Part 7

Ihmeellistä oli pidellä _hänen_ hattuaan kädessään — se oli melkein samaa kuin kosketella häntä itseään. Salaa siveli hän sillä poskeaan, ennenkuin ripusti päähineen naulaan. Ja hieno tuoksu, joka vastauksena hänen hyväilyynsä lehahti häntä vastaan, ei suinkaan ollut omiansa tyynnyttämään hänen tunteittensa kuohua.

Marietta asetti pöydälle teevehkeet, kauniit siniset, kiinalaiset kupit, tulen hohteessa kimaltelevat hopeat, valmiiksi laitettuja voileipiä, paahdettua leipää ja leivoksia.

»Rohkenisinko pyytää teitä olemaan niin ystävällinen, että kaataisitte teetä kuppeihin?» kysäsi Peetri herttuattarelta.

Herttuatar toimi sitten emäntänä. Kaatoi teetä kuppeihin ja Peetri seisoi vieressä ja vastaanotti kupit hänen kädestään ja tarjosi vieraille. Nuoren miehen sydän sykki melkein kuuluvasti. Kerran herttuattaren sormenpäät sipaisivat hänen kättään — miltähän mahtoi tuntua? Tuo lumoava tuoksu yhä kiiri ilmassa ja huumasi hänet kokonaan. Hänestä tuntui kuin olisi hiljainen, tenhoisa ääni kuiskannut hänen korvaansa ihmeellisiä salaisuuksia.

»Miksikähän me italialaiset niin harvoin juomme teetä», ihmetteli pappi-vanhus. »Joka kerta teetä juodessani, päätän nauttia sitä useammin. Muistan, miten lasna ollessani äidit käyttivät sitä lääkkeenä; sitä oli vain apteekista saatavissa.»

»Se on nykyään jo käytännössä Roomassa — valkoisten joukossa», sanoi herttuatar.

»Valkoistenko joukossa?» huudahti kardinaali teeskennellen kauhua. »Sitä sinun ei olisi pitänyt kertoa, ennenkuin olen saanut teeni juoduksi. Nytpä minusta tuntuu kuin minäkin noudattaisin vastustajiemme kevytmielistä elintapaa.

»Päinvastoin tämä tieto kai maustaa teesi», naurahti herttuatar. »Emmekä me saa syytää kaikkia vastoinkäymisiämme vastustajiemme niskoille — moni heistä ei ole niinkään valkoinen kuin miksi hänet leimataan. Se joukko olisi suureksi osaksi siivoa väkeä — jolleivät olisi niin läpeensä arki ihmisiä.»

»Jos tuolla tavalla puolustat valkoisia, kun minä kerran tulen paaviksi, niin julistan sinut kirkon kiroihin», uhkasi pappi. »Sitä ennen voit kertoa minulle mitä sinulla on mustia vastaan?»

»Mustat ovat, lukuunottamatta muutamia poikkeuksia mustempia kuin miksi heidät kuvataan: mutta hekin olisivat tavallaan siivoa väkeä — jolleivät olisi niin kovin kunnianarvoisia. Siksi Rooma onkin aivan mahdoton olinsijaksi sille, joka rakastaa ihmisten seuraa. Valkoisten seurassa on kovin arkipäiväistä — mustien joukossa taasen kuolettavan ikävää.»

»Omituista on», virkkoi pappi, »että kummankin puolueen päämies kantaa vastustajansa värejä. _Meidän_ päämiehemme käy valkoisissa — kun taas _heidän_ ajelee joka päivä katuloilla mustissa.»

Tämän tuttavallisen puhelun aikana sai Peetri mielin määrin ihailla herttuatarta.

»Kenties ette vielä ole siinä ijässä, että ymmärrätte panna arvoa nuuskalle?» puheli pappi ottaessaan esille hienon, hopeisen nuuskarasian. Hän avasi kannen ja tarjosi Peetrille.

»Päinvastoin — kiitän nöyrimmästi», vastasi Peetri ja nuuskasi kuin vanha tottunut ainakin.

