Part 9

Miehen mentyä toimittamaan asiaansa katselin ympärilleni. Mitä täällä vielä puuttuikaan? Aurinko paistoi herttaisesti kiilloitetulle lattialle; yöllisen sateen raikastuttama ilma virtasi vapaasti avoimesta ovesta. Muutamat syyskylmiltä säästyneet mehiläiset surisivat ulkopuolella. Takkavalkea räiskyi kodikkaasti; vanha koira, sokea ja raihnainen, makasi paistattelemassa turkkiaan tulen edessä. Minä en nähnyt muuta korjattavaa; seisoskelin katsellen, kuinka mies siirsi esille pöydän ja levitti sille liinan.

»Kuinka monelle, hyvä herra?» kysyi hän pelokkaasti.

»Viidelle», vastasin enkä voinut olla hymyilemättä itsekseni.

Sillä mitä olisikaan sanottu Zatonin majatalossa, jos olisi nähty Berault muuttuneena perheenemännäksi? Eräällä hyllyllä oli valkoinen kukkaismaljakko, vanhanaikainen esine Henrik II:n päiviltä. Otin sen alas, panin siihen muutamia syyskukkia, laskin maljakon pöydälle ja vetäysin vähän taaksepäin, silmätäkseni miltä se näytti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, kun olin kuulevinani heidän tulevan, sieppasin kukat pois oudosti säikähtäen; minua oli äkkiä hävettänyt. Se osoittausi kuitenkin vääräksi hälytykseksi, ja minä panin maljakon takaisin. Niin narrimaisesti en ollut käyttäytynyt moneen vuoteen — useampaan kuin teki mieleni laskea.

Mutta kun madame ja mademoiselle tulivat alas, ei heiltä liiennyt huomiota kukkasille eikä huoneelle. He sanoivat, että kapteeni oli lähtenyt alas kylään ja metsään vaanimaan pakolaista, ja kun olin valmistautunut katselemaan huvinäytelmää, koituikin siitä nyt murhenäytelmä. Madamen kasvot olivat niin punaiset itkusta, että kaikki hänen kauneutensa oli poissa. Hän hätkähti pienimmästäkin äänestä eikä saanut sanaakaan suustansa vastaukseksi tervehdykseeni. Hän vaipui tuolille, istui sitten hievahtamatta ja itki hiljaa.

Mademoiselle oli tuskin iloisemmalla tuulella. Hän ei itkenyt, mutta hänen sävynsä oli kova ja ylpeä. Hän puheli hajamielisesti ja vastaili ärtyisesti. Hänen silmänsä säkenöivät, ja näytti siltä kuin hän olisi alinomaa kuulostellut jotakin pelkäämäänsä ääntä.

»Ei mitään uutta, herra de Berault?» sanoi hän, asettuen paikalleen. Ja hän loi minuun nopean silmäyksen.

»Ei, mademoiselle.»

»Etsivätkö ne kylästä?»

»Luulen niin.»

»Missä Clon on?» Tämän hän sanoi matalammalla äänellä ja levottoman näköisenä.

Pudistin päätäni.

»Melkeinpä uskon, että hänet on suljettu jonnekin. Ja Louis samaten», sanoin sitten. »Mutta en ole nähnyt kumpaistakaan.»

»Ja missä ovat... minä luulin, että ne miehet olivat täällä», mutisi hän. Ja hän loi syrjäsilmäyksen molempiin tyhjiin sijoihin. Palvelija oli kantanut ruuan sisälle.

»He tulevat pian», sanoin kylmäkiskoisesti. »Mutta käyttäkäämme nyt aikaa. Rahtunen viiniä ja ruokaa tekee madamelle hyvää.»

Hän hymyili surullisesti.

»Minusta tuntuu, että olemme vaihtaneet paikkoja», sanoi hän, »ja että teistä on tullut isäntä ja meistä vieraita.»

»Antakaamme olla niin», sanoin hilpeästi. »Olkaa hyvä ja ottakaa hiukan tätä ragouta. Kas niin, mademoiselle, paastoaminen ei ole kenellekään hyväksi. Kunnon ateria on pelastanut monen ihmisen hengen.»

Se oli kenties kömpelösti sanottu, sillä hän vavahti ja katsoi minuun synkästi hymyillen. Mutta hän suostutti kälynsä syömään ja otti hiukan omallekin lautaselleen ja kohotti haarukan huulilleen. Mutta hän laski sen heti pois.

