Part 13

Marietta parani päivä päivältä. Parin viikon kuluttua saattoi hän iltapäivisin noin tunniksi tai pariksi nousta vuoteesta ja istua auringonpaisteessa puutarhassa. Ja sitten sisar Scholastica palasi kotiin luostariinsa Venzonaan. Kolmannen viikon loppupuoliskolla saattoi Marietta olla jalkeilla koko päivän. Mutta Gigin topakka Karolina Maddalena hallitsi yhä sijaiskuningattarena keittiössä. Ja Emilia tuli yhä edelleen joka aamu.

»Minkätähden ei herttuatar milloinkaan tule?» ihmetteli Peetri. »Sietäisipä hänenkin tulla katsomaan Marietta-raukkaa.»

Niin usein kun hän ajatteli kardinaali Udeschiniä, läikähti hänen sydämessään sama outo riemuntunne, joka oli hänet vallannut, hänen jättäessään Marietan yksin herttaisen vanhuksen seuraan, kun tämä ensi kerran kävi eukkoa katsomassa. Aluksi saattoi hän vain hyvin ylimalkaisesti ja epämääräisesti tulkita tuon tunteen. »Hän on mies, joka uudistaa uskomme moneen asiaan, joka herättää inhimillisyyden meissä eloon.» Mutta vähitellen tämä tunne kiteytyi, otollisella hetkellä löysi se itselleen ilmaisumuodon, joka ei enää ollut epämääräinen.

Muutamana iltapäivänä oli hän juuri saattanut kardinaalin ja Emilian heidän vaunujensa luo. Hän seisoi kotvan aikaa veräjällä ja katseli poisvieriviä vaunuja.

»Tuossa vanhuksessa on todellakin jotakin taivaallista», ajatteli hän.

Yhä katsoen poisvieriviä vaunuja tapasi hän itsensä, kulkiessaan puutarhaa kohti, lausumasta puoliääneen:

»_Et tiedä sinä, miten lähimmäisesi uskoa olet vahvistanut._»

Sanat, jotka pulpahtivat Peetrin huulilta, lausuttiin kardinaalille, jonka hänen sielunsa silmä oli nähnyt, hänen mielikuvituksensa sivellin piirtänyt. Nuo sanat kumpuilivat aivan itsestään, olivat hänelle miltei yllätys, joku toinen tuntui ne lausuneen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä hän ne oli ottanut, eikä hän myöskään muistanut, kuka runoilija oli ne tekaissut. Emersonin sanojako ne olivat? Hän ei ollut moneen vuoteen lukenut ainoatakaan Emersonin kirjoittamaa riviä.

Mutta koko illan soivat nuo sanat hänen korvissaan. Ja tuo sydämellisen riemun ja hartauden tunne ei ollut hänestä enää niin oudon ihmeellistä. Ja minä uskon, että tuo tuntemus yhä syventymistään syventyi.

Kun kardinaali seuraavalla kerralla saapui Villa Florianoon ja ojensi Peetrille kätensä, ei tämä tyytynyt vain puristamaan sitä englantilaiseen tapaan, niinkuin ennen oli tehnyt.

Kardinaali näytti hämmästyvän. Mutta sitten katseli hän silmänräpäyksen Peetrin kasvoja terävästi ja tutkivasti ja hänen silmänsä kävivät lempeiksi. Niistä säteili ihmeellisen kirkas loiste, ihmeellisen puhdas, ihana valo.

»_Benedicat te Omnipotens Deus, Pater, et Filius, et Spiritus Sanotus_», sanoi hän tehden ristinmerkin.

XXVII.

Kardinaali Udeschini käyskenteli edestakaisin linnan terassilla lukien rukouskirjaansa.

Beatrice istui terassin toisessa päässä valkoisen kangaskatoksen siimeksessä tehden käsityötä.

Kotvan ajan kuluttua seisahtui kardinaali Beatricen läheisyyteen ja sulki kirjansa pannen sormensa lehtien väliin merkiksi.

