Part 10

»Mikä sinun on, ystävä kulta? Mikä sinua vaivaa?» kysyi hän huolestuneena.

Beatrice vaikeroi hiljaa.

»Se on mieletöntä — aivan mahdotonta», sanoi hän. »Ja kuitenkin, jos sinä ilmeiseksi ihmeeksi olisitkin oikeassa, niin olisi kauheata.» Hän vaikeroi taas ääneensä. »Jos jonkun ihmeellisen sattuman kautta olisit oikeassa, niin hän tietysti ei voi uskoa muuta kuin että minun tarkoitukseni oli rohkaista häntä.»

»_Rohkaistako häntä!_» Rouva O'Donovan Florencen oli kovin vaikeata hillitä riemuisaa hilpeyttään. »Ei ole epäilystäkään, etten olisi oikeassa», sanoi hän rauhallisesti. »Hänen sydämensä kuultaa nenälasien läpi, ken tahansa, joka hänen tielleen sattuu, voi lukea siitä.»

»Jos todellakin —» alkoi Beatrice epätoivoisena... »Ei, ei», keskeytti hän puheensa. »Sinä olet varmaankin väärässä. Se on mahdotonta, aivan mahdotonta. Maltahan, kun kerron sinulle koko jutun. Saat itse päättää.»

»Alota», sanoi rouva O'Donovan Florence ruveten asentoon, joka osoitti mitä hartainta tarkkaavaisuutta, ja pysyi siinä Beatricen kertoessa — katkonaisesti ja empien — tuon liikuttavan tarinan Peetrin romaanista ja naisesta, joka oli ollut Paulinen esikuvana.

»Sehän on aivan päivän selvää», huudahti irlantilainen rouva Beatricen vaijettua. Ja tällä kertaa hän ei hillinnyt riemuaan. »Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Mies ei olisi hiiskunut sanaakaan koko jutusta ainoallekaan muulle olennolle kuin sankarittarelle itselleen — eikä siis myöskään sinulle, jollet sinä ja hän olisi sama henkilö. Jos vielä lisäksi otat huomioon nuo katseet, joita hän sinuun luo, on asia epäämättömän selvä. Sinun olisi pitänyt arvata se jo hänen ensi sanoistaan. Ja kun hän sitten kertoi hänen korkeasta yhteiskunnallisesta asemastaan ja satumaisesta rikkaudestaan! Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Voi sinä viaton, pieni karitsa! Ja sinä olet Trixie Belfont! Minne on kuuluisa älysi häipynyt? Minne arvaamiskykysi kadonnut?»

»Mutta etkö sinä käsitä», vaikeroi Beatrice, »mihin inhoittavaan asemaan minä olen joutunut? Minä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän kertoisi tarinan ihailunsa esineelle. Minä sanoin — voi, mitä kaikkea minä sanoinkaan!» Beatricea puistatti aivan silminnähtävästi. »Minä sanoin, etteivät sääty ja rikkaus merkitse niin mitään.» Beatrice hymyili surunvoittoisesti. »Minä sanoin, että hän luultavasti vastaisi myöntävästi, sanoin, että hän tietysti... Oi rakas ystävä! Nyt hän tietysti uskoo — ei suinkaan voi olla uskomatta — että minä tahallani rohkaisin häntä — että puolitiessä tulin häntä vastaan.»

»Maltahan toki mielesi! Eiväthän asiat sentään noin surkealla kannalla liene», rauhoitti häntä ystävätär. »Sillä mikäli minä ymmärrän, ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sinä tiesit hänen puhuvan itsestään. Puhuihan hän aina ystävänsä kirjasta, etkä sinä tietysti ilmaissut hänelle tulleesi hänen salaisuutensa perille.»

»Beatrice rypisti otsaansa asettaessaan tämän asianhaaran paikoilleen aivoihinsa, joissa ajatukset sekaisin myllersivät. Sitten äärettömän helpoituksen tunne äkkiä kirkasti hänen kasvonsa.

