Karen Jürgens Egtvedistä

Part 11

Chapter 113,085 wordsPublic domain

"Minkä vuoksi?" kysyi Madsen.

"Ei olla lupa viedä aseita kokoussaliin", sanoi santarmi jyrisevällä äänellä.

"Vai niinkö! No, sitten te totta tosiaan saatte kantaa minut selässänne ulos, sillä minä en pääse käymään ilman keppiä!" nauroi Madsen ja heitti kepin ikkunasta ulos.

Ja kun kokous oli lopussa, seisoi eräs raivostunut saksalainen ulkopuolella heilutellen keppiään.

Hän huusi ja kirkui merkillisellä saksan kielellään: [Saksan kieleen Slesvigissä on tanskan kieli suuresti vaikuttanut, varsinkin sanajärjestykseen.]

"Ich haue einen jeden Däne nieder, der hier raus kommt!" [Minä isken jokaisen tanskalaisen maahan, joka yrittää täältä tulla ulos.]

Mutta mitä oli tehtävä?

Kun ei enää käynyt ahdistaminen palvelusväkeä, syystä että niiden palkat olivat niin suuresti kohonneet, niin he olivat käyneet lasten ja vanhempien oikeusten kimppuun, mutta eipä sekään käynyt päinsä.

Mitäpä nyt?

Vaalin aika oli ovella. Jotakin kuulumatonta, jotakin ennen aavistamatonta, mitä ei oltu ennen uneksittukaan, oli tehtävä, jotta saataisiin tanskalaisten valitsijamiesten luku vähenemään ja ylipresidentti Wilmovski voitti itse von Köllerinkin kekseliäisyyden.

Pahempi rajuilma kuin koskaan ennen oli tulossa. Ukkonen jyrisi jälleen ja salama iski maahan.

Entisiltä vaalimiehiltä, Preussin alamaisilta, ryöstettiin äkkiä vaalioikeus, joka heillä oli ollut kokonaisen ihmisiän ajan.

Kolmenkymmenenviiden vuoden kuluttua heidät leimattiin äkkiä Tanskan alamaisiksi.

Epävarmuus sai kaikkialla alaa. Satoja ja tuhansia synnyltään tanskalaisia Preussin kansalaisia joutui äkkiä poliisin mielivallan alaisiksi.

Tämä kaikki tähtäsi niitä eteläjuutilaisia, jotka aikoinaan olivat valinneet Tanskan alamaisuuden antamalla optsioni-ilmoituksensa,[14] koska eivät tahtoneet vannoa valaa Preussille eivätkä ruveta saksalaisiksi sotilaiksi, mutta olivat myöhemmin sen peruuttaneet ja saaneet viranomaisilta sen tiedon, että heitä vastedes tultiin pitämään Preussin valtion kansalaisina.

Siitä kaikesta tosin oli jo kulunut kokonainen ihmisikä, mutta nyt asia äkkiä vedettiin esille, ja jos asianomaiset antaessaan optsioni-ilmoituksensa olivat olleet vain pari kolme päivää Tanskassa, niin heidät merkittiin nyt Tanskan alamaisiksi, siinä tapauksessa että he olivat ottaneet osaa taisteluun saksalaistuttamista vastaan.

Ilman muuta selitettiin erehdykseksi sitä seikkaa, että Preussin hallitus oli aikaisemmin tunnustanut heidät Saksan alamaisiksi.

Ja samoin kävi myös kaikkien aikoinaan asevelvollisina olleiden eteläjuutilaisten, joita ei oltu siirretty Tanskaan ja joita saksalais-ranskalaisen sodan aikana 1870 oli kutsuttu preussilaiseen sotapalvelukseen.

Sillä kertaa olivat nimittäin nuoret miehet joukottain lähteneet kuningaskuntaan, jotta heidän ei olisi tarvinnut lähteä sotaan Ranskaa vastaan.

Muutamat tekivät sen antamatta mitään optsioni-ilmoitusta, toiset taas semmoisen antoivat, mutta sitä ei otettu vastaan.

