Part 8

»Hän onkin ihmeellinen vanhus. Tahtoisin kovin mielelläni pidättää hänet luonani koko loppukesän, vaikkakin hän nyt sanoo pistäytyneensä tänne vain viikoksi. Ollessaan Roomassa tekee hän liian ahkerasti työtä. Olen kuullut kerrottavan, että hän on ainoa kardinaali, joka henkilökohtaisesti pitää huolta nimikirkostaan. Mutta täällä maalla on hän aamusta iltaan ulkosalla Emilian kanssa. Hän on yhtä nuori mieleltään kuin holhokkini. Yhdessä leikkivät he kuten lapset ja heidän elämänriemuaan katsellessani tunnen minä itseni yhtä vanhaksi ja vakaantuneeksi kuin joku herra Kenneth Grahame'n olympialaisista sulottarista.

Peetri naurahti. Seurasi sitten lyhyt vaitiolo, jonka aikana Peetri sattumalta katsahti laaksoon päin.

»Kas vain!» huudahti hän. »Joku on värjännyt vuoren vihreäksi.» Herttuatar käännähti ja hänkin huudahti hämmästyksestä.

Ihmeellisen valoheijastuksen tai jonkinlaisen sädetaittumuksen vaikutuksesta oli Monte Sfioriton lumipeite muuttunut kirkkaan vihreäksi, aivan kuin olisivat siihen sattuvat säteet kulkeneet smaragdien läpi. Molemmat katselivat ja ihailivat sitä ääneti hetkisen. Näky oli tosiaankin ihana ja samalla yllättävä — päivänpaisteiset nurmikot, upeat puut, sininen tunturijärvi ja kirkkaan vihreät vuorenhuiput olivat hurmaavia.

»Nuo lumihuiput purjehtivat aina väärällä lipulla», sanoi Peetri. Olen nähnyt niiden pöyhkeilevän sateenkaaren kaikissa väreissä, mutta en vielä koskaan valkeissa.»

»Ettehän toki senvuoksi moiti niitä. Viattomiahan ne ovat. Sen vaikuttaa etäisyys, ilma ja aurinko.»

Hän sulki viuhkansa leikiteltyään sen kanssa koko pitkän keskustelun ajan ja asetti sen takaisin pöydälle. Pöydällä olevien kirjojen joukossa — siinä oli enimmäkseen keltakantisia ranskalaisia kirjoja — huomasi Peetri säpsähtäen kullalla kirjaillun harmaakantisen kirjan — tuon kirjan nähdessään säpsähti hän aina — se oli nimittäin »Sanojen mies».

Huomatessaan mihin Peetrin katse kiintyi, virkkoi herttuatar:

»Siinä on ystävänne kirja. Kerroinhan jo teille lukeneeni sen uudelleen.»

»Niin», sanoi Peetri.

»Ja tiedättekö, olen melkein taipuvainen yhtymään teidän ihailevaan arvosteluunne. Se on _tavattoman_ terävästi kirjoitettu ja samalla viehättävä ja ihmeen ihana. Sillä on tosiaankin kauneuden turmiota tuottava tuntu.»

Ja herttuattaren hymyily muistutti Peetrin mieleen, kuka nuo sanat ennen oli lausunut.

»Niinkö», sanoi Peetri.

»Sen kauneus», jatkoi herttuatar miettivän näköisenä, »ei ole ilmeistä — vai miten? Se ei ensi näkemältä pistä silmään. Se piilee teoksen kudoksissa eikä päily sen pinnalla. Täytyy tarkasti katsella tajutakseen sen.»