»Jumalan kiitos!» huoahti hän. »Olin aivan unohtanut sen. Ei, hänellä ei ole aavistustakaan siitä. Mutta voi, miten kamalasti säikähdin!»

»Kyllä hän sen sinulle vielä kertoo», sanoi rouva O'Donovan Florence.

»Ei, hän ei milloinkaan tule sitä minulle kertomaan. Tiedän olla varoillani. En anna hänelle tilaisuutta siihen», vastasi Beatrice.

»Et tietenkään. Päälle päätteeksi menet naimisiin hänen kanssaan», vakuutti ystävätär.

»Kate! Kuinka sinä viitsit puhua tuollaisia mielettömyyksiä», huudahti Beatrice.

»Sinä menet naimisiin hänen kanssaan», toisti rouva O'Donovan Florence vakuuttavasti. »Sinä menet naimisiin hänen kanssaan — jos olet inhimillinen. Ja harvoinpa olen tavannut sinua inhimillisempää ihmistä. On kerrassaan mahdotonta pysyä kylmäkiskoisena saatuaan osakseen sellaista ihailua kuin tuo mies on sinulle tuhlannut. Ensi työksesi luet romaanin vielä kerran. Muuten pyytäisin lainata sen. Olen luonnollisesti sangen utelias vertaamaan sirotekoista sormusta itse puhtaaseen kultaan — vaikka tietenkin puhdas kulta yksin jäätyään heti tuntee vetovoimaa sirotekoiseen sormukseen. Ja sitten myrkky tekee tehtävänsä. Ja juttu päättyy naimisilla.»

»Ensiksikään en koskaan mene naimisiin kenenkään kanssa», vastasi Beatrice vakuuttavasti. »Se on järkähtämätön päätökseni. Toiseksi en lue uudelleen romaania, minkä vakuudeksi luovutan kirjan tänään sinulle. Ja lopuksi en ollenkaan varmasti usko sinun olleen oikeassa siihen nähden, että minä olisin... voit yhtä kernaasti sanoa raaka-aine tai sulamaton malmi kuin puhdas kulta. Sehän on vain otaksuma. En unissanikaan ollut voinut aavistaa mitään sellaista. Mutta asiain näin ollen tulen olemaan varoillani ja tiedän estää asiain kehitystä.»

»Ensiksikään ei mikään mailmassa voisi pakoittaa minua ottamaan mukaani tuota kirjaa», sanoi rouva O'Donovan Florence yhtä vakuuttavasti. Odota, kunnes jäät yksiksesi. Tuhannet kirjaa koskevat kysymykset heräävät mielessäsi ja silloin olisit kovin onneton, jollei se olisi käsillä. Toiseksi vaikuttaa myrkky kyllä vähitellen. Sanottakoon mitä tahansa, niin imartelu aina voittaa meidät. Ja kolmanneksi kertoo hän sen sinulle. Lopuksi teet sinä hänestä hyvän katolisen ja nait hänet. On luonnotonta, niin, kerrassaan väärin, että sinun laisesi nuori ja kaunis nainen jää leskeksi. Onhan tuleva miehesi sitäpaitsi lahjakas, hieno käytökseltään, eikä ulkomuotokaan ole hulluimpia. Saadaanpa nähdä, aijotko yhä edelleen pitää kiinni arvonimestäsi. Vai oletko päättänyt aivan yksinkertaisesti kutsuttaa itseäsi rouva Marchdaleksi? Ei — _jalosukuiseksi_ rouva Marchdaleksi — suo anteeksi! — »Herra ja jalosukuinen rouva Marchdale.» Olen jo näkevinäni nimenne _Morning Postissa_. Jäätkö sinä Italiaan? Vai muutatko takaisin Englantiin?»

»Voi, Kate kulta, sinä parantumaton, vallaton veitikka, kuinka hupsu saatatkaan olla, pikku Kate, ollessasi tuollaisella päällä», naurahti Beatrice.