»Miten ihmeessä osaatte nuuskata aivastelematta?» huudahti herttuatar hämmästyneenä.

»Kauan aikaa sitten työskentelin diplomaattisella uralla ja silloin oli tämäkin taito omattava.»

Emilia Manfredi katsahti Peetriin suurin, hämmästynein silmin ja huudahti:

»Miten kummallista!»

»Eipä puoleksikaan niin kummallista, kultaseni, kuin jos se todellakin olisi totta», selitti herttuatar.

»Oh? Eikö se ole totta?» sopersi Emilia pettymyksen pimentäessä hänen katseensa.

Sillä välin tarkasteli Peetri papin kädessä olevaa nuuskarasiaa, ihaili sen siroja lehti- ja kukkakoristeita sekä kanteen kaiverrettua vaakunaa. Jospa hän olisi voinut arvata, minkä osan hän oli näytellyt nuuskarasian hankkimisjutussa — taikka mitä osaa _se_ vielä tulisi näyttelemään hänen elämässään! Arvoisa lukija, paina vieläkin kerran mieleesi nämä ennustuksen sanat!

»Luulen, että rajuilma kohta on ohi», sanoi pappi.

»Sen pahempi», ajatteli Peetri.

Sadekuuro ja myrsky olivat todellakin miltei ohi, ukkonen jyrähteli vain etäisyydessä ja taivas oli alkanut kirkastua.

»Vielä on meillä pulmallinen asia ratkaistavana. Mitenkä pääsemme Ventiroseen? Tiet ovat kovin kuraisia — vajoisimme aivan liejuun?»

»Jospa tahtoisitte olla niin erinomaisen hyvä —», alkoi Peetri.

»Ja mitä sitten —?» kysäsi herttuatar.

»Ja sallia minun käydä linnassa hankkimassa teille vaunut.»

»Sitä minä en suinkaan salli», vastasi herttuatar ankarasti. »Eikö täällä ole ketään muuta viestin viejää?»

»En mielelläni lähetä Mariettaa ja muita ei ole talossa. Mutta vakuutan teille, että minusta olisi erittäin hauskaa itse käydä linnassa.»

Herttuatar pudisteli päätään ja hymyili Peetrille leikillisen säälivästi.

»Todellako? Säälin teitä! Siitä hauskuudesta täytyy teidän valitettavasti luopua. Ei saa vaatia liikoja tässä murheen laaksossa.»

»No, hyvä», sanoi Peetri, »tiedänpä toisenkin keinon. Voisittekohan kulkea kapeata porrassiltaa pitkin?»

»Mitenkä?» — kysäsi herttuatar.

»Virran yli johtavan porrassillan voisin ehkä tekaista.»

»Luulen, että on lakannut satamasta», arveli pappi tähystellen ikkunaan päin.

Peetri nousi paikaltaan, poistui ovelle, avasi sen ja kurkisti ulos.

»Tosiaankin —! On lakannut satamasta», sanoi hän koettaen salata apeata mieltään.

Myrskypilvet repesivät ja hävisivät aivan yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin. Pohjoinen taivas oli kirkas ja pilvetön — siinsi säihkyvän sinisenä seinämänä. Tumma pilvenpeite painui etelään päin. Äkkiä aurinko puhkaisi pilvet, loi ensin Monte Sfioriton lumenpeitteiset huiput kultaan, antoi sitten sädevirtojensa silmänräpäyksessä tulvia yli koko maiseman ja vuodattaa yltympäri tenhoisaa, kellertävää hohdetta moniväristen usvapyörteitten kohotessa — miltei päärlypylväitten kaltaisina — sitä kohti. Ja kaikki märät pinnat, lehvät, nurmikot, puunrungot, talojen katot ja Gnisin karut kalliot säihkyivät puhtaassa kullassa.

Raikas ilma puhalsi keittiöön ja täytti sen märän maan omituisen kirpeällä tuoksulla. Pappi, herttuatar ja Emilia asettuivat myöskin avonaiselle ovelle.