»Täytyy aina tarkasti katsella tajutakseen kauneutta, joka on katsomisen arvoista», puheli Peetri ylimalkaisesti. Mutta saatuaan näin jalkansa jalustimeen lennätti hänen keppihevosensa hänet mukanaan. »Kauneuden aikaansaamiseen tarvitaan aina kaksi. Katsojan silmä on aivan yhtä välttämätön kuin taiteilijan käsi. Taiteilijalla on tehtävänsä — samoin katsojalla. He ovat työtovereita. Heidän tulee olla yhdenvertaiset, heidän tulee olla toistensa kaltaiset — nimittäin toistensa kaltaiset siinä suhteessa että ovat vastakohtia ja täydentävät toisiaan. Lyhyesti sanoen, on taide vuorovaikutusten tulosta. Kauneus, joka ikäänkuin pakoittautuu meille, väsyttää ajan pitkään ja on laadultaan kovin pintapuolista; se ei ole tosikauneutta — on vain kauneuden varjoa, kauneuden irvikuvaa.»

Herttuattaren silmät hymyilivät ja kasvot hehkuivat vienosti mielenkiintoa ja hyväntahtoisuutta ja ehkäpä hieman muutakin — ehkä päilyi niissä pieni pienoinen erä hillittyä hilpeyttä. Mutta mielenkiinto oli kuitenkin valtavin tekijä.

»Olette oikeassa», myönsi hän hidastellen tuokion vastatessaan. Seurasi sitten omaa ajatusjuoksuaan. »Ja minäkin pidän — samoin kuin te — aivan erityisesti kirjassa esiintyvästä naishenkilöstä — Paulinesta. En voi sanoin kertoa, miten paljon hänestä pidän. Minä — se kuuluu ehkä liioitellulta — minä en ole ennen runouden mailmassa tavannut naista, joka niin suuressa määrässä minua miellyttää — joka aivan erikoisen henkilökohtaisesti minua viehättää. Ihailen hänen älyään — hänen omapäisyyttään — hänen hellyyttään — hänen jalomielisyyttään! Miten ihmeessä on teidän ystävänne voinut luoda sellaisen naisilmiön? Hän on mielestäni yhtä todellinen kuin mikä nainen hyvänsä, jonka seuraelämässä olen tavannut — ja totisesti paljoa todellisempikin kuin ne naiset, joita tunnen — hän on täysin todellinen, hän aivan kuin elää ja liikkuu joukossamme. Ja kuitenkaan en ole tuntenut naista, joka olisi hänen kaltaisensa. Elämä olisi rattoisampaa, jos tuntisi hänen kaltaisiaan naisia. Hän on minusta ihannenaisen perikuva. Tunteekohan ystävänne montakin senkaltaista naista? Silloin on hän tosiaankin onnen suosikki! Vai onko Pauline — vaikkakin tuntuu täysin todelliselta — vain mielikuvituksen luoma?»

»Te kosketatte tuota salaista, haltioivaa alkulähdettä, josta ystäväni on ammentanut innostuksensa. Sillä on oma tarinansa. Feliks Wildmay on aivan arkipäiväinen ihminen. Mitenkä voisi Paulinen kaltainen nainen olla hänen mielikuvituksensa luoma? Pauline on kyllä »silminnähty ilmiö». Jumala hänet loi. Wildmay tekaisi hänestä jäljennöksen. Hän piirsi hänet luonnosta parhaan taitonsa mukaan — hahmoitteli naisen, joka todellakin meidän päivinämme eli ja liikkui tässä matoisessa mailmassa. Mutta, kuten sanottu, se on tarina naisesta, joka...»

»Todellako?» Ja herttuattaren silmät paloivat innostuksesta. »Kertokaa se tarina minulle — kertokaa, kertokaa!» huudahti hän miltei käskevän kiihkeästi.

Ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä hartainta odotusta.

