Part 13

Hän — siinä oli mademoiselle, ja hän oli riisunut naamionsa — antoi minulle vastaukseksi katseen, yhden vain, mutta se ilmaisi niin sanomatonta vastenmielisyyttä, että syvinkin halveksuminen olisi ollut suosionosoitus siihen verrattuna. Silloin kiskaisin ohjaksista kuin hän olisi lyönyt minua, ja tunsin vuoroin punehtuvani ja kalpenevani, sitten hän katsoi toisaanne.

Mutta minä en unohtanut sitä opetusta, ja senjälkeen vältin häntä tyystimmin kuin ennen. Yön vietimme Auchissa, ja minä jätin herra de Cocheforêtin mitä suurimpaan vapauteen; annoin hänen tulla ja mennä tahtonsa mukaan. Aamulla lähetin molemmat rakuunat pois siinä vakaumuksessa, että Auchin toisella puolen oli hyökkäyksen vaara pienempi, ja tuntia jälkeen auringon nousun lähdimme taas matkalle. Päivä oli kirkas ja kylmä, ja sää tuntui lupaavammalta. Minä päätin suunnata kulkumme Lectouren ohi ja mennä Garonne-joen yli Agenin luona, ja kun tiet kävivät paremmiksi, mitä edemmäksi pohjoiseen tulimme, laskin ehtivämme kelpo taipaleen ennen pimeän tuloa. Molemmat palvelijat ratsastivat edellä, itse tulin viimeisenä.

Tiemme kulki Gers-laakson läpi, poppelien alitse ja pitkien salavarivien välitse, ja nyt alkoi aurinko lämmittää meitä. Pahaksi onneksi oli edellisen päivän sade paisuttanut purot, joiden yli tiemme johti, ja meidän oli useinkin vaikea kahlata niiden yli. Kahdentoista aikaan olimme vasta noin puolitiessä Lectoureen, ja minä kävin hetki hetkeltä kärsimättömämmäksi. Tie, joka oli vastikään poikennut pois vasemmalta rannalta, kääntyi nyt takaisin alas sinne, ja minä näin edessämme taaskin kaalamon, joka enimmin muistutti lammikkoa. Mieheni yrittivät varovasti päästä ylitse, mutta heidän täytyi pyörtää takaisin ja uudistaa kokeensa toisesta paikasta; viimein juuri kun mademoiselle ja hänen veljensä saavuttivat heidät, pulahtivat he yli, ja heidän hevosensa laukkasivat viistoon ylös vastakkaista äyrästä.

Pysähdystä oli kestänyt siksi kauan, että olin tahtomattani joutunut ihan lähelle Cocheforêt-sisaruksia. Mademoisellen hevonen vikuroitsi hiukan, ja me jouduimme siten ratsastamaan veteen melkein yhtaikaa, minä mademoisellen kintereillä. Rannat olivat jyrkät molemmin puolin, niin että yli mennessä emme voineet nähdä eteemme emmekä taaksemme. Mutta sillä hetkellä en ajatellut tätä, vaan ratsastin hänen jäljessään vähääkään välittämättä hänen läsnäolostaan silloin kuului äkkiä laukaus, johon vastasi toinen, ja edessäni huikkasi joku vihlovan varoitushuudon.

Silmänräpäyksessä, äänen vielä kaikuessa korvissani, käsitin kaikki. Totuus välähti salamana mieleeni kuin olisi hehkuva rauta tunkeutunut aivoihini. Meidän kimppuumme oli hyökätty! Meitä ahdistettiin, ja minä olin avuttomana tässä kuopassa, tässä satimessa! Jos viivyin tässä sekuntiakaan kauemmin — ja mademoisellen hevonenhan sulki minulta tien — saattoi se viivytys tuottaa onnettoman ratkaisun.

Oli ainoastaan yksi keino. Minä ohjasin hevoseni suoraan jyrkkää rantaa kohti, ja se teki loikkauksen ylöspäin. Silmänräpäyksen se riippui putoamaisillaan takaisin alas. Sitten se pelosta pärskyen ponnisti epätoivoisesti ja pääsi vapisten ja korskuen rantaäyräälle.

Noin seitsemänkymmenen askeleen päässä edempänä virui toinen mieheni. Hän oli kaatunut hevosineen ja makasi liikkumattomana. Hänen vieressään, selkä vuorenseinämää vasten, seisoi hänen toverinsa neljän ratsumiehen ankarasti ahdistamana. Juuri kun tämä kohtaus osui näkyviini, ampui hän laukauksen ja ahdistajista kaatui yksi.

