Part 12

"Oletteko koskaan kuullut, että Jens[16] äänestäisi saksalaista?" kysyi Klaus, kun hänen vuoronsa tuli. "Kas vaan!" lisäsi hän, kun hän lähemmältä tarkastettuansa huomasi, että hänelle tyrkytetty vaalilippu oli merkitty kolmella pilkulla.

Klaus rupesi äkkiä viheltämään.

"Ha, haa! Jotta he voisivat tuntea lipun ja tarkastaa, olenko äänestänyt saksalaista! Sellaisia veitikoita! Niin, niin, sellaista menettelyä muissa maissa sanotaan vaalisalaisuuden loukkaukseksi! Eikö sitä siksi sanota? Niin, niin! Olisipa muuten hauska tietää, kuinka monen osaksi on tullut tällaisia somia halpamaisuuksia, minä tarkoitan pilkkuja."

Samoihin aikoihin kehoitti Haderslevin maaneuvos erään Tanskan alamaisen poikaa ja vävyä, jotka molemmat olivat Saksan alamaisia, allekirjoittamaan sitoumusta, että he pysyisivät vaalista poissa, luvaten, ettei talon vanhusta siinä tapauksessa karkoitettaisi.

He joutuivat ansaan pelätessään vanhan isän puolesta, ja tulivat jäljestäpäin petkutetuiksi.

Kiitokseksi siitä, että he olivat alistuneet laittoman vaalipainon alle, kieltäytyi nimismies, kun vaalit olivat ohitse, uudistamasta appi-isän asuntolupaa. Hänen täytyi poistua maasta ennen sunnuntai-iltapäivää.

Ei mikään auttanut!

Husmandit, palstatilalliset ja maatyöntekijät astuivat rohkeasti esiin, ja kuinka monet työmiehet eivät pelänneet joutuvansa kerjäläisiksi, vaan äänestivät tanskalaista!

Valdemar oli läsnä kaikkialla omassa piirissänsä. Hän ei suonut itselleen lepoa yöllä eikä päivällä.

Hän rauhoitti pelkureita, rohkaisi alakuloisia, pilkkasi horjuvia missä ikänä hän niitä tapasi.

Preussilaisten oli pakko tuottaa lisäväkeä!

Kuljeskelevia, saksalaisia sällejä tuotettiin maahan taas pari päivää ennen vaalia ja kirjoitettiin vaalilistoihin, vaikka he heti sen jälkeen katosivatkin aivan kuin meteorit.

Madsen rupesi juttelemaan kahden tällaisen reservijoukkolaisen kanssa.

"Niin, niin, minä saada neljä markka kun äänestä saksalainen", sanoi toinen, joka näytti olevan humalassa.

Toinen ei myöskään hävennyt kertoa, että häntä usean kerran oli rangaistu kerjäämisestä ja että hän juuri äsken oli päässyt vapaaksi vankeudesta.

"Tuhat tulimmaista!" sanoi Madsen. "Olipa se somaa."

Ihmeellinen huhu levisi sitten kaikkialle: "vapautettuja kuritushuonevankeja tuli joukolla ottamaan osaa vaaliin! He ovat sinne komennetut!"

Huhu oli tosi. Huonosti puettuina, monet repaleisinakin, kasvot naarmuissa ja pöhötyksissä he kiiruhtivat talojen sivuitse.

Muutamat joutuivat matkalla tappeluun. Kirouksia ja pilkkasanoja sateli ilmassa. Kohoutuneita käsivarsia ja nyrkkiin puristettuja käsiä näkyi kaikkialla.

"Arvokkaita valitsijoita! Arvokkaita valitsijoita!" sanoivat tanskalaiset keskenänsä ja pudistelivat päitänsä. "He tuottavat Saksan valtakunnalle suurta kunniaa."

"Minä lähden vaaliin", sanoi vanha Frandsen, vaikka hän jo kauan oli sairastanut kuolemantautiaan. "Sitä sinä et tee, Kræn", pyysi hänen vaimonsa. "Sinä olet viidenyhdeksättä vanha; nyt sinä voit jo suoda itsellesi lepoa."

