Part 10

Vähän aikaa sitten ei tällainen kohtaus ollut tuntunut niin vaikealta. Ensimmäisestä kohtauksestamme asti — ja vielä enemmän sen ehtoopäivän jälkeen, jolloin hän oli purkanut inhoansa päin silmiäni — olivat tunteeni häntä kohtaan olleet kummallisena vihamielisyyden ja myötätunnon yhtymänä. Vastenmielisyyttä oli minussa herättänyt se, että hänen sekä entinen että nykyinen elämänsä oli niin erilainen kuin minun; sääliä tunsin sen johdosta, että hän oli nainen ja ilman suojelijaa. Sitten olin pettänyt hänet ja ostanut hänen luottamuksensa luovuttamalla hänelle takaisin jalokivet, ja niin olin jossakin määrin tyydyttänyt kostonhaluani; myötätunto oli siitä syystä päässyt minussa voitolle. Nyt tuskin tiesin itsekään, mitä ajattelin tai tunsin tai tavoitin. En todellakaan _tiennyt_, mitä tahdoin. Siellä seisoessani puutarhassa tuon äkillisesti heräävän tietoisuuden painostamana kuulin hänen askeleensa, ja kääntyessäni katsomaan hän seisoi takanani.

Hänen kasvonsa kuvastivat huhtikuuta, kyynelistä esiin puhkeavaa hymyä. Hänen seistessään siinä, korkean päivänkukkaryhmän edessä, hätkähdin nähdessäni kuinka kaunis hän oli.

»Minä etsin teitä, herra de Barthe», sanoi hän hieman punehtuen kenties siitä syystä, että silmäni ilmaisivat ajatukseni, »kiittääkseni teitä. Te ette ole tapellut, ja kuitenkin olette voittanut. Kamarineitoni tuli juuri yläkertaan luokseni ja kertoi, että ne tekevät lähtöä täältä.»

»Täältä?» kertasin hajamielisesti. »Kyllä, mademoiselle, he lähtevät talosta.»

Hän ei ymmärtänyt sanoihini kätkettyä muistutusta.

»Mitä taikakeinoa te olettekaan käyttänyt?» sanoi hän melkein hilpeästi; oli omituista, kuinka suuresti toivo oli hänet muuttanut, »Olen sitäpaitsi utelias tietämään, miten pääsitte taistelematta.»

»Sen jälkeen kun olin saanut lyönnin, niinkö?» kysyin katkerasti.

Mutta hänen kasvonsa synkistyivät. Selvästi näin, että kun hän asiaa katseli siltä kannalta — mitä hän ei varmastikaan ollut ennen huomannut — ihmetytti se häntä vielä enemmän kuin ennen.

Tein äkillisen päätöksen.

»Oletteko milloinkaan», kysyin vakavasti ja nypin puhuessani kuihtuneita lehtiä vieressäni olevasta kasvista, »kuullut puhuttavan aatelismiehestä nimeltä de Berault? Pariisissa hän lienee tunnettu 'Mustan surman' lisänimellä.»

»Se kaksintaistelija?» vastasi hän ja katseli minua kummastuneena. »Kyllä, minä olen kuullut hänestä. Hän surmasi erään nuoren herrasmiehen, joka oli tältä seudulta kotoisin, Nancyssa kaksi vuotta takaperin. Se oli surullinen tapaus», jatkoi hän värähtäen, »ja hirveä mies. Jumala suojelkoon ystäviämme sellaisista.»

»Aamen», sanoin tyynesti. Mutta kaikista ponnistuksistani huolimatta en voinut katsoa häntä silmiin.

»Entä sitten?» kysyi hän ja kävi äkkiä levottomaksi äänettömyydestäni. »Mitä hänestä, herra de Barthe? Minkätähden mainitsette häntä?»

»Sentähden että hän on täällä, mademoiselle.»

»Täälläkö?» huudahti hän. »Cocheforêtissa?»

»Niin, mademoiselle», vastasin minä. »Minä juuri olen se mies.»