»Voi, miten surkean näköinen puutarhanne on!» huudahti herttuatar.

Ja kovin kourin oli rajuilma todellakin pidellyt puutarhaa. Kukat oli se luhistanut maahan — ne viruivat siinä liejussa, nurmikoille oli se viskellyt huiskin haiskin lehviä ja muutamista puista riistänyt oksiakin. Jokaista ruusupensasta ympäröivät vaaleanpunaiset ruusulehtinietokset. Ja käytävillä oli lukemattomia lätäkköjä, jotka päivänpaisteessa loistivat kuin tulessa.

»Puutarhuri voi tuon kaiken järjestää entiselleen», virkkoi Peetri huomatessaan kuinka verrattain pienen verotuksen rajuilma oli häneltä vaatinut korvaukseksi suomastaan mielihyvästä.

»Meidän hattu-poloisemme, miltä ne näyttävätkään!» valitteli herttuatar tarkastaessaan koristehienouksia, jotka sade kokonaan oli pilannut. Pelkään pahoin, ettei mikään puutarhuri voi saada _näitä_ entiselleen.»

»Näyttää hyvin epäkohteliaalta, mutta minun on kai nyt mentävä siltaa rakentamaan», sanoi Peetri.

»Ja hän viskasi tikapuut virran poikki ja asetti laudanpätkät samalla tavalla kuin oli nähnyt Gigin tekevän edellisenä päivänä.

»Miten sukkelaa — ja yksinkertaista niinkuin kaikki nerokkaat keksinnöt!» naurahti herttuatar.

Peetri viittasi kädellään aivan kuin olisi tahtonut vaatimattomasti kieltäytyä ottamasta vastaan kiitosta, mutta kuitenkin, häpeä tunnustaa, omisti hän itselleen kunnian keksinnöstä.

»Tässäpä vaaditaan uskallusta», ajatteli herttuatar katsellessaan kapeata porrassiltaa ja hyrskivää, vihreätä vettä.

Ja tarttuen hameensa helmoihin astui hän rohkeasti »sillalle» suoriutuen vaikeasta tehtävästä ilman pienintäkään seikkailua. Pappi ja Emilia tarttuivat myöskin »hameisiinsa» ja seurasivat häntä.

Päästyään toiselle rannalle pysähtyi herttuatar ja katsahti hymyillen Peetriin.

»Koska olette näin tehokkaalla tavalla vähentänyt asuntojemme keskinäistä välimatkaa, toivon että itsekin käytätte siltaa hyväksenne milloin vain sopiva tilaisuus tarjoutuu, esimerkiksi torstaina.»

»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri.

»Onhan mahdollista, että me kaikki vielä kuolemme veden tulvan aiheuttamasta vilustuksesta», jatkoi herttuatar. »Ehkä osoittaisi se naapurimme puolelta ystävällisyyttä, jos hän huomenna kävisi vointiamme kysymässä. Tulkaa kello neljä ja jos vielä olemme elävien joukossa, saatte taasen hyppysellisen nuuskaa», sanoi hän naurahtaen.

»Minä jumaloin teitä», ajatteli Peetri. Mutta ääneen vastasi hän: »Tulen suurimmalla mielihyvällä.»

* * * * *

Samana iltapäivänä päivällistä syödessään sanoi hän Marietalle: »kerronpa teille, että silta on rakennettu Acon yli. Lombardia on nyt kadottanut yhden vertauskuvistaan. Mutta miksi — suonette anteeksi kysymykseni tutunomaisen sävyn — miksi käyttää herttuattaren kappalainen punaisia sukkia?»

»Herttuattaren kappalainen —?» toisti Marietta rypistäen otsaansa.

»Niin — herttuatar di Santangiolon kappalainen. Hänellä oli punaiset sukat ja hopeasolkiset jalkineet.

Onko se teistä oikein sopivaa — eikö se kirkon palvelijalle ole hiukan kevytmielistä?»

»Kuka —? Ketä te tarkoitatte —?» kysäsi Marietta.