»Jatka sinä vain Kateasi; hän ei todellakaan ole hullumman näköinen. Hänellä on kaunis, notkea vartalo, hänen hipiänsä on hieno ja otsansa avoin. Ja joskin hänen nenänsä kaarevuus viittaa siihen, että hänessä on hieman ylpeyden vikaa, joskin hänen pystyviiksensä leimaavat hänet epäilijäksi ja joskin hänen neliskulmainen leukansa on ilmeinen itsepäisyyden merkki — ei sinun tule epäröidä — saat ottaa myöskin viat avujen kera. Tukka on miehellä mukiin menevä ja varsin tuuhea, niin ettei sinun tarvitse kaljupäisyyttäkään pelätä. Hänen pukunsa on aistikas, hänen esiintymisensä arvokasta. Sanalla sanoen teistä tulee kaunis pari. Voisin vaikka panna omaisuuteni pantiksi, että tiedän mitä kirjaa Trixie Belfont lukee, kun perhe iltapuhteella istuu yhdessä lampun ääressä», naurahti rouva O'Donovan Florence.

Ystävättärensä poistuttua istui Beatrice hetkisen liikahtamatta pää käden varassa ja tuijotti Monte Sfioritoa kohti. Sitten nousi hän paikaltaan ja käveli tuokion kiivaasti edestakaisin terassilla. Pysähtyi äkkiä ja nojasi marmoriaitausta vastaan, polkasi toisella jalallaan keveästi marmorilattiaa ja antoi katseensa jälleen harhailla vuorelle päin.

Hänen olisi todellakin kannattanut katsella maisemaa ja sen värivivahduksia: sineä, vehreätä ja kultaa. Katsella metsiä, vesiä, rusoittavia lumihuippuja ja laajakantoista avaruutta. Taivaalla liiteli tuhansia pieniä, pehmeitä pilvenhattaroita omituisten helmiäissiipisten lintujen lailla. Varjot pitenivät pitenemistään. Päivänsäteet kimmahtivat tunturijärven tasaiselta pinnalta aivan kuin kirkkaasta metallista ja lankesivat kalastajaveneitten kirjaviin purjeisiin pannen nämä hehkumaan kuin olisivat ne olleet tulipunaista silkkiä. Tahtoisinpa mielelläni tietää, minkä verran Beatrice kaikesta tästä huomasi.

Hän taittoi oleanderioksan aitauksella olevasta korkeasta uurnasta, painoi vaaleanpunaiset kukat kasvojaan vasten ja sulkien silmänsä hengitti niiden tuoksua, antoi sitten oksan huomaamatta solua terassin alapuolella olevalle käytävälle.

»Se on mahdotonta», virkkoi hän ääneensä.

Vihdoin meni hän takaisin asuinrakennukseen ja nousi punaisen valkeaksi koristettuun yksityishuoneeseensa. Siellä otti hän kirjan pöydältä, vaipui mukavaan nojatuoliin ja alkoi selailla lehtiä.

Mutta kuullessaan läheneviä askeleita ulkoa käytävän kivipermannolta, sulki hän nopeasti kirjan, viskasi sen takaisin pöydälle ja otti toisen. Emilia Manfredin astuessa huoneeseen löysi hän Beatricen lukemasta Anatole Francen »L'étui de nacre'a».

»Emilia kulta, ole hyvä ja käännä minulle »Le jongleur de Notre Dame» italiankielelle», virkkoi hän.

XXII.

Voimme otaksua, että Peetri sinä iltana saapui Villa Florianoon sangen kiihtyneessä mielentilassa.

