Part 11

»Hyvää päivää», vastasi Peetri.

»Kaunis päivä tänään.»

»Erittäin kaunis.»

»Kertoisinko teille jotakin?»

»Kertokaa vain.»

»Voinko aivan varmasti luottaa teihin?» Ja rouva O'Donovanin tutkiva katse kiintyi epäilevänä Peetriin.

»Koettakaa, niin saatte nähdä.»

»No niin, sanonpa sitten teille, että minun kauheasti on tehnyt mieleni istahtaa pöydän ääreen ja tilata kahvia. Mutta kun ei minulla ollut miehistä seuraa, en uskaltanut.

»Tehkää hyvin», sanoi Peetri tehden kohteliaan kädenliikkeen. Ja vei sitten rouva O'Donovan Florencen ympyriäisen marmoripöydän ääreen. »Kaksi kuppia kahvia, olkaa hyvä», sanoi hän korealle tarjoilijaneidille, joka kiirehti heidän luokseen. Tällä oli sirotekoiset, hopeaiset kaulakoristeet, korvarenkaat, soljet sekä silkkiset, tulipunaiset päähineet ja esiliinat.

»Odottakaahan hieman», sanoi rouva O'Donovan Florence. »Ei kahvin pisaraakaan minulle. Haluaisin appelsiinijäätelöä, jos suvaitsette. Kahvi oli vain vertauskuva — tarkoitin yleensä keveitä virvokkeita.»

Naurahtaen antoi Peetri uuden määräyksen.

»Näettekö noita kolmea pienokaista, jotka leikkivät tuolla wellingtoniapuun siimeksessä hoitajattarensa kanssa?» kysyi rouva O'Donovan Florence.

»Tuoko pieni valkeapukuinen tyttö ja nuo molemmat pojat?»

»Aivan niin. He ovat minun lapsiani.»

»Todellako?» huudahti Peetri ja hänen äänensävynsä osoitti vilkasta ja harrasta mielenkiintoa. Ja sehän on useimmiten tapamme, kun vanhemmat alkavat puhua lapsistaan.

»Vakuutan kunniasanallani», sanoi tuo pirteä irlantilainen rouva. En kerro sitä kehuakseni, vaan aivan yksinkertaisesti osoittaakseni teille, etten ole aivan yksin ja turvaton. Mutta asiasta toiseen. Hotellissamme on muuan amerikkalainen, joka kertoo kaikille, jotka vain viitsivät kuulla, että tuo puu tuolla on _washingtonia_ ja sättii kyynelsilmin englantilaisia, jotka ovat olleet siksi hävittömiä, että ovat muuttaneet Washingtonin Wellingtoniksi. Mies on kunnioitettavan näköinen ja hänellä on täysikasvuisia tyttäriä, siksipä luulen, että hän kenties on oikeassa?»

»Mahdollisesti», sanoi Peetri. »Onhan puu kotoisin Amerikasta.»

»Oli sen asian laita miten tahansa, mutta se ainakin on varma, että te englantilaiset olette kylmäverisimmät otukset pohjoisen napapiirin eteläpuolella.»

»Niinkö —? Olemmeko —?» sanoi Peetri epäillen.

»Olette kuin olettekin», sanoi rouva O'Donovan Florence surumielisesti.

»Siinä tapauksessa ei veremme lämpömäärä merkitse mitään», vastasi Peetri. »Onhan yleisesti tunnettua, että me olemme lämminsydämisiä.»

»Tosiaanko!» huudahti rouva O'Donovan Florence. »Silloinpa tuo yleisesti tunnettu asia on hyvin harvojen tiedossa ja teidän lämpönne kovin viileätä.»

Peetri nauroi.

»Te olette kovin varovaisia ja viisaita. Te olette järkenne orjia. Pää hallitsee teitä, eikä sydän. Te ette juuri ole laskukoneita paljoa paremmat. Onko milloinkaan esimerkiksi kuultu, että te olisitte panneet taivaan ja maan ja kaikki mitä niiden välillä on alttiiksi jonkun äkkinäisen, ajattelemattoman mielijohteen vuoksi?