»Tarkoitan tietenkin herttuattaren kappalaista, joka kävi täällä iltapäivällä.»

»Herttuattaren kappalaista?» ihmetteli eukko. »Onko hän tänään käynyt täällä? Ei, ei hän ole käynyt tänään meillä. Mutta hänen korkea-arvoisuutensa ruhtinaskardinaali Udeschini kävi täällä tänään iltapäivällä.»

»Mitä te sanotte?» huudahti Peetri.

»Niin», pääsi Marietalta.

»Oliko tuo kardinaali Udeschini — tuo pieni, hyväntahtoisen ja herttaisen näköinen vanhus?»

»Oli kuin olikin — herttuattaren setä», selitti Marietta.

»Auta armias!» huoahti Peetri. »Minä laskin leikkiä hänen kanssaan hyvän toverin lailla!»

»Niin», sanoi Marietta.

»Älkää turhia höpiskö», itsehän te keittiössänne kestitsitte häntä teellä», sanoi Peetri.

»Kuinka?» kysyi Marietta.

»Ehkäpä kaikki oli parahiksi. En tiedä olisinko käyttäytynyt ihmisiksi, jos olisin tiennyt kuka hän oli», ajatteli hän sitten.

»Kardinaalin tulo esti salaman iskemästä taloomme», ilmoitti Marietta.

»Vai todellako?» huudahti Peetri.

»Aivan niin, signorino. Salama ei milloinkaan iske taloon, jossa vierailee hänen ylhäisyytensä ruhtinaskardinaali.»

»Ymmärrän — ei se uskaltaisi. Mutta iskiköhän se joka taloon, missä kardinaali ei vieraillut?»

»En usko sitä, signorino. _Ma non fa niente._ Rajuilma oli kamala — aivan kauhea. Salama oli juuri iskemäisillään meidän taloomme, kun hänen ylhäisyytensä kardinaali astui sisään.»

»Hm», sanoi Peetri. »Silloin on sekä teillä että minulla syytä uskoa, että kaitselmus hänet meille lähetti.»

XVIII.

»Minun kellossani on jokin vika», sanoi Peetri seuraavana päivänä.

Ja tosiaankin liikkuivat kellon osoittimet kovin hitaasti, oikein kiusallisen hitaasti.

»Ihme ja kumma, ettei siitä olisi mitään hyötyä, vaikka niitä siirtäisi eteenpäinkin», ajatteli hän.

Hän tarkasteli niitä ja pakoitti itsensä sitten odottamaan kotvan aikaa, ennenkuin uudelleen ryhtyi niiden tutkimiseen, ja tuo lyhyt väliaika tuntui hänestä ijäisyydeltä. Kärsimättömänä kuljeskeli hän edestakaisin tuprutellen mauttomia haikuja. Pysähtyi sitten hämmästyneenä eikä ollut uskoa silmiään kun osoittimet pilkallisen kohteliaasti — niin hän ainakin kuvitteli — todistivat, että hänen ijäisyytensä olikin vain neljännestunti.

»Ja minä olen Kantin uskollisena oppilaana pilkannut ajan ulkokohtaista todellisuutta. Oi sinä hitaasti kuluva aika, sinä kurja kuhnustelija!» huudahti hän puiden nyrkkiä avaruudelle, ajan viattomalle puolisolle.

»Eihän pikku osoitin milloinkaan pääse neljän kohdalle», valitti Peetri epätoivoisena tarkastaessaan uudelleen kelloaan. Se oli vasta puoli neljä. Hän virnisteli vihoissaan valkoiselle, sileälle kellotaululle ja lauhduttaakseen mieltään sätti sitä pahanpäiväisesti. »Sinä olet sydämetön, sinä olet tunteeton — sinussa on vain hitaasti ja säännöllisesti pyöriviä rattaita ja vietereitä. Sinä olet yhtä epäinhimillinen kuin ranskalainen virkamies. Oletko sinä miehen kunnon toveri, miehen, joka on menehtymäisillään kärsimättömyyteensä?» Hän asetti kellonsa puutarhapöydälle ja kesti lujana nuo viimeiset, loppumattomat minuutit. Kello neljännestä vailla neljä kulki hän virran poikki. »Jos tulen liian varhain, niin sille ei mahda mitään», arveli hän ja valitsi niin kahdesta pahasta vähemmän pahan uhmaten kaitselmusta.