»Hänen olisi pitänyt kertoa se hänelle —»

»Hänellä oli oikeus saada se tietää —»

»Mitäpä hänen arvonsa merkitsi —»

»Hieno mies voi tarjota kätensä kelle naiselle tahansa —»

»Hän olisi kenties halveksinut kaikkia noita niinkutsuttuja sovinnaisia esteitä —»

»Tuollainen imartelu vaikuttaa aivan varmasti jokaiseen naiseen —»

»Tapaus oli aivan erikoista laatua — tavallisia sääntöjä ei siihen voinut sovelluttaa —»

»Jokainen mies saa ansaitsemansa vaimon — ja totisesti oli hän tehnyt paljon ansaitaksensa hänet —»

»Miehen olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti kertoa kirjansa tarina ja minkä osan nainen siinä oli näytellyt — hänen ei olisi tarvinnut mainita rakkautta — nainen olisi ymmärtänyt —»

Herttuattaren ääni soi lakkaamatta Peetrin korvissa heleänä, viileänä ja sointuvana, herttuattaren lausumat sanat ja hänen esiintuomansa syyt palasivat yhä uudelleen ja pyörivät taukoamatta hänen mielessään.

»Olisiko minun pitänyt kertoa kaikki hänelle — siellä ja silloin? Menenkö huomenna sinne ja kerron hänelle?»

Hän koetti ajatella, mutta ei kyennyt. Kaikki hänen sielunsa kyvyt myllersivät sekaisin eikä hän voinut niitä hallita. Hän saattoi ainoastaan avuttomana odotella ajatusten huimaa vauhtia pyöriessä hänen aivoissaan. Herttuattaren sanat tulvahtivat hänen mieleensä aivan sekaisin, ilman minkäänlaista yhteyttä — hajanaisina, katkonaisina lauselmina mielettömässä epäjärjestyksessä. Jos hän yritti käydä jonkun katkelman kimppuun, pidättää ja selvittää esimerkiksi jonkun sanan, katseen tai äänensävyn, niin koko kokemus paikalla kadotti ääriviivansa, hänen muistonsa sekaantui ja hän seisoi siinä avuttomana henkisesti läähättäen.

Hän käyskenteli edestakaisin puutarhassa, hän meni asuinrakennukseen, palasi jälleen puutarhaan ja alkoi uudelleen käyskennellä, meni sisään ja pukeutui päivälliseksi, istahti puutarhapenkille ja poltteli lukemattomia sigaretteja.

»Olisikohan minun pitänyt sanoa se hänelle? Pitäisiköhän minun huomenna sanoa se hänelle?»

Aika ajoin ajatusten mellakka asettui, jättäen sijaa lyhyelle rauhan ja selvyyden väliajalle. Silloin vastaus kuului aivan selvästi:

»Tietysti kerrot sen hänelle. Kerro hänelle — ja kaikki kääntyy hyväksi. Hän on ajatuksissaan asettunut tuon otaksutun naisen sijalle ja sanoo: »miehen pitäisi kertoa se hänelle.» Hän sanoo sen kiihkeästi, oikein tosissaan ja vakaumuksenaan. Toisin sanoen, hän tarkoittaa, että jos hän olisi tuo nainen, haluaisi hän, että mies sanoisi sen hänelle. Hän halveksisi sovinnaisia esteitä — tulisi liikutetuksi, heltyisi siitä.» »Tuollainen imartelu vaikuttaa varmasti jokaiseen naiseen.» Mene huomenna hänen luokseen ja kerro se hänelle — ja kaikki kääntyy parhaaksi.»

Tällaisena hetkenä katsahti Peetri linnaan päin ja kuvitteli mielessään huomispäivän tehtävän jo suoritetuksi, hänen sydämensä sykähteli silloin rajusti. Mielikuvitus liiteli rakkauden siivillä. Hän näki herttuattaren edessään ihanteellisen naisellisena, hellänä, raikkaana ja eloisana. Peetrin puhuessa kirkastuivat ja säteilivät hänen silmänsä; veri vuoroin syöksähti poskille, vuoroin pakeni niiltä; huulet aukenivat ja sitten kuiskasi hän jotakin. Ja hänen sydämensä sykki rajusti ja hän kutsui häntä nimeltä: »Beatrice! Beatrice!» Nimi tulkitsi kaiken tulkitsemattoman — tulkitsi sielun jumaloivan intohimon, näännyttävän nälän ja valtavan voitonriemun. Hän läheni Peetriä — hän ojensi kätensä. Peetri sulki hänet syliinsä — painoi hänet poveaan vasten. Hänen sydämensä sykki katketakseen. Hän ei voinut käsittää, miten hän voisi sietää, miten elää nämä inhoittavat tunnit, joiden täytyi vieriä, ennenkuin huomispäivä muuttuisi täksi päiväksi.