»Eipä usein», myönsi Peetri.

»Siinä te istutte jäykkänä kuin mikäkin kuvapatsas ja myönnätte sen silmiänne räpäyttämättä», sanoi rouva O'Donovan Florence moittiva sävy äänessä.

»Englantilaisenahan minun on pakko näyttää siivolta ja itsekylläisen tyytyväiseltä, eikö niin?»

»Olette oikeassa», myönsi nuori rouva. »Tahtoisinpa mielelläni tietää», jatkoi hän oltuaan kotvan aikaa vaiti mietteisiinsä vaipuneena, »hyökkäisittekö te tuhoten sen henkilön kimppuun, joka uskaltaisi antaa teille hyväntahtoisen neuvon?»

»Istuisin jäykkänä kuin kuvapatsas ja kuuntelisin silmiäni räpäyttämättä», vakuutti Peetri.

»No, sanokaahan minulle sitten», alkoi rouva O'Donovan Florence ja kumartuen vähän lähemmäksi kuiskasi: »miksikä ette rohkaise mieltänne ja kysy häneltä?»

Peetrin silmät repesivät suuriksi.

»Seuratkaa neuvoani — ja kysykää», sanoi pirteä irlantilainen rouva.

»_Mitä_ minun pitää kysyä?» sanoi Peetri hämmentyneenä.

»Kysykää häneltä tahtooko hän mennä teidän kanssanne naimisiin», vastasi rouva O'Donovan Florence ystävällisesti. Ja antamatta Peetrille aikaa ajatella mitä vastata, huudahti hän ihastuneena: »osasinpa oikeaan! Teidän punastumisenne todistaa sen. Olettepa kaunis kuvapatsas! »He eivät rakasta, jotka eivät rakkauttaan ilmaise», sanotaan. Mutta te näytätte sen jokaiselle, joka viitsii teitä tarkata. Teidän silmänne ilmiantavat teidät joka kerta kun katsotte _häneen_. Olin tuskin tarkastanut teitä kahta minuuttia, kun jo tunsin salaisuutenne aivan kuin olisitte sen minulle uskonut. Mutta mikä kahlehtii kieltänne? Ettehän te toki voi vaatia, että _hän_ kosii. Kutsukaa vain minua »hävittömäksi» irlantilaiseksi, jos teitä haluttaa — mutta miksikä ihmeessä, ette lankea hänen jalkainsa juureen ja rohkeasti kysy, huoliiko hän teistä?»

»Mitenkä minä uskaltaisin?» sanoi Peetri koettamattakaan peittää totuutta. On hyvin luultavaa, että hän pikemmin oli mielissään kuin pahoillaan tuon irlantilaisen rouvan »hävittömyydestä».

»Mikä teitä estäisi?»

»Kaikki», vastasi Peetri.

»Kaikki ei merkitse mitään. Sanokaahan mikä?»

»Hyvä rouva. Ensiksikin on hän inhoittavan rikas.»

»Ei, menkää nyt pellolle!» huudahti tuo hyvä rouva kiivaasti. »Mitä on rahoilla tekemistä rakkauden kanssa, Tuo on niin aitoenglantilaista — oikeita kylmäverisiä laskelmia! Te kytkette luonnolliset mielijohteenne kahleisiin, aivan kuin olisivat ne vaarallisia eläimiä. Hänen rahansa eivät estäneet teitä joutumasta hänen sulojensa pauloihin. Minkätähden estäisivät ne teitä tunnustamasta hänelle rakkauttanne?»

»Yhteiskunta on yleensä taipuvainen leimaamaan onnenonkijaksi köyhän miehen, joka kosii rikasta naista», sanoi Peetri.

»Viis minä yhteiskunnan mielipiteistä», sanoi rouva O'Donovan Florence. Teidän ei tarvitse välittää mistään muusta kuin ihailemanne naisen mielipiteestä. Minä olin myöskin rikas perijätär ja uskon totta tosiaan, ettei Teddy O'Donovan kosiessaan minua omistanut korkkiruuvia enempää tässä mailmassa. Älkää rahtuakaan välittäkö hänen kolikoistaan.»