»Sinun naimisesi tulee olemaan suuri tappio Casa Udeschinille», huomautti kardinaali.

Beatrice katsahti setäänsä hämmästyneen näköisenä.

»Minunko naimiseni?» huudahti hän purskahtaen nauruun. »Olipa tuo totisesti salama kirkkaalta taivaalta.

»Niin — sinun naimisesi», toisti kardinaali vakuuttavasti. »Sinä olet vielä nuori nainen — tuskin kahdeksan kolmatta vuotta. Sinä menet varmasti naimisiin. On oikeuden mukaista, että sinä menet naimisiin. Ei sinulla ole taipumusta luostarielämään. Sentähden sinun pitää mennä naimisiin. Mutta Udeschinin perheelle koituu siitä suuri tappio.»

»Eipä huolta huomenesta», sanoi Beatrice hilpeästi. »En ole ollenkaan ajatellut naimista, enkä aijo koskaan mennä naimisiin.»

»_Il ne faut jamais dire à la fontaine, je ne boirai de ton eau_» [Älä koskaan sano kaivolle: »sinun vettäsi en juo»], sanoi hänen ylhäisyytensä »sulkumerkkien» syventyessä ja harmaitten silmien säikkyessä veitikkamaisuutta. »Tavallisissa oloissa on avioliitto maallikolle yhtä luonnollinen kuin aviottomuus hengelliselle säädylle. Tietysti sinä menet naimisiin. Me olisimme kovin itsekkäitä, jos vastustaisimme naimistasi. Tietysti sinun pitää mennä naimisiin, vaikka perhe tuleekin siitä suuresti kärsimään — varsinkin minä. Olet minulle rakas aivan kuin olisit omaa vertani. Unohdan aina, että sinä vain nimellisesti olet veljentyttäreni.»

»Minä en koskaan mene naimisiin. Tapahtukoon mitä tahansa, mutta minun tunteeni sinua kohtaan eivät milloinkaan muutu. Tiedäthän, miten syvästi sinua rakastan.» Hän katseli setäänsä hymyillen hänelle hellästi.» Sinä sanot, että vain nimellisesti olet setäni. Mutta olethan sinä minulle enemmän kuin setä — olet ollut minulle isän sijasta aina siitä saakka, kun jätin luostarin.»

Hymyhuulin kuiskasi kardinaali: »rakkahimpani! Minusta on kuitenkin erittäin tärkeätä», jatkoi hän, »että sinä naimisiin mennessäsi, saat hyvän miehen, miehen, joka sinulle soveltuu — joka sinua rakastaa, jota sinä rakastat — jos mahdollista, miehen, joka ei kokonaan erota sinua minusta, joka mahdollisesti myöskin hiukan pitää minusta. Murhe minut hautaan veisi, jos ottaisit arvottoman.»

»Tuon vaaran minä kyllä luotani torjun olemalla naimisiin menemättä», selitti Beatrice.

»Älä turhia — kyllä sinä vielä menet naimisiin», sanoi kardinaali. Ja muista, etten minä vastusta avioliittoasi — siinä tapauksessa että tuleva miehesi on hyvä ihminen. Felipe on sitä paheksuva — Guidon kasvot käyvät noloiksi — mutta ainakin minä puolestani tulen kannattamaan sitä, jos olen vakuutettu siitä, että saat hyvän miehen. Hyviä miehiä on kovin harvassa, ja hyviä aviomiehiä vieläkin harvemmassa. En soisi näkeväni sinua naimisissa esimerkiksi jonkun Rooman aatelistoon kuuluvan miehen kanssa. Siksi toivonkin, ettet ota roomalaista. Sinun tulisi ennemmin naida joku omista maamiehistäsi. Meidän tappiomme kävisi tietysti kaksi kertaa suuremmaksi, jos sinä naimisiin mentyäsi jättäisit Italian. Mutta minä vakuutan sinulle — jos hän mielestäni on sinun arvoisesi — että saat minusta luotettavan liittolaisen.»

Hän jatkoi kävelyään ja avasi uudelleen rukouskirjansa.