Minä sieppasin huotrasta pistoolin; vielä saatoin pelastaa hänet. Huusin hänelle rohkaisevasti ja kannustin hevostani; silloin sain odottamattoman iskun käteeni, niin että menetin pistoolin.

Koetin tavoittaa sitä ilmasta, mutta siinä en onnistunut, ja ennen kuin olin ehtinyt tointua, ohjasi mademoiselle hevosensa minun ratsuani vastaan ja huitoi raipallaan raudikkoani korville. Hevonen nousi pystyyn hurjistuneena, ja minä näin vilaukselta mademoisellen silmät, jotka salamoitsivat vihaa naamion takaa, ja hänen kohotetun kätensä; seuraavassa silmänräpäyksessä makasin tiellä, häpeällisesti heitettynä satulasta. Raudikkoni laukkasi pois, ja mademoisellen hevonen, joka myöskin oli säikähtynyt, nousi vauhkona pystyyn muutaman askeleen päässä minusta.

Muutoin se olisi varmasti polkenut minut jalkoihinsa. Nyt pääsin kuitenkin nousemaan pystyyn ja vetämään miekkani, ja heti säntäsin taistelevia vastaan. Kaikki tämä oli tapahtunut muutamassa sekunnissa. Palvelijani puolustautui vielä; hänen ratsupyssynsä savu oli tuskin haihtunut. Minä hyppäsin kaatuneen puun yli, joka oli tielläni; samassa erkani kaksi miestä toisista ja ratsasti minua vastaan. Toinen näistä, jonka otaksuin johtajaksi, piti naamiota kasvoillaan. Hän tuli hurjaa vauhtia vastaani, ratsastaakseen minut kumoon, mutta minä väistin nopeasti, juoksin toisen luo, pelästytin hänen hevosensa ja annoin ratsastajalle iskun olkapäähän ennen kuin hän ehti sitä torjua, Hän nelisti pois noituen ja yritellen taltuttaa hevostaan, ja sitten käännyin kohtaamaan naamioitua miestä.

»Roisto!» huusi tämä ja ratsasti taas vastaani. Tällä kertaa hän ohjaili hevostaan niin taitavasti, että hädin tuskin kykenin estämään häntä karauttamasta päälleni, mutta kaikista ponnistuksistani huolimatta en päässyt antamaan hänelle iskua.

»Antaudu!» huusi hän. »Verikoira!»

Vastaukseksi haavoitin häntä lievästi polveen; ennen kuin ehdin tehdä muuta, tuli hänen toverinsa takaisin, ja nyt he ahdistivat minua molemmat, tähdäten hurjia iskuja päähäni ja tehden niin taitavia hyökkäyksiä, etten kyennyt muuhun kuin puolustautumaan. Pian minun täytyi vetäytyä takaisin vuorenseinämälle. Tällaisessa käsikähmässä olisi miekastani ollut vain vähän hyötyä, mutta onneksi olin ennen Pariisista lähtöäni varustautunut lyhyellä pistosäilällä, ja vaikken ollut yhtä kätevä pitelemään sitä kuin miekkaa, onnistui minun kuitenkin torjua heidän iskunsa ja silloin tällöin survaisemalla pysyttää heidän hevosiansa loitommalla. Miehet sadattelivat ja tekivät alituisia hyökkäyksiä minua vastaan; se oli tuimaa ottelua. Jos he saisivat siten pitkittää vielä hiukan aikaa, voisi toinen mies ehtiä heidän avukseen taikka myös mademoiselle ampua minut omalla pistoolillani. Niinpä mieleni reipastui, kun onnistunut heilautus sinkautti naamioidun miehen miekan toiselle puolen tietä. Hän kannusti armottomasti hevostaan ja ratsasti minua kohti, mutta minä olin useaan kertaan pistänyt eläintä; se nousi pystyyn ja heitti hänet selästään, juuri kun toistamiseen haavoitin hänen toveriaan käsivarteen ja pakotin hänet peräytymään.