IX luku

Clon

»Tekö!» huudahti hän äänellä, joka viilsi sydäntäni. »Oletteko te herra de Berault? Mahdotonta!» Kun syrjäkatseella vilkaisin häneen — en voinut katsoa häntä suoraan silmiin — huomasin hänen kalvenneen.

»Kyllä, mademoiselle», vastasin hillityllä äänellä. »De Barthe oli äitini nimi. Tullessani tänne vieraana otin sen, jottei minua olisi tunnettu, jottei minun olisi tarvinnut nähdä jalon naisen kavahtavan taaksepäin, kun puhuttelin häntä. Jotta... mutta miksi väsyttäisin teitä tällä kaikella?» jatkoin loukkaantuneena hänen vaitiolostaan ja siitä, että hän piti kasvonsa käännettyinä poispäin. »Te kysytte minulta, mademoiselle, kuinka saatoin ottaa vastaan lyönnin ja antaa loukkaajani mennä. Nyt olen vastannut. Se on ainoa erioikeus, jonka herra de Berault omistaa.»

»Jos minä olisin herra de Berault», vastasi hän melkein kuiskaten, »käyttäisin sitä enkä milloinkaan enää taistelisi.»

»Siinä tapauksessa, mademoiselle», huomautin kylmästi, »menettäisin kaikki miehiset ystäväni kuten naisellisetkin. Herra kardinaalin tavoin hallitsen minäkin peloittamalla.»

Häntä vavahdutti joko lausumani nimi tai sanojeni synnyttämä mielikuva, ja tuokion seisoimme siinä hämillisen äänettöminä. Aurinkokellon varjo lankesi välillemme; puutarhassa oli hiljaista; siellä täällä liihoitti kellastunut lehti verkalleen maahan. Tämän vaitiolon vallitessa tuntui minusta kuilu välillämme hetki hetkeltä laajenevan ja oma mieleni käyvän yhä yrmeämmäksi; minä ivasin sielussani hänen entisyyttään, joka oli niin toisenlainen kuin minun, ivasin omaa menneisyyttäni ja panin sen kohtalon tiliin. Olin poistumaisillani hänen luotansa kumartaen — ja hehkuva tulivuori rinnassani; silloin hän taas alkoi puhua.

»Tuolla on vielä viimeinen ruusu jäljellä», virkkoi hän hiukan värisevällä äänellä. »Minä en ulotu sitä ottamaan. Katkaisisitteko te sen minulle, herra de Berault?»

Tottelin häntä vapisevin käsin ja hehkuvin kasvoin. Hän otti minulta ruusun ja pani sen rintaansa. Ja minä näin, että hänenkin kätensä vapisivat ja että hänen poskillaan paloi purppurainen hehku.

Hän kääntyi poispäin ja lähti kävelemään rakennusta kohti.

»Taivas varjelkoon, että vielä kerran joutuisin tuomitsemaan teitä väärin!» sanoi hän matalalla äänellä. »Ja kuka olen minä, ollenkaan tuomitakseni teitä? Tunti sitten olisin surmannut tuon miehen, jos minulla olisi ollut voimaa siihen.»

»Mutta te kaduitte, mademoiselle», sanoin käheästi.

Kykenin tuskin puhumaan.

»Ettekö te milloinkaan kadu?» kysyi hän.

»Kyllä. Mutta liian myöhään.»

»Liian myöhäistä se kenties ei ole koskaan», sanoi hän leppeästi.

»Valitettavasti, kun mies on kuollut...»