Mutta kaikkia heitä pidettiin karkulaisina ja he joutuivat rangaistuksen alaisiksi, kun palasivat takaisin maahan.

Tanskan hallitus puhui kuitenkin heidän puolestansa, ja siten saatiin Aabenraan konventsiooni toimeen 1872, jonka molemmat hallitukset hyväksyivät.

Tämän nojalla saattoivat siis kaikki nämät eteläjuutilaiset tulla takaisin ja jäädä maahan, niinkauan kuin he eivät antaneet aihetta minkäänlaisiin valituksiin.

Useat tunnetuimmista miehistä haastettiin kuulusteltaviksi, jotta — jos mahdollista — saataisiin selkoa, olivatko he Tanskan alamaisia.

Borriskin sai käskyn.

Mikä sekaannus vallitsikaan maaneuvosvirastoissa Eteläjyllannissa!

Monet entisistä karkoitetuista olivat vuosien kuluessa olleet monissa julkisissa luottamustoimissa — sekä kunnallisissa että kirkollisissa. He olivat olleet kirkonvanhimpia, toiset jäseninä Rendsborgin kirkolliskokouksessa, eräspä oli ollut piiripäivämiehenäkin.

Kaikki he olivat olleet Preussin alamaisia.

"Mutta mitenkähän tämä päättyy?" sanoivat virkamiehet, jotka lopulta olivat aivan pyörällä päästä.

"Schwamm darüber! [Vähät siitä!] Se on heidän asiansa!" naureskeli Madsen, joka myös oli saanut käskyn ja tunkeutui joukon läpi tervehtimään Borrista.

"Nyt he karkoittavat riimukiviäkin, Borris! Molemmat kivet Luiselundin linnanpuistosta Slienin eteläpuolella ovat lähetetyt Kielin museoon. Se on aivan heidän tapaistansa! Eteläslesvigin ranskalaisuuden ikivanhat todistajat muutetaan Ejderin toiselle puolelle Holsteiniin! Eivätkö kivetkään nyt saa puhua?"

Joukko tungeskeli ja työnsi toisiaan. Äkkiä tämän käsikahakan kestäessä joutui Valdemar erään repaleisen, kurjan miehen kanssa vastakkain, jota oli kuulusteltu eräässä varkausjutussa ja kuljetettiin nyt takaisin arestiin.

Samassa Borris tunsi nämät röyhkeät, veristyneet silmät.

Hän se oli murtautunut Egtvediin!

"Hohoo! Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut!" sähisti tämä riemuiten ja puri hampaitaan. "Nyt me seisomme oikeuden edessä kumpikin, ystävä kulta, mutta minun paperini ovat kunnossa, minua ei voi karkoittaa!"

Mutta Borriksen "paperit" olivat myös kunnossa, vaikka herrat niitä olisivat käännelleet ja väännelleet kuinka paljo hyvänsä ja puuhanneet niiden tähden minkä ikänä olisivat jaksaneet.

"Olen pahoillani, ettette voi saada minua Tanskan alamaiseksi", sanoi Valdemar, nostaen mennessään kohteliaasti hattuaan.

Tiellä hän kohtasi Winbergin.

"Eikö _sinua_ karkoiteta?" kysyi Valdemar. "Sinähän olet Tanskan alamainen. Heidän ei tarvitse sitä edes tiedustella."

Mutta Winberg loi silmänsä alas ja kiiruhti pois.

Ja kuitenkin oli koko tässä sekamelskassa, tässä karkeassa ja sokeassa masentamisessa muutamia maahanmuuttaneita saksalaisia, jotka olivat päässeet nimismiehiksi ja jotka mielestään olivat aivan kuin teloittajia ja joita ankarat määräykset pöyristyttivät.

Niinpä muutamat heistä, joiden omatunto ei ollut kylliksi jykevä, uhkasivat luopua toimestansa, jos tällaista menoa jatkuisi.

Siten kiihkeä ajo saattoi takaa-ajajatkin hengästymään.