Nyt muuttui näytelmä. Naamioitu nousi horjuen ja hapuili pistooliaan. Mutta hän ei tavannut sitä, eikä hän ollut sellaisessa kunnossakaan, että olisi kyennyt sitä käyttämään, jos olisi sen löytänytkin. Hän hoippui avuttomasti vuorenseinämälle ja nojautui sitä vasten. Haavoittamani mies oli tuskin paremmassa tilassa. Hän peräytyi tieltäni, ja seuraavassa hetkessä hän pudotti miekkansa, vaipui kasaan ja tarttui kiinni satulannuppiin. Jäljellä oli ainoastaan se mies, joka oli ottelussa palvelijani kanssa, ja nyt käännyin katsomaan, miten heidän laitansa oli. He olivat tehneet pikku pysähdyksen hengähtääkseen, ja minä riensin heidän luokseen, mutta kun se veitikka näki minun lähestyvän, käänsi hän hevosensa ja hävisi metsään, jättäen meidät voittajiksi.

Ensimmäiseksi työkseni — sen muisto herättää minussa tänä päivänäkin mielihyvää — pistin käteni taskuuni, vedin sieltä puolet kaikista rahoistani, mitä omistin tässä maailmassa, ja annoin ne miehelle, joka oli puolustanut minua niin reimasti. Olisin voinut suudella häntä iloissani! En ainoastaan ollut hänen hyvän miekkansa avulla pelastunut tappiosta, vaan myöskin tiesin ja tunsin tyytyväisenä, että taistelu oli tavallaan kohottanut arvoani. Palvelijani oli saanut kaksi haavaa ja minä pari naarmua, hevoseni oli tipo tiessään, ja toinen palvelijani oli hengetönnä. Mutta se tunne, joka minua elvytti nyt mennessäni puhuttelemaan herra de Cocheforêtia ja hänen sisartaan, oli enemmän arvoinen kuin puolet vertani. Mademoiselle oli laskeutunut ratsailta, ja vaikka hän käänsi pois kasvonsa, näin kuitenkin, että hän itki, sillä naamio oli luisunut sivulle. Hänen veljensä oli tunnollisesti pysynyt samassa paikassa lähellä kaalamoa taistelun alusta loppuun asti ja kohtasi minut kohotetuin kulmin ja omituisesti hymyillen.

»Myöntäkää, että olen siivo ihminen», sanoi hän kevyesti. »Minä olen täällä, herra de Berault, ja sitä ei voi sanoa noista kahdesta herrasmiehestä, jotka juuri ratsastivat tiehensä.»

»Niin», vastasin hänelle hieman katkerasti, »soisinpa, etteivät he olisi ampuneet palvelijaparkaani ennen kuin läksivät.»

Hän kohautti olkapäitään.

»He ovat ystäviäni», sanoi hän. »Ette voi vaatia, että moittisin heitä. Mutta ei siinä kaikki, herra de Berault.»

»Ei», vastasin ja pyyhin miekkani terää. »Meillähän on tuo naamioitu herrasmies tallella...» Ja sitten käännyin mennäkseni hänen luokseen.

»Herra de Berault!» huusi de Cocheforêt jälkeeni lyhyesti ja tiukasti.

Minä pysähdyin.

»Mitä haluatte?» kysyin kääntyen häneenpäin.

»Tuo herrasmies...» sanoi hän empien ja katsellen minua pitkään, »oletteko ajatellut, mikä hänet perii, jos luovutatte hänet viranomaisille?»

»Kuka hän on?» kysyin karskisti.

»Se on jokseenkin arkaluontoinen kysymys», vastasi hän otsa rypyssä.

»Ei minulle», tokaisin minä, »koska hän on vallassani. Jos hän riisuu naamarinsa, niin voin helpommin päättää, miten menettelen hänen suhteensa.»

Tuntematon oli pudotessaan menettänyt hattunsa, ja hänen vaaleat, kiharaiset hiuksensa laahasivat pölyistä maata. Hän oli kookas ja ryhdikäs mies, ja vaikka hänen pukunsa oli yksinkertainen, melkein köyhä, huomasin muhkean jalokivisormuksen hänen sormessaan ja olin näkevinäni muitakin ylhäisen sukuperän merkkejä. Hän nojaili yhä vuorenseinämää vasten puolittain tajuttomana eikä näyttänyt huomaavan, että minä silmäilin häntä.

»Tuntisinko hänet, jos hän paljastaisi kasvonsa?» kysyin äkkiä, sillä mieleeni juolahti uusi ajatus.

»Tuntisitte», vastasi herra de Cocheforét.

»No?»

