nyt, kun poika ensi kertaa oikein ilmaisi hänelle salaisen tuskansa, oli niin liikutettu, ikäänkuin hän olisi päässyt ihmissielun kaikkein pyhimpään. "Suru on ihmisistä, mutta Jumala voi muuttaa surun iloksi."
Silloin Valdemar nauroi. Ja hänen toivoton naurunsa vihloi äitiä sydämeen saakka.
"Auta meitä, rakas Herra Jumala", rukoili rouva Borris ja pani vaistomaisesti kätensä ristiin. "Auta meitä."
"Voiko hän tässä kohdin minua auttaa?" kysyi Valdemar haikean tuskansa valtaamana.
"Kyllä, jos sinä tahdot tulla autetuksi", vastasi äiti.
"Josko tahdon!" huudahti hän. "Josko tahdon!"
18.
Mutta ei ollut aikaa ajatella itseänsä, eikä sitä mikä painosti oman, persoonallisen elämän aivan maan tasalle, sillä nyt oli ryhdyttävä vaaliin.
Gustav Johansenin sijainen valtiopäiville oli' valittava vanhalla, järkähtämättömällä perustalla.
"Me olemme tanskalaisia, me tahdomme yhä edelleen pysyä tanskalaisina, meitä on kohdeltava tanskalaisina kansanoikeuden määräysten mukaan."
Siten se vaalikehoitus kuului, jota pohjoisslesvigiläisen vaaliyhdistyksen toimikunta levitti ja Jessen pani jo alulle vaalikokoukset Aabenraassa ensimäisenäkolmatta päivänä marraskuuta ja Stenskrossa joulukuun kuudentena.
Valdemar, joka vähitellen oli joutunut kaikkiin niihin luottamustoimiin, joita isällä oli ollut ennen häntä, — hän oli parhaassa merkityksessä tullut hänen perilliseksensä, — antautui niin uupumattomaan, tarmokkaasen työhön, että saksalaisten viha siinä pitäjässä näytti kohdistuvan yksinomaan häneen.
Tanskalaisilla taiteilijoilla, papeilla ja esitelmänpitäjillä, jotka olivat kotoisin kuningaskunnasta, — ja "kuningaskunnalla" tarkoitetaan Eteläjyllannissa aina vain Tanskaa, — ei ollut lupa tulla sinne. Heidät karkoitettiin "valtiolle vaarallisina" henkilöinä.
"Niin, kuka ei vihaisi saksalaista valtakuntaa?" kysyi Madsen. "Koko maailma on liittoutunut sitä vastaan, yksinpä nautaeläimetkin ovat lyöttäytyneet sitä vastaan, sillä niitä ei saa tuottaa tänne, eikä meille saa opettaa, miten parhaiten hoitaisimme karjaamme. Oi, sitä Saksan valtakunnan vihollista!"
Valtakunnan vihollinen!
Ei ketään se niin vainonnut kuin Valdemaria. Se seurasi häntä kaikkialla — yksin pimeässäkin maanteillä.
Valtakunnan vihollinen!
Sitä kuiskailtiin hänen korvaansa, sitä huudettiin hänelle kansankokouksissa. Valdemar olisi voinut vastata samoin kuin eräs tanskalainen sanoi preussilaisille kadulla Broagerissa vuonna kuusikymmentäneljä:
"Mitä te tahdotte täältä? Kuka on lähettänyt teidät tänne?"
"Kun pykälä numero viisi oli säädetty", sanoi Borris eräässä vaalikokouksessa, "niin arveli 'Norddeutsche Allgemeine Zeitung,' että väestön ensin piti oppia tuntemaan Preussin vallan siunausta, ennenkuin se ratkaisisi tahtoisiko se kuulua Tanskaan vai Saksaan. Emmeköhän me ole oppineet tuntemaan preussilaista hallitusta?"
"Olemme! Olemme kyllä!"
"Liiankin hyvin!" huusi Madsen.
"Meidän viljavaa, hyvin viljeltyä, rikasta maatamme he haluavat. Se on oikea makupala rautalakeille."
"Meillä ei ole aatelistoa eikä pappissäätyä, joka voisi ottaa vastaan ensimäisen hyökkäyksen niinkuin puolalaisilla. Meillä porvarin ja talonpojan on pakko omilla hartioillaan kantaa taistelun taakkaa. Me maksamme veromme, ja palkkaamme sillä suurimmaksi osaksi ne saksalaiset virkamiehet, jotka kiusaavat meitä ja tekevät meille vääryyttä. Eikö meilläkin ole laillinen oikeus tulla virkamiehiksi?"
"On! On!"
"Mutta sellaista virkamiestä saa etsiä, joka olisi tanskalainen. Kaikki huojennukset ja suosionosoitukset, joita hallitus voi antaa, tulevat ainoastaan saksalaisten osaksi, jota vastoin meistä, eteläjuutilaisista puserretaan viimeinenkin pisara."
Pastori Jakobsen Skaæbækissä sanoi kerta julkisesti:
'Maakreivi ole kova! Terve, keisari, heiluta vasaraa ja murskaa vihollisen pää!"
"Tuo pää on meidän!"
"Kuulkaa! Kuulkaa!"
Äkkiä kajahti ääni:
"Hänenkin pitäisi olla Tanskan alamainen, kun niin monien muidenkin pitää olla. Miksikä häntä ei karkoiteta? Hän on syntynyt Kööpenhaminassa, ja hänen isänsä oli tanskalainen virkamies!"
"Juutilainen on voimakas ja sitkeä", sen saivat preussilaiset uudelleen kokea, vaikka olikin muutamia pelkureita, jotka eivät äänestäneet pelosta että ne heidän sukulaisistaan ja ystävistään tulisivat karkoitetuiksi, jotka olivat Tanskan alamaisia.
Ja preussilaiset käyttivät kaikkia mahdollisia vaalitemppuja, mitä he vain saattoivat keksiä, peloittaakseen pelkureita.
Eräässä Sonderborgin saksalaisessa lehdessä luuloiteltu "Lähettäjä" kehoitti tanskalaisia pysymään poissa vaaleista, "sillä toiset saisivat kärsiä heidän tähtensä."
Tämä täytevaali olisi sääntöjen mukaan ollut pidettävä kaksi kuukautta Gustav Johansenin kuoleman jälkeen, mutta sitä viivytettiin viidettä kuukautta.
Sillä preussilaisilla oli kiire, ja paljo muuta oli ensin toimitettava.
Ensin he yrittivät kaikenlaisilla pikkumaisilla keinoilla estää vaalikokouksia. Vaikea oli saada huoneustoja ja kun vihdoin sellainen oli saatu, niin seurasi mitä naurettavimpia kieltoja ja oikkuja joka taholta.
Milloin oli koolla liiaksi väkeä, milloin oli kokoonnuttu vierashuoneihin, eikä kokoussaleihin. Ja ulkona, paljaan taivaan alla eivät he liioin saaneet pitää kokouksia, sillä sekin oli kiellettyä.
Madsenin, jonka jalka oli kipeä, täytyi jättää keppinsä ulos.