»Te voitte riistää ihmiseltä sen, mikä merkitsee enemmän kuin henki!» vastasi hän voimakkaasti ja hillitsi minut eleellään. »Ettekö ole milloinkaan riistänyt mieheltä — tai naiselta — hänen kunniaansa? Ettekö ole milloinkaan tuhonnut nuorukaista tai tyttöä, herra de Berault? Ettekö ole milloinkaan ajanut jotakuta ansaan ja suistunut itse siihen? Mutta... murha? Kuulkaa. Te olette katolilainen, mutta minä olen hugenotti ja olen lukenut raamattua. 'Älä tapa' on lausuttuna sanassa, ja rangaistus: 'sinun veresi on ihmisiltä vuodatettava'. Ja 'jos pahennat yhden näistä pienimmistä, niin olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin sinun kaulaasi ja sinut upotettaisiin meren syvyyteen'.»

»Mademoiselle, te olette sääliväinen», mutisin.

»Minä tarvitsen itse säästämistä», vastasi hän huoaten. »Ja minulla ei ole ollut paljoa kiusauksia. Kuinka minä voin tietää, mitä te olette kärsinyt?»

»Tai tehnyt!» sanoin melkein ankarasti.

»Kun mies ei ole valehdellut tai pettänyt taikka myynyt itseään tai muita», vastasi hän hillityllä äänellä, »uskon voivani antaa anteeksi kaiken muun. Minä siedän helpommin väkivaltaa kuin petollisuutta», lisäsi hän heikosti hymyillen.

Voi, hyvä Jumala! Käänsin pois kasvoni, jotta hän ei olisi nähnyt, kuinka kalpeiksi ne nyt kävivät, tai aavistanut, miten hänen hyvää tarkoittavat sanansa raatelivat sydäntäni. Ja kuitenkaan — sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut — kohdatessani nyt syvimmillään ja laajimmillaan sen kuilun, joka meidät erotti, en tullut uhkamieliseksi eikä vanha luontoni tunkeutunut esille. Hänen lempeytensä hyvyytensä ja säveytensä pehmittivät sydämeni, samalla sitoen minut. Kautta taivaan, kuinka voinkaan tämän jälkeen tehdä, mitä olin tullut tänne tekemään? Kuinka voin loukata häntä kipeimpään kohtaan, kuinka voin tuottaa hänelle tätä raatelevaa tuskaa, kuinka voin kohdata hänen silmänsä ja seisoa hänen edessään kuin Caliban, Juudas, maailman kurjin, halpamaisin heittiö?

Silmänräpäyksen seisoin mykkänä ja hämilläni, hänen, sanojensa ja omien ajatusteni huumaamana. Olen nähnyt miehen seisovan siten, menetettyänsä pelissä kaiken omaisuutensa. Sitten käännyin häneen päin ja hetkiseksi luulin, että olin hukassa — että hän oli nähnyt lävitseni. Sillä hänen kasvonsa olivat muuttuneet: ne olivat kuin kauhun järkyttämät. Mutta sitten huomasin, ettei hän katsonut minuun, vaan taakseni, ja käännähtäessäni sille taholle näin palvelijan rientävän luoksemme ulos talosta. Se oli Louis. Hänen silmänsä tuijottivat, hänen tukkansa liehui, ja hänen poskensa olivat tuhkanharmaat pelästyksestä. Hän huohotti katkonaisesti, kuin hengästyksiin juosseena.

»Mitä nyt?» huudahti mademoiselle, toisen vielä ollessa jonkun matkan päässä. »Puhu, mies! Kälyni... onko hän...?»

»Clon», läähätti hän.

Se nimi tyrmistytti mademoisellen.

»Clon? Mikä hänen on?» mutisi hän.

»Kylässä», ähkyi Louis; hänen kielensä oli kuin herpaantunut hirmusta. »Ne ruoskivat häntä! Tappavat hänet! Saadakseen hänet puhumaan!»

Mademoiselle tarttui aurinkokelloon ja nojautui siihen värittömin kasvoin, ja silmänräpäykseksi luulin hänen pyörtyvän.

»Puhumaan», sanoin koneellisesti. »Mutta eihän hän voi puhua. Hän on mykkä.»

