Part 11

Mutta sinne ei näkynyt mitään tietä, yön pimeys vallitsi kaikkialla, ja sotamiehet oli kauhu lamauttanut. Lyhdyt oli sytytettävä ennen kuin saimme hapuilluksi eteenpäin, ja kun pääsimme alas pimeän lammikon reunalle, olivat viimeiset poreet särkyneet pinnalla ja viimeiset renkaat tasaantuneet. Vesi oli vielä kammottavassa keinuvassa liikkeessä, ja keltaisessa lyhdynvalossa näimme hatun kellumassa ja vähän edempänä hansikkaan hiukan pistävän esiin veden alta. Mutta siinä kaikki. Mykän kädet eivät olleet hellittäneet kouristuksestaan; hänen vihansa ei ollut tuntenut mitään pelkoa. Sain sittemmin kuulla, että kun seuraavana päivänä molemmat ruumiit saatiin ylös, olivat Clonin sormet kapteenin silmäkuopissa ja hampaat hänen kurkussaan. Jos ihmiselle on koskaan kuolema ollut suloinen, niin ainakin hänelle!

Verkalleen poistuessamme mustan veden ääreltä, toiset kauhusta vapisten, toiset ristinmerkkejä tehden, katsoi luutnantti minuun.

»Jumaliste!» huudahti hän kiivaasti. »Totisesti luulen, että te olette hyvillänne.»

»Hän oli ansainnut kohtalonsa», vastasin kylmäkiskoisesti. »Miksi näyttelisin surevaa? Hän olisi joka tapauksessa kuollut kolmen kuukauden kuluttua. Ja tuon toisen raukan puolesta olen hyvilläni.»

Hän tuijotti minuun tovin mykkänä kiukusta. Vihdoin hän mutisi hampaittensa raosta:

»Soisin teidän olevan vankinani.»

»Minun mielestäni olette saanut tarpeeksenne vangeista tämän päivän osalle», vastasin. »Mutta noinpa käy», pitkitin halveksivasti, »kun laumalle annetaan upseerin univormu. Koirat pitävät verestä. Ajurin _täytyy_ antaa ruoskan läiskiä, vaikkei hänellä enää olekaan hevosia rääkättävänä.»

Olimme nyt ehtineet puusillalle; hän pysähtyi.

»Hyvä on», sanoi hän ja nyökkäsi julman näköisenä. »Se ratkaisee. Kersantti, näyttäkää tietä lyhdyllä! Te toiset menette kylään. Nyt, herra vakooja», jatkoi hän ja silmäili minua äkäisenä ja uhmaten, »nyt on teidän tienne minun. Luulen tietäväni, kuinka voin tärvellä pelinne.»

Kohautin ylenkatseellisesti olkapäitäni, ja kersantin valaistessa tietä kävelimme pimeän niityn yli ja sisälle portista, missä mademoiselle oli suudellut kättäni, ja eteenpäin pitkin aavemaisen hämyistä tietä ruusupensasten välitse. Kummastelin hiukan rauhattomasti, mitä luutnantilla oli mielessä, mutta lyhdynvalossa, joka vuoroin levisi pitkin maata jaloissamme ja vuoroin kirkkaana valaisi jompaakumpaa meistä, en voinut havaita mitään muuta kuin hillittyä vihamielisyyttä hänen harmaapartaisissa kasvoissaan. Tien päässä hän kääntyi menemään pois ovelle, mutta samassa huomasin valkoisen puvun pilkoittavan kivipenkin luota talon seinustalta ja siksi suuntasin askeleeni sinne päin.

»Mademoiselle?» sanoin niin leppeästi kuin osasin. »Tekö siinä?»

»Clon?» huudahti hän vapisevalla äänellä. »Miten on hänen laitansa?»

»Hänen kärsimyksensä ovat loppuneet», vastasin hiljaa. »Hän on kuollut — niin, kuollut, mademoiselle, mutta omalla tavallaan. Rauhoittukaa!»