Siitä huolimatta oli Eteläjyllanti ainoa seutu nykyisessä Saksan valtakunnassa, missä ei keisarista herjaten puhuttu ja jossa majesteettirikokset olivat kuulumattomia.

Kuitenkin preussilainen sisäasiainministeri Rheinhaben selitti valtiopäivillä:

"Pohjoisslesvigissä ovat olot _hallituksen liiallisen suopeuden johdosta_ kehittyneet sellaisiksi, että ne helposti olisivat voineet _saattaa valtion jakamattomuuden vaaraan!_"

"Täyttäkää sitten sopimusten mukaiset velvollisuudet meitä kohtaan!" sanoivat eteläjuutilaiset.

19.

"Täytyykö meidän nyt olla täällä?" mutisi Keldet. "Niin, niin, uutta on tullut vielä entisen lisäksi! Karkoittavat optanttien lapsia, jotka ovat syntyneet Eteläjyllannissa, missä heillä on kotipaikka ja jossa he pakkotilassa ovat oikeutetut saamaan elantoapua."

Hän oli matkalla nimismiehen luo, jolta konstaapeli oli tuonut hänelle haasteen ja siellä hänelle ilmoitettiin suoraan maaneuvoksen nimessä, että hän oli optantti.

"Vai niin! Olenko minä tullut Tanskan alamaiseksi?" sanoi Keldet. "Niin, minä olin tanskalainen sotilas 1864, mutta kun te anastitte Eteläjyllannin, niin minä 1866 tulin Preussin alamaiseksi.”

"Ja wohl. Det versteht sich! [Niin kyllä. Sehän on selvää!] Mutta 1867 te valita Tanska ja tulla taas Tanskan alamainen."

"Niin, se on kyllä totta, mutta minä palasin takaisin Eteläjyllantiin 1868 ja minut otettiin jälleen Preussin alamaisuuteen. Ei kukaan silloinen slesvigiläinen virkamies ollut vähimmässäkään määrässä epätiedossa siitä, että minä laillisella tavalla olin saanut kansalaisoikeuteni takaisin, olin saanut oleskeluluvan sekä pantu sotilasluetteloihin. Täytyykö minun kolmenkymmenenkolmen vuoden jälkeen jälleen tulla Tanskan alamaiseksi?"

"Se olla erehdys", sanoi nimismies, joka ikäänkuin väänteli itseään tehdessään tämän tunnustuksen, "että maaneuvos koko ihmisikä sitten luuli että te olla otettu takaisin Preussin alamainen."

"Preussilaiset maaneuvokset ovat usein erehtyneet", arveli Keldet, "ja erehtynevät vielä nytkin. No, koska te tahdotte saada niin monta kuin suinkin Tanskan alamaisiksi, niin siirtäkää vain rajaa! Silloin me kaikki muutumme!"

"Was sagen Sie?" [Mitä te sanotte?] kysyi nimismies ja nosti päänsä pystyyn.

"Minä sanon: mitä minun tulee tehdä?" kysyi Keldet.

"Te pitä hankkia kotiseututodistus ja pyytä asumalupa."

"Sitä minä en voi enkä tahdo tehdä, sillä minun kotini on tässä maassa."

Taaskin tuntui ikäänkuin nimismies olisi itseänsä väännellyt, vaikka hän ei ollutkaan niitä kelpo saksalaisia, jotka olivat huolissansa, ja joiden omatunto ei ollut kyllin jykevä.

"Niin, mitä me teke teille?"

"Voittehan viedä minut ulos tielle ja ampua minut niinkuin loppuun palvelleen hevosen. Minä olen vanha invaliidi, ja minulla on invaliidi-eläke. Enemmän kuin koko ihmisiän olen täyttänyt kaikki preussilaisen kansalaisen velvollisuudet ja käyttänyt hyväkseni kaikkia saksalaisen alamaisen oikeuksia. Velvollisuudet eivät ole olleet vähäiset, sen minä voin teille vakuuttaa. Minut kutsuttiin sotapalvelukseen. 1870 minä menin rykmenttini keralla Ranskaan, mutta ehkä sekin oli erehdys? Sillä minä, vanha tanskalainen sotilas vuodelta 1864, uskalsin panna henkeni ja ruumiini alttiiksi Saksan edestä monessa verisessä taistelussa. Se maksoi minulle vasemmasta kädestäni kolme sormea ja vasen käsivarteni jäykistyi. Senkö minä saan palkakseni? Sitten olen hoitanut virkaani, en ole kenenkään oikeutta loukannut, enkä edes kissallekaan pahaa tehnyt."

