Part 12

»Kuinka suuri on voimanne?» kysyi hän lyhyeen. Hän makasi vielä kyynäspäänsä varassa, viitta peittonaan ja lukemansa Marotin teos lähellään. Mutta hänen vilkkaat tummat silmänsä, jotka näyttivät vielä terävämmiltä, kun hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja laihtuneet, tuijottivat minuun lakkaamatta, koettaen tunkeutua taakseni pimeyteen ja tarkaten kaikkea.

»Riittävä pakottamaan teidät antautumaan», vastasin karskisti, »mutta siinä ei ole kaikki. Kolmekymmentä rakuunaa on kummun rinteellä tulossa tänne, mutta he eivät tee teille sellaista tarjousta. Antautukaa minulle ennen kuin he tulevat ja antakaa kunniasananne, niin minä teen kaikkeni teidän mukavuudeksenne. Jos viivyttelette, niin joudutte heidän käsiinsä. Teidän on mahdoton päästä pakoon.»

»Luotatteko kunniasanaani?» sanoi hän verkalleen.

»Antakaa se, niin saatte pitää pistoolinne, herra de Cocheforét.»

»Sanokaa ainakin, että te ette ole yksin.»

»Minä en ole yksin.»

»Siinä tapauksessa annan sanani», myöntyi hän huoaten. »Taivaan tähden, antakaa minulle jotakin syötävää ja vuode. Olen väsynyt tähän sikopahnaan. _Mon Dieu!_ Siitä on neljätoista päivää, kun viimeksi nukuin hurstien välissä.»

Menin ulos pimeään juuri kun luutnantti, asetettuaan miehensä syvänteen ympärille, hyppäsi alas parin aliupseerin kanssa vangitsemaan herra de Cocheforêtin. Oli pilkkosen pimeä molemmin puolin avointa ovea. Hän ei ollut nähnyt seuralaistani, joka seisoi mustimman pimeyden kätkössä majan seinustalla, ja huomatessaan minun astuvan valoon hän otaksui minut Cocheforêtiksi. Silmänräpäyksessä hän ojensi pistoolinsa otsani eteen ja huusi voitonriemuisena: »Vangitsen teidät!» toisen kersantin kohottaessa lyhtyään, niin että sen valo sattui kasvoilleni.

»Mitä tyhmyyttä tämä on?» karjaisin minä.

Luutnantti ällisteli suu auki, kivettyneenä hämmästyksestä. Tuskin tunti sitten olimme eronneet linnassa. Sitten hän oli rientänyt tänne niin joutuin kuin mahdollista ja kuitenkin tapasi minut edellänsä. Hänen kasvonsa kävivät mustansinisiksi raivosta, ja hän alkoi sadatella.

»Mitä tämä on?» huusi hän. »Mitä tämä merkitsee? Missä se mies on?»

»Mikä mies?» kysyin.

»Cocheforêt!» huusi hän suunniltaan vimmastuneena. »Älkää valehdelko minulle! Hän on täällä, ja nyt hän on minun vankini.»

»Te tulette liian myöhään», vastasin, tähystäen häntä tiukasti. »Herra de Cocheforêt on täällä, mutta hän on jo antautunut minulle, ja on _minun_ vankini.»

»Teidän?»

»Niin juuri!» vahvistin tyynesti ja loin häneen musertavan katseen. »Minä olen vanginnut hänet kardinaalin valtakirjan nojalla. Ja saman valtakirjan perusteella aion pitää hänet.»

»Pitää hänet?»

»Niin.»

Hän tuijotti minuun ihmeissään ja avuttoman näköisenä. Mutta äkkiä näin hänen kasvojensa kirkastuvan, kuin hän olisi saanut uuden aatoksen.