Hän tukahdutti nyyhkytyksensä, mutta ennen kuin ehdin sanoa enempää, oli luutnantti ihan takanani, mukanaan kersantti lyhtyineen. Hän tervehti karmeasti mademoisellea. Tämä katseli häntä kauhusta ja inhosta väristen.

»Oletteko tullut ruoskimaan minuakin?» kysyi hän kiivaasti. »Eikö riitä, että olette murhannut palvelijani?»

»Hän se päinvastoin surmasi kapteenini», vastasi luutnantti toiseen tapaan kuin odotin. »Palvelijanne on kuollut, mutta toverini myös.»

»Kapteeni Larolle?» sammalsi mademoiselle, katsoen minuun eikä häneen.

Minä nyökkäsin.

»Miten se on tapahtunut?» kysyi hän.

»Clon syöksi kapteenin ja itsensä sillan yläpuolella vesikuiluun», ilmoitin hänelle.

Hän huudahti tukahtuneesti kauhusta ja seisoi siinä hiljaa, mutta hänen huulensa liikkuivat, ja luullakseni hän rukoili Clonin puolesta, vaikka hän olikin hugenotti. Olin sillä välin tehnyt levottomuutta herättävän havainnon. Kersantin kädessä heiluvan savuavan lyhdyn valossa, joka milloin osui kivipenkille, milloin sen yläpuolella olevaan rosoiseen seinään, näin siinä, missä mademoisellen käsi oli levännyt hänen istuessaan pimeässä, kuunnellen, odottaen ja mieli täynnä tuskaa, liemiruukun. Hänen vieressään, tällä paikalla... sehän oli selvä todiste, ja nyt vapisin pelosta, että luutnantti tai kersantti huomaisi sen. Silloin unohdin sen takia kaiken muun. Luutnantti puhui, ja hänen äänensä kuulosti kuoleman tuomiolta. Kurkkuni kuivui sitä kuunnellessani, ja kieleni takertui kitalakeen. Yritin katsoa mademoiselleen, mutta en voinut.

»Kapteeni on tosin kuollut», sanoi hän yrmeästi, »mutta muita on elossa, ja teidän luvallanne, mademoiselle, lausun eräästä heistä muutaman sanan. Olen kuullut tämän hienon herran, joka on teidän ystävänne, lörpöttelevän aika lailla asioita. Viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa hän ei ole sanonut muuta kuin: 'Teidän pitää!' ja 'Te ette saa!' Hän tuli teidän puolestanne ja piti hyvin mahtavaa ääntä, koska me olimme antaneet mykälle palvelijallenne muutamia sivalluksia ruoskasta. Hän nimitteli meitä eläimiksi ja hirviöiksi, ja jollei häntä olisi ollut, olisi minun ystäväni kenties vielä hengissä. Mutta kun hän muutama minuutti sitten sanoi — tuo hornan hylkimys! — että ystäväni kuolema ilahdutti, häntä, silloin päätin itsekseni, että minunkin pitää kerran saada ilahtua _hänen_ vastoinkäymisestään — ja sen aion nyt toimittaa.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi mademoiselle. »Jos luulette, että voitte tehdä minut vihamieliseksi tälle miehelle...»

»Sen juuri aion saada aikaan! Ja vielä vähän enemmänkin!» vastasi hän.

»Tuhlaatte sanojanne suotta», sanoi mademoiselle.

»Odottakaa... odottakaa, mademoiselle, kunnes olette kuullut, mitä minulla on sanottavaa», pyysi luutnantti. »Minä vannon, että jos milloinkaan on alhainen roisto, kurja ja kehno vakooja polkenut tätä maata, niin juuri hän! Ja minä tahdon paljastaa hänet. Teidän pitää tulla vakuutetuksi omin silmin ja korvin. Minä en ole turhanherkkä, mutta en sentään suostuisi syömään, juomaan tai istumaan samassa pöydässä hänen kanssaan. Mieluummin olisin kiitollisuudenvelassa halvimmalle huoville omassa osastossani kuin hänelle. Niin olisin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon!»