»Ja se olisi meille kaikille onnetonta.»

»Vai niin!» vastasin puoliääneen ja tarkastelin ensin vanhaa ja sitten uutta vankiani. »Siis — mitä haluaisitte minun tekevän?»

»Jättäkää hänet tänne», vastasi herra de Cocheforêt, ja hänen kasvonsa saivat jännittyneen levottomuuden ilmeen.

Minä olin jo varmistunut siitä, että hän oli kunnian mies, ja siksi uskoin häntä. Hänen huomattava levottomuutensa ystävän puolesta herätti minussa jonkinlaista liikutusta. Sitäpaitsi tiesin olevani liukkaalla maalla, joka teki varovaisuuden tarpeelliseksi.

»Sen teen», sanoin tuokion mietittyäni. »Mutta ei suinkaan hän vain tee minulle jotakin kepposta? Lähetä kirjettä tai...»

»Ei, _mon Dieu!_ Hän kyllä käsittää», vastasi de Cocheforét innokkaasti. »Ette joudu katumaan sitä. Lähtekäämme nyt jatkamaan matkaamme!»

»Niin, mutta hevoseni?» sanoin hiukan kummastuksissani hänen kovasta kiireestään. »Kuinka voin...»

»Me kyllä saavutamme sen», vakuutti hän. »Se on varmasti pysytellyt tiellä. Lectoure on täältä vain lieuen päässä, ja me voimme siellä antaa määräyksen, että nuo molemmat miehet noudetaan ja toimitetaan hautaan.»

Minä en olisi voittanut mitään asettumalla vastustavalle kannalle, ja vielä tovin puheltuamme oli asia sovittu. Me kokoilimme, mitä olimme pudotelleet, herra de Cocheforét auttoi sisartaan satulaan, ja viiden minuutin kuluttua olimme taipaleella. Kun metsän reunasta vilkaisin taakseni, olin näkevinäni naamioidun miehen nousevan katsomaan meidän jälkeemme, mutta puiden oksat olivat tiellä, niin että näin ehkä väärin. Olin kuitenkin hyvin taipuvainen otaksumaan, että tuntematon oli enemmän tajullaan ja vähemmän loukkaantunut kuin näytti.

XII luku

Tienristeyksessä

Koko aikana ei mademoiselle ollut virkkanut minulle ainoatakaan sanaa, ei pahaa eikä hyvää. Hän oli näytellyt osaansa katkeroittuneen vakavasti ja nähnyt tappionsa tosin kyynelin, mutta vaieten, eikä hän ollut koettanut vaikuttaa rukouksilla, ei vastarinnalla taikka suostuttelulla. Ja taistelun päättyminen ja näyttämön jääminen taaksemme ei tuottanut mitään muutosta hänen käytökseensä. Hän piti tahallaan kasvojaan käännettyinä poispäin minusta eikä ollut läsnäoloani huomaavinaankaan. Tapasin etäämpänä hevoseni syömässä tien vierellä, nousin satulaan ja asetuin paikalleni heidän molempien taakse, kuten aamullakin ja sitten samosimme eteenpäin äänettöminä, kuten silloinkin, melkein kuin ei olisi mitään tapahtunut; ihmettelin naisen kummallista itsehillintää — minua oudoksutti, että hän oli voinut olla saapuvilla sellaisessa tapauksessa, sen näkymättä hänestä päältäpäin.

Mutta vaikka mademoiselle koetti salata sitä, oli se kuitenkin tehnyt häneen muutoksen. Naamio tosin peitti hänen kasvonsa, mutta se ei voinut kokonaan peittää häneen mielialojaan, ja vähitellen huomasin, että hänen päänsä oli kumarassa, että hän ratsasti hajamielisesti ja että hänen ryhtinsä ei ollut sama kuin ennen. Havaitsin myöskin, että hän oli joko pudottanut tai heittänyt pois ratsuraippansa, ja vähitellen aloin ymmärtää, että taistelu ei ollut laisinkaan tuottanut minulle hänen suosiotansa takaisin; päinvastoin liittyi hänen vanhaan vihaansa minua kohtaan vielä häpeätä siitä, että hän oli alentunut niin syvälle, vaikkakin pelastaakseen veljensä, ja mielikarvautta siitä, että tappio oli ollut sen ainoana palkkana.