»Tämä on pirullinen juoni!» huusi hän, huitoen pistoolillaan kuin mieletön. »Se on valhetta ja petosta! Teillä ei, jumaliste, ole mitään valtakirjaa! Minä älyän nyt asian. Kyllä käsitän kaikki. Olette tullut tänne lyödäksenne meidät laudalta. Te olette heidän puolellaan, ja tämä on teidän viimeinen mahdollisuutenne pelastaa hänet!»

»Mitä hulluuksia nyt latelette?» vastasin halveksivasti.

»En laisinkaan hulluuksia», väitti hän lujaa vakaumusta ilmaisevalla äänellä. »Te olette kujeillut kanssamme, puijannut meitä. Mutta nyt minä sen käsitän. Tunti sitten paljastin teidät sille hienolle naiselle linnassa, ja minusta tuntui ihmeeltä, että hän ei uskonut minua. Tuskin uskoin silmiäni, kun näin, ettei hän älynnyt teidän laatuanne, vaikka seisoitte hänen edessään häpeissänne ja mykistyneenä kuin teosta tavattu pahantekijä. Mutta nyt ymmärrän. Hän tunsi teidät. Hän oli mukana juonessa, ja te olitte mukana juonessa, ja minä, joka luulin avaavani hänen silmänsä, olin ainoa harhaantunut. Mutta nyt on minun vuoroni. Te olette näytellyt vaikeata osaa ja kunniakasta osaa», jatkoi hän kamala kiilto silmissään, »ja minä onnittelen teitä. Mutta nyt se on lopussa, herraseni. Te huiputitte meidät perinpohjin lörpötyksillänne kardinaalista ja hänen valtakirjastaan ja sen sellaisesta. Mutta nyt ette enää voi johtaa minua harhaan tai vaientaa minua suurilla sanoilla. Te olette siis vanginnut hänet, niinkö? Te olette vanginnut hänet? No hyvä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, vangitsen _minä_ hänet ja teidät myöskin!»

»Te olette hullu!» huudahdin hämmästyneenä tästä uudesta käänteestä ja hänen varmasta esiintymisestään.

»Niin olen ollut», vastasi hän terävästi, »mutta nyt olen taas järjilläni. Olin mieletön, kun annoin teidän vetää meitä talutusnuorassa, kun saitte minut luulemaan, että te mielistelitte naisia viekoitellaksenne heiltä salaisuuden, vaikka koko ajan suojelitte heitä, autoitte heitä ja piilottelitte häntä — silloin olin mieletön. Mutta nyt en. Kuitenkin pyydän teiltä anteeksi. Pidin teitä kavalimpana käärmeenä ja saastaisimpana koirana, mitä maa päällään kantaa. Mutta nyt huomaan, että te olitte ovelampi kuin osasin aavistaa ja kunniallinen petturi. Suokaa minulle anteeksi.»

Eräs sotamies, joka seisoi yläpuolellamme syvänteen reunalla, nauroi. Minä katselin luutnanttia ja olisin mielelläni surmannut hänet.

»Sanotteko, että minä olen petturi? Että minä en toimi kardinaalin asialla?»

»Juuri niin sanon», vastasi hän kylmäkiskoisesti.

»Ja että minä kuulun kapinoitsijain puolueeseen?»

»Aivan niin sanon», vastasi hän samaan tapaan. »Toisin sanoen», jatkoi hän pilkallisesti hymyillen, »minä myönnän, että te olette kunniallinen mies — tavallanne, herra de Berault. Ja te väitätte olevanne roisto läpikotaisin. Mutta minä olen voiton puolella ja annan pontta mielipiteelleni vangitsemalla teidät.»

»Hullu!» huusin taas hänelle vasten kasvoja. »Hullu!»

Mutta nyt astui herra de Cocheforêt ulos majastaan, asettui viereeni ja katkaisi keskustelun; hän katsoi luutnanttiin silmäkulmiansa kohauttaen ja osoitti minua:

»Pyydän anteeksi... mutta minä en oikein tiedä, mitä minun pitäisi uskoa. Tämän herrasmiehen nimi... onko se Berault vai de Barthe?»