"Minä olen viidenyhdeksättä vuoden vanha", myönsi Frandsen, "mutta sinä et saa estää minua äiti. Minä en voisi maata rauhassa haudassani, jollen nyt lähtisi vaaliin. Sillä nyt miestä kysytään. Joka mies kannelle! Ei kukaan saa laskea lippua. Auta minua nyt vaatteisin, äiti! Runko kestää kyllä sen verran."

"Jeesuksen nimeen sitten!" sanoi hänen vaimonsa. "En tahdo estää sinua velvollisuuttasi täyttämästä, Kræn."

Kun Frandsen oli päässyt lämpimästi käärittynä vaunuihin, niin hän läksi matkalle yhdessä Valdemarin kanssa, joka tuki häntä.

"Pidä kiinni minusta!" mutisi Frandsen, "päätäni pyörryttää. Minä olen noussut liiaksi ylätuuleen."

Frandsen oli niin kalpea kuin kuolema, ja kaikki kääntyivät häntä katsomaan ja sanoivat toisillensa:

"Siinä on vanha Frandsen! Siinä vanha Frandsen ajaa vaaliin!"

"Niin, vanha Frandsen se on, hyvät ihmiset", mutisi vanhus, laskeutuen suurella vaivalla ja Borriksen avulla alas vaunuista. "Te tunkeudutte minun ympärilleni, lapset. Niinkauan kuin minun ääneni voi kuulua maan päällä, niin se on kajahtava tanskan kielellä. Mitäpä te luulette suuren päällysmiehen muuten sanovan, kun minut viedään katselmukseen? Hän sanoisi: 'Frandsen, sinä olit pelkuri!'"

Toinen vanha mies tulla koppuroitsi keppinsä varassa. Hän oli jo täyttänyt yhdeksänkymmentäviisi vuotta.

"Sepä oli hyvin tehty! Hyvin osattu, Greisen, haudan partaalla!" sanoi Frandsen ja kiinnitti kuoppaiset, kuumehohteiset silmänsä häneen. Ne olivat syvällä tuuheitten kulmakarvojen alla. "Sinä olet kuitenkin minun esimieheni. Jumala suokoon, että me molemmat nyt samalla voisimme uhrata henkemme isänmaamme puolesta, niin että siitä olisi jotakin hyötyä! Minä olen aina rukoillut Jumalaa, että hän vapahtaisi minut luonnollisesta kuolemasta."

Ja molempien vanhusten täyttäessä vaalivelvollisuutensa, seisoi Borris ihmeissään erään nuoren saksalaisen rinnalla, joka vastikään oli muuttanut maahan ja jonka tyttärelle ei annettu vapautusta koulunkäynnistä syystä, että hänen piti palvella Borrisgaardissa.

"Mitä te sanotte, Burkhardt, aiotteko te saksalaisena äänestää tanskalaista?"

"Ja wohl! Das will ich!" [Kyllä minä aijon!] Mies nyökkäsi päätään. "Jos minä kohdella kuin tanskalainen, niin minä olla myös kuin tanskalainen!"

Mutta kun vanha Frandsen nousi jälleen vaunuihin, niin hän lyyhistyi kokoon ja ajoi sitten kotiinsa kuollaksensa.

Vaali oli suoritettu.

Vaikka lukemattomia oli karkoitettu, vaikka melkein viideltäsadalta valitsijalta viime hetkessä oli riistetty tilaisuus ottaa osaa taisteluun, vaikka entisiä kuritushuonevankeja ja tilaisuuteen kutsuttuja kätyrejä oli saapunut, vaikka oli olemassa pelkureita ja arkoja, niinkuin aina kaikissa maissa, — olihan muutamia talonomistajia siellä täällä, jotka pelkäsivät kadottavansa väkensä, — huolimatta ehdottomasti riippuvaisista, sai hra Jessen sittenkin kaksi sen vertaa ääniä, kuin hänen kaksi vastaehdokastansa yhteensä.

"Me olemme kaikesta huolimatta pitäneet puolemme", sanoi Valdemar, ja veti syvältä henkeä, sillä oli ollut aika ottelu.