»Se tarina ei ole niinkään helposti kerrottavissa. Ei siinä ole mitään kouraan tuntuvaa. Ei siinä ole tapauksia, ei toiminnan kehitystä — se on aivan omakohtainen — pelkkä tunnelmanäytelmä. Pauline oli kyllä »silminnähty ilmiö», mutta ei sen lähemmin tunnettu — olihan vain hämärästi aavistettu. Wildmaylle oli hän vieras — nimetön — suvuton — kansallisuutta vailla, vaikka hän otaksui, kuten kirjassakin kerrotaan, hänen olleen syntyperältään englantilaisen ja naimisissa ranskalaisen kanssa. Hän näki hänet vain kaukaa, viisi kuusi kertaa. Hän näki tuon nuoren naisen pari kertaa muutamassa Pariisin teatterissa ja oopperassa; myöhemmin pari kertaa Lontoossa ja sitten vielä kerran Pariisissa, Boulognen metsässä. Siinä kaikki — — mutta kyllin ystävälleni. Naisen ulkomuoto — hänen kasvonsa, hänen silmänsä, hänen hymynsä, hänen esiintymisensä, hänen tapansa kantaa päätään, hänen eleensä ja liikkeensä, hänen pukunsa — hänen ääntään ei hän ollut koskaan kuullut — niin, hänen pelkkä ulkonainen olemuksensa oli Wildmaylle haltioiva näkemys ja vaikutti häneen valtavammin kuin kaikki muut naiset yhteensä. Hän oli ihmeen ihana, hillityn ja ylhäisen näköinen, mutta hänessä oli vielä äärettömän paljon muutakin puoleensa vetävää. Hänen kasvonsa — koko hänen olemuksensa — olivat ihmeellisen ilmerikkaat. Hänessä hehkui henki — paloi säteilevä, tuoksuava tuli. Muut naiset olivat vain tomua ja tuhkaa, näyttivät elottomilta hänen rinnallaan. Hän oli vietteleväin viehätysten ja lumoavain lupausten ihana yrttitarha. Äly ja oikut, jalous ja hempeys versoivat siinä — niinhän te itse sanoitte. Ja rotu ja hermot. Ja ihannenaisellisuus: kaikki nuo salaperäiset, tenhoisat, hämärät ominaisuudet, jotka erikoisesti naisluonteelle ovat ominaisia ja perusoleellisia — hän oli kauttaaltaan nainen. Wildmay näki sen, tunsi sen. Wildmay ei tuntenut häntä — eikä hänellä ollut minkäänlaisia toiveita milloinkaan saada tutustua häneen — ja kuitenkin tunsi hän hänet paremmin kuin kenenkään muun mailmassa. Hänestä tuli Wildmayn ajatusten aarre, unelmain sankaritar, sanalla sanoen koko hänen elämänsä valtijatar.

Herttuattaren katse oli koko ajan kiihkeänä riippunut kertojassa, mutta kun tämä lopetti puheensa, loi hän katseensa käsiinsä, jotka lepäsivät ristissä hänen helmassaan ja mietiskeli hetken aikaa äänetönnä kuulemiaan. Lopuksi kohotti hän jälleen katseensa ja virkkoi:

»En milloinkaan ole kuullut mitään niin ihmeellistä — niin kumman ihmeellistä — romantillista — mieltäkiinnittävää. Mutta — mutta —.»

Otsa rypyssä empi hän, minkä kysymyksen tekisi.

»Tässä tarinassa vilisee »mutta» sanoja», naurahti Peetri.

Herttuatar sivuutti Peetrin huomautuksen — oli nyt tehnyt valintansa kysymysten joukosta.

»Eikö ystävänne tila ollut kerrassaan sietämätön? Miten saattoi hän pysyä rauhallisena? Eikö hän millään tavalla yrittänyt saada selkoa hänestä — päästä selville hänen nimestään — tulla esitellyksi hänelle? Minäpä hänen sijassaan en olisi suonut itselleni hetkeäkään rauhaa — olisin pannut taivaan ja maan liikkeelle.»