"Ei se mikä auta. Ei se yhtään mikä auta. Teidän isä olla optant, hän olla ulkomaalainen."

"No, sitten on Saksan valtakunnankansleri Bülow, joka itse oli tanskalaisen virkamiehen poika ja Tanskan alamainen, myös yksi niitä, jotka ulkomaalaisina karkoitetaan, kun ne tulevat vastuksellisiksi. Ja samoin myös monet tanskalaiset optantit, jotka lepäävät taistelutantereilla Ranskanmaalla. Te saatte kaivaa heidät ylös haudoistansa, voidaksenne heitä karkoittaa, herra nimismies. Meitä on ajettu kuin karjaa preussilaiselle teurastuspenkille. Mitä se sota meille merkitsi?"

Hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystöt tulivat valkoisiksi.

"Minä olen koditon. Mitä sille voi tehdä? Ampukaa minut!"

"Te olla vain neljä päivä valmistusaika", jyrähteli nimismiehen ääni. "Lähde Dänemarck, siellä teidän koti, ei täällä."

Ja kun maahanmuuttanut brandenburgilainen oli pamahuttanut tämän laukauksen miestä kohti, jonka esi-isät vuosisatojen kuluessa olivat asuneet maassa, niin hän käänsi selkänsä Tyge Keldetille ja läksi pois.

"Vieraat ihmiset ajavat maan omat lapset ovelle!" mutisi Keldet.

Vain neljä päivää valmistusaikaa!

Niinä päivinä oli paljo tekemistä.

Karen tuli heti ajaen heidän luokseen.

"Minä otan Ebben meille", sanoi hän. "Hän jää meille, ja saamme sitten nähdä miten asiat kääntyvät. Ja voihan Asta tulla jäljessä junalla, kun hän on saanut talon lukkoon. Mutta sitä ennen hän ajaa Egtvediin päivällistä syömään. Sulkekaa vain talo, älkääkä tehkö mitään muuta. Te ette tiedä vielä, miten kaikki päättyy."

Kun Karen tuli kotiin, niin hän kirjoitti heti Gyrithelle, — Borris oli heillä parasta aikaa käymässä:

"Pyydä Valdemaria tulemaan kotiin, niin pian kuin suinkin. Keldet on saanut karkoituskäskyn."

Sillä välin kulki Tyge Keldet santarmin rinnalla pohjoiseen päin.

"Karkoitettu! Enkä ole mitään kuitenkaan rikkonut!" mutisi hän. "Voisipa luulla minua pahantekijäksi."

Hän sepitti runon käydessänsä ja se oli hänen omasta mielestään kaunis, syystä että se oli niin tosi.

Vaikea oli pysyä pitkäjalkaisen santarmin rinnalla, mutta tepastellessansa Keldet alkoi hyräillä ja sepitti säveleenkin samalla:

"Hyvästi, lapsuuskoti, jää, kaikk' kasvinpaikat armaat! Teist' ei mun mieltäni eroittaa voi etäisyydet harmaat."

"Halt Maul! Der Gesang ist verboten!" [Suus kiinni! Tuo laulu on kielletty!] murahti santarmi totuttuun tapaansa, tähystellen huolettomasti pilvien kulkua ilmassa.

Keldet, joka heräsi ajatuksistansa, nosti ihmeissään päätään ja katseli ympärilleen.

"Jumala tiesi, milloin sekin kiellettiin? — Ei, sitäpä minä en usko, hyvä ystävä, sillä juuri äsken minä sen sepitin."