Peetri naurahti.

»Tupakoivathan herrat tavallisesti juotuaan kahvia. Minun puolestani saatte mielellänne sytyttää sigaretin. Voitte silloin paremmin säilyttää mielenmalttianne.»

»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri ja pisti tupakaksi.

»Sitä näytte kyllä tarvitsevan, kun voitte tuolla tavalla lörpötellä hänen rahoistaan. Voin teille kertoa — ehkä se hieman lohduttaa teitä — ettei hänen tuleva miehensä siinäkään tapauksessa että hän on onnenonkija hyvin paljoa tule kostumaan hänen rahoistaan, sillä suurimman osan uhraa hän hyväätekeviin tarkoituksiin ja uskonpa, että hän vuosittain käyttää vain pari tuhatta puntaa omiin tarpeisiinsa.»

»Todellako?» sanoi Peetri. Ja ensi hetkessä tuo tieto tuntui hänestä jossain määrin lohduttavalta.

»Niin, voitte arvioida hänet kahdentuhannen punnan omistajaksi vuodessa», sanoi rouva O'Donovan Florence. Sen verran kai itsekin omistatte. Se este siis häviää.»

Toivon välke, joka silmänräpäyksen oli leimahtanut, sammui jälleen.

»Onnettomuudeksi on muitakin esteitä», huomautti Peetri synkän näköisenä.

»Nimittäkää ne», pyysi rouva O'Donovan Florence.

»Hänen ylhäinen säätynsä.»

Peetrin vilkas neuvonantaja osoitti kiivaalla kädenliikkeellä halveksimistaan.

»Hänen säätynsäkö?» huudahti hän. »Mitäpä hänen säädystään! Mitä merkitsee sääty rakkauden rinnalla? Nainen on vain nainen nimittäköön itseään herttuattareksi tai meijeritytöksi. Nainen, jolla on hiukankin omaa tahtoa, menee naimisiin vaikka pankkimiehen kanssa, jos hän rakastaa häntä. Mies on mies.

»Älkää välittäkö _tuon enempää_ hänen ylhäisestä säädystään.»

Ja rouva O'Donovan Florence säesti sormien näppäyksellä sanojaan.

»Oletan, että tiedätte minun olevan protestantin», sanoi Peetri.

»Oletteko —? Voi pimitettyä sieluraukkaa! Mutta siitä pulmasta päästään helposti. Menkää paikalla ja antakaa kastaa itsenne.» Ja hän viittasi kädellään kaupunkiin päin, aivan kuin olisi hän suositellut tuon pyhän toimituksen välitöntä suorittamista.

»Pelkäänpä, ettei tuohesta tule takkia»... virkkoi Peetri naurahtaen.

»Tuleepa kylläkin!» huudahti rouva O Donovan Florence. »Te seisotte vain hievahtamatta papin pirskoittaessa päällenne pyhää vettä. Ettehän te suinkaan», lisäsi hän intoilevalla epäjohdonmukaisuudella, »aijo antaa niin mitättömän asian kuin rakkauden naiseen estää teitä tunnustamasta tosi-oppia.»

»Jospa vain uskoisin sen totuuksiin», huomautti Peetri yhä hymyillen.

»Kuka käskee teitä niitä epäilemään? Ja toiseksi on aivan yhdentekevää uskotteko vai ette. Muistan koulutyttönä aina epäilleeni Euklideen väittämien todenperäisyyttä, mutta esitin ne kuitenkin iloisen rohkeana, saadakseni hyvät arvosanat. Ja matematiikan ikuiset totuudet pysyivät järkkymättöminä minun epäilyksistä huolimatta.»

»Te puhutte varsin älykkäästi», naurahti Peetri. »Mutta pahin pulma on se, että vaikka olisinkin kymmenkertaisesti katolilainen, ei hän sittenkään huolisi minusta. Mitä se siinä tapauksessa hyödyttäisi?»