»Minä en voi», mutisi hän. »Minä en voi niellä mitään. Hyvä Jumala, tällä hetkellä he kenties vangitsevat hänet.»

Luulin hänen ratkeavan itkuun, ja minua kadutti, että olin taivuttanut hänet tulemaan alas. Mutta vielä ei hänen hillitsemiskykynsä ollut lopussa. Ponnistelulla, jonka näkeminen kävi tuskakseni, hän sai tyyneytensä takaisin. Hän otti haarukan ja söi pari palaa. Senjälkeen hän loi minuun katseen, joka hehkui innosta.

»Minä tahdon puhutella Clonia», kuiskasi hän tuskallisesti. Palvelija, joka tarjosi meille, oli mennyt huoneesta.

»Tietääkö hän?» kysyin.

Hän nyökkäsi, ja hänen kauniit kasvonsa olivat omituisesti muuttuneet. Voi nähdä, että hän puri hampaitaan yhteen; kaksi punaista pilkkua hehkui hänen poskillaan, ja hän hengitti rajusti. Häntä katsellessani tunsin äkillisen pistoksen sydämessäni ja vavahdin niinkuin mies, joka herätessään näkee seisovansa kuilun partaalla. Kuinka suuresti nuo naiset rakastivatkaan sitä miestä!

Vähään aikaan en kyennyt lausumaan mitään. Sittenkun sain puhelahjani, särähteli ääneni kuivana ja sammaltavana.

»Hän on luotettava ja uskollinen», sanoin. »Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa.»

»Ei, mutta...» Mademoisellen kasvot saivat päättäväisen ilmeen. »He tulevat» kuiskasi hän. »Hiljaa!» Hän nousi ja seisoi pää pystyssä nojaten pöytää vasten. »Ovatko he... ovatko he löytäneet hänet?» mutisi hän. Nainen hänen vieressään itki yhä, tietämättä mitä tapahtui.

Minä kuulin kapteenin raskaat askeleet käytävässä ja hänen äänekkään kiroilunsa ja kosketin mademoisellen kättä.

»Ei, he eivät ole löytäneet», kuiskasin. »Kaikki on hyvin, mademoiselle. Kaikin mokomin rauhoittukaa. Istuutukaa ja ottakaa heidät vastaan kuin ei olisi mitään hätää. Ja kälynne! Madame, madame!» huusin melkein ankarasti. »Hillitkää huolestuksenne! Muistakaa, että teillä on osa näyteltävänä.»

Kehoitukseni vaikutti. Madame tukehdutti nyyhkytyksensä. Mademoiselle hengähti syvään ja istuutui, ja vaikka hän vielä oli kalpea ja vapisi, oli kuitenkin pahin puuska tauonnut.

Jopa oli aikakin. Ovi lensi auki, ja kapteeni ryntäsi sisälle yhä sadatellen.

»_Sacré nom du dialle_!» kiljui hän, kasvot tulipunaisina raivosta. »Kuka hullu se näin on liikutellut tavaroita täällä. Saappaani... minun...»

Hän jäi seisomaan suu auki. Hän vaikeni keskellä lausetta, mykistyneenä huoneen uudesta asusta, nähdessään pikku seurueen pöydän ympärillä ja kaikki toimittamani muutokset.

»_Saint Siège_!» jupisi hän. »Mitä tämä merkitsee?» Luutnantin harmaapartaiset kasvot, jotka kurkistivat hänen olkansa yli, täydensivät kiivaelman.

»Tulette hiukan myöhään, herra kapteeni», sanoin hilpeästi. »Madamen kello on yksitoista. Mutta tulkaa nyt, teille on myös katettu.»

Hän avasi suunsa kirotakseen, mutta hillitsi aikeensa. »Kuka — kuka on pannut saappaani käytävään?» kysyi hän vihasta käheällä äänellä. Hän ei kumartanut naisille, ei ollut huomaavinaankaan heidän läsnäoloaan.

»Joku miehistä arvatenkin», sanoin välinpitämättömästi. »Onko jokin vialla?»

Hän tuijotti minuun. Sitten hän huomasi levättinsä, joka oli ripustettu ulkopuolelle. Hän astui ulos ovesta, näki pistoolihuotransa nurmella ja muita tavaroita siroteltuina ruohikkoon. Hän tuli takaisin.