Tämä oli ollut ottelu elämästä, niinkuin niin monta kertaa ennenkin historian varhaisemmista ajoista asti.

Pohjan aallonmurtaja, Eteläjyllanti, oli jälleen käyttänyt myrskytulvan voimaa. Mainingin melske ja hyrsky näkyi ja kuului kauaksi ympäristöön.

Voitto oli taaskin saavutettu — se oli tanskalaisten ihmeteltävän järjestyskyvyn ansio, arvelivat saksalaiset.

Eteläjuutilaiset saattoivat täydellä syyllä siihen lisätä: "Se on meidän erinomaisen tanskalaisen sanomalehdistömme ja kuningaskunnan rajalla olevien tanskalaisten kansanopistojemme sekä jatkokoulujemme ansio. Rinnatusten ne seisovat parhaimpana turvanamme."

21.

Taisteluun ryhdyttiin uudestaan kaikilla aloilla.

Ei se ollut ainoastaan valtiollista taistelua, taloudellista taistelua, taistelua kirkossa, vaan siinä oli vielä taistelua koulupenkeilläkin.

Tanskalaisilta olisi paraiten ollut kiellettävä korkeampi sivistys tykkänään. Olihan mahdotonta tulla toimeen, jos oli tanskalaisia lääkäreitä, asianajajia, pappeja y.m. Eteläjyllannissa.

Ja kuitenkin saattoi huomata, että vapaa, tanskalainen hengenelämä valtasi siihen määrin maahan muuttaneet saksalaisetkin, että he kävivät rajan pohjoispuolella, kuningaskunnassa pidetyissä kansankokouksissa.

Se brandenburgilainen, joka oli äänestänyt yhdessä tanskalaisten kanssa, tuli vaalin jälkeen haastetuksi nimismiehen eteen.

Matkalla sinne hän kohtasi Madsenin.

"No, nyt teistäkin ehkä tehdään Tanskan alamainen!" naureskeli Madsen.

Brandenburgilainen kohotti olkapäitään.

"Niin, ei ole hyvä tietää, mitä he voivat keksiä."

Kun hän astui virkahuoneesen, niin nimismies alkoi sättiä häntä.

"Oletteko te galizialainen?" huusi hän.

"En, sitä ihmisrotua en tunne. Ettekö tahtoisi selittää minulle millaisia ihmisiä ne ovat?"

"Mistä te olette kotoisin?"

"Brandenburgista."

"Oletteko äänestänyt tanskalaista ehdokasta?"

"Olen."

"Kuinka te saatoitte sitä tehdä, kun olette syntynyt vanhassa, preussilaisessa maakunnassa?"

"Niin, sitä minä saatoin hyvinkin tehdä, sillä tanskalaisella väestöllä on oikeus puolellansa."

"Onko joku teitä kehoittanut siihen?"

"Ei, minä tein sen omasta vapaasta tahdostani ja vakaumuksestani."

Saksalaiset boikottasivat miesparkaa. He saattoivat hänet vihan alaiseksi ja hänen oli vaikea tulla toimeen. Tanskalaiset auttoivat sitten häntä puolestansa.

Mutta vanhan Frandsenin piti ensimäisenä saada kärsiä siitä, että hän oli ollut uskollinen kuolemaansa saakka.

Poliisi tunkeutui melua pitäen sisään, vaikka rouva Frandsen koetti saada häntä olemaan vaiti ja astumaan Jumalan tähden hiljaa huoneesen.

Hän astui vuoteen ääreen haasteineen.

"Mitä ihmettä?" kysyi Frandsen. "Tahdotteko _tekin_ ottaa minut?" Hän nousi vaivoin ylös ja hänen kasvonsa hehkuivat kuumeesta. "Sanokaa nimismiehelle, että on parasta antaa minun kuolla Preussin alamaisena, sillä muuten se voi kirvellä heitä itseänsä, ja antaa viranomaisille voittamattomia ikävyyksiä. Viekää kunnioittavat terveiseni herra nimismiehelle ja sanokaa hänelle, että hän varmaan on unohtanut minun olleen valamiehenä. Sanokaa hänelle, että olin valamiehenä, kun Schenkel tuomittiin kuolemaan, ja että hän tietää varsin hyvin, että jokainen tuomio, joka on langetettu ulkomaalaisen, tietää täällä, Jumala paratkoon, Tanskan alamaisen ollessa valamiehenä, on pätemätön."