Luutnantti käännähti koroillaan ja sylkäisi maahan.

X luku

Vangitseminen

Nyt se oli tullut, enkä nähnyt mitään pakotietä. Kersantti seisoi välissämme, enkä siis voinut antaa hänelle kuolettavaa iskua. Enkä saanut hiiskutuksi sanaakaan. Monen monituiset kerrat olin levottomana mietiskellyt miten ilmaista salaisuuteni mademoisellelle — mitä sanoisin ja mitä hän siitä ajattelisi. Mutta ajatuksissani oli tämä tunnustus aina ollut vapaaehtoisena tekona, minä itse olin aina ollut paljastajana ja hän kuuntelijana, yksinään; ja tässä vapaaehtoisuudessa ja kahdenkeskisyydessä oli ollut jotakin nöyryytyksen lievennystä. Mutta tässä — tässä ei tullut kysymykseen mitään vapaaehtoisuutta minun taholtani, mitään tuttavallista yksinäisyyttä, mitään muuta kuin häpeää. Ja siksi seisoin vaiti syylliseksi todistettuna, mykistyneenä hänen silmiensä edessä — ihan sellaisena kuin olin.

Mutta jos mikään olisi voinut antaa minulle voimaa, sai sen aikaan hänen äänensä, kun hän vastasi luutnantille.

»Jatkakaa, hyvä herra», sanoi hän rauhallisesti; »sitä pikemmin saatte puhuneeksi loppuun.»

»Te ette usko minua?» vastasi luutnantti. »Mutta katsokaahan häntä toki! Katsokaa häntä! Jos hävyntunto on kuuna päivänä...»

»Hyvä herra», sanoi hän kiivaasti — minuun katsahtamattakaan —, »minä olen itse häpeissäni.»

»Mutta te ette kuuntele minua», huudahti luutnantti tulistuneena. »Hänen nimensäkään ei ole hänen omansa! Hän ei ole nimeltään de Barthe. Hän on Berault, peluri, kaksintaistelija, tappelupukari. Jos te...»

Taaskin mademoiselle keskeytti luutnantin.

»Sen tiedän», huomautti hän kylmäkiskoisesti. »Minä tiedän kaikki, ja jollei teillä ole enempää sanottavaa minulle, niin voitte mennä. Menkää!» pitkitti hän määrätöntä suuttumusta ilmaisevalla äänellä. »Tyytykää siihen, että olette ansainnut minun halveksimiseni ja inhoni.»

Luutnantti näytti hetkiseksi nolostuneelta. Sitten hän puhkesi voitonriemuiseen vahingoniloon:

»Niin, mutta minulla on enemmän sanottavaa! Minä unohdin, että te vähät välitätte tästä. Minä unohdin, että tappelupukarilla on aina naiset puolellaan. Mutta minulla on enemmän sanottavaa. Tiedättekö myöskin, että hän on kardinaalin palkkaama!? Tiedättekö, että hän on täällä samalla asialla, joka on meidätkin tänne tuonut — vangitsemassa herra de Cocheforêtia! Tiedättekö, että meidän ryhtyessämme työhön avoimesti ja soturin tavoin hänen pyrintönään on kiemurrella teidän luottamukseenne, mielistelyllä päästä madamen uskotuksi, kuunnella ovellanne, seurata askeleitanne, tarkata huultenne liikkeitä, vakoilla teitä, kunnes kavallatte itsenne ja hänen etsimänsä miehen? Tiedättekö tämän... ja tiedättekö, että kaikki hänen osanottonsa on valhetta, mademoiselle? Hänen apunsa ainoastaan salaisuuden urkkimista? Hänen päämääränsä verirahojen saanti... verirahojen! Ja jos epäilette minua, jos tarvitsette todisteita, niin katsokaa häntä. Minä sanon vain: katsokaa häntä!»