»Eihän mies koskaan voi tietää, huoliiko nainen hänestä vai eikö, ennenkuin hän on kosinut. Vaikka nainen vastaakin kieltävästi, niin ei sittenkään ole syytä epätoivoon. Oma mieheni kosi minua kolme kertaa ja kolme kertaa annoin hänelle rukkaset. Sitten alkoi hän sepitellä runoja — ja minä huomasin, että oli olemassa vain yksi keino, jolla saisin hänet luopumaan siitä. Niin me menimme naimisiin. Kosikaa ja kosimasta päästyänne kosikaa yhä uudelleen. Runojen sepittämistä voitte sitten käyttää viimeisenä hätäkeinona.

»Kas niin», sanoi nuori rouva nousten paikaltaan, »olen puhunut suuni puhtaaksi ja jätän teidät oman onnenne nojaan. Minun täytyy palata hotelliin ryhtyäkseni oikeudenkäyntiin. Tuolla ruohikossa leikkivien pienokaisteni, vaikka he näyttävätkin kovin viattomilta, on onnistunut rikkoa arkihuoneessani sähkövalaistus. He ovat kutsutut kuulusteltaviksi kello kolmelta. Pankaa nyt sanani piippuunne ja polttakaa ne — kas siinä äidin viime sanat. Jos en ole kyennyt kannustamaan teitä ratkaisevaan päätökseen, niin täytyyhän teidän kuitenkin myöntää, että olen rohkaissut teitä. Pankaa nyt sanani piippuunne ja ehkäpä te oikein innokkaasti puhaltamalla voitte saada rohkaisun kytevän hiiloksen leimahtamaan päättäväisyyden liekkiin.

Petri alkoi uudelleen käyskennellä edestakaisin järven rannalla. Oli kylläkin hyvä saada rohkaisua, mutta... »Puhunko — vai enkö? Puhunko — vai enkö? Puhunko — vai enkö?» Tämä kysymys pyöri lakkaamatta hänen päässään. Hän tuijotti avaruuteen ja yritti tehdä ratkaisevan päätöksen.

»Pelkäänpä, ettei minussa ole rahtuakaan päättäväisyyttä», sanoi hän liikuttavan vaatimattomasti.

Ja sitten polki hän jalkaa.

»Kas niin! Hiiteen tuollainen horjuvaisuus! Puhu! Puhu!» kehoitti hänen miehekkäämpi minänsä.

»Tuumasta toimeen!» Ja hän vetäsi syvään henkeään puristaen kätensä nyrkkiin.

Hän poistui Kasinosta ja lähti matkalle Ventiroseen päin. Hän ei malttanut odottaa omnibusta, joka lähti vasta kello neljältä. Hänen täytyi iskeä käsiksi tahdon ollessa tarmokkaana.

Hän kulki nopeasti ja vajaassa tunnissa oli hän joutunut puiston kullatulle ristikkoveräjälle. Hän pysähtyi hetkeksi ja antoi katseensa vaeltaa suoraa kastanjakujaa pitkin linnan läntiselle seinämälle, jota ilta-aurinko heikosti valaisi. Hän tarttui jo punotusta raudasta tehdyn kellonnuoran ripaan kutsuakseen veräjän vartijan saapuville. Seuraavassa hetkessä olisi hän soittanut ja veräjä auennut. Mutta samassa muuan noista pienistä paholaisista, jotka ilmassa asuskelevat, käytti tilaisuutta hyväkseen ja kiinnitti hänen huomionsa erääseen asianhaaraan, jota hän ei ennen ollut tullut ajatelleeksi.