»Ne tahtovat pakottaa hänet näyttämään heille tietä», änkytti Louis ja laski tutisevat kätensä kalmankalpeille kasvoilleen. »Ja hän kirkuu! Voi, hyvä herra, menkää, menkää!» jatkoi hän vaikertavalla äänellä. »Pelastakaa hänet. Läpi koko metsän kuulin hänen parkumisensa. Se oli hirveätä... hirveätä.»

Mademoiselle voihkaisi tuskasta, ja minä käännyin tukemaan häntä; joka hetki odotin hänen kaatuvan. Mutta äkillisellä nytkähdyksellä hän ojentausi suoraksi, luiskahti ohitseni, ja silmissä katse, joka ei näyttänyt näkevän mitään, hän riensi pitkin puutarhakäytävää niitylle päin.

Juoksin hänen perässään, mutta hämmästyksissäni ollen ennätin vaivoin veräjälle ennen häntä ja suljin häneltä tien.

»Antakaa minun mennä», huohotti hän ja koetti työntää minua syrjään. »Pois tieltä, herra! Minun täytyy päästä kylään.»

»Te ette saa mennä kylään», sanoin ankarasti. »Menkää linnaan, mademoiselle, ja heti.»

»Palvelijani!» valitti hän. »Antakaa minun mennä! Antakaa minun mennä! Luuletteko, että minä voin jäädä tänne, heidän rääkätessään Clonia? Hän ei voi puhua, ja ne... ne...»

»Menkää tuonne ylös, mademoiselle», sanoin päättävästi. »Teidän läsnäolonne vain pahentaisi asiaa. Minä menen itse, ja mitä yksi mies voi tehdä joukkoa vastaan, sen minä teen. Louis, tarjotkaa emännällenne käsivartenne ja viekää hänet linnaan. Viekää hänet madamen luo.»

»Mutta te siis menette?» huudahti hän. Ja ennen kuin ehdin estää häntä — vannon että olisin estänyt, jos olisin voinut — otti hän käteni ja nosti sen vapiseville huulilleen. »Tehän menette? Menkää ja pidättäkää heidät! Pidättäkää heidät, niin taivas palkitsee teille, hyvä herra!»

Metsä tuntui minusta pimenevän, vaikka aurinko ei vielä ollut painunut sivulle. Juoksin sen läpi, jupisten kirouksia itsekseni, kunnes kylän hökkelit tulivat näkyviin. Taas kuului parkumista, väräjävää, kauhistuttavaa, ja nyt saatoin erottaa ruoskan viuhahdukset turvonneelle lihalle, ja mielikuvituksessani kuvastui mykkä mies vapisevana, uikuttavana ja siteitään tempovana. Silmänräpäyksessä olin kadulla, ja juuri kun kiljuna taaskin vihloi ilmaa, käännyin majatalon kulmasta ja olin heidän keskellään.

En katsonut _häneen_, mutta näin kapteeni Larollen, luutnantin, ryhmän sotamiehiä ja käsivartensa paljastaneen miehen, joka sormillaan oikoi ruoskan siimoja. Nahkaiset, säikeet tiukkuivat verta, ja se näky sai omani kuohuksiin. Se raivo, jonka olin tukahduttanut, kun luutnantti ärsytti minua aamupäivällä, ja se kärsimys, jota mademoisellen tuska oli minulle tuottanut, pääsivät nyt purkautumaan. Villinä murtausin läpi sotilasjoukon, sivalsin miestä ruoskalla hartioihin, niin että hän läkähtymäisillään suistui maahan, ja käännyin sitten johtajiin päin.

»Paholaiset!» huusin heille. »Ettekö häpeä? Mies on mykkä... mykkä! Ja jos minulla olisi kymmenen miestä käskettävissäni, niin teidät ja teidän roskalaumanne suomittaisiin ulos kylästä luudanvarsilla. Antakaa hänelle vielä yksikään isku», jatkoin uhkaavasti, »niin näemme, kumpi on voimallisempi, tekö vai kardinaali.»