He astuivat hetken aikaa.

"Ajatelkaa itse, jos teidät karkoitettaisiin lapsuudenkodistanne", sanoi Keldet.

"Se on Preussin Eylaussa", vastasi santarmi.

"Niin juuri, se on Preussin Eylaussa. Oi, minä mielessäni näen, kuinka kaunista siellä on. Villiviini —"

"Ei, vaan humala!" oikaisi toinen.

"Niin, enkö minä niin sanonut? Humalaköynnökset koristavat seiniä, ja kaali ja peruna kasvaa puutarhassa."

"Niin", puuttui santarmi puheesen, jonka mieli lämpeni, "mutta kuinka te tiedä sitä? Te ei koskaan olla siellä."

"Minä voin kuvailla sitä mielessäni", vastasi Keldet. "Koti on aina koti. Enpä tahtoisi olla teidän asemassanne."

"Miksikä ette?"

"Sillä minä en mitenkään tahtoisi karkoittaa ketään — en edes teitä sellaisesta kodista. Oi, sinä rakas Jumala! Joka niittyveräjä, joka oja! Enkö itse ole sitä kaivanut? Enkö itse ole sitä tehnyt? Otsani hiessä olen viljellyt pientä maatilkkuani. Ja se oli hyvää maata, oikein hyvää. Parempaa ei olisi voinut toivoakkaan."

Santarmi tuli oikein oudolle mielelle ja tähysteli Keldetin jälkeen, kun tämä tepasteli yli rajan, jossa tietolpat olivat muuttuneet punavalkeiksi.

Ehkä hänen preussilaiseen sydämeensä ensi kertaa hiipi hämärä aavistus siitä, että hän oli mukana väkivallantyössä.

Mutta Tyge Keldet astui kuningaskuntaan laulaen:

"Hyvästi, lapsuuskoti, jää, kaikk' kasvinpaikat armaat! Teist' ei mun mieltäni eroittaa voi etäisyydet harmaat."

Santarmi pudisti päätänsä, teki käännöksen oikealle ja astui etelää kohti.

Sillä välin Asta Keldet siivosi ja järjesteli. Äkkiä hänen mieleensä iski.

"Ketä varten minä siivoan?" kysyi hän.

Hän sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja istahti kivelle oven eteen odottaen Egtvedin vaunuja.

Hän heitti esiliinan päänsä yli ja istui huojuen edes ja takaisin.

"Oi Jumala, oi Jumala!" sanoi hän. "Tätä maailman surkeutta! Tätä maailman surkeutta! Maa on kyllä hyvä, maa on kyllä hyvä, mutta ihmiset, jotka vaeltavat siinä, ovat surkeita!"

Talo oli lukossa ja tuli sammutettu. Savu ei kohonnut piipusta, kissa vain istui katonharjalla ja naukui surkeasti.

"Voisipa luulla, että talo olisi kuollut tai noiduttu", sanoi eräs polkupyöräilijä, joka ajoi ohitse.

"Jos kolkuttaisi ovea, niin varmaan ei kukaan tulisi avaamaan. Monta tuollaista lukittua taloa on nykyään Eteläjyllannissa."

Borris oli sillä välin Esbenin ja Gyrithen luona.

"Mitä sinä tähystelet?" kysyi hän Esbeniltä, joka jälleen istui ikkunansa ääressä.

"Oi, anna hänen istua!" pyysi Gyrithe, "hän katselee Eteläjyllannin tulia."

"No! Jospa minulla olisi vain Højemarke täällä, eikä vääryyttä olisi olemassa", alkoi Esben, "niin sanoisin suureksi vapautukseksi, kun saa olla vapaana miehenä vapaassa maassa. Sitä en koskaan ennen ole kokenut. Täällä minä voin tehdä jotakin Eteläjyllannin hyväksi, siellä minä olin sidottu."

"Olipa se kuitenkin hyvä, kun niiksi tulee, että Esbenillä oli ne suitset suussansa, että hän oli optantin poika", sanoi Valdemar.