»Nimeni on de Berault», tokaisin kiivaasti.

»Pariisista?»

»Niin, herraseni, Pariisista.»

»Te ette siis ole se herra, joka on kunnioittanut halpaa kotiani läsnäolollaan?»

»Kyllä», huomautti luutnantti virnistellen, »sekin hän on.»

»Mutta minä luulin... olen käsittänyt niin, että se oli herra de Barthe?»

»Minä olen myöskin herra de Barthe», vastasin kärsimättömästi. »Entä sitten, hyvä herra? Se oli äitini nimi. Minä otin sen, kun tulin tälle seudulle.»

»Minua... hm... vangitsemaan?»

»Niin», vastasin ynseästi, »vangitsemaan teitä. Mitä sitten?»

»Ei mitään», vastasi hän verkalleen ja vakaasti silmäillen minua — minun kykenemättä kohtaamaan hänen katsettaan. »Sanon vain, että jos olisin tiennyt tämän ennemmin, herra de Berault, niin olisin miettinyt pitempään, ennen kuin olisin teille antautunut.»

Luutnantti nauroi, ja minä tunsin poskieni hehkuvan, mutta en ollut mitään ymmärtävinäni ja käännyin taas luutnanttiin päin.

»No, herraseni», sanoin »oletteko nyt tyytyväinen?»

»En», vastasi hän, »enkä ole. Te kaksi olette kenties harjoitellut tätä kohtausta puoleenkymmeneen kertaan. Tähän selkkaukseen on ainoastaan _yksi_ ratkaisu: eteenpäin mars! Majoituspaikalleni kylään!»

Huomasin lopulta pakolliseksi lyödä pöytään viimeisen korttini, mutta sen tein hyvin vastenmielisesti:

»Ei», sanoin minä. »Minulla on valtakirja.»

»Näyttäkää se», sanoi hän epäuskoisesti.

»Luuletteko, että pidän sitä taskussani?» huudahdin katkeroittuneena. »Luuletteko, että kun läksin tänne yksin — ilman viidenkymmenen rakuunan apujoukkoa — pistin kardinaalin kirjeen taskuuni, jotta ensimmäinen majatalon renki saattoi löytää sen? Mutta te saatte nähdä valtakirjani. Missä on palvelijani?»

Olin tuskin saanut sanat suustani, kun kerkeä käsi sujautti käteeni paperin. Minä avasin sen verkalleen, vilkaisin siihen ja jätin sen luutnantille, kaikkien seistessä äänettöminä ihmetellen. Silmänräpäyksen hän näytti ällistyneeltä. Sitten hän käski, vaistomaisen epäluulon viimeisessä puuskassa, kersantin pitää lyhtyä korkealla, ja sen valossa hän alkoi tavailla asiakirjan sisältöä.

»Hm», mörisi hän kiukkuisen näköisenä, kun oli päässyt loppuun, »nyt näen...» Ja hän luki ääneen:

»Täten määrään ja valtuutan Gilles de Beraultin, sieur de Beraultin, etsimään, pidättämään ja vangitsemaan ja Bastiljin kuvernöörille luovuttamaan Henri de Cocheforêtin sekä ryhtymään kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka saattavat käydä välttämättömiksi sanottua vangitsemista ja luovutusta toimeenpantaessa, ja olkoon tämä hänen suojelus- ja valtakirjansa.

_Kardinaali de Richelieu_.»

Kun hän oli lopettanut — hän luki allekirjoituksen erityisesti korostaen — virkkoi joku laimeasti: »_Vive le roi_!» Sitten tuli hetken hiljaisuus. Kersantti antoi lyhdyn vaipua.

»Joko riittää?» kysyin käheästi ja silmäilin miehestä toiseen.

Luutnantti kumarsi jäykästi.