Luutnantti tuijotti minuun, harmaat viikset kiukkuisesti harillaan ja silmät putoamaisillaan päästä. Muutamat sotamiehet laskivat kätensä miekankahvaan, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan, ja ainoastaan kapteeni puhui:

»Mitä tämä merkitsee? Oletteko järjiltänne, herraseni?»

»Jäljiltäni tai järjilläni, se ei kuulu teihin!» huusin vimmoissani. »Mutta jos annatte hänelle yhdenkään iskun vielä, niin saatte katua.»

Tuokioksi tuli hämmästyksen hiljaisuus. Sitten kapteeni ihmetyksekseni purskahti kaikuvaan nauruun.

»Hyvin sankarillista», sanoi hän, »kerrassaan suurenmoista, hyvä herra maantieritari. Mutta pahaksi onneksi tulette liian myöhään.»

»Liian myöhään?» sanoin epäluuloisesti.

»Niin, liian myöhään», vastasi hän pilkallisesti hymyillen. Ja luutnanttikin virnisteli. »Mies on juuri tunnustanut. Olemme vain antaneet hänelle pari ylimääräistä sivallusta, paremmaksi muistiksi, ja säästyäksemme pehmittämästä häntä uudella selkäsaunalla.»

»Minä en sitä usko», sanoin kiivaasti, mutta kuitenkin säikähtyen. »Mies ei voi puhua.»

»Ei, mutta hänen on kuitenkin onnistunut selittää meille, mitä tahdoimmekin, että hän vie meidät etsimäämme paikkaan», vastasi kapteeni kuivasti. »Ruoska ei voi palauttaa miehelle kieltä, mutta se pystyy saamaan hänet järkiinsä. Ja vieläpä totisesti uskonkin, että hän aikoo pitää sanansa», jatkoi hän uhkaavasti. »Sillä sen sanon hänelle ennakolta, että jos hän mutkittelee, niin ei mikään teidän ritarillisuutenne pelasta häntä. Hän on kirottu kapinoitsija, vanhastaan tuttu meille, ja vaikka minun täytyisi ruoskia hänen selkänsä luihin asti, kunnes näemme hänen sydämensä pamppailevan kylkiluiden välissä, niin minä _tahdon_ päästä tarkoitusteni perille, vieläpä ihan nenänne edessä te lemmon rettelöitsijä.»

»No, no, hiljemmin, hiljemmin», sanoin rauhallisemmalla äänellä. Minä näin, että hän puhui totta. »Viekö hän teidät herra de Cocheforêtin piilopaikkaan?»

»Vie kyllä», vakuutti kapteeni. »Onko teillä mitään sitä vastaan, herra vakoilija?»

»Ei», vastasin, »mutta minä tulen mukaan, ja jos elätte kolmen kuukauden kuluttua, surmaan teidät tuon minulle antamanne nimen takia Auchin portin ulkopuolella, herra kapteeni.»

Väri vaihtui hänen kasvoillaan, mutta hän vastasi varsin reippaasti ja tuikealla äänellä:

»Mukaanko tulette? Sitä en tiedä, se riippuu meidän harkinnastamme.»

»Minulla on kardinaalin määräys», muistutin ankarasti.

»Kardinaalin?» huudahti hän, ja hänen vihansa leimahti, kun hän taas kuuli sen nimen. »Piru vieköön...»

Mutta luutnantti pani kätensä hänen suulleen ja ehkäisi jatkon.

»Hiljaa!» sanoi hän. Sitten hän lisäsi tyynemmin: »Anteeksi, herra kapteeni, mutta mitä vähemmän tulee sanoneeksi, sitä vähemmän joutuu vastuuseen. Annanko miehille käskyn ryhtyä toimeen?»

Kapteeni nyökkäsi nyreästi.

Luutnantti kääntyi vankiin päin.

»Viekää hänet!» käski hän tylyllä, soinnuttomalla äänellä. »Heittäkää hänen mekkonsa ylle ja sitokaa häneltä kädet. Te kaksi, Paul ja Lebrun, vartioikaa häntä. Michel, ota mukaan ruoska, muutoin hän unohtaa, miltä se maistuu. Kersantti, valitkaa neljä tukevaa miestä ja laskekaa toiset majoituspaikkoihinsa.»