Mutta »sykähdeltyään rajusti alkaa sydän särkeä».

Äkkiä alkoivat ajatukset uudelleen riehua ja kun kotvan ajan kuluttua rauha taasen vallitsi, kuului aivan vastakkainen vastaus, joka tuntui yhtä luonnolliselta kuin äskeinenkin.

»Vai kertoisitko hänelle? Kunnon veikkoseni, oletko sinä hullu? Hän hämmästyisi rohkeuttasi — jäisi kauhusta sanattomaksi. Minä näen jo hengessä, miten vaikeata hänen on ottaa uskoakseen sanasi todeksi — miten musertavaa hänen ylenkatseensa on. Hänen päähänsä ei olisi voinut juolahtaakaan mitään niin mieletöntä kuin että sinä olisit rakastunut häneen, että sinä uskaltaisit nostaa katseesi häneen — sinä, joka et ole mitään — häneen, joka on sinua niin äärettömän paljon korkeammalla. Niin — sinä et ole mitään, olet aivan arvoton. Hänen mielestään sinä olet vaaraton, arvoton olento, jonka seuraa hän, ollen luonteeltaan erittäin ystävällinen, sietää — paremman puutteessa. Juuri siksi, että hän pitää sinua niin tuiki mitättömänä ja niin selvästi tajuaa mikä kuilu sinut erottaa hänestä, saattaa hän alentua seurustelemaan niin ystävällisen tutunomaisesti kanssasi. Jos sinä säätysi puolesta olisit likimainkaan hänen asteellaan, olisi hän kyllä varovaisempi. Muista, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, että sinä olet Feliks Wildmay. Feliks Wildmay on hänelle vain pelkkä nimi, hänen elämäntarinansa vain hauska, viehättävä romaani, joka ei pienimmälläkään tavalla koske häntä ja hänen mielenkiintonsa siihen aivan ulkokohtaista, personatonta laatua. Kerro hänelle kaikki, jos se sinua huvittaa. Sano: »minä olen Wildmay — te olette Pauline.» Saat silloin nähdä, miten hän hämmästyy, loukkaantuu ja suuttuu.»

Ja hän katseli jälleen mieli aivan lamassa Ventiroseen päin arvellen epätoivoissaan parhaaksi panna tavaransa kokoon ja matkustaa kotiin Englantiin.

Toisin ajoin kuului vielä kolmaskin vastaus ja se oli hänen mielestään järkevin. Siinä oli osittain äärimmäistä optimismia, osittain äärimmäistä pessimismiä — siinä oli molemminpuolista myönnytystä — jollei varsin sovintoakaan.