Ja se hänen sieti sanoakin, sillä minä seisoin siinä vielä äänettömänä, kumarruksissa ja epätoivoissani, kalpeana raivosta. Mutta mademoiselle ei katsonut minuun; hänen silmänsä tähtäsivät tiukasti luutnanttia.

»Oletteko lopettanut?» sanoi hän.

»Lopettanutko?» änkytti toinen; mademoisellen sanat ja sävy palauttivat hänen malttinsa. »Lopettanut? Kyllä, jos uskotte minua.»

»Sitä en tee», vastasi mademoiselle ylpeästi. »Jos siinä on kaikki, mitä teillä on sanomista, niin keskustelumme on lopussa. Minä en usko teitä.»

»Sanokaa minulle sitten yksi seikka», pyysi luutnantti oltuaan hetkisen hämmästyksissään vaiti. »Vastatkaa minulle tähän! Jos hän ei olisi meidän puolellamme, niin miksi luulette meidän sallineen hänen oleskella epäillyssä talossa, kiusoitella ja vastustaa meitä, kohdella meitä raakamaisesti ja asettua teidän puolellenne joka päivä ja hetki?»

»Hänellä on miekkansa», vastasi toinen ylvään halveksivasti.

»_Mille diables_!» kiljaisi luutnantti ja näpsäytti sormiansa raivoissaan. »Palttua annan hänen miekalleen! Syynä oli hänen kardinaalilta saamansa valtakirja, sanon minä, ja koska hänellä oli yhtä suuri valta kuin meilläkin. Meidän ei auttanut menetellä toisin.»

»Ja jos niin on asia, herraseni, niin miksi annatte hänet nyt ilmi!»

Se sattui häneen, ja hän mutisi kirouksen partaansa.

»Teidän täytyy olla mieletön!» sanoi hän tuijottaen mademoiselleen. »Ettekö näe, että mies on juuri sellainen, joksi hänet kuvaan? Katsokaa häntä, katsokaa häntä, sanon! Kuunnelkaa häntä! Onko hänellä sanaakaan vastaukseksi?»

Mutta kuitenkaan ei mademoiselle katsonut minuun.

»On myöhä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Ja minä en voi oikein hyvin. Jos olette lopettanut — oikein puhunut suunne puhtaaksi — niin lienette hyvä ja jätätte minut yksin.»

Sanaakaan enää virkkamatta, hänen järkähtämättömyytensä voittamana, luutnantti kumarsi hänelle, antoi kersantille käskyn, kääntyi ja marssi pois pitkin kujaa. Kersantti seurasi häntä, heilutellen Iyhtyään. Ja me jäimme kahden. Sammakot kurnuttivat lammikossa, yölepakko kierteli yläpuolellamme, linna, puutarha, kaikki oli pimeyden verhossa ja hiljaisena kuten sinä yönä, jona olin tullut sinne ensi kerran.

Ja Jumala suokoon, etten milloinkaan olisi tullut! Se oli sydämeni hartain toivomus. Jospa en milloinkaan olisi nähnyt tätä naista, jonka jalous ja usko olivat minulle alituisena häpeämisen aiheena, omantunnon kipuna, joka aina hänen edessään seisoessani leimasi minut mitä herjaavimmin ja inhoittavimmin nimityksin. Miehellä, joka juuri oli mennyt ja joka kuitenkin oli ainoastaan tavallinen kansan mies, raaka sotilas, harjoituskone, oli ollut selvä käsitys hänelläkin minun halpamaisuudestani, ja hän oli tavannut sanoja sen paljastamiseksi. Mitä sanookaan _hän_, kun totuus ilmenee hänelle? Mihin valoon joudun hänen silmissään? Mitä hän ajattelee minusta kaikkina tulevaisina vuosina?

