Part 14

»Löysittekö —?» sanoi herttuatar. »Setäni itsekin luuli jättäneensä sen sinne. Hän hukkaa sen alituisesti. Onneksi on hänellä toinen, jota hän käyttää hätätilassa. Olitte kovin ystävällinen, kun itse vaivauduitte tuomaan sen takaisin.»

Ja herttuatar naurahti hilpeästi.

»Käytän samalla tilaisuutta hyväkseni sanoakseni teille hyvästi», lisäsi Peetri aivan odottamatta. »Matkustan muutaman päivän kuluttua takaisin Englantiin.»

Herttuatar kohotti kulmiaan.

»Todellako —?» sanoi hän. »Oi, mikä vahinko», jatkoi hän sitten. »Tiedättekö, täällä järvien maassa pidetään yleensä lokakuuta vuoden ihanimpana kuukautena.»

»Tiedän kyllä», sanoi Peetri surumielisesti.

»Ja Englannissa on se inhoittavin kuukausi», jatkoi herttuatar.

»Niin, varsin inhoittava», myönsi Peetri.

»Täällä on taivas säihkyvän sininen, ilma huokuu viinirypäleitten tuoksua ja kaikkialla kajahtelevat viininkorjaajien pirteät laulut», sanoi herttuatar. »Mutta siellä on likaisenharmaata ja ilotonta, laulut eivät siellä kajahtele — vain sankat savupilvet samentavat ilman.»

»Totta sekin», sanoi Peetri.

»Olette tietenkin urheilija? Olette varmaankin innokas linnustaja?» kysäsi herttuatar.

»En ole käynyt linnustamassa moneen vuoteen», vastasi Peetri.

»Vai niin. Ajometsästyskö teitä huvittaa?»

»Inhoan sitä. Siinä takertuu aina hevosen jalkoihin.»

»Ymmärrän. Siis koppipeli teitä viehättää?»

»Eipä suinkaan.»

»Ettehän te toki ole jalkapallon ihailijoita?»

»Olenko sen näköinen?»

»Koti ikäväkö teidät täältä karkoittaa? Te kaipaatte kotiseutunne heloittavia kanervakankaita?»

»Minun kotiseudullani tuskin on kanervakankaita. Olette aivan erehtynyt. Totta puhuen on kotimatkani syynä tuo vanha tarina — _une histoire de femme_.»

»Sehän minun olisi pitänyt arvata!» huudahti herttuatar. »Yhä sama nainen!»

»Yhä sama nainen —?» toisti Peetri ihmeissään.

»Aivan niin», sanoi herttuatar. Nainen, joka aina on mielessänne — teidän tarinanne sankaritar. Lyhyesti: _tämä tässä_.»

Ja hän ojensi kätensä, jonka hän oli pitänyt selkänsä takana ja näytti Peetrille kullalla kirjaillun, harmaakantisen kirjan.

»_Minun_ tarinani —?» sopersi Peetri.

Mutta nähdessään kirjansa herttuattaren kädessä noin omituisten olosuhteiden vallitessa, läikähti hänen sydämessään värisyttävä, miltei eloon elpyvän toivon tunne.

»_Teidän_ romaaninne», toisti herttuatar herttaisesti hymyillen ja matkien Peetrin ääntä. Ja sitten jatkoi hän nyrpistäen hieman nenäänsä:

»Tietysti tiesin alusta saakka, että te itse olitte ystävänne Feliks Wildmay.»

»Tiesittekö todellakin?» sanoi Peetri vetäen syvään henkeään. Hän näytti tuiki typertyneeltä. »Vai tiesittekö todellakin aivan alusta saakka?» Ja hänen aivoissaan myllersivät ajatukset aivan sekaisin.

»Niin, olen tiennyt sen koko ajan. Mikäpä viehätys siinä muuten olisi ollut? Ja nyt te palaatte _hänen_ uhrialttarinsa ääreen — rukoilemaan. Toivon, että teillä on rohkeutta tarjota hänelle kätenne.»

Peetri ei voinut selvittää ajatuksiaan, tunsi vain vaistomaisesti, että hänen elämänsä ratkaisevin hetki nyt oli tulossa.

»Te rohkaisette minua», sanoi hän äkkiä uskaliaasti. »Te voitte puhua puolestani hänelle. Kun kerran tiedätte niin paljon, tahdon mielelläni, että tiedätte kaikki. Tahdon kertoa teille kuka hän on.»

»Uskotultaan valitessa täytyy olla varovainen», neuvoi herttuatar. Mutta samalla hänen silmissään paloi outo hehku — katse oli lämmin ja hellä eikä suinkaan luotaan karkoittava.