»Mutta mitä hän olisi tehnyt? Sanokaa minulle edes jotakin, johon hän olisi voinut ryhtyä! Yhteiskunnalla ei ole minkäänlaisia toimenpiteitä tuollaisen tapauksen varalle. Se on luonnotonta — mutta totta. Mies näkee naisen — tahtoisi kovin mielellään tutustua häneen — mies on arvossapidetty — nainen niinkutsuttu »lady» — kuuluvat molemmat siis _samaan mailmaan_. Ja kuitenkaan ei ole olemassa minkäänlaista keinoa, jonka välityksellä mies voisi päästä toiveittensa perille — hänen on mahdoton päästä tuon naisen tuttavuuteen, jollei sattuman oikku heitä hänen tielleen otolliseen aikaan yhteistä tuttavaa välittäjäksi. Mutta mitä Wildmayhin tulee, oli sattuma heittänyt kaikki mahdollisesti yhteiset tuttavat surkuteltavan kauas. Ei ketään ollut saapuvilla, kun ystäväni näki hänet. Ei ketään, joka olisi voinut esittää hänet — ei ketään joka olisi voinut antaa hänelle tietoja. Eihän hänen toki sopinut juosta kaduilla etsimänsä naisen vaunujen perässä — eikä salapoliisin tavoin urkkia hänen jälkiään. Hänen tilansa oli tukalaa tukalampi — mitä hänen oli tekeminen?»

Herttuatar leikki jälleen viuhkansa kanssa.

»Ystävänne tila oli todellakin toivoton», myönsi herttuatar. »Sääli mies raukkaa. Hän oli kai kovin kiusaantunut ja pettynyt.»

»Olipa kylläkin, mies parka», sanoi Peetri. »Hän harmitteli ja riehui ja potki tutkainta vastaan kaikin voimin. Tuon tuostakin, missä milloinkin, näki hän hänet vilahdukselta, sitten hävisi nainen tietymättömiin. Jollakin tavalla täytyi hänen saada purkaa tunteitaan ja niin kirjoitti hän hänestä kirjan. Mielikuvituksensa luomasta kuvasta hahmoitteli hän Paulinen. Siten saattoi hän joka päivä viettää hänen seurassaan ihania hetkiä, elää jonkinlaista yliaistillista yhdyselämää. Hänen ääntään ei hän milloinkaan ollut kuullut — nyt puhui nainen aina hänelle Paulinen huulien kautta. Hän omisti hänet — hän oli hänen ainoansa — hän asui hänen majassaan — hän odotti häntä aina hänen työhuoneessaan. Teistäkin hän tuntuu todelliselta. Ystävästäni oli hän sanomattoman, ihmeellisen todellinen. Hän näki hänet, tunsi hänet, hahmoitteli eläväksi hänen älynsä, sielunsa, ja koko olemuksensa pienimpiä piirteitä myöten — kuvasi äänen sulosoinnut, käden sinertävät suonet, sormukset — turkikset ja pitsit, ilmavan hameen kahinan ja tuoksun. Oli miltei laskenut hänen hiussuortuvansa.

Taasen herttuatar mietiskeli hetkisen, leikki viuhkansa kanssa ja katseli sen opaaleja.

»Minä katselen asiaa naisen näkökannalta», sanoi hän tuokion vaiettuaan. »Hän, tuo nainen on näytellyt sellaista osaa miehen elämässä — eikä hänellä ole ollut siitä aavistustakaan! Todennäköisesti ei hän edes ole aavistanut sen miehen olemassaoloa — sillä onhan sangen mahdollista, ettei hän mainitsemissanne tilaisuuksissa ole ollenkaan huomannut miestä. On ollut tuollaisen romaanin aiheena — eikä ole ollut siitäkään aavistusta. Ehkäpä on lukenutkin tuon romaanin — eikä ole aavistanut, että itse on ollut Paulinen esikuvana. Tai _ehkei_ — ja se olisi vieläkin ihmeellisempää — _ehkei_ ole lukenut romaania, eikä ole kuullut siitä puhuttavankaan. On ollut kauniin kirjan haltioivana aiheena — ja jäänyt tietämättömäksi sen olemassaolosta. Tämä tarina on melkein ihmeellisempi naisen näkökannalta katsottuna kuin miehen. Siinä on jotakin mieltä järkyttävää. Vaikuttaessaan noin valtavasti henkilön kohtaloon, henkilön, josta ei edes ole kuullut puhuttavankaan, joutuu tavallaan tiedottoman edesvastuuntunteen alaiseksi.»