»Minulleko?» sanoi hän. »Kyllä, täydellisesti. Pyydän teiltä vielä kerran anteeksi. Huomaan nyt, että ensimmäinen käsitykseni oli oikea. Kersantti, antakaa armolliselle herralle takaisin hänen paperinsa!» Hän kääntyi poispäin hyvin epäkohteliaalla tavalla ja heitti valtakirjan kersantille, joka tirskuen ojensi sen minulle.

Tiesin, että se lurjus ei tahtonut tapella kanssani; sitäpaitsi hänellä oli kokonainen osasto ympärillään, eikä minun auttanut muu kuin niellä tämä loukkaus. Minä pistin paperin poveeni niin välinpitämättömän näköisenä kuin suinkin, ja sillaikaa hän huikkasi karskin käskysanan. Sotamiehet alkoivat järjestäytyä, ja ne, jotka olivat tulleet luoksemme alas, kiipesivät taas ylös vierua.

Kun joukko alkoi luutnantin takaa hajautua, sain näkyviini valkoisen puvun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui mademoiselle de Cocheforêt eteeni. Hänen päähineensä oli vedetty syvälle alas, niin etten voinut nähdä hänen kasvojaan. Sillä hetkellä unohdin, että hänen veljensä seisoi vieressäni, unohdin kaiken muun maailmassa, ja enemmän tottumuksesta ja vaistomaisesti kuin missään tietoisessa tarkoituksessa astahdin häntä kohti, vaikka kieleni takertui kitalakeen ja joka jäseneni vapisi.

Mutta hän väisti minua niin rajatonta vihaa ja jäätävää inhoa ilmaisevin katsein, että väkisinkin peräydyin askeleen taaksepäin kuin hän olisi aikonut lyödä minua. Ja joskaan hän ei olisi lausunut niitä sanoja, jotka seurasivat katsetta: »Älkää koskeko minuun!» ja jotka hän sähähti minulle, vetäessään hameensa tiukemmalle, niin olisin kuitenkin kaikonnut syvänteen peräpäähän, ja siellä seisoin hammasta purren ja puristaen käsiäni nyrkkiin, niin että kynnet painuivat lihaan, hänen nojautuessaan veljensä rintaa vasten ja nyyhkyttäessään hillittömästi, mutta ilman kyyneliä.

XI luku

Matkalla Pariisiin

Johtuu mieleeni, että marsalkka Bassompierre, joka on kaikista tuntemistani miehistä kokenein, kerran lausui, etteivät vaarat, vaan ikävyydet, pane miestä koetukselle ja osoita, mitä hän on, ja että pahimpien haavojen tuottajina tässä elämässä ovat kuihtuneet ruusunlehdet eivätkä piikit. Minä olen taipuisa uskomaan, että hän on oikeassa, sillä hyvin muistan, että kun tulin huoneestani vangitsemisen jälkeisenä aamuna, ja näin eteissuojaman, ruokahuoneen ja käytävän tyhjinä eikä mitään ateriaa ollut katettu pöydälle ja se näky taas muistutti minulle perheen tunteita minua kohtaan — niin luonnollisia ja arvattavia kuin ne olivatkin — silloin tunsin pistoksen sydämessäni samoin kuin edellisenä iltana, kun minun oli täytynyt alistua seisomaan paljastettuna, julkisen halveksumisen esineenä. Nyt seisoin hiljaisessa, autiossa salissa ja katselin tuttuja esineitä, ollen mielestäni jotenkuten hyljättynä, jotakin menettänyt — en tiennyt mitä. Aamu oli harmaa ja pilvinen, ilma kolea, ja parhaillaan ropisi sadekuuro maahan. Ruusupensaat huojuivat ulkona tuulessa, ja huoneessa, jonka olin aina nähnyt auringon valaisemana, oli lattia märkänä sadepisaroista. Silloin ajattelin menneitä päiviä, aterioita, joita olin siellä nauttinut, kukkien tuoksua, ja epätoivoissani pakenin eteissuojamaan.