»Enpä kerrokaan kuka hän oli, vaan sen sijaan missä hänet ensi kerran näin», sanoi Peetri. »Näin hänet neljä vuotta sitten joulukuussa Théâtre Françaisissa muutamana torstai-iltana eräässä juhlanäytännössä. Hän istui ensi rivin keskiaitiossa. Hän oli valkoisessa puvussa. Hänen seurassaan oli vanhanpuoleinen mustiin puettu nainen, luullakseni englantilainen, sekä vanha, valkeaviiksinen, piikkipartainen herrasmies, joka näytti ranskalaiselta sotilaalta. Näyteltiin —»

»Näyteltiin —?» kysyi herttuatar hiljaa odotettuaan kotvan aikaa.

»Näyteltiin Pailleronin _Ikävässä seurassa_», sanoi Peetri.

»Niinkö», sanoi herttuatar ja hänen katseensa oli yhä maassa. Hän puhui melkein kuiskaten, mutta äänenväre pani Peetrin sydämen rajusti sykähtelemään.

»Seuraavan kerran näin hänet», alkoi Peetri. Mutta hänen täytyi keskeyttää puheensa. Sydämen sykähdykset olivat miltei tukehduttaa hänet.

»Missä?» kysyi herttuatar.

Peetri veti syvään henkeään ja alkoi uudelleen:

»Näin hänet viikkoa myöhemmin oopperassa. Esitettiin _Lohengrin_. Hän oli samaisen herran ja naisen kanssa, mutta tällä kertaa näkyi hänen seurassaan kolmaskin henkilö, muuan nuorenpuoleinen herrasmies. Hänellä oli helmiä kaulassaan ja hänen iltavaippansa oli valkoisella nahalla reunustettu. Hän poistui ennen esityksen loppua. Kolmannen kerran näin hänet keväällä toukokuussa. Näin hänet vilahdukselta parikin kertaa Lontoossa — hänen ajellessaan puistossa. Hän oli yhä vielä tuon vanhanpuoleisen englantilaisen naisen seurassa, mutta vanhan sotilaan näköistä ranskalaista en enää nähnyt. Vuosi senjälkeen näin hänet vielä kerran Pariisissa, hänen ajellessaan Boulognen metsässä.»

Herttuattaren silmät olivat yhä maahan kiintyneinä. Hän ei puhunut sanaakaan.

Peetri odotti niin kauan kuin ihminen, jonka suonissa veri kuumana kiertelee, saattaa odottaa.

»Siinä kaikki», virkkoi hän sitten viimein. »Enkö ansaitse sanaakaan?»

Herttuatar kohotti katseensa ja upotti sen silmänräpäykseksi Peetrin katseeseen. Sitten loi hän sen jälleen maahan.

»Oletteko varma», kysyi hän, »oletteko ihan varma siitä, että te, tavattuanne hänet jälestäpäin opittuanne tuntemaan hänet — ette pettynyt hänen suhteensa?»

»Pettynytkö hänen suhteensa? huudahti Peetri. »Hän on ihanampi, täydellisempi kuin mitä ikinä unelmissani olen voinut haaveilla. Jospa voisitte nähdä hänet, jospa voisitte kuulla hänen puhuvan, jospa voisitte nähdä hänet silmästä silmään — nähdä hänet sellaisena, kuin muut hänet näkevät — ette kysyisi petyinkö hänen suhteensa. Hän on... niin, kielin ei voi kuvata, minkälainen hän on.»

Herttuatar hymähti vienosti itsekseen.

»Te olette rakastunut häneen — syvästikin?» kysäsi hän.

»Rakastan häntä niin syvästi, että jo paljas ajatus siitä, että saan puhua hänen kanssaan rakkaudestani, tekee minut miltei mielettömäksi riemusta. Mutta tämä on tarina köyhästä aseenkantajasta, joka rakasti kuningatartaan. _Hän_ on ylhäisistä ylhäisin. Minä en ole mitään. Hän on säteilevän ihana, hurmaava, minua äärettömän paljon korkeammalla — olisin mielettömän julkea, jos rohkenisin pyytää hänen rakkauttaan. Kuinka uskaltaisin pyytää kuningattareni rakkautta? Ja kuitenkin — en voi sanoa enempää. Taivas näkee sydämeni. Taivas tietää miten häntä rakastan.»

»Hänen tähtensä — siitäkö syystä, että uskotte rakkautenne olevan toivottoman — matkustatte täältä, matkustatte takaisin Englantiin?»

»Aivan niin», sanoi Peetri.

»Herttuatar kohotti uudelleen silmänsä ja katseli kauan Peetriä. Ja katseessa päilyi lämpöä ja hellyyttä...

»Älkää matkustako», kuiskasi hän.

* * * * *

Herttuattarensa linnassa — Peetri oli kiirehtinyt huvilaan, pukeutunut ja palannut takaisin linnaan päivälliselle — antoi hän takaisin nuuskarasian kardinaali Udeschinille.

»Olen teille siitä kolminkertaisessa kiitollisuuden velassa», sanoi kardinaali.