»Kas niin, olkaamme levollisia ja järkiperäisiä! Meidän tekojemme seuraukset tässä elämässä ovat useinkin huonommat kuin olemme toivoneet, mutta myöskin useimmiten paremmat kuin mitä olemme luulleet. Katsokaamme asiaa tämän johtavan periaatteen valossa. Totta kyllä ei hän aavista, että sinä olet Wildmay. Totta kyllä hän hämmästyisi, ehkä säikähtyisi ja hämmentyisi, jos sinä äkkiarvaamatta sanoisit: »minä olen Wildmay, te olette Pauline.» Mutta miksikä hän loukkaantuisi tai suuttuisi? Mikä on oikeastaan se kuilu, joka erottaa teidät toisistanne? Mitkä nuo sovinnaiset esteet, joita sinä pidät ylipääsemättöminä? Hän on herttuatar, hän on lordin tytär ja hän on rikas. Kaikki tuo on kylläkin surkuteltavaa. Mutta et sinäkään ole mikään poroporvari etkä köyhäkaula. Sinä olet kelpo sukua, kyvykäs, ja tulosi ovat joltisetkin. Lopputulos on tämä: hän on ylhäinen nainen, sinä vaatimaton herrasmies. Tavallisissa olosuhteissa ei vaatimaton herrasmies voisi pyytää ylhäistä naista vaimokseen. Mutta tässä tapauksessa eivät olosuhteet ole tavallisia. Sallimus on sekaantunut asiaan. Miten vaatimaton herrasmies lienetkin, olette sinä ja tuo ylhäinen nainen joutuneet harvinaisiin hienon omituisiin suhteisiin. Hän sanoo itse: »tähän tapaukseen ei voi sovittaa tavallisia sääntöjä — hänen pitäisi kertoa se hänelle.» Hyvä, kerro sitten hänelle. Hän hämmästyy, mutta käsittää kyllä, ettei hänellä ole mitään syytä loukkaantua. Ja vaikka onkin ilmeistä, että sinä saat rukkaset, täytyy hänen tietysti kohdella sinua kunnioitettavana kosijana. Ja tapahtui sitten mitä tahansa, on kuitenkin parempi puhua suunsa puhtaaksi ja saada varmuutta kuin kierrellä kissan lailla kuuman puuron ympärillä. Kerro hänelle — koeta onneasi — älä toivo mitään, älä pelkää mitään — ja taivu hänen päätökseensä.»

Myöskin tämä järkevä vastaus sai osalleen vastaväitteitä.

»Voiton toiveet ovat kuin sata, jopa tuhatkin yhtä vastaan. Jos sinä kerrot hänelle kaikki eikä hän huoli sinusta, ei hän enää välitä seurastasi. Ja sinähän et tahtonut tulla karkoitetuksi. Sinä siis panisit alttiiksi suuren erikoisoikeutesi tavata häntä, seurustella hänen kanssaan, mahdollisuuden takia, joka on kuin tuhat yhtä vastaan. Sinä ylenkatsot sovinnaisia esteitä — mutta pätevimmän niistä sinä tykkänään unohdat. Hän on katolilainen ja hurskas katolilainen. Menisikö hän naimisiin protestantin kanssa? Yhtä hyvin voisi hän ajatella naimista minkä koirankuonolaisen kanssa tahansa.»

Tätä ankaraa jännitystä seurasi vihdoin herpaiseva raukeus. Kysymykset ja vastaukset vaikenivat eikä hän tehnyt enää muuta kuin tähysteli Ventiroseen päin sekä toivoi olevansa siellä. Välimatka oli aivan mitätön — viidessä minuutissa hän sen suorittaisi. Se laki oli todellakin mielivaltainen, joka tuomitsi hänet istumaan yksikseen sallien hänen vain katsella ja toivoa.

Siinä mielentilassa tapasi hänet Marietta tullessaan ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.

Peetri puisti mielestään haaveet. Tuon vanhan ruskeaihoisen eukon näkeminen, jonka kasvot säteilivät herttaista ystävällisyyttä, palautti hänet jälleen arkielämään, tosioloihin, ja hän tunsi helpoitusta joskaan ei lohdutusta.

»Päivällisellekö kutsutte minua?» kysäsi hän. »Syövätkö _perit_ päivällistä Edenin portilla?»

»Liemi on jo pöydällä», sanoi Marietta.

Peetri nousi paikaltaan, heitti vielä silmäyksen linnaan päin ja laulun säveltä hyräillen meni sisään. Ja samassa sai virkistävä vallattomuuden henki vallan hänessä.

»Kuulkaahan, Marietta, mille kannalle te asetutte seka-avioliittokysymykseen nähden», kysyi hän.

Marietta rypisti otsaansa.

»Seka-avioliitto? Mitä se on, signorino?»

»Se on protestanttien ja katolilaisten solmima avioliitto», selitti Peetri.