Mutta sielläkään ei näkynyt vilaustakaan elämästä tai viihtymyksestä. Alakuloisena menin puutarhaan ja kävelin käytävää ylös ja toista alas, katselin noruvia oksia ja pengoin muistojani. Siten tulin kivipenkin luo. Penkillä oli liemiruukku seinän vieressä sateesta kiiltävänä, suu puoleksi peitettynä kuihtuneella lehdellä. Raskain mielin ajattelin, kuinka paljon oli tapahtunut sen jälkeen kun mademoiselle oli sen asettanut siihen ja minä sen huomannut kersantin lyhdyn valossa. Huokasin syvään ja läksin takaisin sisälle ruokasalin ovesta.

Joku nainen oli polvillaan tulisijan edessä ja sytytti unohdettua takkavalkeaa. Hänen selkänsä oli minuun päin, ja minä katselin häntä, epäröiden, ihmetellen kuinka hän käyttäytyisi ja mitä hän sanoisi minulle. Kun hän kääntyi, säpsähdin ja huusin pelästyksissäni hänen nimeänsä — sillä se oli madame, madame de Cocheforêt!

Hän oli täysissä pukimissa, ja hänen lapsekkaat kasvonsa olivat kalpeat ja itkettyneet, mutta joko oli yö kuluttanut hänen surunsa ja kuivannut hänen kyyneleensä tai hetken vaatimusko lienee antanut hänelle hillitsemiskykynsä takaisin, — joka tapauksessa hän oli järkähtämättömän tyyni. Hän vavahti, kun hänen silmänsä kohtasivat katseeni; hän räpytteli silmiään, kuin olisi äkillinen valo häikäissyt niitä, mutta siinä kaikki, — hän kääntyi taas poispäin jatkamaan työtänsä, sanaakaan virkkamatta.

»Madame! Madame!» huudahdin tuskaisesti. »Mitä tämä merkitsee?»

»Palvelijat eivät suostuneet sitä tekemään», vastasi hän matalalla, mutta vakaalla äänellä, »ja te olette vielä vieraanamme.»

»Minä en voi sallia sitä!» huudahdin. »Madame de Cocheforét, minä en tahdo...»

Hän kohotti kätensä, ihana kärsivällisyyden ilme kasvoillaan.

»Vaietkaa, älkääkä häiritkö minua», sanoi hän.

Tuli virisi hänen sitä sanoessaan; hän nousi verkalleen ja meni ulos, luotuaan viivähtävän katseen tuleen, ja minä seisoin keskellä lattiaa tuijottaen ja kuunnellen. Nyt kuulin hänen tulevan käytävästä takaisin, ja hän astui sisään tuoden tarjottimella ruokaa, viiniä ja leipää. Hän laski sen pöydälle, ja yhtä kalpeana kuin ennenkin, vapisten ja vaivoin itkua pidätellen, hän alkoi kattaa pöytää. Lasit helisivät lautasia vasten hänen askarrellessaan, ja veitset kalisivat. Minä seisoin vieressä ja alistuin vavahdellen kummalliseen rangaistukseeni.

Lopulta hän viittasi minua istumaan pöytään; itse hän meni loitommaksi ja asettui puutarhaan vievän oven pieleen, selkä minuun päin. Minä tottelin. Istuuduin pöytään. Mutta vaikka en ollut syönyt sitten kun edellisenä ehtoopäivänä, en kuitenkaan voinut maistaa muruakaan. Minä haparoitsin veitselläni ja join ja tulistuin, ja minua alkoi kiukuttaa tämä nurja leikki; sitten katselin taas ulos ikkunasta vettä tippuviin pensaisiin, sateeseen ja etäällä näkyvään aurinkokelloon — ja rauhoituin taas.