Ja nyt? Mitä hän ajatteli nyt, tällä hetkellä, kun hän seisoi hiljaisena ja mietteissään kivipenkin luona, tummana hahmona, kasvot minusta poispäin käännettyinä?

»Mademoiselle», sanoin äänellä, joka kuului käheältä ja luonnottomalta omissakin korvissani, »uskotteko te sitä minusta?»

Hän hätkähti rajusti ja kääntyi minuun päin.

»Suokaa anteeksi, hyvä herra», mutisi hän ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, »olin unohtanut, että te olitte täällä. Uskonko — mitä?»

»Mitä tuo mies sanoi minusta», vastasin.

»Sitäkö!» huudahti hän. Ja sitten hän seisoi tovin katsellen minua hyvin kummallisesti. »Uskonko sitä? Tulkaa!» jatkoi hän kiivaasti. »Tulkaa mukaan, niin näytän teille, uskonko sitä. Mutta täällä en.»

Hän kääntyi näin sanoessaan ja meni edellä taloon seurusteluhuoneen ovesta, joka oli puoliavoinna. Siellä oli pilkkosen pimeä, mutta hän tarttui pelotta käteeni ja vei minut nopeasti huoneen ja käytävän läpi, kunnes tulimme kirkkaasti valaistuun eteissuojamaan, jossa suuri tuli leimusi takassa. Kaikki sotilasten jäljet olivat hävinneet. Huone oli tyhjä.

Hän vei minut tulen ääreen, ja siellä, kirkkaassa valossa, ei enää tummana haamuna, vaan huikaisevana, punaposkisena, elämää ja kauneutta säteilevänä hän seisoi edessäni hehkuvin silmin, rusohuulin ja aaltoilevin povin.

»Uskonko sitä?» sanoi hän kalskahtavalla äänellä. »Sen sanon teille. Herra de Cocheforêtin lymypaikka on majassa heinäsuovan takana parinsadan kyynärän päässä tuolla puolen kylää Auchiin menevän tien varrella. Nyt tiedätte, mitä ei tiedä kukaan muu kuin hän, minä ja madame. Hänen henkensä ja minun kunniani ovat teidän käsissänne, ja nyt tiedätte, herra de Berault, uskonko minä tuon miehen sanoja.»

»Hyvä Jumala!» huudahdin ja sitten seisoin ääneti siinä katsellen häntä, kunnes vastustamaton kauhu silmistäni siirtyi häneen ja hän vavahtaen astahti taaksepäin.

»Mitä nyt? Mitä nyt?» kuiskasi hän ja liitti kätensä ristiin. Kaikki väri oli hävinnyt hänen poskiltaan, ja hän loi pelästyneitä katseita nurkkiin ja oveen. »Ei täällä ole ketään.»

Pakotin itseni puhumaan, vaikka koko ruumiini vapisi kuin minua olisi palellut.

»Ei, mademoiselle, täällä ei ole ketään.» Sitten annoin pääni vaipua rintaani vasten ja seisoin hänen edessään mitä syvimmän epätoivon masentamana. Jos hän olisi hiukankaan tuntenut epäluuloa tai epäilystä, olisi käytökseni avannut hänen silmänsä, mutta hänen sielunsa oli niin jalo olemukseltaan, että hän kerran ajateltuaan minusta pahaa ja tultuaan käännytetyksi ei enää voinut taipua pienimpäänkään epäilyyn.

»Voitteko pahoin?» kysyi hän äkkiä. »Vanha haavanne... eikö niin?»

»Kyllä, mademoiselle», mutisin heikosti, »se juuri...»

»Minä kutsun tänne Clonin», huudahti hän kiihkeästi. Mutta sitten hän jatkoi huoaten: »Voi, Clon-parka! Hän on poissa. Mutta Louis on minulla vielä jäljellä. Minä kutsun hänet, jotta hän saa antaa teille jotakin vahvistavaa...»