»Protestanttienko?» Marietan otsa oli yhä rypyssä.

»Mitä otuksia ne ovat?»

»Ne ovat otuksia — tai oikeammin ihmisiä —, jotka eivät kuulu katoliseen kirkkoon, vaan pitävät katolilaista oppia vaarallisena ja turmiollisena harhaoppina.»

Ovatko ne juutalaisia, vai?» kysäsi Marietta.

»Eivät» — eivät aivan. Heitä kutsutaan yleisesti kristityiksi. Mutta nähkääs, he panevat »protestin». »_Mi pare che la donna protesta tropp o_», laulaa runoilija. He ovat kristityltä, mutta panevat vastalauseensa paavia ja pretendenttiä vastaan.»

»Varmaankin te, signorino, tarkoitatte vapaamuurareita», sanoi Marietta.

»En tarkoita, sanoi Peetri. »Tarkoitan protestantteja.»

»Anteeksi, signorino, jolleivät he ole katolilaisia täytyy heidän olla vapaamuurareita tai juutalaisia», väitti Marietta. »He eivät voi olla kristityltä. Kristitty ja katolilainen merkitsevät aivan samaa. Kaikki kristityt ovat katolilaisia.»

»Sinäkin!» huudahti Peetri. »Vai merkitsevät nuo nimitykset teidän mielestänne aivan samaa. Saman mielipiteen olen ennenkin kuullut. Olenko minä vapaamuurarin näköinen?»

Eukko kiinnitti tutkivasti vanhat, terävät silmänsä hetkeksi Peetriin. Puisti sitten päätään ja vastasi vitkastellen:

»Ette, signorino. Minun mielestäni ette suinkaan ole vapaamuurarin näköinen.»

»No, olenko sitten juutalaisen näköinen?»

»Kaikkea vielä! Juutalaisen näköinen! Signorino!» Nauraen kohautti eukko olkapäitään.

»Ja kuitenkin olen minä niinkutsuttu protestantti», sanoi Peetri.

»Ette suinkaan», väitti Marietta.

»Olenpa vainenkin», sanoi Peetri. Kysykääpä ristikummeiltani.

»Olen oikein puhdasverinen, maltillinen valtiokirkollinen protestantti, tory ja brittiläinen ja tunnussanani on: »pois kaikki paavilliset petokset!» Ette kai sattumalta itse ole ollut naimisissa protestantin kanssa?» kysyi hän sitten.

»En, signorino. En ole koskaan ollut kenenkään kanssa naimisissa. Eipä suinkaan siksi, ettei minulla olisi ollut tilaisuutta päästä naimisiin. Nuorena ollessani kosiskeli minua kaksikymmentä, jopa kolmekymmentä nuorukaista. Mutta — _mica!_ — en katsonutkaan heihin. Kun miehet ovat nuoria, ovat he liian huikentelevaisia aviomiehiksi, ja vanhoina ovat leinin lyömiä.»

»Sangen järkevää puhetta», sanoi Peetri. Mutta toisinaan sattuu, että miehet eivät ole nuoria, eivätkä myöskään vanhoja. On esim. kolmenkymmenenviiden vuotiaita — ja olen kuullut, että on myöskin neljänkymmenen vuotiaita miehiä. Mitä heistä?»

»On sananlasku, signorino, joka sanoo: _Sposi di quarant' anni son mai sempre tiranni_», selitti Marietta.

»Mitä siihen tulee, on olemassa toinen sananlasku, joka sanoo, että »rakkaus nauraa lukkosepille», sanoi Peetri.

»En ymmärrä», sanoi Marietta.

»Te kyllä ymmärtäisitte, jos kääntäisin sen italiankielelle. Minä vain esitin sen osoittaakseni, miten joutavia sananlaskut ovat. Mitenkä rakkaus voisi nauraa »lukkosepille», kun se ei edes kykene nauramaan niin arvottomille asioille kuin paavillisille ennakkoluuloille!