Hän kääntyi äkkiä ja tuli luokseni.

»Te ette syö», sanoi hän.

»_Mon Dieu_, madame!» huudahdin. »Ettekö siis usko, että minullakin on sydän?»

Mutta samassa hetkessä tiesin, mitä olin tehnyt, minkä tyhmyyden olin päästänyt suustani. Sillä silmänräpäyksessä hän oli polvillaan lattialla, syleillen polviani, painaen kosteita poskiaan karkeita vaatteitani vasten ja kerjäten minulta armoa ja hänen henkeään — hänen henkeään! Voi, se oli kauheata. Oli kauheata kuulla hänen läähättävää ääntään, nähdä hänen kauniiden hiuksiensa aaltoilevan likaisilla saappaillani, hänen hennon pikku vartalonsa hytkyvän nyyhkytyksistä tietää naisen, aatelisnaisen, siten nöyryyttävän itsensä minun jalkaini juuressa!

»Voi, hyvä rouva... hyvä rouva!» huudahdin epätoivoissani. »Minä pyydän teitä, nouskaa ylös tai minun täytyy mennä.»

»Hänen henkensä! Ainoastaan hänen henkensä!» voihki hän kiihkeästi. »Mitä hän on tehnyt teille, koska olette vainonnut häntä? Oi, olkaa sääliväinen! Olkaa armollinen! Laskekaa hänet vapaaksi, niin me rukoilemme teidän edestänne, minä ja kälyni, joka aamu ja ilta koko elämämme ajan.»

Pelkäsin jonkun tulevan ja näkevän hänen siinä polvillaan; sentähden kumarruin ja koetin nostaa häntä seisaalle. Mutta hän vain lyyhistyi kokoon yhä enemmän, kunnes hänen hieno kätösensä kosketti kannuksiani. Minä en uskaltanut liikahtaa. Lopulta tein ripeän päätöksen.

»Kuulkaahan, siis madame», sanoin melkein ankarasti, »kun ette kerran tahdo nousta siitä. Te unohdatte kaikki, sekä minun asemani että valtani vähäisyyden. Te unohdatte, että jos laskisin miehenne vapaaksi tänään, ottaisivat hänet tunnissa kiinni nuo toiset, jotka vielä ovat kylässä ja vartioivat kaikkia teitä — ne epäilevät yhä jokaista liikettäni, kaikkia toimiani. Te unohdatte, sanon teille, asemani...»

Hän keskeytti minut kiireesti, hyppäsi pystyyn ja katsoi minua kasvoihin. Silmänräpäyksessä olisin ilmaissut hänelle ajatukseni selvemmin; mutta hän tarttui tähän sanaan, ja nyt hän seisoi edessäni kalpeana, hengästyksissään, hiukset hajallaan, saaden tuskin sanaakaan suustaan.

»Niin, niin...» änkytti hän. »Nyt tiedän... tiedän!» Hän pisti käden poveensa, ottaen esille jotakin, minkä ojensi minulle, pakottaen minut ottamaan sen vastaan. »Minä tiedän... tiedän», sanoi hän taas. »Ottakaa tämä, ja Jumala teitä palkitkoon, hyvä herra! Jumala teitä palkitkoon! Me annamme sen teille vapaaehtoisesti — vapaaehtoisesti ja kiitollisesti!»

Minä seisoin katsellen häntä ja hänen tyrkyttämäänsä lahjaa ja tunsin veren vähitellen jähmettyvän suonissani. Hän antoi minulle käärön, jonka äskettäin olin luovuttanut takaisin mademoisellelle — jalokiviä sisältävän käärön.

Punnitsin sitä kädessäni, ja sydämeni kovettui jälleen, sillä nyt tajusin, että tämä oli mademoisellen keksintöä; hän juuri oli madamen kyynelten ja rukousten voimaa epäillen varustanut kälynsä tällä viimeisellä aseella, tällä likaisella rievulla. Minä lennätin sen pöydälle lautasien sekaan.