»Kuka on tehnyt tätä koirankuria?» sähisi hän sisukkaan näköisenä. »Kenen kolttosia nämä ovat? Vastatkaa, herraseni, muutoin...»

»No, no... ajatelkaa naisia!» varoitin häntä. »Unohdatte malttinne, kapteeni.»

»Unohdanko?» ärjäisi hän, ja tällä kertaa hän ei niellyt kirousta. »Älkää puhuko naisista! Madame? Pyh! Luuletteko, senkin narri, että me asetumme kapinallisten taloon kumartelemaan ja hymyilemään ja ottamaan tanssitunteja?»

»Nykyisessä tapauksessa olisi kohteliaisuuden opetus enemmän paikallaan», sanoin ankarasti. Ja samassa nousin seisaalle.

»Onko se tapahtunut teidän käskystänne?» pauhasi hän tummanpunaisena raivosta. »Vastatkaa!»

»On», myönsin empimättä.

»Siinä saatte!» huusi hän ja huitaisi minua hatullaan kiukkuisesti vasten kasvoja. »Ja tulkaa nyt ulos taistelemaan.»

»Mielelläni, herraseni», vastasin kumartaen, »silmänräpäyksessä. Sallikaa minun noutaa miekkani. Se lienee käytävässä.»

Menin ulos hakemaan sitä.

Takaisin tullessani huomasin molempien miesten odottavan minua puutarhassa; naiset olivat nousseet pöydästä ja seisoivat kalpeina sen luona.

»On parasta, että menette yläkertaan kälynne kanssa, mademoiselle», sanoin osaaottavasti ja pysähdyin hetkeksi heidän luokseen. »Älkää pelätkö. Kaikki käy hyvin.»

»Mutta mitä se merkitsee?» vastasi mademoiselle ja näytti ihan tyrmistyneeltä. »Se tapahtui niin äkkiä. Minä olen... minä en ymmärtänyt. Riitaannuitte niin nopeasti.»

»Se on hyvin yksinkertainen juttu», vastasin hymyillen. »Kapteeni loukkasi teitä eilen. Hän saa maksaa sen tänään. Siinä kaikki. Ei, ei ihan kaikki», jatkoin matalalla ja muuttuneella äänellä. »Siitä on hyvää apua teille, mademoiselle, jos hän joutuu pois tieltä. Ymmärrättekö? Siinä tapauksessa ei tänään tule etsimisestä mitään.»

Häneltä pääsi huudahdus; hän tarttui käsivarteeni ja katsoi minua kasvoihin.

»Aiotteko surmata hänet?» äännähti hän.

Nyökkäsin vastaukseksi ja lisäsin: »Miksi en?»

Hänen hengityksensä salpautui; hän seisoi toinen käsi painettuna sydäntään vasten ja tuijotti minuun huulet raollaan, veren syöksyessä hänen poskiinsa. Mutta vähitellen kirkastuivat hänen kasvonsa suureen hymyyn.

»Niin, niin, miksi ei?» toisti hän hillityllä äänellä. »Miksi ei?» Hänen kätensä oli käsivarrelleni, ja hän puristi sitä, kunnes melkein teki kipeää. »Miksi ei? Te olette siis suunnitellut tämän — meidän tähtemme?»

Taas nyökkäsin.

»Mutta voitteko te?»

»Aivan varmasti», vakuutin ja sitten kuiskasin hänelle, että hänen piti viedä kälynsä yläkertaan. Enempää odottamatta aioin lähteä puutarhaan. Jalkani oli jo kynnyksellä, ja samalla omaksuin sopivan ilmeen, kohdatakseni viholliseni; mutta silloin kuulin liikettä takanani. Seuraavassa silmänräpäyksessä laskeutui hänen kätensä taas käsivarrelleni.

»Odottakaa! Odottakaa hetkinen! Tulkaa takaisin!» läähätti hän. Käännyin häneen päin. Hymy ja punehdus olivat hävinneet; hänen kasvonsa olivat kalpeat. — »Ei!» sanoi hän kiivaasti. »Minä olin väärässä! Minä en tahdo. En tahdo olla osallisena siinä. Te teitte sen suunnitelman yöllä, herra de Barthe. Se on murha.»

»Mademoiselle!» huudahdin kummastuen. »Murha? Miksi niin? Sehän on kaksintaistelu.»

»Se on murha», vastasi hän itsepintaisesti. »Te suunnittelitte sen yöllä. Sen sanoitte itse.»