Sen tulin näkemään Lectouressa, jonka majatalossa oli yksi ainoa huone, joten meidän täytyi kaikkien syödä päivällistä yhdessä. Minä käskin asettaa pöydän heille tulisijan eteen ja istuuduin itse pienemmän ääreen oven suuhun. Muita vieraita ei ollut, ja se teki seurustelun puutteen vielä silmäänpistävämmäksi. Herra de Cocheforét näytti sen tajuavan. Hän kohautteli hartioitaan ja katseli lattian poikki minuun päin surullisen leikkisästi hymyillen. Mutta mademoiselle oli järkähtämätön. Hän oli riisunut naamionsa, ja hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet. Yhden kerran, mutta ainoastaan sen yhden kerran, näin aterian aikana hänessä muutoksen. Hän punastui, luultavasti omista ajatuksistaan, ja hänen kasvonsa sävähtivät purppuranpunaisiksi ihan hiusmartoa myöten. Näin punan leviävän yhä enemmän, mutta sitten hän käänsi minulle ylpeästi selkänsä ja katseli ulos ikkunasta lokaiselle kadulle.

Arvattavasti olivat sekä hän että hänen veljensä toivoneet paljon tästä hyökkäyksestä, joka oli kaiketi järjestetty jo Auchissa. Sillä kun ehtoopäivällä pitkitimme matkaamme, huomasin heissä tapahtuneen muutoksen. Heidän ryhtinsä ilmaisi, että he olivat valmistuneet pahimpaan. Synkät ajatukset nykyisestä asemasta ja uhkaavasta tulevaisuudesta kuvastuivat kuin sumuna heidän silmissään. Tunti tunnilta lannistui herra de Cocheforêtin miehuus, ja hän puheli yhä harvemmin. Nyt, kun päivänvalo alkoi kadota ja hämy levittäysi ympärillemme, ratsastivat veli ja sisar käsitysten, vaiteliaina ja alakuloisina, ja ainakin toinen heistä itki. Kardinaali, mestauslava, Pariisi... kaikki tämä kohosi kamalina, kylminä varjoina heidän ympärillään. Sitä mukaan kuin vuoret, jotka he olivat tunteneet koko ikänsä, vaipuivat ja häipyivät takanamme meidän ratsastaessamme Garonnen leveään laaksoon, vaipuivat ja häipyivät heidän toiveensakin ja sijalle tuli kolkkoa epätoivoa. Vartion ympäröimänä ja uteliaiden katseiden tähystelemänä olisi herra de Cocheforêt voinut käyttäytyä miehuullisesti ja ylpeästi, ja lopun tullessa hän osoittautuisi luultavasti uljaaksi. Mutta nyt, melkein yksin harmaassa hämyssä, matkalla vankilaan, tietäen monet, pitkät ja yksitoikkoiset päivät edessään, ilman mitään yllykettä tai elvykettä — tällaisessa tilanteessa ei ollut ihme, että hän tunsi ja osoitti tuntevansa veren kiertävän suonissaan hitaasti ja ajatteli itkevää puolisoansa ja taaksensa jäänyttä hävitettyä kotiansa enemmän kuin sitä asiaa, sitä aatetta, jonka hyväksi hän oli uhrannut kaikkensa.

Mutta Jumala tietää, että he eivät olleet ainoat masentuneet. Minä itse olin melkein yhtä synkkä. Auringon laskiessa oli voiton ja taistelunriemun hehku, joka oli lämmittänyt vertani, jo kauan sitten jäähtynyt, ja sitä oli seurannut apeus, haluttomuus, kaiken inho, jollaista tuntee pelipöydän ääressä vietetyn pitkän yön jälkeen. Tähän asti oli ollut vaikeuksia voitettavana, vaaroja, menestyksen epäilyksiä. Nyt oli loppu varma ja hyvin lähellä, niin lähellä, että se varjosti kaiken muun. Minun täytyi, minun piti saada riemuita voitosta, ja minä tarrasin siihen ajatukseen kuten pelaaja pitää kiinni viimeisestä kortistaan, niin että mietin valmiiksi tavan, ajan ja paikan ja koetin yksinomaan askarruttaa ajatuksiani sillä. Mutta hinta? Voi, sekin ajatus tunkeutui mieleeni yhä useammin, mitä enemmän ilta joutui. Kun huomasin tien varressa milloin minkin esineen, jonka muistin ennen sivuuttaneeni matkallani etelään, vaikka niin peräti erilaisessa mielentilassa ja toisin tarkoituksin ja suunnitelmin, jotka nyt tuntuivat etäiseen menneisyyteen kuuluvilta, tein itselleni kysymyksen, minäkö se tässä todella olin, Gil de Berault, Zatonin kantavieras, _premier joucur_, vai joku La Manchan don Quixote-ritari, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan ja uskoi parturinkylttien olevan kultaa.