Beatrice ryhtyi käsityötään ompelemaan. Mutta hänen oli kovin vaikeata kiinnittää siihen huomiotaan. Tuon tuostakin pisti hän neulan kankaaseen, työ valahti helmaan ja katseen harhaillessa laaksoon päin vaipui hän mietteisiin.

»Miksi sanoi hän tuon kaiken minulle?» Tuo kysymys palasi yhä uudestaan hänen mieleensä.

Hetken kuluttua sulki kardinaali rukouskirjansa ja pisti sen taskuunsa. Luultavasti oli hän jo lukenut päivän tutkielmat. Hän meni ja istuutui korituoliin suojakatoksen alle. Pöydällä olevien kirjojen ja pikkukapineitten joukossa oli vesikarahvi ja muutama lasi, hopeainen sokerirasia ja kristallimaljakko täynnä tuoreita granaattiomenansiemeniä, jotka säihkyivät kuin hehkuvat rubiinit. Kardinaali kaasi vettä lasiin, pani siihen sokeripalasen ja lusikallisen granaattiomenansiemeniä, hämmensi sekoitusta, kunnes se tuli ruusunpunaiseksi ja joi sen sitten pienin siemauksin.

»Mikä sinua vaivaa, Beatrice?» kysyi hän aivan odottamatta.

Beatrice katsahti kardinaaliin hämmästyneenä.

»Mitä sinä tarkoitat? Mikäpä minua vaivaisi?» »Niin», sanoi kardinaali, »jokin sinua vaivaa. Sinä olet alakuloinen, hermostunut, sinä et ole oma itsesi. Olen jo moniaita päiviä pannut sen merkille. Mikä painostaa mieltäsi?»

»Ei niin mikään», vastasi Beatrice nopeasti, teeskennellen vilpittömyyttä. »En ole itse huomannut olevani alakuloinen enkä hermostunut.»

»Lokakuu on kohta tulossa», sanoi kardinaali. »Minun täytyy palata Roomaan. Olen jo ollut liian kauan poissa sieltä. Ensi viikolla täytyy minun lähteä takaisin. Mutta minun olisi kovin raskasta lähteä luotasi tietäen sinun olevan pahoillasi.»

»Jos jokin voisi saattaa minut pahalle mielelle, niin olisi se ennen kaikkea sinun lähtösi luotani», sanoi Beatrice hymyillen. Muuten en ole alakuloisempi kuin tavallisestikaan. Eihän elämä ole niin rattoisaa, että aina haluaisi laulaa ja tanssia — vai mitä? Mutta en ole erikoisesti mistään pahoillani.»

»Hm —» sanoi kardinaali. Sitten tuokion kuluttua: »tulethan marraskuussa Roomaan, tulethan»?

»Tulen — luultavasti marraskuun lopussa», vastasi Beatrice.

Kardinaali nousi paikaltaan ja alkoi taas käyskennellä edestakaisin. Hetken kuluttua kuului pyörien rätinää rakennuksen nurkan takaa.

Kardinaali katsoi kelloaan.

»Kas tuossa ovat vaunut. Nyt minun täytyy lähteä tervehtimään tuota vanhaa eukkorukkaa... Kuulehan», lisäsi hän hetken epäröityään, »etköhän sinä lähtisi mukaani.»

Beatricen katse synkistyi.

»Mitä hyötyä siitä olisi?» kysäsi hän.

»Iloa siitä olisi vanhukselle, siitä olen varma. Ja onhan hän tavallaan sinun alustalaisiasi. Minusta on sinun velvollisuutesi tulla. Ethän ole ainoatakaan kertaa käynyt hänen luonaan hänen sairautensa aikana.»

»No niin, miten vain tahdot», sanoi Beatrice.

Itse oli hän aivan haluton. Mutta hän lähti kuitenkin pukeutumaan.

He nousivat vaunuihin, ajoivat kylän läpi ja sillan yli ja vaunujen vieriessä suoraa valkoista tietä huvilaa kohti, huomautti kardinaali: »herra Marchdale ei ole kovin pitkään aikaan käynyt Ventirosessa.»