»Mutta minä panen alttiiksi myös oman henkeni», muistutin terävästi.

»Minä en missään tapauksessa tahdo olla osallisena siinä», sanoi hän vähemmän kiivaasti. Hän vapisi liikutuksesta. Hänen silmänsä karttoivat katsettani.

»Minä otan sen vastuulleni», vastasin päättävästi. »On myöhä peräytyä, mademoiselle. He odottavat minua. Mutta ennen kuin menen, pyydän teitä vetäytymään pois.»

Minä käännyin hänestä ja läksin ulos, ihmetellen ja mietteissäni. Ensiksikin ajattelin, että naiset ovat kummallisia olentoja. Ja toisekseen — _murha_? Ainoastaan sen vuoksi, että olin suunnitellut kaksintaistelun ja haastanut riitaa? En ollut milloinkaan kuullut niin järjetöntä väitettä. Jos sillä tavoin ajateltiin ja sanottiin Kainiksi jokaista, joka miekalla ratkaisi kunnia-asioita, niin kadut vilisivät polttomerkeillä leimattuja kasvoja. Minä nauroin tuollaisille kuvitelmille, astellessani pitkin puutarhan käytävää.

Mutta ehkä sittenkin tein tyhmästi. Luutnanttihan jäisi jäljelle... mies, jonka kanssa ei ollut helppo tulla toimeen, kovemmasta aineesta luotu kuin kapteeni. Ja sotamiehet! Entä jos he minun surmattuani heidän johtajansa tekisivät maan kuumaksi jalkaini alla, kardinaalin valtakirjasta huolimatta? Olisi todellakin naurettavaa, jos juuri onnistumaisillani ollessani joutuisin pakenemaan kourallista tavallisia huoveja.

Se ajatus miellytti minua niin vähän, että aluksi epäröitsin. Tuntui kuitenkin olevan liian myöhäistä vetäytyä takaisin. Kapteeni ja luutnantti odottivat minua pienellä aukiolla viidenkymmenen kyynärän päässä rakennuksesta; siinä leikkasi kapeampi polku sitä leveätä tietä, jolla ensi kerran näin mademoisellen ja hänen kälynsä kävelevän. Kapteeni oli riisunut nuttunsa ja seisoi paitahihasillaan nojaten aurinkokelloon, avopäin ja jäntereinen kaula paljaana. Hän oli vetänyt miekkansa esille ja sohi sen kärjellä kärsimättömästi maata. Panin merkille hänen voimakkaan ruumiinrakenteensa ja reippaan ryhtinsä; kaksikymmentä vuotta takaperin se näky olisi kannustanut minua. Mutta nyt ei aivoissani ollut sijaa sellaisille ajatuksille, ja vaikka hetki hetkeltä tunsin yhä suurempaa vastenmielisyyttä taistelemaan, ei se ollenkaan johtunut menestykseni epäilemisestä.

Valmistausin vitkallisesti ja olisin mielelläni aikaa voittaakseni tehnyt jonkun muistutuksen paikkaa vastaan. Mutta aurinko oli kyllin korkealla, jottei se suonut kumpaisellekaan taistelijalle mitään erityistä etua. Maa oli kova, paikka oli hyvin valittu. Niinpä en kyennyt keksimään mitään veruketta päästäkseni miehestä eroon, ja seisoin jo valmiina tehdäkseni hänelle kunniaa ja käydäkseni toimeen, kun mieleeni juolahti ajatus.

»Silmänräpäys!» sanoin kapteenille. »Otaksukaamme, että surmaan teidät, herra kapteeni, —kuinka käy silloin asiallenne täällä?»

»Älkää olko levoton siitä», vastasi hän pilkallisesti hymyillen; hän oli väärin käsittänyt viivyttelyni ja empimiseni. »Niin ei tapahdu, hyvä herra. Missään tapauksessa ei sen ajatuksen tarvitse raskauttaa mieltänne. Minulla on mies tilalleni.»

»Niin, mutta kuinka käy _minun_ asialleni?» huudahdin sitten. »Minulla ei ole luutnanttia kumppaninani.»

»Sitä olisi teidän tullut ajatella ennen kuin koskitte saappaisiini», vastasi kapteeni ylenkatseellisesti.

»Myönnetään», sanoin, olematta huomaavinani hänen sävyään. »Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt, kun ajattelen sitä, en ole varma siitä sallivatko velvollisuuteni monseigneuria kohtaan minun taistella.»