"Nun ja" [No niin], puuttui poliisi puheesen. "Sitten se murha-asia pitä otta uusi kerta eteen."

Silloin kuoleva purskahti niin kovaan nauruun, että seinät kajahtivat.

"Mutta Schenkel on mestattu, mies! Kysy nimismieheltä, voiko hän kaivaa hänet ylös maasta ja puhaltaa henkeä päättömään mieheen! Kylläpä viranomaisten kävisi huonosti tässä maassa, jos useammat valamiehet muuttuisivat optanteiksi; silloinpa olisi koko joukko oikeusasioita koko miespolven aikana, jotka olisivat laittomina otettavat uudelleen esille. Viranomaiset eivät suorastaan voisi niitä suorittaa. Ja sanokaa hänelle sitä paitsi, että minut on jo haastettu korkeamman tuomioistuimen eteen. Menkää nyt, menkää! Minä tahdon kuolla rauhassa!"

Ei, niin helposti ja nopeasti ei voinut Preussin alamaisia muuttaa tanskalaisiksi, kuin preussilaiset olivat luulleet, ja siitä syystä useat, joiden nimet pyyhittiin pois vaalilistoista, kun he muka olivat optantteja ja optantin lapsia, otettiin takaisin.

Mutta se tapahtui vasta vaalin jälkeen, ja siten oli saavutettu mitä oli tarkoitettu: tanskalaisten valitsijoitten luku oli saatu vähennetyksi.

"Hei, hei!" huusi Klaus hypäten penkiltä ylös, missä hän oli istunut. "Katsoppas Frandsenin krouville päin! Kun haikara kurkistaa savupiipusta sisään, niin kuolema ei ole kaukana kartanosta."

"Minä otan eron sinusta, Klaus, sen minä todellakin teen!" sanoi Bodil. "Sillä jos sinä yhä jatkat tuota ennustelemistasi, niin minä en sitä kauemmin kestä."

Mutta kaikki, jotka kulkivat krouvin ohi, vilkaisivat sivuilleen ja sanoivat toisillensa:

"Niin, loppu taitaa jo olla lähellä?"

Ja kaikki, jotka astuivat krouvin katon alle, paljastivat päänsä ja puhuivat hiljaisella äänellä:

"Mitenkä täällä voidaan? Joko vanha kunnon mies on pian päättänyt taistelunsa?"

Huoneessa vallitsi hiljaisuus.

Elämän luodevesi pakeni, kuume kohosi yhä korkeammalle ja pian se oli tuhoava hänet kokonaan.

Sivuhuoneessa istuivat täysi-ikäiset lapset, sillä vaimo tahtoi olla yksin miehensä kanssa viimeisenä hetkenä.

"Joku tulee krouviin", huusi Frandsen. "Onko kukaan hevosia vastaan ottamassa?"

"Hiljaa, Kræn", sanoi hänen vaimonsa ja laski kätensä hänen kätensä päälle.

Hän oli niin kauan ollut lasten isä ja koko talon isä; nyt hän oli taaskin vain Kræn, hänen oma Kræninsä, eikä mikään muu koko maailmassa.

"Kunpa haikara lakkaisi kalkuttelemasta!" Frandsen heitteli päätään edestakaisin.

"Se kiusaa minua. Laula!" pyysi hän.

"Mitä minä laulaisin?" kysyi vaimo.

Ja hän alkoi laulaa vapisevalla äänellään:

"Mitä voittoa suo meri maailman eksyttäväinen!"

"Se on hyvä", sanoi Frandsen. "Se sopii vanhalle merikarhulle. Minä olen ollut hurjapäinen ja suuri syntinen, Hertha."