"Mutta ne olivat rautakuolaimet, jotka repivät hänet verille", vastasi Gyrithe.

Sitten he keskustelivat Karenista. Gyrithe mainitsi hänen nimeänsä ja kertoi Karenin taistelusta ja raskaasta työstä. Hän oli kuullut siitä Højemarkesta, Frandseneilta ja rouva Borrikselta. Kaikki he kirjoittivat siitä.

Valdemar nousi äkisti ylös ja asettui Esbenin rinnalle.

"Onko nyt kylliksi monta lainetta jo rantaan tullut?" kysyi hän laskien kätensä Esbenin hartioille. "Voitko sinä nyt antaa anteeksi?"

Mutta Esben käänsi vain päätään ja kysyi vastaan:

"Voitko sinä?"

20.

"Jouluna usva, kynttilänä kinos."

Jouluaattona sumu peitti niin paksuna laakson, ettei Højemarkesta voinut eroittaa muuta kuin uuninpiiput ja terävät päädyt.

Ei valonsädettäkään tunkeutunut ikkunoista.

Sumu piteli edessä kylmänkosteaa kättänsä. Se vaimensi myöskin jouluvirsien äänen, kun niitä veisattiin joulun kunniaksi sisällä huoneissa.

Rouva Borris, joka Valdemarin poissa ollessa vietti joulua yhdessä rouva Grunnetin ja Karenin kanssa, istui nyt mukavasti Højemarken arkihuoneessa.

Äkkiä kolkutettiin ovea ja Kai säikähti. Hän muisti kehrääjäeukkoa ja verisiä käsiä.

Ei siellä sentään ollut ketään muuta kuin eräs Borrisgaardin miehistä, joka toi paketin ja samalla kertoi, että Borris oli tullut kotiin, mutta "pyysi ettei rouva kiiruhtaisi sen vuoksi kotiin."

Mies poistui ja Karen meni hänen jäljessään väentupaan kestitäksensä häntä, mutta kun hän palasi jälleen sisään, niin hän huomasi, että jotakin oli tapahtunut.

Sekä äidin että tädin silmät loistivat, ja Kai hyökkäsi häntä vastaan kirja kumpaisessakin ojennetussa kädessään ja huusi riemuiten:

"Katsos, katsos! Tämän minä olen saanut! Minä sain sen setä Valdemarilta!"

Karenin jalat tuntuivat horjuvan hänen allansa, eikä hän voinut oikein selvästi eteensä nähdä.

Hän istahti lähimmälle tuolille, otti kirjat vapiseviin käsiinsä ja avasi ne.

Ne olivat H.C. Andersenin satuja ja Valdemar oli lujalla, reippaalla käsialallaan kirjoittanut niihin:

"Kaille Valdemar sedältä!"

Karen ei nostanut päätään, vaan jäi hiljaa istumaan katsellen kirjoja, jotka lepäsivät hänen helmassansa; sillä välin molemmat äidit vaihtoivat katseita, jotka merkitsivät enemmän kuin monet sanat.

Mitäpä Karen tänä hetkenä olisi antanut, jos hän olisi saanut olla yksin, aivan yksin, niin ettei ainoakaan silmä, ei edes hellinkään, olisi häntä nähnyt!

Hänen päähänsä iski ajatus:

"Valdemar oli siis vihdoinkin tuntenut, että hänen tuli olla hyvä hänen pienelle pojallensa!"

Ja Karen alkoi käsittää, ettei Valdemar enää voinut kantaa vihaa lasta kohtaan, jonka hän oli estänyt tulemasta raajarikkoiseksi tai pelastanut varmasta kuolemasta.

"Oi, kuinka ystävällinen Valdemar setä oli!" sanoi Karen, sillä pitihän hänen sanoa jotakin, ja rouva Borris alkoi heti puhua jostakin muusta.

"Olipa se oikea joululahja! Olipa se oikea joululahja!" kajahteli alituisesti Karenin rinnassa ja hänen silmänsä loistivat, sillä ne olivat täynnä iloa.