»Madame!» huudahdin kiivaasti, ja kaikki myötätuntoni oli muuttunut vihaksi; »te tunnette minut kerrassaan väärin. Olen kuullut tarpeeksi paljon kovia sanoja näiden viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa, ja minä tiedän, mitä te minusta ajattelette. Mutta yksi seikka pitää teidän vielä havaita: että minulta on ainakin yksi vika puuttunut. En ole milloinkaan taipunut kavaltajaksi sitä kohtaan, jonka palveluksessa olen ollut, en milloinkaan ole pettänyt omaa puoluettani. Kun teen sen kymmentä kertaa suuremmasta maksusta kuin tämä on, kuivettukoon silloin käteni!»

Hän vaipui tuolille voihkaisten epätoivoisesti. Samassa avasi herra de Cocheforêt oven ja astui sisälle. Hänen olkansa yli näin vilaukselta mademoisellen ylpeät kasvot, entistään hiukan kalpeampina, tummat renkaat silmien alla ja ilme aavemaisen kylmänä.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi herra de Cocheforêt kulmat rypyssä, nähdessään madamen.

»Sitä... että lähdemme matkalle kello yksitoista, hyvä herra», vastasin jäykästi kumartaen. Ja sitten menin ulos toisesta ovesta.

— — —

Päästäkseni näkemästä heidän hyvästelyjään oleskelin ulkona puutarhassa vähän yli määrätyn ajan enkä sittenkään mennyt linnaan, vaan tallin ovelle. Siellä oli kaikki valmiina; molemmat sotilaat, joille olin antanut käskyn seurata minua Auchiin, istuivat jo satulassa, ja omat kaksi palvelijaani odottivat pidellen raudikkoani ja herra de Cocheforêtin kastanjanruskeata hevosta. Kolmatta hevosta talutti edestakaisin Louis, ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä huomatessani, että sillä oli naisen satula. Me saimme siis seuraakin. Madameko aikoi tulla mukaan vai mademoiselle? Ja kuinka kauas? Auchiinko?

Luulen heidän jotensakin pitäneen minua silmällä, sillä lähestyessäni tulivat herra de Cocheforêt ja hänen sisarensa ulos linnasta, edellinen kalpein kasvoin, säihkyvin silmin ja värisevin huulin, vaikka hän koetti tekeytyä välinpitämättömän näköiseksi; jälkimäisen kasvoja verhosi musta naamio.

»Mademoiselle tulee mukaan?» virkoin muodollisen kohteliaasti.

»Teidän luvallanne, hyvä herra», vastasi herra de Cocheforêt purevan alentuvasti. Mutta minä näin, että hän oli tukehtumaisillaan mielenliikutuksesta; hän oli juuri eronnut vaimostaan. Minä käännyin poispäin.

Istuessamme kaikki ratsailla hän katsoi minuun.

»Kun teillä on kunniasanani, niin sallitte minun kenties ratsastaa yksin?» sanoi hän jonkun verran epäröiden. »Ja...»

»Ilman minua», puutuin puheeseen katkerasti. »Luonnollisesti, mikäli voi käydä päinsä.»

Käskin siis sotamiesten ratsastaa hänen edellään, puheen kuulumattomissa, molempain palvelijaini seuratessa häntä vähän matkan päässä ratsupyssyt polvien päällä. Viimeisenä ratsastin itse valppain silmin ja pistooli helposti saatavissa huotrastaan. Herra de Cocheforêt mutisi närkästyneenä muutamia sanoja näistä varokeinoista ja monista metkuista, joihin hänen pyyntönsä oli antanut aiheen, mutta minä en ollut nähnyt niin suurta vaivaa ja matkustanut näin kauas enkä myöskään ollut antautunut halveksuen herjattavaksi, päästääkseni saalistani viime hetkessä käsistäni. Toisaalta oivalsin, että siihen asti, kunnes olisimme sivuuttaneet Auchin, en voinut hetkeäkään olla turvassa vapautusyrityksestä, ja siksi olin lujasti päättänyt, että se, joka tahtoisi riistää minulta vankini, saisi kalliisti maksaa yrityksensä. Ainoastaan ylpeys ja kenties myös osaksi tappelun viehätys oli estänyt minua lainaamasta kymmentä sotamiestä kahden sijasta.