"Aivan niin", uudisti hän. "Mutta joka kerta, kun olin ohjata purren karille, rukoilin minä Jumalaa tarttumaan peräsimeen. Muistatko Hertha?"

"Kyllä, Kræn."

"Hevoset!" huusi hän. "Voiko kukaan pidellä hevosia?"

Työinto valtasi hänet jälleen.

Hän yritti kohota ylös.

"Ja aja haikara pois! Se herättää minut! Minä tahdon nukkua! Minä tahdon nukkua! Ja tuossa on päätön Schenkel, — he kaivavat hänet ylös maasta! Hän ajaa minua takaa!"

"Hiljaa, Kræn, hiljaa!"

"Niin, niin! Niin, niin!"

Hän vaipui voihkuen vuoteelleen.

"Voi, rakas Herra Jumala, nyt minä niin mielelläni tahtoisin päästä viimeiseen satamaani!"

"Kræn! Oi, rakas, vanha Kræn!"

Sitten Frandsen alkoi puhua, mutta hän oli kaukana poissa, sillä ääni kuulosti kaukaiselta.

"Maantuntu! — Poijukello! — Se soi! -Varokaa poijukelloa!" ‒ ‒ ‒

Kova kolkutus kuului ovelta.

Ei kukaan liikahtanut eikä vastannut.

Kolkutettiin uudestaan, — vielä kolmannenkin kerran.

Silloin konstaapeli repäisi lujasti lukkoa ja murtautui sisään.

"Haaste nimismieheltä! Herra Frandsen pitä tulla huomenna kello kymmenen aamu nimismieskonttori!"

Mutta leski kohosi istualtaan ja kääntyi niin ylevänä väkivallantekijää kohtaan, että tämä siitä hämmästyi.

"Te tulette liian myöhään", sanoi leski. "Täällä on jo ollut toinen ennen teitä."

Konstaapeli väistyi ja katsoi arasti kuolinhuoneesen, sillä "toinen" oli jo ollut siellä ja riistänyt Kræn Frandsenin pois hänen vallastansa.

22.

Vävy puhutteli pappia.

"Me toivoisimme kaikki ja myös meidän äitimme, että kelloja soitettaisiin", sanoi hän.

"Ei", vastasi pappi jyrkästi, "sillä silloinhan olisi poliisi haettava paikalle. Ja sitäpaitsi", lisäsi hän pilkallisesti, "pitäisi kai tuoda tanskalaista multaakin, johon hän haudattaisiin."

Kun vävy toi sen sanoman kotiin, niin äiti sanoi nöyrästi:

"Ja hän olisi kuitenkin niin mielellään halunnut kellonsoittoa! — Niin, niin, kuulihan hän ainakin poijukellon äänen."

Mutta nimismiehenvirastoon oli kuulunut kummia huhuja. Huhu kertoi, että Esben Grunnet aikoi tulla hautajaisiin.

Sitä ei Esben Grunnet mistään hinnasta saisi tehdä, muuten Saksan keisarin valtaistuin horjahtaisi.

Eikö hän ollut jo tunnettu ja suosittu mies kuningaskunnassa, sekä eteläjuutilaisten laulujensa, että myös saksalaisuutta vastaan harjoittamansa innokkaan kiihoituksensa vuoksi?

Sen vuoksi saivat rajapäällysmiehet toimekseen pitää Esbeniä tarkasti silmällä.

Mutta koska hän oli ollut poissa kotoa neljä vuotta, niin muutamat vastatulleet santarmit eivät tunteneet häntä, tai ehkäpä hän oli muuttunutkin, — mikäpä ei voisi tapahtua neljän vuoden kuluessa? — ja niinpä poliisin piti ajaa Esbeniä takaa muotokuvan avulla.

Konstaapeli lähetettiin siviilipuvussa Koldingiin ja siellä hän kävi kaikkien kaupungin valokuvaajien luona tiedustelemassa, olisiko heillä Esbenin kuvaa, mutta kaikki vastasivat kieltävästi. He eivät tunteneet Esbeniä.