Hän oli lähtenyt huoneesta ennen kuin ehdin häntä estää, ja niin jäin seisomaan nojaten pöytään, viimeinkin sen salaisuuden perillä, jota vaanimaan olin matkustanut näin kauas, nyt minun olisi sopinut avata ovi, mennä yön pimeyteen ja käyttää hyväkseni tätä tietoa. Ja kuitenkin olin silloin maailman onnettomin ihminen. Kylmä hiki kihoili otsalleni, katseeni harhailivat ympäri huonetta, ja sitten käännyin ovea kohden mielettömästi miettien pakoa — pakoa hänen luotansa, linnasta, kaikesta. Olin jo todellakin astunut askeleen ovelle päin; silloin kuului portilta kiivasta kolkutusta joka tärisytti joka hermoa ruumiissani. Minä hätkähdin ja pysähdyin. Silmänräpäyksen seisoin keskellä lattiaa ja tuijotin oveen kuin aaveeseen. Mutta sitten olin hyvilläni saadessani jotakin tekemistä ja päästessäni johonkin vaihdokseen, mieleni jännityksen huojennukseen; niinpä menin työntämään oven kiivaasti auki.

Kynnyksellä, tulistuneet kasvot takaani loimuavan tulen valaisemina, seisoi toinen niistä sotilaista, jotka olin tuonut mukanani Auchiin. Hän oli juossut ja läähätti kiivaasti, mutta malttinsa hänellä oli tallella, ja niin pian kuin hän näki minut, tarttui hän hihaani.

»Hänet on löydetty!» huusi hän. »Pian! Tulkaa heti mukaan, älkää hukatko hetkeäkään, niin ehditte kenties ensimmäisenä. Ne ovat saaneet ilmi salaisuuden! Sotamiehet ovat keksineet armollisen herran!»

»Keksineet hänet?» kertasin minä. »Herra de Cocheforêtin?»

»Ei, mutta he tietävät, minne hän on piiloutunut. Ne löysivät paikan ihan sattumalta. Luutnantti kokosi juuri joukkoaan, kun lähdin juoksemaan tänne. Jos me puolestamme toimimme riepeästi, voimme ehättää heidän edelleen.»

»Mutta missä se paikka on?»

»Sitä en kuullut», vastasi hän. »Meidän täytyy seurata heidän kintereillään ja rynnätä mukaan viimeisellä hetkellä. Se on ainoa keinomme.»

Pistoolit, jotka olin ottanut takkutukalta, olivat puukirstun päällä oven vieressä. Empimättä sieppasin ne, otin hattuni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä juoksimme läpi puutarhan. Vielä käännyin katsomaan taakseni, ennen kuin säntäsimme portista ulos, ja näin valoa virtaavan ovesta, jonka olin jättänyt auki; hetkiseksi olin näkevinäni jonkun hahmon pimentävän oviaukkoa. Mutta se kuvitelma vahvisti sitä lujaa aikomusta, sitä rautaista päätöstä, joka oli vallannut minut ja kaikki ajatukseni. Minun täytyi ehtiä ensin, minun täytyi ehättää luutnantin edelle, minun täytyi itse toimittaa vangitseminen. Ja sitten riensin tuimaa vauhtia eteenpäin.

Parissa minuutissa olimme ehtineet niityn yli metsään. Sen sijaan että olisin seurannut tavallista tietä, valitsin nyt — vaistoni tuntuivat yliluonnollisesti teroittuneen — sen kapean polun, jota myöten Clon oli opastanut meitä. Porhalsin yhä eteenpäin, vaistomaisesti väistellen puunrunkoja ja kuoppia, ja seurasin kaikkia sen mutkia ja käänteitä, kunnes saavuimme majatalon taakse ja kuulimme hillittyjen äänten sorinaa kylätieltä, rivakoita puoliääneen lausuttuja käskysanoja ja aseiden kalinaa; huoneiden yli ja välitse näimme heikkoa lyhtyjen ja soihtujen kajastusta.