»Niinkö—?» sanoi Beatrice välinpitämättömänä.

»Siitä on jo kolme viikkoa, jopa suunnilleen kuukausi», sanoi kardinaali.

»Vai todellako?» sanoi Beatrice.

»Hänellä on tietenkin näihin aikoihin ollut hyvin paljon huolta, niin ettei ole ehtinyt meitä ajatella», jatkoi kardinaali. »Hän on aivan ihmeellisellä tavalla pitänyt huolta vanhasta palvelijattarestaan. Mutta nyt kun tämä jo on melkein terve, voi hän vapaammin käyttää aikaansa.»

»Niin voi», sanoi Beatrice.

»Kas siinäpä nuori mies, josta pidän kovin paljon. Hän on älykäs, hän on hieno käytökseltään ja hänellä on taipumusta huumoriin, sellaiseen sukkeluuteen, jota harvoin tapaa anglosaksilaisissa, se on miltei latinalaisrotuista. Mutta sinä et enää näy olevan huvitettu hänestä. Siitäkö syystä, että hänen käännyttämisensä näyttää mahdottomalta?»

»Kyllä minä myönnän, etten hänestä juuri suuria välitä. Eikä minulla ole mitään toivoa hänen kääntymisestään.»

Kardinaali katseli sormustaan ja hymyili. Hän avasi nuuskarasiansa ja veti kauan ja miettivän näköisenä nuuskaa sieraimiinsa.

»Kukapa tietää? Kukapa tietää, miten käynee?» sanoi hän. »On kovin pitkä aika siitä, kun hän viimeksi kävi linnassa. Mutta nyt hän on vapaa, entä jos kutsuisit hänet aamiaiselle tai päivälliselle jonakuna päivänä?»

»Miksikä niin?» kysäsi Beatrice. »Jollei hän käy Ventirosessa, on syy arvattavastikin siinä, ettei käynti huvita häntä. Jos häntä huvittaa käydä, niin hän kyllä voi tulla kutsumattakin. Kyllä hän tietää, että hän saattaa käydä täällä milloin vain häntä haluttaa.»

»Mutta olisi kohteliasta, olisi vieraanvaraista kutsua häntä aterialle», esitti kardinaali.

»Hän joutuisi silloin tukalaan asemaan. Joko olisi hänen pakko vastoin tahtoaan noudattaa kutsua tai kieltäytyä sitä noudattamasta ja siten esiintyä epäkohteliaana», virkkoi Beatrice. »Minun mielestäni huomaa selvästi, ettei hän viihdy Ventirosessa.»

»_Bene_», sanoi kardinaali. »Tee miten itse tahdot.»

Kun he saapuivat Villa Florianoon, ei Peetri ollut kotosalla.

»Hän on lähtenyt Spiaggiaan koko päiväksi», ilmoitti Emilia.

Beatrice näytti sekä vapautuneelta että pettyneeltä, niin ainakin kardinaali kuvitteli mielessään.

Marietta istui auringonpaisteessa puutarhan suojaisessa sopukassa.

Beatricen jutellessa hänen kanssaan, käyskenteli kardinaali edestakaisin puutarhan käytävillä.

Peetrin puutarhapöydällä sattui olemaan avattu kirja nurinpäin käännettynä.

Kardinaali huomasi kirjan. Hän pysähtyi, katseli ympärilleen nähdäkseen oliko ketään lähettyvillä. Hän avasi nuuskarasiansa ja otti hyppysellisen nuuskaa. Tuokion näytti hän mietiskelevän jotakin ja suupielen piirteet kävivät kovin teräviksi. Lopuksi kätki hän nopeasti ja salaa, melkein kuin olisi tehnyt jonkin rikoksen, nuuskarasian avatun kirjan alle.

Kotimatkalla pisti kardinaali kätensä taskuunsa.