Kun konstaapeli siten sai palata nolona takaisin, niin hän pukeutui univormuunsa ja astui vakavin askelin suruhuoneelle.

Mustalla verhotut ruumisvaunut ja hevoset, päät alaspäin painettuina, seisoivat pihalla, mutta lainvoimassapitäjä ei niistä välittänyt.

Hän astui kaliseva miekka laahaten kupeellaan portaita ylös. Jokainen askel, jonka hän portaissa nousi, oli sanovinansa:

"Tässä minä tulen! Saksan valtakunnan edustaja! Mitä minä välitän kuolemasta?"

Vanha taloudenhoitaja tuli pelästyneenä ulos ja kohotti varoittavasti vanhoja, vapisevia käsiänsä.

"Viekää hänet ulos! Ettekö tiedä, että Frandsen on kuollut?"

Ei! Konstaapeli ei pelännyt kuolemaa.

Hän työnsi vanhuksen syrjään, vetäisi oven voimakkaasti auki ja astui sisään.

Keskellä huonetta seisoi koroituksella tamminen arkku kukkien peitossa.

Huone oli täynnä surupukuisia ihmisiä. Kynttilät paloivat arkun ääressä ja lähimmät omaiset seisoivat ympärillä.

Arkun pääpuolessa seisoi tanskalaisen vapaaseurakunnan pappi ja luki:

"Isä meidän, joka olet taivaissa."

"Sagen Sie mal!" [Sanokaappas!] huusi konstaapeli äkkiä kovalla äänellä. "Ist Esben Grunnet hier?" [Onko Esben Grunnet täällä?]

Kaikki läsnäolijat kohottivat päänsä pystyyn ja Karen vilkaisi Borrikseen.

"Ei", vastasi Borris, joka seisoi lähinnä ovea.

Hän kääntyi taakseen ja katsoi niin suuttuneena konstaapeliin, että tämän täytyi hiukan peräytyä.

"Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Ettekö näe, mies, että täällä on suru talossa?"

Ei, konstaapeli ei välittänyt myöskään surusta.

Hän vilkaisi seppeleihin, ikäänkuin hän olisi epäillyt Esbenin piiloutuneen niiden alle.

Ehkäpä hän epäili itse arkkuakin ja olisi halunnut ruuvata kannen auki nähdäksensä, eikö Esben ollut vaihtanut kuolleen kanssa paikkaa. Ei voinut koskaan tietää, kuinka kavalat tanskalaiset saattoivat olla.

Hän tunkeutui suruväen joukon läpi, hän suorastaan hajoitti ne toisistaan ja meni vierashuoneesen telefonoimaan poliisisantarmia.

Sillä välin Esben Grunnet istui ikkunassaan rajan toisella puolen ja tuijotti Eteläjyllantiin aavistamatta, että siellä puhuttiin hänestä, vaikkei hän itse ollutkaan saapuvilla.

"Jumala tiesi, mitä he nyt siellä tekevät?" sanoi hän. "Ovatkohan he jo peittäneet sen multaan ja palanneet takaisin kotiin?"

"Ja me istumme täällä", vastasi Gyrithe, jonka ääni vapisi, vaikka hän koettikin puhua niin varmalla äänellä kuin suinkin.

"Oi, sinä rakas, vanha isoisä! Minkä rangaistuksen pitäisi kohdata niitä, jotka riistävät toisistaan ne, jotka kuuluvat yhteen!"

Santarmi tuli, mutta vaikka hän konstaapelin kanssa etsi koko talon lävitse, vinnistä kellariin asti, niin he eivät löytäneet mitään Esbeniä.

He etsivät häntä keittiökaapeistakin ja avasivat uuninsuut.

Kaikki oli turhaa!

Mutta he eivät sittenkään rauhoittuneet. Jos suuri palkinto olisi luvattu Esbenin päästä — kuolleena tai elävänä! — niin eivät he olisi voineet tutkia suuremmalla innolla ja kiihkolla joka hiirenloukkoa.

Kello kaksi yöllä kolkutettiin sapelin kahvalla ulko-ovea.