Mutta Kai nukkui kirjat päänaluksen alla ja siitä päivästä pitäen hän rupesi puhumaan paljo Valdemar sedästä.

"Miksi hän ei tule koskaan meille? Miksei hän koskaan tule?" kysyi Kai.

Kun rouva Borris tuli kotiin, niin hän oli vain sanonut: "Oi, minkä ilon sinä tuotit kahdelle ihmiselle! Se, joka itsensä voittaa, on suurempi kuin se, joka valloittaa suuren kaupungin."

Valdemar kääntyi pois, eikä vastannut mitään. Hän sanoi vain kirjoittaneensa Keldetille, että hän heti tulisi takaisin.

Kun hän joulupäivänä kuljeskeli tietä myöten rautatieasemalle päin, kirkonkellojen kutsuessa preussilaisia virka- ja toimimiehiä jumalanpalvelukseen, niin hän pysähtyi äkkiä kuuntelemaan.

Kaukaa kuului ääntä. Tuulen siivillä se ennätti hänen luokseen ja se kuului niin ihmeen vakavalta ja kehoittavalta.

Hän astui edemmäksi, — siinä se oli taaskin, kaukainen kaiku vanhoilta, aikoja sitten vierineiltä ajoilta!

Hän pysähtyi vaistomaisesti ja katseli ympärilleen.

"Mitä ihmeen laulua se saattoi olla?"

Se läheni lähenemistään, mutta se kuulosti pikemmin hyräilyltä kuin laululta.

Nyt hän kuuli sen selvästi! Kansanlaulun liikuttavan kerron:

"Sota, turmio uhkaapi maata."

"Mutta kukahan kumma se siellä laulaa?" huudahti hän jääden kuuntelemaan.

Äkkiä hän näki pienen, lyhyen miehen, jolla oli valkea, kihara tukka ja täysiparta, tepastelevan tiellä ja hyräilevän:

"Sota, turmio uhkaapi maata."

"Hoi, Keldet, hoi!" huusi Valdemar.

Heidän tultuaan toistensa kohdalle puristi Valdemar hänen kättään.

"Sepä olisi puuttunut, että he olisivat petkuttaneet sinua, Tyge Keldet. Karkoitus on heti kumottava, sillä sinä olet syntynyt ennen 1 päivää tammikuuta 1871."

"No, se on nyt varma, että ennemmin minä olen syntynyt! Sillä 1871 minä, Jumala paratkoon, olin jo preussilainen sotilas."

Valdemar pudisteli häntä olkapäistä.

"Älä väisty jalankaan vertaa laillisesta oikeudestasi, mies! Jäsenet eivät saa vapista! Sitä minun tuskin tarvinnee sanoa vanhalle sotilaalle!"

Mutta tuskinpa Keldet oli tullut kotiin, niin santarmi taas haki hänet kuulusteltavaksi nimismiehen luo.

"Mikä se merkitsee, mies? Hän olla karkoitettu ja hän tulla takaisin!"

"Minua ei voi karkoittaa", vastasi Keldet, jolle lakia tunteva Borris nyt oli selittänyt asiat perin juurin. "Minä olen ollut preussilainen sotilas ja minulla on invalidin eläke."

Mutta nimismies ei ottanut puhetta kuuleviin korviin. Hän uudisti jälleen:

"Miksi te tulla takaisin? Was will das sagen [Mitä se merkitsee?], mies? Hän olla karkoitettu ja tulla takaisin!"

"Siksi, että olen Preussin alamainen, ja että poliisi on laittomasti kuljettanut minut rajan yli."

"Voiko todista se?" huusi nimismies.

"Minä annan teidän todistaa, ettei se ole totta", vastasi Keldet.

Tämä merkillinen sananvaihto merkittiin pöytäkirjaan. Kuulustelupöytäkirja luettiin ääneen ja allekirjoitettiin, ja sillä se asia toistaiseksi oli suoritettu.

Ei kuitenkaan kokonaan, sillä oikeus tuomitsi hänelle neljän päivän arestia luvattomasta takaisin tulosta ja Flensborgin maaoikeus vahvisti myöhemmin tuomion.