»Odotappas tuokio», kuiskasi se hänen korvaansa. »Olit siellä eilen. Tietysti näyttää kovin kummalta, jos käyt siellä uudestaan tänään. Sinulla täytyy olla varalla jokin puolustus, selitys. Ajattele esimerkiksi, että hän sinun tullessasi tervehtii sinua aivan kuin immyt ballaadissa »hämmästyksen kummin katsein» — mitä sinä silloin teet, veli hyvä? Et kai sinä silloin voi esiintuoda oikeata syytä? Jos hän tervehtii sinua hämmästyksen kummin katsein, olet jo saanut vastauksesi, ennenkuin olet kysymyksesi tehnyt — ja tiedät, ettei sinulla ole mitään toivoa. Tulinen rakkaudentunnustus ei silloin ole paikallaan. Minkä — minkä verukkeen sinä sitten keksit käyntisi puolustukseksi? Mitenkä siitä pulmasta suoriudut?»

»Hm», sanoi Peetri. »Kannattaahan tuota hieman tuumiskella.»

»Kannattaa paljonkin», intti hornanhenki. »Sinulla täytyy olla jokin puolustus-veruke varalla. Todellinen syysi on kylläkin pätevä, mutta kun joutuu oikein pahaan pinteeseen, täytyy hätätilassa turvautua tekosyyhyn.»

»Hm», sanoi Peetri.

Mutta jos on olemassa hornanhenkiä, on myöskin hyviä henkiä ja paljon enemmän kuin uskommekaan. Peetrin siinä seistessä punniten mielessään kiusanhengen jotenkin jääväämätöntä vastaväitettä, sattui hänen silmänsä esineeseen, joka kimalteli ruohikossa tienvieressä.

»Kardinaalin nuuskarasia», huudahti hän nostaen sen maasta.

Kardinaali oli hukannut nuuskarasiansa. Kas siinä kylläkin tepsivä syy. Peetri soitti kelloa.

XXIV.

Ja aivan kuin immyt ballaadissa tervehti herttuatar Peetriä hämmästyksen kummin katsein.

Ainakin saattoi tästä katseesta, joka tuijotti kohotettujen silmäkulmien alta, ja jossa ei hymyn varjoakaan väikkynyt, lukea hänen ääneen lausumiensa tervehdyssanojen ohella mykän kysymyksen: »miksi on hän tullut?»

Sinä, arvoisa lukijani ja minä ja rouva O'Donovan Florence tuntien asianlaidan olisimme pikemminkin luulleet hänen katseensa ilmaisevan hermostunutta pelkoa. Ainakin oli se sellainen, että se ehkäisi Peetrin kiihkeän aikomuksen. Hänessä jokin kieli katkasi tai höltyi ja hän käsitti, ettei tulinen rakkaudentunnustus nyt ollut paikallaan.

Ja sitten sattui kohtaus, joka oli kovin koomillinen ja lapsekas — asianomaiset ovat varmaankin jälestäpäin sitä kohtausta muistellessaan monesti makeasti nauraneet, vaikka ainakin Peetrin kannalta katsoen siihen silloin koomillisuuden ohella sekoittui hyvä annos traagillisuutta.

Peetri tapasi herttuattaren leveällä hiekoitetulla ajotiellä aivan suuren eteisoven edustalla. Hänellä oli hattu päässään ja hansikkaat kädessään aivan kuin olisi hän lähdössä jonnekin. Peetristä hän näytti hieman kalpealta; hänen silmänsä olivat tavallista suuremmat ja totisemmat. Hänen katseessaan kuvastui kuin kuvastuikin kylmää hämmästystä tai hermostunutta pelkoa — miten asian ottaa — eikä hänen käytöksensä ollut enää ollenkaan ystävällistä. Hänen esiintymisensä ei suinkaan vaikuttanut rohkaisevasti. Hänessä ei ollut rahtuakaan tuota entistä avomielistä, veitikkamaista ja hyväntahtoista herttaisuutta. Hänessä oli jotakin jäykkää, suljettua ja pidätettyä.

»En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä sellaisena», ajatteli Peetri katsellessaan hänen kalpeita kasvojaan ja tummia totisia silmiään. »Hän on ihanampi kuin koskaan ennen. Eikä minulla ole toivon kipinääkään.»