»Tarvitsemmeko hevosia?» kysyi kersantti.

»En tiedä», vastasi kapteeni äreästi. »Mitä sanoo se roisto?» Luutnantti astui Clonin luo:

»Kuule!» sanoi hän karskisti. »Nyökäytä päätäsi, jos tarkoitat myöntää, ja pudista päätäsi, jos kiellät. Ja muista puhua totta! Onko sinne pitempi matka kuin yksi lieue?»

Onneton oli päästetty siteistään, ja hänen selkänsä oli peitetty. Hän seisoi olkapäänsä nojassa seinää vasten, vielä huohottaen, ja hiki valui pitkin kuoppaisia poskia. Hänen painuneet silmänsä olivat ummessa, mutta hänen ruumiinsa vavahteli tuon tuostakin. Luutnantti uudisti kysymyksensä, mutta kun hän ei saanut mitään vastausta, kääntyi hän tiedustamaan uutta määräystä. Kapteeni kohtasi hänen katseensa ja huusi raivoissaan: »Vastaatko, senkin niskuroiva aasi!» ja hän löi puoleksi tajutonta raukkaa ratsuraipallaan selkään. Sivalluksella oli ihmeellinen vaikutus. Vaikka hänen hartiansa olivat peitetyt, kavahti mies kivusta kiljahtaen koholle leuka pystyssä ja selkä sisäänpäin koukistuneena, ja siinä asennossa hän seisoi pyörivin silmin tapaillen ilmaa. Sitten hän vaipui takaisin seinää vasten ja nyki suonenvetoisesti suupieliään. Hänen kasvonsa olivat lyijynkarvaiset.

»Pelkään, että olemme menneet liian pitkälle hänen kurituksessaan», mutisi kapteeni.

»Hakekaa hiukan viiniä!» sanoi luutnantti. »Pian!»

Katselin tätä näytelmää kiukusta kuohuen ja sitäpaitsi hieman levottomana omasta puolestani. Sillä jos Clon vei heidät lymypaikkaan ja heidän onnistui vangita Cocheforêt, niin minun hommani oli päättynyt. Minä olin silloin vapaa tehtävistäni ja saatoin poistua kylästä milloin halusin ja saaliinsa saatuansa kardinaali ei varmaankaan kiristäisi minulta suojeluskirjaa, vaikka kaappaus ei tapahtunutkaan minun toimestani. Minusta tuntui ylipäätään että hänen piti olla hyvillään sellaisesta asiain käänteestä ja otaksuen näin käyvän aloin tuumia, tokko näin ollen olikaan välttämätöntä mademoisellen saada tietää totuutta.

Clon vei meidät kahden hökkelin välitse majatalon läheltä ja poikkesi kapealle, tuskin näkyvälle polulle, joka kulki muiden talojen taitse ja sitten painui metsän tiheimpään osaan. Tämän polun oli voinut raivata yksi ainoa ihminen, joka oli tunkeutunut tiheikön läpi, tai sitten liuta metsäsikoja tai lapsia. Mutta ensimmäinen oletus tuntui meistä luultavimmalta ja kehoitti meitä olemaan varuillamme. Kapteeni piteli pistooliansa vireessä, ja minä olin vetänyt miekkani esille ja pidin häntä valppaasti silmällä.

Mitä tummempana hämärä levisi yli metsän, sitä varovammin etenimme, kunnes äkkiä jouduimme leveämmälle ja valoisammalle tielle.

Katselin ympärilleni ja huomasin takanani puiden reunustaman kujan, edessäni puusillan ja niityn, joka näytti kalsealta ja harmaalta hämyssä, ja siinä seisoin aivan ihmeissäni. Me olimme vanhalla linnan tiellä! Minua pöyristytti ajatellessani, että hän aikoi viedä meidät sinne mademoisellen luo!