Louis seurasi meitä pitkän matkan kylän taakse, ja sitten hän pysähtyi katselemaan meidän jälkeemme ja sadatteli raivokkaita valoja minua vastaan, kun ratsastin hänen ohitseen. Kappaleen matkaa ratsastettuamme käännyin vielä katsomaan taakseni ja näin hänen yhä seisovan paikoillaan.

Hiukan epäröityäni palasin hänen luokseen.

»Kuules, houkkio!» sanoin hänelle, ja hän herkesi äkkiä nyyhkytyksistään. »Sinun tulee viedä sanoma valtiattarellesi. Sano hänelle minun puolestani, että hänen miehelleen käy kuten herra de Regnierille, kun hän joutui vihollisensa käsiin — ei huonommin eikä paremmin.»

»Aiotte kai emäntänikin surmata?» vastasi hän iskien silmänsä minuun.

»En, sinä hupsu, vaan minä aion pelastaa hänet», vastasin suuttuneena. »Sano hänelle se, älä enempää äläkä vähempää, niin saat nähdä seurauksen.»

»Sitä en tee», epäsi hän ynseästi. »Sanoma teiltä mukamas!» Ja hän sylkäisi maahan.

»Sitten saat ottaa vastuun», sanoin juhlallisesti. Minä käänsin hevoseni ja nelistin toisten perään. Mutta olin varma siitä, että hän kertoisi sanomani, jollei muustakaan niin uteliaisuudesta; ja kummallista olisi, ellei madame, etelän aatelisnainen, vanhoihin perhetarinoihin perehtynyt, käsittäisi vihjaustani.

Ja niin aloitamme matkamme, raskain mielin, vettä tippuvien puiden ja lyijynharmaan taivaan alla. Me samosimme synkkinä mäkeä ylös ja toista alas, milloin kahlaten yli purojen, milloin ratsastaen alastomien nummien poikki. Mutta oltiinpa menossa ylös tai alas ja olipa ympäristö millainen hyvänsä, hetkeksikään en voinut unohtaa, että olin pyöveli, peto, roisto, — että minä, joka ratsastin yksinäni takimmaisena, olin tahrana taulussa. Toiset eivät tosin voineet nähdä minua. Mutta mademoisellen hahmon jokainen piirre ilmaisi inhoa; hänen päänsä vähäisinkin käänne tuntui sanovan: »Voi, hyvä Jumala, että tuollainen olento saa hengittää samaa ilmaa kuin minäkin!»

Puhuin yhden ainoan kerran hänen kanssaan päivän mittaan, ja se tapahtui viimeisellä harjulla ennen kuin ratsastimme alas laaksoon pitkin vuorenrinnettä, jolla Auch sijaitsee. Sade oli tauonnut, mailleen menevä aurinko valaisi heikosti; me lepäsimme tuokion ylänteellä ja silmäilimme etelään, hevostemme haukatessa ruohoa. Sumu levisi vaippana sen tienoon yli, jonka halki olimme tulleet, mutta sen takana ja yläpuolella kohosivat vuoret ilta-auringon kultaamina kuin lumottu maa, kimmeltävinä, ihmeellisen houkuttelevina, tai kuin jono ihania satulinnoja. Unohdin silmänräpäykseksi, kuka oli vieressäni, ja huusin lähimmälle naapurilleni, että tämä oli ihanin maisema, mitä olin milloinkaan nähnyt.