»Hyvää päivää, herra Marchdale», virkkoi hän hymyilemättä ja näytti siltä kuin olisi odottanut Peetrin sanovan asiansa. Hän ei ojentanut kättään, mutta siinä suhteessa olisi hän voinut puolustautua sillä, että hänen oli mahdoton sitä tehdä, koska hänellä toisessa kädessä oli päivänvarjostin ja toisessa koruommeltu silkkinen laukku, jota naiset käyttävät taskun asemasta.

Ensi hetkessä tunsi Peetri pettymystä, mutta sitten jonkinlaista suuttumusta. Millä oikeudella hän vastaanotti hänet tuolla tavalla — aivan kuin olisi hän ollut tunkeileva muukalainen. Olisivathan jo tavallinen kohteliaisuus ja oikeus vaatineet, että hän olisi olettanut pätevien syitten aiheuttaneen Peetrin tulon.

Ja sitten Peetrin ollessa kiukkunsa vallassa tuo hullunkurinen kohtaus alkoi.

Pyrkiessään osaltaan esiintymään yhtä suljetun hillitysti kuin herttuatarkin, sanoi hän: »satuin tässä kulkemaan teidän ristikkoveräjänne ohi, löysin tämän tienviereltä ja rohkenin itse tulla tuomaan sen teille.»

Ja Peetri ojensi herttuattarelle kardinaalin nuuskarasian, jonka tämä saattoi ottaa vastaan, vaikkakin hänellä ennestään oli niin paljon kannettavaa.

»_Rohkenin_!» ajatteli Peetri hampaitaan kiristellen. »Todellakin sattuva sana! Hän olisi kai suonut minun jättävän sen vartijalle veräjätupaan. Ehkä hänen mielestään jo liiaksi hätäilin nostaessani sen maasta.

Ja Peetrin kiukku kasvoi kasvamistaan.

»Tepä olitte ystävällinen», sanoi herttuatar. »Setäni ei voinut ymmärtää, minne hän oli sen hukannut.»

»Mikä onni siis minulle, että sain palauttaa sen omistajalleen», sanoi Peetri.

Hetken vaitiolon jälkeen — herttuatar ei nimittäin sanonut sanaakaan, tarkasti vain nuuskarasiaa aivan kuin olisi se ollut hänelle ihkasen uusi — nosti Peetri hattuaan ja kumarsi aikoen poistua lehtikujaa myöten.

»Oi, setäni tahtoo tietysti kiittää teitä», huudahti herttuatar katsahtaen ylös hämmästyneenä. Peetrin käytös oli hänelle yllätys. »Ettekö suvaitse käydä sisään?» Minä — minä käyn kysymässä, onko setäni tavattavissa.»

Herttuatar liikahti aivan kuin olisi aikonut lähteä asuinrakennukseen. Hän oli jo käynyt hiukan ystävällisemmäksi.

Mutta mikäli herttuatar suli, sikäli jähmettyi ja jäykistyi Peetri vihassaan. »Käyn kysymässä, onko setäni tavattavissa.» Nuo sanat loukkasivat Peetrin korvaa. Ja mahdollisesti ei tuo lauselma ollutkaan niin varsin paikallaan. Mutta ehkäpä herttuatarraukan oli vallannut hermostunut pelko —?

»Älkää mitenkään häiritkö kardinaali Udeschiniä», sanoi Peetri erittäin arvokkaasti. »Ei todellakaan kannata, Sehän on aivan mitätön asia.»

Mikäli Peetri jäykkeni, sikäli herttuatar heltyi.

»Niin, mutta sedästäni ja meistä muista se ei ole mikään mitätön asia», sanoi herttuatar ja hänen huulillaan väikkyi jo hymyn varjo. Olemme etsiskelleet sitä joka sopukasta ja pelkäsimme sen joutuneen hukkaan ikiajoiksi. Se on varmaankin pudonnut setäni taskusta hänen ollessaan kävelyllä. Hän tahtoo tietysti itse kiittää teitä.»

»Kiitosta olen jo saanut riittämiin asti», sanoi Peetri. — Pahaksi onneksi me usein, pyrkiessämme esiintymään arvokkaasti, käyttäydymmekin jäykän kömpelösti.