Oi, jospa olisin herttua ja pohatta! Tiedättekö jonkun, joka voisi tehdä minusta herttuan ja antaa minulle miljoonan?»

»En, signorino», vastasi eukko pudistaen päätään.

»Suloinen Cytherea, meren vaahdosta kohonnut Venus, kuolematon Afrodite ei sitä voi niin jumalainen kuin hän onkin. Asia on se, että minä tunnen itseni läpeensä väsähtyneeksi. Tuokaa minulle pullollinen asti-spumantea — tuota kuivaa valkoleimaista lajia. Kuvittelen sitten mielessäni sitä samppanjaksi. — Kertoako vaiko ei — siinä kysymys.

»A face to lose youth for, to cccupy age With the dream of, meet death with.»

Ja kuitenkaan — uskokaa pois — ei tuo mies, joka nämä sanat kynäili, koskaan ollut nähnyt häntä. Hän kynäili myöskin toisen säkeen, joka sopii mainiosti tähän tilaisuuteen, vaikkei hän ole nähnyt minuakaan:

»Is there no method to tell her in Spanish?»

Voi miten minusta »kynäillä» sana on arkipäiväinen »runoilla» sanan rinnalla! Mutta ehkä aivan yhtä nurinkurista on kuvitella astia samppanjaksi. Ei saa olla turhan tarkka. Minun täytyy todellakin keksiä jokin keino, että voisin kertoa sen hänelle espanjankielellä.»

Marietta meni noutamaan viiniä.

XXIII.

Pukeutuessaan seuraavana aamuna, alkoi Peetri pilkata kulunutta yötä.

»Voi sinua paljastettua petturia, sinua verekseltä kiinni saatua veitikkaa!» huudahti hän. »Sinä elät neuvonantajanimesi kustannuksella — vain siitä syystä me sinua siedämme. _La nuit porte conseil!_ — yö tuo neuvon —: mutta mitä neuvoja sinä olet tuonut minulle? Ja minä kun juuri tällä hetkellä kipeästi kaipaan neuvoja. Menenkö hänen luokseen iltapäivällä ja uskon hänelle salaisuuteni — vai enkö? Sinä olet jättänyt minut samaan tilaan, jossa minut tapasit — samalle epäröivälle, vapaalle ja puolueettomalle kannalle. Sinäpä olet luotettava neuvonantaja, sinä!»

Hän seisoi pukupöytänsä ääressä ja suki tukkaansa. Kuvastimesta murjottivat hänelle hänen omat synkät kasvonsa. Äkkiä muuan ajatus iski häneen.

»Joka tapauksessa lähdemme nyt aamulla Spiaggiaan ja leikkautamme tukkamme», päätteli hän.

Hän käveli sitten kylään joutuen juuri ajoissa omnibukseen, joka kello kymmeneltä lähti Spiaggiaan. Kun tukka oli leikattu, lähti Peetri Hotel de Russiehin ja söi aamiaista puutarhassa. Aterioituaan meni hän tietysti Kasinon alueelle ja käyskenteli edestakaisin iloisen ihmisvirran mukana, joka liikkui rantapenkereellä. Naisten valkoiset puvut, värikkäät hatut ja päivänvarjostimet näyttivät liikkuvilta, suunnattoman suurilta kukkasilta. Soittokunta säesti reippaasti ihmisäänten pirteätä sorinaa — italian-, englannin- ja saksankieltä puheltiin sekaisin. Puhtaan ilman tärvelsivät vieraat tuoksut — naisten hajuvedet ja miesten tupakansavut. Tunturijärven tummansininen vesi värähteli vienon tuulen sitä kosketellessa ja säihkyi auringonpaisteessa, ja Monte Sfioriton lumihuiput näyttivät olevan aivan lähellä — luulipa melkein voivansa ojentaa keppinsä ja kirjoittaa lumeen nimensä... Täällä toi sattuman oikku Peetrin tielle rouva O'Donovan Florencen.

»Kas vain, hyvää päivää», sanoi hän ojentaen kätensä Peetrille.