»Otatte siis vastaan iskun, jonka saitte?» huudahti hän, sylkäisten ärsyttävästi maahan. »_Diable_!» Ja luutnantti, joka seisoi leveäharteisena hänen vieressään kädet selän takana, purskahti nauraa hohottamaan.

»Siitä en ole vielä oikein selvillä», vastasin epätietoisena.

»Koettakaapa siis varmistua, _nom de Dieu_!» kehoitti kapteeni ilkeästi nauraen. Hän teiskaroitsi edestakaisin ja leikki aseellaan. »Pelkään, herra luutnantti, ettei tänään tule leikistä mitään», jatkoi hän äänekkäästi kuiskaten. »Kukollamme onkin vain kananpoikasen sydän.»

»No niin», sanoin kylmästi, »en tiedä mitä olisi tehtävä. Päivä on kaunis ja kenttä erinomainen ja auringon asento mitä parhain. Mutta minä en voita suuriakaan surmatessani teidät, herra kapteeni; se päinvastoin saattaisi minut ikävään pinteeseen. Toiselta puolen ei minua erityisemmin surettaisi antaa teidän mennä.»

»Todellakin?» sanoi hän halveksivasti ja loi minuun sellaisen silmäyksen kuin olisin ollut lakeija.

»Ei», vastasin. »Sillä jos kulkisitte kertomassa, että olette lyönyt Gil de Beraultia ja itse selvinnyt ehjin nahoin, ei kukaan teitä uskoisi.»

»Gil de Berault!» huudahti hän hämmästyneenä.

»Niin, herraseni», vastasin hymyillen. »Nöyrin palvelijanne. Ettekö tiennyt nimeäni?»

»Luulin nimenne olevan de Barthe», sanoi hän. Hänen äänensä sointu oli kummallinen, ja hän odotti vastausta huulet raollaan ja silmissä samanlainen ilme kuin olin ennenkin nähnyt muiden miesten silmissä.

»Ei», sanoin minä, »se oli äitini nimi. Käytän sitä vain tilapäisesti.»

Hänen punaiset poskensa menettivät vivahduksen kukoistavaa väriänsä, ja hän puri huultansa silmäillessään luutnanttia hämmästynein katsein. Kun olin nähnyt nuo merkit ennenkin, tunsin ne hyvin; olisin nyt puolestani voinut huutaa: »Kananpojan sydän!», mutta enpä ollut huvin vuoksi suonut hänelle mahdollisuutta päästä jutusta, vaan pysyin päätöksessäni.

»Nyt toivon teidän myöntävän», sanoin tuimasti, »ettei minulle voi olla erittäin nöyryyttävää antaa loukkauksen jäädä kostamatta.»

»Herra de Beraultin uljuus on tunnettu», mutisi hän.

»Ja täydellä syyllä», vahvistin hänen tunnustustaan. »Jos siis sanoisimme: kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä? Lykkäys saa jäädä minun laskuuni.»

Hän vaihtoi katseita luutnantin kanssa ja tähysti sitten eteensä maahan nyreänä, ja ihan selvää oli, että hän taisteli itsensä kanssa. Hänen tarvitsi ainoastaan pysyä haasteessaan, jotta minun täytyi tapella, ja jos hän hyvän sattuman tai taidon avulla voittaisi minut, leviäisi hänen maineensa kaksintaistelijana kuohuvan tulvavirran tavoin kautta kaikkien Ranskan linnoituskaupunkien, vieläpä tekisi hänet kuuluisaksi Pariisissakin. Toiselta puolen hän näki edessään uhkaavan hengenvaaran; hänellä oli mielikuvituksessaan jo kylmä teräs rinnassaan. Hän horjui henkensä menetyksen ja jotenkuten kunniallisen, joskaan ei kunniakkaan peräytymisen välillä. Minä luin hänen kasvoistaan, ja ennen kuin hän oli mitään sanonut, tiesin hänen ratkaisunsa.

»Minusta tuntuu, kuin teillä olisi siitä suurin ikävyys», sanoi hän hillityllä äänellä, »mutta minä puolestani olen tyytyväinen.»

»Hyvä on», vastasin, »minä kyllä taivun ikävyyteen. Pyydän anteeksi, että houkuttelin teidät riisuutumaan tarpeettomasti. Onneksi paistaa aurinko.»