Ja Peetri teki tämän naurettavan kohtauksen vieläkin naurettavammaksi — unohtumattoman naurettavaksi — nostaessaan uudelleen hattuaan ja poistuessaan.

»Miten suvaitsette», sanoi herttuatar äänenväreellä, joka ei enää osunut Peetrin korvaan. Jos hän olisi sen kuullut, olisi hän ehkä palannut takaisin ja paljon olisi ehkä tapahtunut. Minä puolestani uskon, että äänensävyssä oli myöskin mielipahaa eikä vain uhmaa. Herttuatar seisoi tuokion paikallaan ja hänen tummat, totiset silmänsä seurasivat Peetriä tämän kulkea tallustellessa lehtokujaa myöten. Viimein teki hän pienen mielipahan? uhman? kärsimättömyyden? liikkeen — ja hävisi asuinrakennukseen.

»Tässä on nuuskarasiasi», sanoi hän kardinaalille.

Vanhus siirsi syrjään rukouskirjansa hän oli istunut avonaisen ikkunan ääressä lukemassa päivän rukouksia — hymyili, otti nuuskarasiansa ja hiveli sitä hellästi sormellaan. Sitten ravisteli hän sitä, avasi sen ja otti hyppysellisen nuuskaa.

»Mistä sen löysit?» kysäsi hän.

»Tuo herra Marchdale löysi sen tienviereltä puiston veräjien ulkopuolelta. Sinä kai hukkasit sen aamulla ollessasi Emilian kanssa kävelemässä.

»Tuo herra Marchdale?» huudahti kardinaali. »Mikä omituinen sattuma.»

»Mikä sattuma?» kysyi Beatrice.

»Niin, eikö minun oikeastaan ole kiittäminen herra Marchdalea koko nuuskarasiasta?»

»Niinkö arvelet? Minäpä luulin, että sinä olit siitä kiitollisuuden velassa minulle.»

»Niinpä niinkin», sanoi kardinaali ja veitikan piirteet suupielessä syvenivät, »mutta muistathan, että sain sen palkinnoksi, kun lupasin yhtyä kanssasi salaliittoon käännyttääksemme hänet. Asiasta toiseen, miten käännytystyösi edistyy?»

Kardinaali katsahti veljentyttäreensä mielenkiintoisena.

»Se ei edisty ollenkaan. Minulla ei ole mitään toiveita», sanoi Beatrice äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän oli hieman hermostuneen ärtyisellä tuulella.

»Todellako —?» sanoi kardinaali.

»Ei pienimpiäkään», sanoi Beatrice.

»Minä kun luulin, että hänessä oli kääntymisen »oireita».

»Erehdyit. Niitä hänessä ei koskaan ole ollut. Hän on hyvin ikävä ja typerä ihminen. Hän ei ole käännyttämisen arvoinen», selitti Beatrice empimättä.

»Sepä surkeata!» sanoi kardinaali.

Hän tarttui jälleen kirjaansa. Mutta tuon tuostakin keskeytti hän lukemisensa ja katsahti ulos ikkunasta ja otsan kurtut osoittivat, että hän mietiskeli jotakin. Sitten pudisti hän merkitsevästi päätään ja nuuskasi.

* * * * *

Peetri kulkea tallusteli lehtikujaa myöten mieli mustana ja sydän sairaana.

Herttuattaren kopea käytös oli surmannut kaikki toiveet ja samalla myöskin kipeästi loukannut hänen miehistä ylpeyttään. Peetri tunsi itsensä nolatuksi ja nöyryytetyksi. Tosin oli herttuatar loppupuolella hiukan heltynyt. Mutta katse, jonka hän tervehtiessään oli Peetriin luonut, pisti — kasvojenilme, joka osoitti miten hän odotti, että Peetri sanoisi asiansa, kidutti — ja molemmat syöpyivät sydämeen.

Hän oli suuttunut herttuattareen, suuttunut olosuhteisiin ja elämään, suuttunut itseensä.