Kapteeni tunsi myös paikan, ja kirosi ääneensä. Mutta mykkä ei välittänyt hänestä, jatkoi vain matkaansa, kunnes tuli puusillalle. Siinä hän seisahtui äkkiä, ja katseli linnan tummia reunapiirteitä, jotka juuri häämöittivät tänne asti ja ainoastaan siitä syystä, että heikko valo tuikki kaihoisasti läntisestä siipirakennuksesta. Kun kapteeni ja minä lähestyimme takaapäin, kohotti hän molemmat kätensä ja näytti tekevän jonkin liikkeen linnaa kohti.

»Varo itseäsi!» mörisi kapteeni; »älä vain kujeile kanssani, sillä silloin...»

Hän ei lopettanut lausettaan, sillä Clon ikäänkuin käsitti hänen kärsimättömyytensä; hän kääntyi sillalta, lähti metsään vasemmalle ja alkoi kävellä ylös virran reunaa. Olimme edenneet tuskin pariasataa kyynärää, kun maaperä kävi epätasaiseksi ja pensaikko tiheämmäksi, mutta siellä oli kuitenkin jonkunlainen polku, jota myöten pääsimme pimeässäkin kulkemaan. Pian alkoi ranta kohoutua vedenpinnasta ja käydä jyrkänteiseksi. Joki teki mutkan, ja sen suuntaa seuratessamme saavuimme rotkoon, jonka pimennossa seinämät kohosivat kohtisuorina. Vesi kohisi alhaalla pohjassa, kivenlohkareiden yli ja uurtojen välissä. Edessämme ylätasanne, jolla seisoimme, ulkoni matalaksi kallioksi, ja puolivälissä sen huippua ja veden kalvoa erotimme hämärästi jonkinlaisen pengermän.

»Kymmenen yhtä vastaan... ja tällainen kätkö», mutisi kapteeni. »Hyvin sopiva paikka.»

»Vaarallinen paikka», vastasin äreästi, »missä yksi kymmentä vastaan voisi pitää puoliansa tuntikausia.»

»Kyllä, ellei noilla kymmenillä olisi pistooleja», sanoi hän pilkallisesti. »Mutta meillä on, kuten näette. Meneekö hän tätä kautta? No, luutnantti», virkkoi hän alentaen äänensä, vaikka alapuoleltamme kuuluva virran kohu vaimensi kaikki muut äänet, »mitä sanotte? Sytytämmekö lyhdyt vai joudutammeko matkaa, kun vielä on hiukan päivänvaloa?»

»Mieluummin kiirehdimme, herra kapteeni», vastasi luutnantti. »Pistäkää häntä selkään, ellei hän tahdo marssia. Lyön vetoa», lisäsi tuo peto naurahtaen, »että hänellä on vielä jossakin arka paikka.»

Kapteeni antoi käskyn, ja me astuimme eteenpäin. Nyt oli selvää, että kallionseinusta oli matkamme määränä. Silmä kykeni seuraamaan polkua koko matkan sinne asti, kivien ja pensaiden välitse, ja vaikka Clonin oli vaikea kiivetä ja hän vaikerteli lakkaamatta, pääsimme kuitenkin perille parissa minuutissa. Paikka ei itse asiassa kuitenkaan ollut niin vaarallinen kuin se oli etäältä näyttänyt. Nurmen peittämä parvekemainen penger vietti molemmille puolille ja oli paikoittain liukas, mutta se oli leveä kuin maantie eikä enempää kuin kolmekymmentä jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Tälläkään himmeällä valolla, joka sai kuilun näyttämään syvemmältä ja mielikuvituksen kartuttamaan sen salaperäisesti uhkaavia vaaroja, ei edes herkkähermoisen naisen olisi tarvinnut arastella tälle tielle astumista.