»Niin», sanoi hän nyreästi. Ja hän otti vaatteensa aurinkokellon päältä ja alkoi pukea niitä ylleen. Hän oli selittänyt olevansa tyytyväinen, mutta minä tiesin, että hän oli hyvin tyytymätön itseensä, eikä minua ihmetyttänyt, kun hän nyt sanoi pikaisesti, melkein tylysti: »Yksi asia on mielestäni selvitettävä täällä.»

»Vai niin», sanoin minä, »mikä sitten?»

»Asemamme», huudahti hän. »Muutoin tulee meillä taas yhteentörmäys tunnin kuluessa.»

»Hm... en ole oikein varma siitä, että käsitän teitä», sanoin minä.

»Sitä juuri _minä_ en tee — en käsitä!» vastasi hän kiukkuisen voitonriemuisella äänellä. »Ennen kuin läksin tälle retkelle, sanottiin minulle, että täällä oli herrasmies, jolla oli kardinaalin valtakirja herra de Cocheforêtin vangitsemiseksi, ja minä sain käskyn mahdollisuutta myöten karttaa hänen tiellensä joutumista. Aluksi uskoin, että te olitte se herrasmies. Mutta hitto minut periköön, jos nyt käsitän rahtuakaan.»

»Miksi ette?» kysyin kylmäkiskoisesti.

»Koska — niin, sehän on aivan selvää!» vastasi hän kiivaasti. »Oletteko täällä rouva de Cochefcrêtin puolesta suojelemassa hänen miestään? Vai oletteko täällä vangitsemassa häntä? Sitäpä juuri en käsitä, herra de Berault.»

»Epäilette olenko kardinaalin lähettiläs? Kyllä minä olen.»

»Ja teidän pitäisi vangita herra de Cocheforêt?»

»Niin.»

»Minua ihmetyttää», sanoi hän.

Sen enempää hän ei virkkanut, mutta hän puhui niin purevaan tapaan, että tunsin veren syöksyvän kasvoihini.

»Varokaa itseänne, herraseni», sanoin ankarasti. »Älkää liiaksi käyttäkö hyväksenne sitä ikävyyttä, jota kuolemanne tuottaisi minulle.»

Hän kohautti olkapäitään.

»Älkää panko pahaksenne», sanoi hän. »Mutta te ette näy käsittävän, mikä on pulana, herra de Berault. Jollemme sovi asiasta, niin riitaannumme parikymmentä kertaa päivässä.»

»No, mitä haluatte?» kysyin kärsimättömästi.

»Tahdon vain tietää, miten aiotte käyttäytyä, jotteivät suunnitelmamme joudu vastakkain.»

»Se jää minun yksityiseksi asiakseni», vastasin.

»Vastarinta siis?» sanoi hän katkerasti.

Mutta hänen mielensä ei näyttänyt tekevän suututtaa minua.

»Anteeksi», jatkoi hän, »asia on aivan yksinkertaisesti tämä. Miten aiotte löytää hänet, jos hän on täällä?»

»Sekin jää vain minun asiakseni», selitin hänelle.

Hän teki sellaisen liikkeen, kuin olisi päättänyt heittää sikseen koko asian, mutta juuri silloin hän sai odottamattoman liittolaisen.

Luutnantti, joka oli koko ajan seisonut vieressä kuunnellen ja harmaita viiksiään pureskellen, huomautti:

»Kuulkaas, herra de Berault, minä en taistele kaksintaisteluja, minä olen riveistä noussut mies. Minä osoitin urhoollisuuttani Montaubanissa vuonna 21, eikä minun kunniani tarvitse mitään puolustusta. Minä voin sentähden sanoa, mitä tahdon, ja minä kysyn teiltä suoraan, mitä kapteeni varmaan ajattelee, vaikka hän ei sano sitä: oletteko te sekä jäniksen että koirien puolella tässä asiassa? Toisin sanoen, oletteko te pudistanut hartioiltanne kardinaalin asian muutoin paitsi nimellisesti ja lyöttäytynyt madamen liittolaiseksi? Vai — ja se on ainoa muu vaihtoehto — koetatteko päästä käsiksi mieheen, johtamalla naiset harhaan?»

»Heittiö!» ärjäisin niin raivoissani, että tuskin sain sanaakaan suustani. »Kuinka uskallatte? Kuinka julkeatte väittää, että minä olen petollinen sitä miestä kohtaan, jonka palveluksessa olen?»