»Voi surkeutta!» huudahti hän. »Olen taaskin hukannut nuuskarasiani.» Hän pudisti päätään onnettoman näköisenä. »Minähän yhäti vain hukkaan sen.»

»Tiedätkö varmasti, että sinulla oli se mukanasi?» kysyi Beatrice.

»Muistan varmasti, että minulla oli se. Olisin jo ennen kaivannut sitä, jos olisin jättänyt sen kotiin. Minä varmaankin kukkasin sen herra Marchdalen puutarhaan.»

»Siinä tapauksessa saat sen kyllä takaisin», sanoi Beatrice.

Peetri oli luullakseni lähtenyt Spiaggiaan tavatakseen rouva O'Donovan Florencen; mutta painettu vierasluettelo ilmoitti hänelle, että asianomainen jo pari viikkoa sitten oli matkustanut pois. Peetrin palatessa kotiin huvilaan kertoi Marietta kovin ylpeän näköisenä, että hänen ylhäisyytensä herttuatar di Santangiolo oli käynyt siellä.

»Vai todellako?» sanoi Peetri kevyesti. (Luulenpa että hänen sydämensä kuitenkin tuokioksi lakkasi sykkimästä.)

»Ang», sanoi Marietta. »Hän oli hänen korkean ylhäisyytensä ruhtinas-kardinaalin seurassa. He tulivat ajaen vaunuissa. He viipyivät täällä puolituntia. Hän oli kovin ystävällinen.»

»Vai niin. Oliko hän ystävällinen? Sepä hauskaa.» »Hänen pukunsa oli kovin korea», sanoi Marietta. »En vähääkään epäile sitä», sanoi Peetri.

»Signorina Emilia ajoi yhdessä heidän kanssaan kotiin.»

»Kas vain, miten paljon uutisia», huomautti Peetri.

Hän meni puutarhapöytänsä luo ja otti kirjansa.

»Miten helkkarissa on tuo joutunut tänne?» ihmetteli hän huomatessaan nuuskarasian.

Totta tosiaankin, olipa sillä merkillinen paikka. Kardinaali voi tietysti sattumalta hukata nuuskarasiansa, sehän on päivänselvää. Mutta vaikkapa koko kardinaalikunta yhteisesti olisi hukannut nuuskarasian, niin tuskinpa se kuitenkaan omasta painostaan olisi voinut tunkeutua avoinna olevan kirjan kansien läpi jättämättä jälkeäkään kulustaan.

»Kiinteän kappaleen on mahdoton puhkaista toinen kiinteä kappale aikaansaamatta rikkoontumista — sen opin minä koulussa», ajatteli Peetri.

Siitä ilmenee, että joku tahallaan on nuuskarasian sinne pannut.

Mutta kuka?

Itsekö kardinaali? Mutta kuinka ihmeessä?

Emilia? Hullutusta.

Marietta? Mieletöntä.

Hert —

Hurja ajatus iski Peetrin päähän. Oliko mahdollista? Oliko ajateltavissa? Oliko mahdollista että — että — oliko mahdollista että tämä oli hieno merkki — jonkinlainen kutsu.

Oi, ei, ei, ei. Ja kuitenkin — kuitenkin —

Ei, eipä mitenkään. Olihan aivan mieletöntä uskoa jotain sellaista. Tuo ajatus ansaitsi tulla, ja tulikin muitta mutkitta mielestä karkoitetuksi.

»Joka tapauksessa on siitä jo sangen pitkä aika, kun viimeksi avasin Ventirosen veräjät», ajatteli Peetri. »Voinhan nyt käyttää tätä vähäpätöistä tekosyytä hyväkseni. Ja kardinaali tulee tietysti iloiseksi saadessaan takaisin nuuskarasiansa.»

Tikapuuporras oli paikoillaan.

Peetri kulki Acon poikki.

XXVIII.

Hän kulki Acon poikki ja nousi reippaasti pehmoisia nurmikkoja lehväisten puitten siimeksessä Ventirosen linnaa kohti.

Aurinko oli mailleen menossa. Epäsäännöllinen rakennusryhmä siinsi osittain sinertävänä, osittain kelmeän punertavana.