»Minä luulen, että hän on nyt vallassamme», tuumi kapteeni Larolle, kierrellen viiksiään ja katsellen ympärilleen viimeiseen toimenpiteeseen ryhtyäkseen. »Paul ja Lebrun, pitäkää huolta, ettei vanki saa aikaan mitään melua. Kersantti, tulkaa tänne ratsupyssyinenne, mutta älkää laukaisko ilman käskyä. Olkaa nyt hiljaa kaikki, ja sulkekaa rivi, luutnantti! Eteenpäin!»

Sitten riensimme eteenpäin noin sata askelta, jättäen kallion vasemmallemme, ja kun käännyimme eräästä kulmasta, näimme muutaman askeleen päässä edessämme pienen onkalon, mustan pilkun kallioseinämän harmaassa varjossa. Vanki pysähtyi, kohotti sidotut kätensä ja osoitti sitä.

»Tuolla?» kuiskasi kapteeni ja astahti eteenpäin. »Siinäkö on kätkö?» Clon nyökkäsi. Kapteenin ääni vapisi mielenliikutuksesta.

»Paul ja Lebrun, jääkää tähän vangin kanssa», sanoi hän matalalla äänellä. »Kersantti, seuratkaa minua. No, oletteko valmis? Eteenpäin!»

Hän ja kersantti astuivat hätäisesti ohitse kumpaiseltakin puolen Clonia ja hänen vartijoitansa. Polku soukkeni siinä, ja kapteeni meni edelle. Kaikkien silmät — paitsi yhden — olivat tähdätyt tuohon mustaan pilkkuun, kallioseinämän onkaloon, ja ties mitä odotimmekaan — äkillistä laukausta tai että epätoivoinen mies ryntäisi esille — eikä kukaan oikein nähnyt, mitä tapahtui. Mutta kapteenin astuessa vangin ohitse tämä riistäytyi irti vartijoiltaan, hyppäsi syrjään, kietaisi kätensä Larollen ympäri ja laahasi hänet silmänräpäyksessä kuilun partaalle.

Kaikki kävi sekunnissa. Tointuessamme ensi hämmästyksestä nuo kaksi jo painiskelivat äärimmäisellä kaltaalla, ja pimeässä he näyttivät yhdeltä ainoalta muodottomalta möhkäleeltä. Kersantti, joka ensimmäisenä sai malttinsa takaisin, kohotti pyssynsä, mutta kun kamppailijat huojuivat ja kieppuivat toistensa ympäri, kapteeni sadatellen ja uhkaillen, mykkä hiljaisena kuin kuolema, oli mahdoton tähdätä ainoastaan toista, ja kersantti antoi pyssynsä vaipua, sotamiesten kauhistuneina hätkähtäessä taakse päin. Vieru oli jyrkkä, sen äärimmäistä reunaa ei voinut erottaa, molemmat miehet näyttivät jo painivan tyhjässä ilmassa ja mykkä oli ihan suunniltaan.

Tämän silmänräpäyksen epäröiminen ratkaisi kamppailun. Clonin pitkät käsivarret puristivat vastustajaa tiukasti, hänen kasvonsa muistuttivat kuolleen kalloa, joka irvisti uhkaavasti toisen silmiin, ja hänen luiset raajansa kiertyivät kiinteästi toisen ympäri kuin käärmeen kiemurat. Larollen voimat heikkenivät.

»Piru teidät kaikki periköön! Miksi ette ryntää esiin?» huusi kapteeni. Ja sitten kajahti viimeinen kirkaisu »auttakaa, auttakaa!» hänen huuliltaan. Kun luutnantti, joka oli tähän asti ollut kuin halpautunut, nyt säntäsi apuun, keikahtivat molemmat miehet kuilun partaan yli ja olivat seuraavassa silmänräpäyksessä kadonneet.

»_Mon dieu_!» äännähti luutnantti; vastaukseksi kuului kumea loiskaus alhaalta syvyydestä. Hän säpsähti ihmeissään. »Vettä!» sanoi hän. »Pian, menkää alas! Ehkä voimme vielä pelastaa hänet.»