Hän astui virran poikki ja seisoi nyt ensi kerran Ventirosen alueella — seisoi samalla paikalla, mistä hän niin monesti oli puhellut yli vaahtoavan virran. Hän katseli taloansa ja puutarhaansa ja tarkasteli nyt ensi kerran niitä niin sanoakseni herttuattaren näkökannalta. Hänen mielestään ne ikäänkuin kuuluivat menneisyyteen — eilispäivään, joka oli häipynyt etäisyyteen. Aidattu puutarha ja kaksikerroksinen asuinrakennus juovikkaine ikkunakaihtimineen näyttivät hänestä nyt omituisen pieniltä ja vaatimattomilta — jopa mitättömiltäkin. Hän käänsi niille selkänsä — eikä katsonut enää taakseen. Tietysti palaisi hän niitten luokse illemmällä, mutta silloin kaikki olisi toisin. Uusi luku oli silloin liitetty ihmiskunnan historiaan, suuri tapahtuma, tärkeä edistysaskel piirretty sen kirjoihin. Hänet oli ystävänä vastaanotettu Ventirosen linnassa. Hän ei enää ollut vain muukalainen, joka satunnaisen naapuruuden nojalla sai ystävällisen tervehdyksen. »Jää» — joka tosin tavallaan jo oli murtunut, vaikkakin sitä vielä oli olemassa ylen runsaasti — sulaisi kyllä sitten vähitellen. Aikakausi oli kulunut — uusi oli jo koittamassa.

Siis käänsi hän selkänsä Villa Florianolle, nousi reippaan rohkeana avaroita nurmikkorinteitä myöten, huojuvien puitten siimeksessä — siihen suuntaan, johon hän neljä erikoista kertaa oli nähnyt _hänen_ katoavan — kohti linnaa, joka kohosi hänen silmäinsä edessä komeana ja kauniina. Sen rakennustyyli oli omituisen säännötöntä. Vanhimmat osat olivat jylhän keskiaikaisia — järvelle päin viettävä linnoitus raskaine, ympyriäisine torneineen, joissa ammotti ampuma-aukkoja — harmaine muureineen, joihin ajan hammas oli iskenyt merkkinsä, myrskyt ja sateet painaneet leimansa. Ja siellä täällä näki vihertävää sammalta ja metsistyneitä, kiemurtelevia köynnöskasveja. Muutamat osat olivat suorakulmaisia, punakipsisiä, kirjokoristeisia ja ikkunoitten välisissä pinnoissa oli omituisia, vertauskuvallisia vaalenneita seinämaalauksia. Lisärakennukset olivat aivan uudenaikaista tyyliä — lukemattomine kummanoutoine veistokoristeineen, torninhuippuineen, pikku torneineen ja korkokuvineen — hohtavaa marmoria — kaikki ihmeellisen kevyttä, iloista ja kodikasta. Peetrin mielestä näytti tämä erinomaisen kauniilta Italian kirkkaassa ilmassa, Italian sinitaivasta vasten.

»Tämä talo sopii hänelle yhtä hyvin kuin kaunis, siro puku. Siinä on aivan erikoisen personallinen leima.»

Peetrin hiljalleen lähestyessä linnaa soi herttuattaren ääni lakkaamatta hänen korvissaan, hänen sanansa ja lauselmansa muistuivat yhä uudelleen hänen mieleensä.

Suuren, avaran marmoriterassin toinen kolkka oli järjestetty ulkoilma-huoneeksi. Valkoinen telttakangas oli pingoitettu suojakatokseksi; lämminväriset matot peittivät kivilaattoja; pientä pöytää, jossa oli kirjoja y.m. tavaroita, ympäröivät mukavat korituolit värikkäine tyynyineen.