Tartuin seuralaistani käsivarteen, lyyhistyin kyykkyyn ja kuuntelin. Kylliksi kuultuani kuiskasin hänen korvaansa:

»Missä on toverinne?»

»Heidän luonaan», sanoi hän hiljaa.

»Tulkaa sitten», kuiskasin ja nousin pystyyn. »Minä olen nähnyt, mitä tarvitsen. Menkäämme.»

Mutta hän tarttui käsivarteeni ja pidätti minua.

»Ettehän tiedä tietä», sanoi hän. »Hiljemmin, hiljemmin, riennätte liian nopeaan. Ne lähtevät juuri nyt. Seuratkaamme heitä, rynnätkäämme oikealla hetkellä. Meidän täytyy antaa heidän näyttää itsellemme tietä.»

»Hölmö!» vastasin hänelle ja työnsin hänen kätensä sivulle. »Minä tiedän, missä hän on, ja tiedän myös, minne he aikovat. Tulkaa mukaani, me sieppaamme saaliin, heidän ollessaan vasta matkalla sinne.»

Hänen ainoana vastauksenaan oli hämmästyksen huudahdus. Juuri silloin alkoi soihtujen kajastus liikkua. Luutnantin väki lähti matkaan. Kuu ei ollut vielä noussut, taivas oli harmaa ja pilvessä; eteenpäin samoaminen sieltä, missä me olimme, oli samaa kuin puskea sankan pimeyden muuriin. Mutta me olimme jo hukanneet liiaksi aikaa, enkä siis saanut vitkastella. Käskin seuralaiseni pysyä mukana ja olla säästämättä sääriään. Tunkeuduin matalan pensasaidan läpi, joka kohosi edessämme, kompastelin sitten juuri kynnetyllä pellolla talon takana ja jouduin pari kertaa kaaduttuani alas pienelle purolle, jonka äyräät olivat jyrkät. Minä kahlasin sen yli ja tulin läähättäen ja hengästyneenä kylän takana olevalle tielle satakunnan kyynärää luutnantin joukon edellä.

Sydämeni tykytti rajusti, mutta aikaa ei ollut miettimiseen. Kuiskaten käskin seuralaiseni pysytellä kintereilläni ja olla valmiina auttamaan minua; sitten kiipesin varovaisesti ylös rinnettä, pistooli kädessäni ja hapuilin heinäsuovan taakse, toivoen löytäväni sieltä majan ja majasta herra de Cocheforêtin. Mutta minä en nähnyt siellä majaa, ja päälle päätteeksi oli nyt niin pimeä, kun olimme tulleet pois tieltä, että äkkiä siinä seistessäni kummun ja heinäsuovan välissä oivalsin ottaneeni hyvin vaikean tehtävän. Pitihän mökin olla heinäsuovan takana. Mutta kuinka kaukana sen takana? Pimeä rinne levisi edessämme loppumattomana yön verhossa. Jos sittenkin alkaisi kavuta ylöspäin vaanimaan majaa, joka oli kenties hyvässä kätkössä ja päivänvalollakin työläs löytää, tuntui se yhtä mahdottomalta yritykseltä kuin neulan etsiminen heinäsuovasta. Ja siinä seistessäni alakuloisena ja epäröivänä, melkein epätoivoisena, alkoivat joukon askeleet kuulua selvemmin tieltä ja tulla lähemmäksi.

»No, herra kapteeni?» kuiskasi mies vierestäni ihmeissään siitä, että olin pysähtynyt. »Minne päin?... Muutoin he ehtivät ennen meitä.»

Koetin miettiä, selvitä tilanteesta, ratkaista missä maja saattoi olla; tuuli suhisi tammissa, ja silloin tällöin kuulin terhon putoavan. Mutta minun täytyi tehdä päätös, niin neuvoton kuin olinkin, ja lopulta sanoin umpimähkään:

»Ylös kummulle. Suoraan eteenpäin heinäsuovasta.»