»Minä olen houkkio — kaksinkertainen, kolminkertainen houkkio», sanoi hän. Houkkio kun koskaan olen ajatellut häntä; kaksinkerroin mieletön kun olen ajatellut häntä niin usein; kolminkerroin, nelinkerroin, viisinkerroin hölmö, kun hetkeäkään olen mielessäni kuvitellut tästä jotakin koituvan. Olen tuhlannut aivan liiaksi aikaa. Voitto on paras, tappion tieto lähinnä paras. Tunnustan tappioni. Pistän pillit pussiin ja palaan kotiin Englantiin kiireimmän kautta.»

Synkkänä katseli hän tuttua laaksoaan ja vannoi pyhästi, ettei milloinkaan palaisi takaisin.

Olympoon jumalten nauru kajahti nyt varmaankin.

XXV.

Pistän pillit pussiin ja palaan kotiin Englantiin »kiireimmän kautta».

Kuitenkaan hän ei pistänyt »pillejä pussiin» — eikä ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkansa varalle.

»Toivon on vaikea kuolla», sanoo muuan tarkkanäköinen, ranskalainen sanomalehtimies.

Peetri uskoi toivon saaneen kuoliniskun sinä iltapäivänä. Mutta iltaan mennessä alkoi se jo elpyä. Se oli kovin heikonlainen ja kituva, mutta eloa siinä oli. Se ilmeni kenties vain siinä, että jokin hämärä tuntemus kielsi häntä palaamasta noin päätäpahkaa Englantiin, niinkuin hän vihan ensi vimmoissa ja epätoivon tuskassa oli aikonut. _Piano, piano_! Viisaampaa oli tietenkin toimia hitaasti, järkevämpää olla kiirehtimättä.

Mutta hän ei ollut onnellinen — kaukana siitä. Yö oli kauhea ja aamu tapasi hänet tuskallisen rauhattomana. Hän kulki melkoisia matkoja — ensin puutarhassa, mutta kun hän ei enää ijänikuisesti sietänyt nähdä noita samoja puita ja pensaita, meni hän kylään ja kulki rantatietä poppelipuitten siimeksessä seuraten kohisevaa Acoa, joka vähitellen kelmeni ja laajeni. En tosiaankaan tiedä, montako riemutonta ja palkatonta penikulmaa hän vaelsi.

Kun hän päivällisaikaan saapui kotiin väsyneenä ja pölyisenä, ojensi Marietta hänelle kauneimmalla tarjottimellaan käyntikortin ja eukon silmät loistivat kerskailevasta ylpeydestä.

Käyntikortti oli tavallista kokoa paljon suurempi ja näytti osapuilleen tämän muotoiselta:

Il Cardle Udeschini

Sacr: Congr: Archiv; et Inscript: Praef:

Palazzo Udeschini.

Ja yläreunaan oli lyijykynällä kirjoitettu pienellä, vanhanaikaisella käsialalla tavattoman sirosti ja selvästi:

»Kiittäen herra Marchdalea hänen ystävällisyydestään palauttaa nuuskarasiani.»

»Hänen ruhtinaallinen korkeutensa kardinaali Udeschini on käynyt täällä», sanoi Marietta juhlallisesti ja äänensävyssä oli hiukan moitetta siitä, ettei Peetri ollut pysytellyt kotona.

»Eiköhän tämä selvitä asiaa», sanoi Peetri heiluttaen korttia. »Tiedättehän te, että me englantilaiset olemme erittäin sukkelia tekemään johtopäätöksiä.»

»Hän tuli vaunuissa», sanoi Marietta.

»Tosiaanko?» virkkoi hänen isäntänsä.

»Niin — aivan varmasti», vakuutti eukko.

»Oliko — oliko hän yksin?» kysyi Peetri, jonka sydämessä pieni toivon kipinä alkoi syttyä.

»Ei, signorino. Ja sitten lisäsi eukko kerskailevan pöyhkeästi: »_Un amplissimo porporato non va mai solo._»

Peetrin olisi pitänyt syleillä eukkoa tuon _amplissimo porporaton_ takia. Mutta hän oli itsekkäästi kiintynyt omiin mietelmiinsä.