Herttuatar nousi ja tuli hymyillen häntä vastaan.

Hän ojensi Peetrille kätensä — ensi kerran. Se oli lämmin — sähköisen lämmin, pehmeä — naisellisen pehmeä, kiinteä ja eloisa — todisti vilkkautta ja temperamenttia. Peetri olisi mielellään kumartunut sen yli ja painanut siihen huulensa. Hän olisi melkein saattanut tehdä sen loukkaamatta italialaista seurustelutapaa. Mutta tietysti hän vain yksinkertaisesti kumarsi ja päästi sen sitten.

»_Mi trova abbandonata_», sanoi herttuatar ja vei vieraansa terassin päähän. Hänen äänensä oli ihmeellisen soinnukas, hänen puhuessaan italiankieltä. Hän venytteli ääntiöitä ja lausui kerakkeet huolimattoman epäselvästi italialaisten naisten tapaan, jotka siten saivat puheeseensa sametinpehmeän sävyn. Hän ei kuitenkaan ollut italialainen, ei, kaikeksi onneksi oli hän englantilainen ja tämä seikka vain lisäsi hänen sulojaan. »Setäni ja veljentyttäreni ovat menneet kylään. Odotan heitä kotiin tässä tuokiossa — toivottavasti ei teidän siis kauan tarvitse kaivata nuuskaanne.»

Hänen veitikkamainen hymynsä kohtasi Peetrin silmiä kuin pieni valonvälähdys. Pyytäen kohteliaasti Peetriä istumaan, asettui hän itse entiselle paikalleen korituoliinsa ja nojasi päänsä vaaleanpunaista silkkityynyä vasten. Noudattaen herttuattaren ystävällistä kutsua istahti Peetri vastapäätä olevaan korituoliin. Ja epäilemättä rukoili hän mielessään hartaasti, että herttuattaren setä ja veljentytär pysyisivät kylässä koko iltapäivän. Veljentyttärellään tarkoitti herttuatar varmaankin Emiliaa, ajatteli Peetri, ja tämä ystävällinen nimitys miellytti häntä. »Miten kaunis tukka hänellä on!» tuumi Peetri ihaillen noita säihkyvän ruskeita suortuvia, jotka piirtyivät vaaleanpunaista silkkitaustaa vasten.

Mutta ääneen virkkoi hän: »Oi, olen tottunut odottamiseen», ja muisteli mielessään tämän äärettömän pitkän päivän äärettömän pitkää odotusaikaa.

Herttuatar otti pöydältä viuhkan ja levitti sen polvelleen. Leikiten aukoi ja sulki hän sitä hitaasti. Huomatessaan, että Peetri tarkasteli sitä, ojensi hän sen kohteliaasti vieraalleen. (Minä puolestani uskon, että Peetrin silmät olivat kiintyneet käsiin, jotka pitelivät viuhkaa eikä viuhkaan — mutta sehän on pikku asia.)

»Minä sattumalta näin sen pari päivää sitten Roomassa. Se on tietysti vain viime vuosisadan ranskalaisten viuhkain jäljennös, mutta se oli mielestäni soma, ja siksi ostin sen.»

Viuhka oli valkoista silkkiä ja sitä verhosi hieno, kalpeankellertävä harso — kalpean kellertävä kuin kuihtuneet keltaiset ruusut. Pienet, pyöreät lemmenjumalat liitelivät siinä kevyissä pilvenhattaroissa. Varsi oli helmiäistä ja sen yläosaa koristivat moninaiset leikkaukset sekä erikokoiset opaalit, jotka hehkuivat vihertävän punaisina.

»Se on todellakin hyvin kaunis ja erikoinen», myönsi Peetri. »On kuin suuren perhosen siipi, eikö niin? Mutta ettekö pelkää opaaleja?»

»Minäkö pelkäisin opaaleja?» ihmetteli herttuatar. »Minkätähden?»