Hän ei ollut hidas tottelemaan, ja niin laahauduimme yhä ylös rinnettä, jolla saniaiset ja keltaohdakkeet ulottuivat polviimme asti; hikoilimme ponnistuksista ja kuulimme joka hetki joukon lähenevän alhaalla tiellä. Ne tiesivät epäilemättä tarkalleen, minnepäin suuntasivat kulkunsa. Kun olimme kiivenneet noin seitsemänkymmentä kyynärää, täytyi meidän hengähtää, ja nähdessäni nyt heidän lyhtyjensä vilkkuvan kuin kiiltomatojen, kuulin jo heidän aseittensakin kalskeen. Kaikesta päättäen oli maja tuolla alempana, ja me etenimme siitä poispäin. Mutta nyt oli myöhäistä kääntyä takaisin — ne olivat ihan lähellä heinäsuovaa — ja epätoivoissani jatkoin kiipeämistäni kunnaan laelle. Muutaman askeleen päässä kompastuin. Nousin heti ja tunkeuduin eteenpäin, sitten kompastuin uudestaan. Mutta sitten huomasin olevani tasaisella maalla. Ja... vettäkö näin tuolla alhaalla edessäni? Vai oliko se kangastusta?

Ei kumpaakaan; kun seuralaiseni saavutti minut, tartuin hänen käsivarteensa ja pysäytin hänet äkkiä. Alapuoleltamme, keskeltä kunnaan kupeen jyrkkää syvännettä, tunkeusi valojuova jostakin halkeamasta ja väreili usvassa virvatulen tavoin. Se ei laisinkaan valaissut ympäristöä, se oli vain kimppu valonsäteitä mustan onkalon pohjalla. Mutta se näky elvytti mieltäni melkoisesti, sillä nyt tiesin, että onnellinen sattuma oli vienyt minut juuri siihen paikkaan, jos etsin.

Tavallisissa oloissa olisin tarkoin punninnut seuraavaa toimenpidettäni ja verkalleen edennyt päämäärääni. Mutta nyt ei ollut aikaa miettimiseen tai viivytykseen; niinpä liu'uin heti pitkin syvänteen seinämää, ja niin pian kuin jalkani koskettivat pohjaa, juoksin pienelle majalle, jonka ovenraosta valo tunkeutui. Kivi kierähti jalkani alta ponnnahtaessani, ja sitten lankesin kynnykselle polvilleni, mutta sitten jouduin vihdoinkin silmäilemään kasvoista kasvoihin sitä miestä, jota etsin. Hän makasi sisällä saniaisvuoteella ja oli nähtävästi ollut lukemassa. Hämmästyneenä melusta, jonka olin saanut aikaan, hän pudotti kirjansa ja ojensi silmänräpäyksessä kätensä tavoittamaan asetta. Mutta pistoolini suu oli jo tähdättynä häntä vastaan; hän ei ollut sellaisessa asennossa, että olisi voinut ponnahtaa jaloilleen, ja minun tuima käskyni sai hänen kätensä vaipumaan. Hetkisen säkenöivät hänen silmänsä kuin tiikerin, mutta sitten hän hymyili ja kohautti olkapäitään.

»_Eh bien_», sanoi hän ihmeteltävän tyynesti. »Nyt olen siis vihdoinkin kiikissä. Olinkin jo väsynyt tähän...»

»Te olette minun vankini, herra de Cocheforêt», vastasin.

»Jos liikautatte sormeannekaan, niin surmaan teidät. Mutta voitte vielä valita.»

»Niinkö?» sanoi hän kohottaen kulmiaan.

»Niin. Minulla on käsky viedä teidät Pariisiin elävänä tai kuolleena. Antakaa minulle kunniasananne, että te ette yritä paeta, niin teidät viedään sinne vapaasti ja niinkuin aatelismiehelle sopii. Jos kieltäydytte, täytyy minun riisua teiltä aseet ja kytkeä teidät, ja silloin kohdellaan teitä vankina.»