Me saavuimme Ageniin hyvin myöhään illalla, hapuiltuamme syrjäteitse pitkin joen vartta. Valot ja »Merenneito»-majatalon loimuava takkavalkea tuntuivat meistä jo paremman maailman tuikkeilta ja herättivät tuossa tuokiossa uutta eloa ainakin kahteen meistä. Lieden ympäriltä kuului kummallista puhetta Pariisin tapahtumista, kardinaalia vastaan tehdystä salaliitosta, jonka etunenässä oli leskikuningatar, ja perustelluista toiveista, että se tällä kertaa johtaisi tuloksiin. Mutta isäntä nauroi pilkallisesti sellaisille mielikuville, ja minä myönsin hänen olevan oikeassa. Vieläpä herra de Cocheforêtkin, joka alussa oli taipuvainen saamaan rohkaisua näistä huhuista, menetti toivonsa kuullessaan, että tiedot olivat tulleet Montaubanin kautta, mistä — jo siitä asti kun kaupunki oli edellisenä vuonna pakotettu antautumaan — kaikenlaisia perättömiä juttuja kardinaalista alituisesti pantiin liikkeelle.

»Ne ottavat häneltä hengen kerran kuukaudessa», sanoi isäntämme nauraen. »Toisinaan on _Monsieur_ hänet nujertanut, toisinaan _Monsieur César_ — ymmärrättehän, Vendômen herttua — ja väliin leskikuningatar. Mutta sen jälkeen kun herra de Chalais ja marsalkka onnistuivat niin kerrassaan kehnosti ja saivat maksaa yrityksensä, uskon minä sokeasti hänen ylhäisyyteensä — senhän sanotaan olevan hänen uuden nimityksensä.»

»Onko näillä tienoin rauhallista?» kysyin häneltä.

»Täydellisesti. Siitä asti kun Languedoc-juttu saatiin loppuun on kaikki ollut kunnossa», vastasi hän.

Mademoiselle oli vetäytynyt pois, niin että hänen veljensä ja minä saimme olla parin tunnin ajan kahden kesken sinä iltana. Minä jätin hänelle vapauden päästä eroon seurastani, jos hän tahtoi, mutta sitä hän ei käyttänyt hyväkseen. Jonkinlainen toverillinen suhde, joka oli hyvinkin outo meidän keskinäisen asemamme johdosta, oli alkanut kehittyä välillemme. Hän näytti saavan omituista mielihyvää seurastani, laski leikkiä vanginvartijatoimestani, kysyi toisinaan ivallisen näköisenä, saisiko hän tehdä sitä tai tätä, vieläpä tiedusti kerran, mitä minä tekisin, jos hän rikkoisi antamansa sanan.

»Tai esittäkäämme toinen oletus», jatkoi hän vilkkaasti. »Ajatelkaa, jos minä olisin tyrkännyt teidät päistikkaa tänä iltana siihen kirottuun lammikkoon alhaalla jokivarressa? Kuinka sitten olisi käynyt, herra de Berault? _Pardieu_, minä ihmettelen itseäni, kun en sitä tehnyt. Minä olisin ehtinyt Montaubaniin neljässäkolmatta tunnissa ja löytänyt viisikymmentä lymypaikkaa yhtä hyvin kuin yhdenkin, eikä kukaan olisi tiennyt tekosestani mitään.»

»Paitsi sisarenne», huomautin tyynesti.

Hän irvisti.

»Niin», sanoi hän, »pelkäänpä, että minun olisi täytynyt surmata hänetkin, jottei minun olisi tarvinnut hävetä hänen edessään. Te olette oikeassa.»

Hän vaipui mietteisiin ja istui tovin äänettömänä. Sitten huomasin hänen katselevan minua jotenkuten yksinkertaisesti kummastellen, ja siitä johduin kysymään:

»Mitä ajattelette?»

»Te olette ollut monissa kaksintaisteluissa?»

»Niin olen.»

»Ettekö ole milloinkaan käyttänyt epärehellistä iskua?»