Kynttilänpäivä valkeni sillä välin yli maan.

Ennen muinoin, katoliseen aikaan, vaelsi kansa suurin joukoin, vahakynttilät käsissä kirkoista sisään ja ulos, mutta nyt laulettiin vain:

"Kynttelinuutti majaa muutti, valkeat tammansa tanhualla juotti."

Mutta tänä vuonna ei näkynyt valkeita tammoja. Leivo liiteli ylhäällä ilmassa ja ennusti kevättä. Ilma oli täynnä värähtelevää riemua.

Bodil istui avonaisen ikkunan ääressä ja hyräili vanhaa fyeniläistä laulua, jossa oli neljäkolmatta säkeistöä; sen nimi oli: "Maalaistyttöjen ajanvietto", ja viimeinen säkeistö kuului näin:

"Pyhät kaiket kuluu noin kynttelimessuun asti; vaan se on surkeus suunnatoin, surtava haikeasti, ettei pyhäks se päivä jää, että turhuudessa vietämme kalliin joulun vinkuessa viulun."

"Tuo ei ole mistään kotoisin", mutisi Klaus syvällä äänellään, istuen veistämässä. "Ei, kuuleppas tätä, se on paljoa parempi! Tällä tavalla Peder Syv[15] laulaa:

"Kynttelinuutti vielä on ajamassa tiellä. Kottarainen, hyyppä ja hanhi jo palaa; talvi ei sentään siirtyä halaa, siihen saakka sen sakara jää, kuin tulee pääskynen silkkipää."

"Mutta sitä paitsi", lisäsi hän opettavaisesti, "sanon minä vanhan sananlaskun, ja vanha on aina parasta: 'Niin kauan kuin leivo laulaa ennen kynttilänmessua, yhtä kauan se on sen jälkeen vaiti - tai itkee vapun jälkeen'."

"Oletko kuullut", kysyi Bodil, joka ei tahtonut ruveta kilpalaulantaan Klausin kanssa, "että Keldetin asia, jonka oli määrä olla esillä Kielissä huhtikuussa, onkin siirretty toukokuuhun?"

"Kyllä minä sen tiedän", vastasi Klaus, "ja tiedänpä vielä muutakin! Ehkä julkinen asian valvoja aikoo uudestaan tutkia asiaa, koska se on otettu valtiopäivillä esille. Niin, niin, kyllä ne herrat osaavat pitää paljon melua turhasta asiasta. Tuskinpa Herra Jumala itsekään tahtoisi olla preussilainen tuomari."

Valitsijamiesten vaali oli tapahtuva maaliskuun neljäntenä päivänä, täydennysvaali maapäiviä varten yhdentenätoista päivänä ja valtiopäivävaali kahdeksantena päivänä maaliskuuta.

"Jospa voisi siirtää päivää vieläkin tuonnemmaksi!" ajattelivat preussilaiset. Mutta se ei käynyt päinsä.

Jotakin oli kuitenkin voitettu. Noin viisisataa Preussin kansalaista oli kaikkien näiden mahdottomien koirankonstien kautta tehty "vaarattomiksi" valitsijoiksi.

Tokko tanskalaiset voisivat tointua siitä vahingosta?

Mutta paljon enemmän oli tehtävä, paljon enemmän vielä oli tehtävä!

Oli niin kiire kuin muurahaispesässä:

Vanhoja työmiehiä uhattiin, että he heti kadottaisivat vanhuudeneläkkeensä, jos he ottaisivat osaa vaaleihin.

Tanskalaisia uhattiin sillä, että saksalaiset heti sanoisivat irti lainansa.

Preussilaiset postinkuljettajat koettivat kaikkialla, kaikilla kaduilla, kaikissa taloissa, kaikilla teillä ja kaikilla paikoilla tyrkyttää ihmisille saksalaisia vaalilippuja.

Ei siitä apua!

Ne revittiin rikki, poltettiin, tai niillä sytytettiin piippu.