»Ellei sattumalta ole syntynyt lokakuussa, sanotaan niiden tuottavan onnettomuutta.»

»Minun syntymäpäiväni on kesäkuussa — mutta en mitenkään voi uskoa, että tällaiset somat opaalit tuottavat onnettomuutta», naurahti herttuatar ottaen viuhkan, jonka Peetri hänelle ojensi. Hän siveli sormenpäillään muutamaa suurenlaista opaalia.

»Ettekö ole ollenkaan taikauskoinen?» kysyi Peetri.

»En — toivottavasti en», vastasi herttuatar. Me emme saa olla taikauskoisia — ettekö tiedä sitä?»

»Todellako?» ihmetteli Peetri. »En sitä tiennyt.»

»Taikausko on meillä kiellettyä ylellisyyttä. Mutta te —? Oletteko _te_ taikauskoinen? Pelkäättekö _te_ opaaleja?»

En tiedä uskaltaisinko kantaa tuollaisia kiviä. Missään tapauksessa en katso ylellisyydeksi kaikkea taikauskoa, vaikka mielelläni kyllä tahtoisin päästä omastani. Se on useinkin hyvin painostavaa. Mutta en voi vapautua tuosta päähänpistosta, että ilma on täynnä ilkeitä pikku paholaisia, jotka meitä väijyvät tehdäkseen meille kepposiaan. Emmehän ollenkaan tiedä, minkälaiset olosuhteet heidän työtään edistävät, mutta yleisestihän uskotaan, että annamme heille otollisen tilaisuuden, jos kannamme opaaleja, tai istumme kolmetoista henkeä pöydässä, tai ryhdymme johonkin erikoiseen perjantaina. Tietenkin me tuollaista vältämme.»

Herttuatar katsahti Peetriin epäilevänä ja kysäsi:

»Uskotteko te todella tuohon kaikkeen?»

»Enpä tosiaankaan. Mutta kun pikku lapsena noita juttuja kuulee, niin ne ikäänkuin jäävät vereen. Enhän minä niihin usko, mutta pelkään niitä kuitenkin sen verran, että ne vaikuttavat minuun hieman painostavasti. Kansa esim. uskoo »pahaan silmään». Kuinka voisikaan oleskeltuaan jonkun aikaa Italiassa, jossa kaikilla on lukemattomia taikoja »pahaa silmää» vastaan, olla siihen puolittain uskomatta?»

Herttuatar pudisti päätään naurahtaen.

»Minä olen oleskellut moniaita vuosia Italiassa, enkä kuitenkaan usko siihen edes neljännesosittainkaan.»

»Kadehdin teidän mielenlujuuttanne. Mutta vaikkakin katolilaiset katsovat taikauskoa kielletyksi ylellisyydeksi, on kuitenkin monta hyvää katolilaista, jotka siihen uskovat.»

»_Hyviä_ katolilaisia on kovin harvassa. Tuota sanaa käytetään yleisesti aivan väärässä merkityksessä. Ollaksensa _hyvä_ katolilainen ei suinkaan riitä, että tunnustaa itsensä katolilaiseen kirkkoon kuuluvaksi, käy sunnuntaisin messussa ja on perjantaisin lihaa syömättä. Ollaksensa hyvä katolilainen, täytyy olla pyhimys, ei vähempää — eikä vain muodollinen pyhimys, vaan tosi pyhimys, pyhimys sekä ajatuksissa, tunteissa että puheissa ja töissä. Mikäli on taikauskoinen — sikäli on _huono_ katolilainen. Jos mailma olisi täynnä hyviä katolilaisia, olisi tuhatvuotinen valtakunta maan päällä jo olemassa.»

»Tai yhtä hyvin, jos mailma olisi täynnä hyviä _kristityltä_ — eikö niin?» kysyi Peetri.

»Nuo kaksi käsitettä merkitsevät aivan samaa», vastasi herttuatar lempeän veitikkamainen uhma silmissään.

»Armoa!» huudahti Peetri. »Eikö protestanttikin voi olla hyvä kristitty?»