"Jumalan nimessä, mikä nyt on hätänä?" huudahti rouva Frandsen, joka oli maannut valveilla eikä saanut surultaan unta. "Onko meidän suruhuoneemme muuttunut piiritetyksi linnoitukseksi?"

Yksi palvelijoista heitti vaatteet ylleen ja avasi oven.

"Kello on kaksi yöllä."

"Schadet nichts! Kommen Sie mal her!" [Ei se mitään tee. Tulkaappas tänne!]

Ja vartiojoukon etunenässä, — yhden santarmin asemesta heitä oli nyt neljä tai viisi, — kulki santarmi koko talon läpi. Ensiksi alhaalla, sitten vinnillä, portaita ylös ja alas.

Raskaat askeleet jymisivät nukkuvassa talossa.

Ovia avattiin, kasvoja tarkisteli sieltä-täältä ja ovia taas suljettiin.

"Santarmit eivät usko omia silmiänsä!" mutisi väki.

He murtautuivat makuuhuoneihin. He sytyttivät tulitikkuja, laskeutuivat maahan vatsalleen ja kurkistivat vuoteiden alle.

Mutta leski makasi kuunnellen melua ympärillään.

"Rakas, vanha Kræn", sanoi hän pannen kätensä ristiin, "sinä et tuntisi omaa taloasi."

Ei Esbeniä missään! Hän nukkui syvää, viatonta untansa tuolla puolen Kongeaata, eikä uneksinut edes hurjimmissakaan unennäöissänsä, jos hän yleensä lainkaan näki unta, että hän täten kummitteli keskellä yötä ja veti koko santarmivirastoa nenästä.

Ei etsitty ainoastaan Frandsenin krouvista, vaan myös naapuritaloista, ja kun ei niistäkään Esbeniä löytynyt, niin asetettiin mitä pikimmin vahdit — ei sen vähempää kuin kaksi konstaapelia ja kuusi santarmia, — niille molemmille teille, jotka johtivat rajan yli sille seudulle kuningaskuntaa, missä Esben asui.

Kylläpä siinä vahtiessa yöllä tuli kylmä.

Ilma oli raakaa ja tiet liejuiset ja ilkeät kaikella tavalla.

Sadepisarat ja rakeet löivät heitä kasvoihin ja sokaisivat silmiä. Ja kirvelivät nenää. He tömistivät jalkojansa hampaitten kalistessa suussa.

Mutta sitä myöten kuin aika kului, ja tämä ihmeellinen yöllinen vahdissaolo tuli tunnetuksi, kajahteli nauru heidän ympärillään yön hiljaisuudessa.

Eräs santarmeista oli ärtyneessä, katkerassa ja jähmettyneessä tilassaan kuulevinaan kaukaa vanhan Frandsenin kajahtelevaa merimiesnaurua.

Se nauru kuulosti myrskyiseltä!

Metsässä rapisi hänen takanansa.

"Halt!" huusi santarmi vetäen miekkansa esille.

Siellä oli vain jänis, joka laukkasi tien yli.

Pöllö huhui, painoi päänsä kallelleen ja tähysteli häntä pyöreillä silmillään.

Äkkiä ilmassa kajahteli tuhansia lintujenääniä, ja muuttomatkalla olevien lintuparvien siivet suhisivat korkealla pimeän yötaivaan alla.

Hanhet liitivät pesäpaikoilleen Jäämeren rannoille. Sorsat kotkottivat, kuovit piipattivat, haikaroiden ja kurkien kirkunta viilteli kimakkana melun keskeltä ja silloin tällöin kuului ruovonpäristäjän syvät urkuäänet.

"Zum Teufel!" [Piru vieköön!] huusi santarmi, joka katsellessaan ylös ilmaan joutui aivan päästään pyörälle kaikesta tästä kohinasta ja suhinasta ja merkillisistä äänistä, jotka eivät yhtään kuuluneet asiaan, "da ist ja der wilde Jäger und die wilde Jagd!" [Tuossahan on hurja metsästäjä ja hurja ajo.]