»Mutta miehen kannalta katsottuna on siinä epämääräistä tungettelevaisuutta», sanoi Peetri nauraen. Myönnän, että Wildmay on käyttäytynyt jotenkin omavaltaisesti. Ajatelkaahan, hän on häikäilemättä _ottanut ikäänkuin omakseen_ ventovieraan olennon. Mutta taiteilijat ovat mitä periaatteettomimpia ihmisiä, jotka tässä mailmassa vapaina vaeltavat. He iskevät kaikkeen, mikä vain heidän tielleen sattuu.»

»Ei, ei», sanoi herttuatar. »Mielestäni oli hänen menettelynsä oikeutettua. Voimme hienotunteisuudessa mennä aivan liian pitkälle. Hän oli mielestäni oikeutettu käyttämään hyväkseen löytönsä tuottamia etuja — sillä _olihan_ se löytö, eikö totta? Olette itse sanonut, että katsojan silmä — »näkevä silmä» — on aivan välttämätön. Minusta koko tämä asia asettaa Wildmayn erittäin edulliseen valoon. Eipä monikaan mies pysty tuntemaan tuollaista puhtaasti henkistä intohimoa. Sillä olihan hänen tunteensa intohimoinen? Sehän osoittaa ihanteellista luonnetta. Ei hän ainakaan ole aineellisuuteen takertunut. Mutta — mutta on sydäntäsärkevää, ettei hän milloinkaan tavannut häntä.»

»Niin, se kuuluu kertomuksen jatkoon», sanoi Peetri. »Hän tapasi hänet kuitenkin lopuksi.»

»Tapasiko —?» huudahti herttuatar säpsähtäen ja hänen katseensa kirkastui. »Vai tapasi hän hänet todellakin! Oi, kertokaa, kertokaa!»

Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä ilmestyivät kardinaali ja Emilia terassin portaille, joita he verkalleen nousivat.

»Harmillista!» sopersi herttuatar itsekseen ja kääntyen Peetrin puoleen virkkoi: »nyt meidän täytyy jättää tarina toiseen kertaan, jollen sitä ennen kuole uteliaisuudesta.»

Kun tavanmukaiset tervehdykset olivat suoritetut, liittyi vielä seuraan toinenkin vanhanpuoleinen pappi. Hän oli pitkä, muhkea ja punakka mies ja Peetri sai esittelyssä tietää, että hänen nimensä oli monsignore Langshawe. »Tämä tietysti on herttuattaren kappalainen», ajatteli Peetri. Sitten tuli palvelija teevehkeineen.

»Voi sinä vietävän kaunis pikku _opaali_!» puheli Peetri kulkiessaan kotiinpäin ilta-auringon hohteessa. »Olitpa vähällä saattaa minut turmioon. Olit kerrassaan turmella asiani. Jollemme olisi tulleet keskeytetyiksi, olisi salaisuuteni luiskahtanut kieleltäni. Ja jos se ennenaikojaan olisi tullut ilmi, olisi kaikki ollut hukassa.»

Ja Peetri siunasi kohtalon oikkua, joka oli hänet pelastanut — pelastanut huutavasta hukasta. Vaikka kauhu vielä ahdisti mieltä, oli hän kuitenkin samalla ylen onnellinen. Kaikki hänen rohkeimmat toiveensa olivat toteutuneet. Hänet oli ystävänä vastaanotettu Ventirosessa, ja sen lisäksi oli hän saanut kertoa unelmiensa sankarittarelle ainakin osan sitä tarinaa, jonka kautta hänen elämänsä ja tämän elämä olivat joutuneet niin ihmeelliseen yhteyteen. Ja hän oli pelastunut vaarasta paljastaa itsensä. Se päivä ei ollut vielä koittanut, jona hän turvallisesti voisi salaisuutensa ilmaista. Koittaisiko milloinkaan? Mutta samalla hän tunsi, että tarinan ensi rivien kertominen oli huomattavasti edistänyt asiain kulkua ja antanut niille aivan uuden käänteen.