Auringon vaakasuorat säteet muuttivat Gnisin mustat metsät loistavan kullanruskeiksi ja sen kupeella hyrskivän vuoriputouksen helmeileväksi kullaksi. Järvi lepäsi suurimmalta osaltaan varjossa sinipunervanharmaana, autereisen helmenharmaan harson verhoomana. Mutta vastakkaisen rantaman puoli oli yhtenä ainoana hopealle hohtavana, puolikuunmuotoisena valomerenä rusoittavine heijastuksineen. Ja Monte Sfioriton kolme lumenpeitteistä huippua näytti miltei satumaiselta — ne hehkuivat kuin rusoittavat, utuiset pilvet autereisen taivaanrannan yllä kirkasta, tummaa sinitaivasta vastaan.

Tuttu runo muistui Peetrin mieleen.

»Helmeillen hyrskivät ve'et», lausui hän itsekseen. »Totta tosiaankin kuvaa tämä runo piirre piirteeltä edessäni olevaa maisemaa.» Ja hän alkoi kuiskailla noita eloisia, sointuvia säkeitä...

Mutta runon keskivaiheilla keskeytettiin hänet.

»Miellyttääkö näköala teitä — vai mitä?» kysäsi joku hänen takanaan.

Peetri katseli ympärilleen.

Marmoripenkillä muutaman metrin päässä tuuhean akasian siimeksessä istui nuori nainen ja katseli häntä hymyillen.

Peetrin silmä kiintyi häneen — katse kohtasi katsetta. Ja äkkiä Peetrin sydän sykähti rajusti. Sitten taukosi se tuokioksi alkaakseen seuraavassa silmänräpäyksessä entistään rajummin lyödä. Ja syystäkin. Naisen katseessa päilyi jokin — outo hehku, hellyys, joka näytti — joka näytti... mutta siitä koko tarina johtuu.

Nainen oli valkoisessa puvussa. Hänellä oli muutamia suuria, heleänkeltaisia päivänkukkia vyössään. Hän oli avopäin. Hänen tukkansa — varjossa lämpöisen ruskea — säihkyi päivän suudellessa sitä säteilevänä ja kuulakkaana.

»Teistä näköala ei ole hulluimpia —?» kysäsi nainen katsahtaen Peetriin veitikkamaisen huolestuneena.

Peetrin sydän sykähti rajusti, mutta hänen täytyi vastata.

»Minä juuri tässä tuumiskelin», vastasi hän teennäisen tyynenä, »voisikohan sitä sanoa oikein kauniiksi.»

»Niinkö —?» huudahti nainen.

Hän heitti päänsä taaksepäin ja katseli arvostelevasti maisemaa. Sitten katsahti hän merkitsevästi Peetriin ikäänkuin olisi tahtonut kohteliaasti jättää tämän Peetrin ratkaistavaksi.

»Eikö se mielestänne ole liiaksi teatterimainen, liiaksi teennäinen?

»Emme saa arvostella sitä liian ankarasti. Meidän tulee muistaa, että kaikki on avuttoman luonnon työtä. Ja sitäpaitsi on meidän tunnontarkasti arvostellessamme myönnettävä, että tässä on sellaista laajakantoisuutta, valojen ja värien eloisuutta ja tunnelmien syvyyttä, mitä tuskin tapaa teatterimaisemassa.

»Olette ehkä oikeassa», myönsi nainen miettivän näköisenä. Katse kohtasi taasen katsetta ja he naurahtivat.

»Eikö teistä ilta ole ihmeen ihana?» kysäsi nainen tuokion vaitiolon jälkeen.

»On tuhansistakin syistä», vastasi Peetri kumartaen hieman merkitsevästi.