Päivän valjetessa ja äänien vaietessa ilmassa santarmit saivat syytä iloita, sillä heidän onnistui saada eräältä saksalaiselta valokuvaajalta Esbenin kotiseudulla tämän kuva, joskin se oli hiukan vanhentunut.

Kylläpä nyt tuli kiire! Mitä pikimmin se monistettiin ja vihdoinkin seisoi jokainen santarmi rajalla varustettuna Esbenin muotokuvalla.

Seurasipa nyt mitä ihmeellisin tarkastus.

Jokaiselle tietä myöten vierivälle vaunulle, jokaiselle jalkamiehelle, niille, jotka tulivat etelästä ja niille, jotka tulivat pohjoisesta, huusivat santarmit "Halt!"

Liike keskeytyi äkkiä koko linjalla.

Ja santarmit tähystelivät kaikkia kasvoihin, he katselivat kuvaa, ja jälleen kasvoja edessänsä, mutta merkillisintä kaikesta merkillisestä oli se, etteivät mitkään näistä kasvoista olleet Esbenin!

23.

Muuten ei tapahtunut mitään ihmeellistä tänä keväänä, jollei ota lukuun sitä, että Keldet sai jälleen tulla Preussin alamaiseksi maksamalla viisi markkaa, minkä hän myös teki, ja että brandenburgilainen, joka oli äänestänyt tanskalaisten ehdokasta, ja jota sen vuoksi preussilaiset boikottasivat, oli tullut sairaaksi, niin että häntä oli leikattava. Hänen tanskalainen naapurinsa sanoi: "Matkusta huoleti; minä pidän huolta kustannuksista!"

Mutta leikkaus ei onnistunut ja hän kuoli. Mutta kun mies oli haudattava, niin hänen vaimonsa vaati, että siunaus oli toimitettava tanskaksi, vaikkei hän ymmärtänytkään monta tanskan sanaa, eikä hänen miehensäkään olisi ymmärtänyt sitä paljoa paremmin.

Pappi kieltäytyi kauan sanoen: "Unsinn! Unsinn!" [Hullutusta!] Mutta lopulta hänen täytyi myöntyä.

Vaimo ja lapset jäivät tukalaan tilaan. Tanskalaiset keräsivät rahoja ensi hätään, mutta eräs maahanmuuttanut preussilainen antoi heidät ilmi, ja siten ne eteläjuutilaiset, jotka olivat keräyksen etupäässä, saivat maksaa kymmenen markkaa sakkoa, syystä että he olivat auttaneet ahdinkoon joutuneita saksalaisia.

Eräänä päivänä, jolloin saksalaiset viettivät vallankumousjuhlaa 1848 vuoden muistoksi, seisoi Karen satamassa pidellen Kaita kädestä ja hän näki että satamamestari suutuksissaan huitoi hurjasti käsiään ja huusi jotakin parille laivurille, jotka jahteineen olivat tulleet satamaan rajuilmaa pakoon. "Ei, ei, ei, ei!" huusivat laivurit. "Siunatkoon!" sanoi Karen. "Hän näyttää tahtovan pakoittaa heitä nostamaan Saksan lippua!"

Ja sitten hän kuuli satamamestarin huutavan: "Jollette nosta lippua, niin minä karkoitan teidät pois satamasta nousevan myrskyn käsiin!"

Laivurit silmäilivät merelle, joka aaltoili vaahtopäisenä, niin pitkälle kuin silmä kannatti. He pyöräyttivät mälliä suussaan ja kohauttivat öljylakkejaan.

"Tahtoisinpa nähdä, miten te sen tekisitte!" huusi toinen maallepäin. "Me emme nosta lippua emmekä ankkuriakaan. Meillä on oikeus jäädä satamaan niin pitkäksi aikaa kuin haluamme."

Karen puristi Kain kättä ja astui heti kotiin äyrään yli.

Kun hän pääsi sisään, niin hän riisti vaipan ja hatun päältään, ikäänkuin vaatteet olisivat tukehduttaneet häntä.

Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta tämä pieni tapaus, jonka hän sattumalta oli nähnyt, oli kiirehdyttänyt sitä, mitä oli mahdoton välttää.