»Hetki, jota vuosisadat huokaillen kaipasivat, on lähempänä kuin mitä te luulette», sanoi hän Marietalle. »Näyttämön väliverho on auennut, kolmas näytös on alkamassa. Minulle häämöittää jo lopun alun kajastus.»

XIX.

Koko illan kangasti Peetrin mielessä jotakin, jota hän ei tietänyt huomanneensa, sen ollessa hänen silmäinsä edessä, ja jota hän varmaankaan ei ollut yksityiskohtia myöten tarkannut. Hänen mielessään kangasti taukoamatta Ventirosen hauskasti järjestetty terassi, valkoinen telttakatos sinisen taivaan ja etäämpänä olevien aurinkoisten puiden puitteissa, permantoa peittävät lämminväriset matot, korituolit kirjavine tyynyineen, pöytä kirjoineen ja pikku tavaroineen — keltakantiset ranskalaiset kirjat, kilpikonnankuoresta tehty paperiveitsi, hopeinen paperipainin, kristallinen hajuvesipullo, maljakko nuokkuvine unikkoineen — sekä sirojen lehvien ja köynnöskasvien koristama marmoriaitaus, jonka pilareita pitkin jasminit kiemurtelivat.

Kaikki tämä palasi yhä uudelleen hänen mieleensä muodostuen kokonaiskuvaksi, jonka hän saattoi nähdä sielunsa silmillä — selväpiirteiseksi tunnelmakuvaksi. Samoin kuin linnan iloinen, säteilevä, monitorninen fasaadi näytti myöskin tämä olevan sopusoinnussa _hänen_ olemuksensa kanssa, siinä oli tavallaan _hänen_ personallisuutensa leima. Tämä pieni terassin sopukka oli osa _hänen_ jokapäiväistä ympäristöään; nämä esineet olivat _hänen_ tovereitaan, kertoivat erinäisistä hetkistä _hänen_ elämässään, olivat osia _hänestä_ itsestään, tähän saakka Peetriltä salattuja; ne olivat ystäviä, jotka kertoivat _hänen_ yksinäisyydestään, hänen hiljaisista hetkistään, olivat tavallaan _hänen_ uskotuitaan. Ne eivät siis ainoastaan kuvanneet _hänen_ personallisuuttaan, ne olivat alituisesti aikeessa — olin vähällä sanoa — paljastaa _hänet_. Jos Peetri vain olisi voinut tulkita heidän äänetöntä kieltään, olisivat ne paljastaneet hänelle kallisarvoisia salaisuuksia. Ja siksi hän iloitsi siitä, että ne yhä uudelleen palasivat hänen mieleensä, hän muisteli ja mietiskeli niitä, ja ne tuottivat syvää, joskin sanatonta riemua.

Kun hän torstaina lähestyi linnaa, kultasivat mailleenmenevän auringon viimeiset hehkuvat säteet sitä — pitkä, säännötön rakennusryhmä loisti lukemattomissa eri värivivahduksissa, paikoittain vivahti se siniseen, paikoittain häipyvään punaiseen: harmaa kivi oli muuttunut tummaksi, sametinhienoksi indigonsiniseksi, vaaleanpunainen stukko pysyi edelleen vaaleanpunaisena, mutta sitä verhosi kuulakkaan sininen hämy, ja valkoinen marmori hohti kuin vaalea, säihkyvä ametisti. Jos häntä nyt huvitti tutkistella herttuattaren ympäristöä, saattoi hän sen tehdä sydämensä riemastukseksi: leveitä marmoriportaita, joita hän nousi ja niitä peittäviä tulipunaisia mattoja sekä taustassa olevaa suurta, hienoa taulua — mahdollisesti Titianin maalaamaa — suurta salonkia, jossa hänet vastaanotettiin, sen kiiltävää mosaikkipermantoa, katossa olevia maalauksia, valkoisia, kullalla kirjailtuja seinämiä, kultakuteisia silkkiverhoja ja silkkisellä kultakirjakankaalla verhottuja huonekaluja, atlaspuupöytiä ja tuoleja, pronsseja, posliineja, koruompeluksia, varjostimia ja kuvastimia, avaraa ruokasalia korkeine, suippoine ikkunoineen, kaarikattoa kannattavia siroja marmoripylväitä, säteileviä valoja himmeissä venetsialaisissa kruunuissa ja seinälampuissa, kauniisti katettua pöytää kukkineen, väreineen ja tuoksuineen.