Naisen kasvoilla välkähti noin puolisekuntia kestävä hieno, tuskin havaittava ymmärtämyksen ja mielihyvän hymy, mutta hän jatkoi teennäisen tyynenä:

»Mikä rauha ja hiljaisuus vallitseekaan luonnossa! Sellainen rauha, joka päivän ahertelemisen jälkeen seuraa iltarukousta. Maa ikäänkuin pidättää henkeään — eikö totta? Lintuset ovat jo asettuneet yötiloilleen, vaikka aurinko vasta on mailleen menossa. Tavallisesti ovat ne aina iltaan mennessä pirteimmillään, mutta nyt ovat kaikki laskeutuneet levolle — varpuset ja kultasirkkuset, ne jotka ryöstävät ja ne joilta ryöstetään, kaikki ovat vaipuneet unen helmaan. He tuntevat, että syksy on tulossa. Kuinka kaunis onkaan, vaikkakin surunvoittoinen, syksyn ensi kosketus — se on kuin etäisyydessä soiva surumielinen soitto. Voitteko selittää sitä? Ei ole kylmän tuntemusta, on aivan lämmin, kuitenkin on meissä outo syksyn tuntu. Linnutkin sen tuntevat ja ovat siksi menneet näin aikaisin levolle. Kuukauden kuluttua lentävät he tiehensä Afrikaan ja Hesperideille — kaikki paitsi varpuset, jotka jäävät tänne koko talveksi. Mitenkähän tulevat ne toimeen talvella, kun heillä ei ole kultasirkkusia, joilta voivat ryöstää ruuan?»

Ja hän katsahti kunnioittavan kysyvästi Peetriin vedoten häneen aivan kuin asianymmärtävään.

»Talvella käyvät ne keskenään ryöstösotaa», selitti Peetri. Varas vie varkaalta muitten uhrien puutteessa. Ja sitäpaitsi on tärkeätä, että nokat ovat työssä, etteivät ne unohtaisi taitoaan kevääksi, jolloin kultasirkut saapuvat.»

Herttuatar — minusta on väärin kauemmin pettää luottavia lukijoitani ja ehkä teräväjärkisimmät jo ovat arvanneet kuka tuo salaperäinen nainen on, vaikkakin olen koettanut sitä salata — herttuatar nauroi sydämellisesti.

»Niin, kultasirkut palaavat keväällä», sanoi hän. »Eivätkö ne mielestänne ole kovin järjettömiä? Minä luullakseni kultasirkkuna ikiajoiksi asettuisin etelään, jossa varpuset eivät rauhaani häiritsisi.»

»Etelässäkin on varpusia», sanoi Peetri. »Varpusia on kaikkialla ja kuta etelämmäksi tulemme, sitä julkeammiksi, häikäilemättömämmiksi ja hävittömämmiksi ne käyvät. Afrikassa ja Hesperideillä, joita te mainitsitte, hyökkäävät he usein matkaseurueitten kimppuun, puhkaisevat kameleilta silmät ja toisinaan sieppaavat kynsiinsä miehen, kokonaisen miehen, joka turhaan ponnistelee vastaan heidän armottomissa kynsissään. Ei ole varpusista vapaata etelää. Mutta mitä kultasirkkusten palaamiseen tulee — ajaa vaisto meidät kaksijalkaiset aina takaisin. Samapa tuo, olemmeko siivellisiä vai siivettömiä, kyllä me kaikki aina palaamme siihen, minkä pyhästi olemme vannoneet ikipäiviksi jättävämme.»

Hän lausui viime sanat erikoisella äänenpainolla ja alleviivasi ne katseellaan, aivan kuin olisi niissä piillyt erikoinen tarkoitus.

Mutta herttuatar ei näyttänyt huomaavan sitä.

»Niin — totta kyllä — palaamme», sanoi hän hiljaa. »Tarinanne varpusista Hesperideillä on minulle jotakin aivan uutta ja kovin järkyttävää — jollei se ole vain rosvojuttu, jolla tahdotte herkkäuskoisuuttani koetella. Mutta koska tänään olette niin puheliaalla tuulella, tahdotte kenties ulottaa kohteliaisuutenne vielä hiukan pitemmälle ja sanoa minulle, mikä tuo kummitus on, joka riippuu taivaalla Cornobastonen kukkulan yläpuolella — tuo vaalea ympyriäinen esine, joka näyttää suurennetun puolikruunun muotoiselta?