»Voi kyllä. Protestantti voi tietämättään olla katolilainen», selitti herttuatar.

»Niinkö —?» ihmetteli Peetri.

»Asia on aivan selvä. Ei voi olla kristitty olematta katolilainen. Jos uskoo kristinuskon totuuksia sikäli kuin on ollut tilaisuudessa oppia niitä tuntemaan, ja pyrkii elämään kristillisen siveysopin mukaisesti, _on_ katolilainen, on katolisen kirkon jäsen joko tieten tai tietämättään. Katsokaa, ihmiseltä ei voi ryöstää hänen perintöoikeuttaan.»

»Tuohan kuulostaa sangen vapaamieliseltä ja kuitenkin on katolilaisia yleensä syytetty ahdasmielisyydestä uskonasioissa», arveli Peetri.

»Kuinka voisivat he olla katolilaisia, jos he olisivat ahdasmielisiä. Jos protestantti käyttää järkeään ja on johdonmukainen, ei hän pitkäksi aikaa voi jäädä itsetiedottomaksi katolilaiseksi. Perehdyttyään johdonmukaisesti asioihin, haluaa hän myöskin liittyä kirkon vakinaiseksi jäseneksi. Ajatelkaamme vain Englantia. Kääntyneitten luku kasvaa säännöllisesti vuosittain.

»Mutta englantilaiset pitävät kunnianaan olla epäjohdonmukaisia. Niinpä otaksuttavasti Englannin kansan enemmistö vielä moniaita vuosisatoja tulee vastustamaan kääntymystä — vai mitä arvelette? Nykyään ollaan yleensä kovin välinpitämättömiä uskonasiain suhteen — se kuuluu ajan henkeen — ja katolilaisuus asettaa suuria vaatimuksia. Jo yksin mukavuussyistä pysytään protestantteina.»

»Ja monet englantilaiset myöskin sen vuoksi, että tahtovat purjehtia omassa purressaan — eivätkä halua sekoittua ulkolaisiin publikaaneihin ja syntisiin — eikö niin?» kysyi herttuatar.

»Aivan niin. Olemme saarelaisia ja farisealaismielisiä», sanoi Peetri.

»Mitä välinpitämättömyyteen tulee, johtuu se varmaankin nuoruudesta ja kokemattomuudesta», jatkoi herttuatar hymyillen. »Ei voi joutua läheiseen yhteyteen tosielämän kanssa — murheen, suuren riemun, koettelemuksen, synnin tai ylevän hyveen, kuoleman tai uuden olemuksen syntymisen taikka muitten elämän suurten ihmeellisten ilmiöitten kanssa — ja sittenkin pysyä välinpitämättömänä uskonasiain suhteen. Vai mitä sanotte?»

Joutuessaan tekemiseen elämän suurten, ihmeellisten ilmiöitten kanssa on ihmisellä uskonnolliset hetkensä», myönsi Peetri. »Mutta ne ovat kovin lyhytaikaisia, eikö niin?»

»Niitä voi viljellä — voi elvytellä. Pikku holhokissani Emiliassa opitte tuntemaan hyvän katolilaisen. Hän tahtoo ruveta laupeudensisareksi ja omistaa koko elämänsä köyhille.»

»Niinkö! Sääli tyttöä. Hän on kovin suloinen. En ole milloinkaan nähnyt somempia ruskeita silmiä kuin hänen.»

»Uskonpa, että muutaman vuoden kuluttua nuo suloiset, ruskeat silmät katselevat laupeudensisaren päähineen alta. Eikä tyttö suinkaan ole säälittävä. Nunnat ja laupeudensisaret ovat mielestäni onnellisimpia ihmisiä mailmassa — ja tietysti myöskin papit. Oletteko esimerkiksi tavannut onnellisempaa ihmistä kuin minun setäni.»

»En ainakaan ketään herttaisempaa ja ystävällisempää», sanoi Peetri. »Hänellä on ihmeellisen miellyttävät vanhat kasvot.»