Hän saattoi nyt todellakin tutkia _hänen_ ympäristöään sydämensä riemastukseksi — tai sydänsurukseen. Sillä kaikki tämä vaikutti itse asiassa _häneen_ kylmästi ja painostavasti. Kaikki oli kovin komeata, hienoa ja iloista, se oli, toisin sanoen, sopusoinnussa _hänen_ olentonsa kanssa, oli tavallaan ja osaltaan ilmauksena _hänen_ personallisuudestaan. Mutta siltä kannalta katsottuna pisti Peetrin silmään muuan puoli hänessä, muuan puoli, jonka Peetri aivan vaistomaisesti oli ottanut tavakseen unohtaa ja joka hänen mielestään ei tehnyt rohkaisevaa vaikutusta. Se ilmaisi ja ikäänkuin työnsi näkyviin herttuattaren rikkauden ja hänen korkean säätynsä; se alleviivasi mailman kannalta katsoen kuilun, joka erotti heidät toisistaan, alleviivasi yhteiskunnan asettamat esteet.

Entä herttuatar...

Hän oli erittäin herttainen, kovin vaatimaton ja ystävällinen — hän oli sama kuin ennenkin — ja kuitenkin — kuitenkin —. Niin, kyllä hän kuitenkin oli hiukan erilainen. Häntä katsellessa pistivät vieläkin selvemmin silmään kuilu ja esteet. Hän oli kovin herttainen ja ystävällinen ja kuitenkin — sinä iltana oli hän aivan ilmeisesti _ylimysnainen_, aivan ilmeisesti _herttuatar_...

»Veli veikkoseni», sanoi Peetri itselleen, »kyllä sinä mahdoit olla hullu, kun hetkeäkään saatoit uskoa että jotakin joskus mailmassa tapahtuisi.»

Paitsi kardinaalia, monsignore Langshawea ja Peetriä vieraili linnassa kaunis, valkeatukkainen ranskatar, rouva de Lafère, joka asui läheisessä huvilassa, sekä nuori, kaunis, puhelias irlantilainen, rouva O'Donovan Florence muutamasta Spiaggian hotellista. Naiset eivät olleet juhlapuvussa — kenties kunnioituksesta molempia kirkonmiehiä kohtaan. Eikä naisille tarjottu käsivartta päivällispöytään mentäessä. Päivällinen oli mitä yksinkertaisin, Peetrin mielestä ihmeteltävän yksinkertainen ja tämän hän tietysti luki herttuattarensa hienon aistin ansioksi. Hän ei ollut vielä perehtynyt Italian »mustan ylimystön» elintapoihin eikä niin ollen tietänyt, että ruuan ja juoman yksinkertaisuus heidän piirissään oli hyvän sävyn tunnusmerkkinä samoin kuin ylellisyys ja komeus englantilaisia matkivien »valkoisten» joukossa.