Luulin hänen hätkähtävän taaksepäin, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän seisoi siinä suorana kuin hiilihanko.

»Minä en väitä mitään, minä vain kysyn», vastasi hän katsellen ujostelematta kasvoihini ja lyöden nyrkkinsä kämmenelleen, antaakseen enemmän pontta sanoilleen. »Minä kysyn teiltä, oletteko kavaltamassa kardinaalia vai noita kahta naista? Se on ihan yksinkertainen kysymys.»

Nyt olin tukehtua.

»Te häpeämätön vintiö!» puhisin vastaukseksi.

»Hiljaa, hiljaa!» torjui hän. »Näyttääpä siltä kuin olisin osannut paikalleen. Mutta nyt riittää. Minä huomaan millä kannalla asiat ovat, herra kapteeni; olkaa hyvä ja tulkaa mukanani silmänräpäykseksi!»

Hän tarttui säveästi esimiestään käsivarresta, vei hänet sivukäytävälle ja jätti minut seisomaan siihen, helteessä pakahtumaisillani kiukusta. Sitä viheliäistä konnaa! Että tuollainen mies saikin loukata minua rangaistuksetta! Pariisissa olisin taistellut hänen kanssaan, mutta täällä se oli mahdotonta.

Kuohuin vielä raivosta, kun he tulivat takaisin.

»Me olemme tehneet päätöksen», sanoi luutnantti, seisoen selkä suorana kuin laastukki ja kaluten harmaita viiksiään. »Me jätämme talon ja madamen teidän haltuunne ja te saatte itse pitää huolta, millä tavoin voitte löytää miehen. Me puolestamme lähdemme kylään miehinemme ja työskentelemme omin neuvoin. Siinä kaikki, herra kapteeni, eikö niin?»

»Niin», mutisi kapteeni ja katseli mihin hyvänsä muuanne kuin minuun.

»Me lausumme siis hyvästi teille, herraseni», jatkoi luutnantti. Silmänräpäyksessä hän käännähti seuralaisensa kanssa pois, ja he astelivat eteenpäin pitkin leveätä hiekkakäytävää minun katsellessani heidän jälkeensä epäluulon ja voimattoman raivon vallassa.

Heidän sävyssään ja mutkattomassa poistumisessaan oli jotakin niin loukkaavaa, että kiukku aluksi kerrassaan voitti malttini. Ajattelin luutnantin sanoja ja toivotin kirousta ja kuolemaa hänelle siinä jäytävässä tiedossa, etten voinut niitä pitkään aikaan unohtaa.

»Kavalsinko kardinaalia vai noita kahta naista — kumpaako?» Olipa se kysymys, joka... mutta vielä minä häntä kurittaisin jonakin päivänä. Ja kapteeni? Hänen vahingonilostaan minä ainakin pystyin tekemään lopun, ja sen minä päätin. Auchin kollojen keskuudessa hän epäilemättä oli oikea porho, mutta kyllä minä olin mies leikkaamaan kukonheltan häneltä jonakin sopivana hetkenä kylärähjän takana.

Hiukan tyynnyttyäni aloin kuitenkin ihmetellä, minkätähden he olivat poistuneet ja mitä he aikoivat tehdä. He olivat kenties jo jäljillä tai saaneet tarvitsemansa tiedot; siinä tapauksessa voin käsittää heidän käytöksensä. Mutta jos he vielä etsivät umpimähkään, epätietoisina siitä, oliko saalis lähettyvillä vai ei, ja tietämättä kuinka kauan täytyi viipyä paikkakunnalla, tuntui minusta uskomattomalta, että soturit ilman syytä vaihtoivat hyvän asuntonsa huonompaan.

Kävelin peremmälle puutarhaan, vihoissani ajatellen tätä kaikkea ja ärtyisesti katkoen kukkasia miekkani huotralla. No niin, jos he löytävät ja vangitsevat miehen, niin kuinka sitten käy? Silloin kai minun täytyy solmia rauha kardinaalin kanssa niin hyvin kuin voin. Hän on silloin voittanut pelinsä, mutta ei minun välitykselläni. Toiselta puolen, jos minä ehdin ennen heitä — ja uskoin todellakin ehtiväni saada karkulaisen kiinni muutamassa tunnissa — niin tulee hetki, jolloin minun täytyy seistä silmä silmää vastaan mademoisellen edessä.