Peetri seurasi herttuattaren katseen suuntaa.

»Tuoko?» sanoi hän. »Ei se oikeastaan ole mitään. Totta puhuen, arkipäiväiset ihmiset nimittävät sitä kuuksi.»

Miten kummallista!» sanoi herttuatar. »Minä todellakin _luulin_ sitä kuuksi.

Ja molemmat naurahtivat taasen.

Herttuatar siirtyi hiukan ja paljasti silloin marmoripenkin nojaan kaiverretun, kullalla ja punaisella kirjaillun vaakunakilven.

Hän kosketti sitä sormellaan.

»Huvittaako teitä niinkutsutut »puhuvat vaakunat?» kysyi hän. »Italiassa niitä on enemmän kuin missään muualla mailmassa. Tämä on Farfalla suvun vaakuna. Nämä tilukset olivat alkuaan Farfalla suvun hallussa. Vaakunan pohja on kullanvärinen ja sinne tänne on siroiteltu kaksikymmentä ruusua; kypärikoristeena on hehkuva ruusu, jota kultasiipinen perhonen suutelee ja tunnussanoina ovat:

Rosa amorosa, Farfalla giojosa, Mi cantano al cuore La gioja el' amore.

Miten olikaan heraldikko [heraldiikka, vaakunatieto] saattanut hyväksyä noin epäheraldisia tunnussanoja!

Farfallat olivat moniaita miespolvia tämän paikkakunnan ylhäisimpiä. Olivat Ventirosen ruhtinaita ja Milanon ylimyksiä. Mutta viimeinen heistä menetti omaisuutensa Monte Carlossa ja teki itsemurhan noin parikymmentä vuotta sitten. Ja siihen loppuivat heidän _giojansa ja amorensa_. Perhosen surmasi pelipyörä. Tilukset joutuivat juutalaisten käsiin ja niinhän useimmiten käy ennemmin tai myöhemmin. Uskokaa pois, he aikoivat tehdä linnasta hotellin, oikein suunnattoman jättiläishotellin raharuhtinaita ja nousukkaita varten. Minä satuin kuulemaan tästä ja ostin sen. Kuvitelkaahan tätä komeata, vanhaa linnaa tuollaisten ihmisten käsissä! Tämä on niitä harvoja linnoja Italiassa, jossa kummittelee. Niin, minä vakuutan teille, että täällä kummittelee. Aavetta sanotaan valkoiseksi hovipojaksi — _il Paggio Bianco di Ventirose_. Ja hän on kuudentoista vuotias poika. Käyskentelee vanhan vankityrmän valleilla ja tähystelee järvelle päin niinkuin vartioitsisi hän venettä. Toisinaan huitoo hän käsiään ikäänkuin antaakseen merkin. Kiireestä kantapäähän on hän hohtavan valkoinen kuin kuvapatsas. Itse en ole häntä nähnyt, mutta niin monet väittävät nähneensä hänet, etten voi epäillä hänen olemassaoloaan. Tällaisen linnan tahtoivat nuo itarat ihmiset muuttaa hotelliksi!... Kunnioittaen Farfalla suvun muistoa pidän tarkasti huolta siitä, että sen vaakuna, joka on kaiverrettu ainakin sataan eri paikkaan, säilyy muuttumattomana; panetan siihen uutta väriä ja kultaa milloin ajan ja ilman vaikutus tekee sen tarpeelliseksi».

Puhuessaan katseli hän linnaan päin ja nousi sitten paikaltaan, ehkäpä aikeessa mennä sinne.

Peetri tunsi, että otollinen hetki nyt oli käsillä.

»Pelkäänpä, että nämä käyntini teistä jo tuntuvat vähäsen naurettavilta, sillä taaskin esiinnyn minä kardiaali Udeschinin nuuskarasian palauttajana», sanoi hän. »Löysin sen puutarhastani».