Keskustelun luonteen määräsi etupäässä rouva O'Donovan Florence. Eloisasti ja leikkisästi ja aivan ihmeteltävän rohkeasti ja pirteästi iski hän kardinaaliin moittien tätä siitä, että Rooman vallanpitäjät leväperäisyydessään antoivat hänen syntymäsaarensa surkastua. »Se on kolmen hemisfeerin maista katolismielisin», sanoi hän. »Jokaisen tuuman maata ovat marttyyrit hurmeellaan kostuttaneet. Minä näen, että te punastutte ajatellessanne, etteivät vallanpitäjät vuosikausiin ole panneet kalenteriin ainoatakaan irlantilaista pyhimystä ja että te olette yhtynyt kerettiläisanglosaksilaisiin vastustaaksenne meitä taistelussamme »home rulen» [itsehallinnon] puolesta — minä moitin _teitä_ siitä, vaikkakin minä itse, ollen ulkomailla oleskeleva maanomistaja, suosin petollista liittovaltapolitiikkaa.»

Kardinaali vastasi hymyillen, että irlantilaiset olivat siksi herkkämielistä, haaveellista ja runollista rotua, ettei niitä hennonut rasittaa valtiota ja hallitusmuotoa koskevilla arkipäiväisillä kysymyksillä. Tuollaiset asiat voivat he kernaasti jättää käytännöllisille englantilaisille ja käyttää sillä tavalla voitettua aikaa harrastaakseen ja kehittääkseen yhä enemmän niinkutsuttua »kelttiläisen luonteen tähtitulta». Irlannin tulisi pitää Englantia taloudenhoitajanaan. Ja mitä taas pyhimysten ottamisesta kalenteriin tulee, oli heidän suunnaton lukumääränsä jo ennestäänkin loukkauskivenä. Niitä on aivan hämmästyttävän viljalti. Jos kerran alkaisimme, emme voisi lopettaa, ennenkuin olisimme pyhäksi julistaneet yhdeksän kymmenettä osaa manalle muuttanutta väestöä.

Monsignore Langshawe, joka otti kaikki vakavalta kannalta, puuttui keskusteluun puhuen Skotlannin hyväksi ja valitti suuresti, että yhä vielä vitkasteltiin julistaa »siunattu Maria» pyhimykseksi. »Tarkoitan julkisesti», selitti hän, »sillä jokainen tosi katolismielinen skotlantilainen palveli häntä sydämessään pyhimyksenä jo sinä päivänä, jolloin verinen Elisabet hänet murhasi.»

Ja rouva de Lafere taasen puolsi Ludvig XVI:ta, Marie Antoinettea ja pientä perintöprinssiä.

»Siunattu Maria — verinen Elisabet», naurahti herttuatar kääntyen Peetrin puoleen. »Kerrassaan sopimattomia sanoja protestanttisen englantilaisen läsnäollessa.»

»O-o-h, olen tottunut »veriseen Elisabetiin», sanoi Peetri. »Muistaakseni kardinaali Newman ensimäisenä käytti tuota lausetapaa.»

»Niinpä minäkin luulen», vastasi herttuatar. »Ja koska jokainen on esittänyt ehdokkaansa pyhimyskalenteriin, niin olette te nyt maininnut minun pyhimykseni. En usko, että mailmassa on ollut suurempaa pyhimystä kuin kardinaali Newman.»

»Mille kannalle teidän ylhäisyytenne asettuu seka-avioliittokysymykseen nähden?» kysyi rouva O'Donovan Florence.

Nyt heristi Peetri korviaan.

»Tämä kysymys ei Italiassa nykyään ole aivan yhtä polttava kuin Englannissa. Mutta yleensä, lukuunottamatta poikkeustapauksia, asetun minä luonnollisesti vastustavalle kannalle.»

»Mutta onhan hurskaalla katolilaisella tytöllä, joka menee naimisiin protestantin kanssa, tuhannet mahdollisuudet käännyttää miehensä», väitti nuori rouva.

»En tiedä», sanoi kardinaali. Eiköhän siinä tapauksessa ole varmempaa, että kääntymys tapahtuu ennen naimista. Pelkäänpä, että miehellä jälestäpäin on tuhannet mahdollisuudet tehdä naisesta luopio tai ainakin laimentaa vaimonsa innostusta.»