»En milloinkaan», vastasin. »Miksi sitä kysytte?»

»Sentähden että — halusin saada vahvistuksen eräälle vaikutelmalleni. Suoraan puhuen, herra de Berault, minusta tuntuu kuin teissä olisi kaksi eri henkilöä.»

»Kaksi...?»

»Niin. Toinen on se mies, joka vangitsi minut, ja toinen se, joka laski ystäväni menemään tänään.»

»Ihmetyttikö teitä, että annoin hänen mennä? Se oli varovaisuutta, herra de Cocheforêt», selitin minä. »Olen vanha peluri. Minä tiedän, milloin panos on liian korkea minulle. Se mies, joka pyydysti leijonan sudenkuoppaansa, ei ollut tehnyt hyvää kaappausta.»

»Ei, totta se on», vastasi hän hymyillen. »Ja kuitenkin... niin, teissä on kaksi eri luonnetta.»

»Niin on useimmissa», myönsin huoaten. »Mutta ei aina samalla kertaa. Väliin on toinen esillä, väliin toinen.»

»Mitä toinen pitää toisen aloittaman työn täyttämisestä?» kysyi hän purevasti.

Kohautin olkapäitäni.

»Sen täytyy niin olla», sanoin minä. »Jos saa perinnön, niin se on otettava vastaan velkoineen ja kaikkineen.»

Hän ei vastannut vähään aikaan, ja minä luulin hänen taas ajattelevan omia asioitansa. Mutta äkkiä hän katsoi jälleen minuun, »Vastaatteko minulle erääseen kysymykseen, herra de Berault?» virkkoi hän ystävälliseen tapaan.

»Mahdollisesti.»

»Sanokaa minulle sitten — se on todellakin hyvin mielenkiintoista, — sanokaa minulle, mikä minulle onnettomana hetkenä lähetti teidät vaanimaan minua?»

»Herra kardinaali.»

»En kysynyt kuka», sanoi hän kuivasti. »Kysyin mikä. Teillä ei ollut vihaa minua vastaan?»

»Ei.»

»Te ette tuntenut minua?»

»En.»

»Mikä kumma teidät siis sai niin tekemään? Lempo soikoon, hyvä herra», jatkoi hän kiivaasti ja avomielisempään tapaan kuin oli ennen käyttänyt, »luonto ei ole ikinä aikonut teistä pyöveliä. Mikä olikaan siis syynä?»

Minä nousin seisaalle. Oli hyvin myöhä, huone oli tyhjä ja tuli sammumaisillaan.

»Sen sanon teille — huomenna», lupasin. »Silloin on minulla jotakin sanomista teille, ja se kuuluu siihen myöskin.»

Hän katsoi minuun hyvin kummastuneena ja hiukan epäluuloisesti. Mutta silloin huusin valoa ja keskeytin hänen kyselynsä menemällä heti levolle. Aamulla emme tavanneet toisiamme ennen kuin oli aika lähteä matkalle.

Ken tuntee eteläisen tien Ageniin asti ja tietää kuinka viinitarhat kaupungin pohjoispuolella kohoavat pengerminä, toinen punainen maakerros toisen päällä, vihreinä kesällä, mutta karuina ja kivisinä syysmyöhällä, muistaa, kenties erään paikan, missä tie noin kahden lieuen päässä kaupungista luikertaa ylös jyrkkää mäkeä. Mäen laella on neljän tien risteys, ja taivasta vasten kohoaa tienviitta, joka osoittaa, mikä tie vie Bordeauxiin, Perigueuxiin tai tiilikattoiseen Montaubaniin.

Tuo kukkula oli etelään matkustaessani erityisesti jäänyt mieleeni, kenties siitä syystä, että minulle sieltä aukeni ensimmäinen laaja näköala yli Garonnen laakson, jolloin olin tuntenut olevani ikäänkuin sen maan kynnyksellä, missä minun tuli suorittaa tehtäväni. Se oli saanut minulle erityisen merkityksen, niin että pidin sen alastonta lakea tienviittoineen ja -risteyksineen Pariisin ensimmäisenä ulkovartiona, ensimmäisenä merkkinä siitä, että nyt olin palaamassa vanhaan elämääni.

Kaksi päivää olin nyt odottanut nähdäkseni tämän kukkulan. Se sopi oivallisesti siihen, mitä minulla oli mielessäni. Tämä tienviitta teineen, jotka kääntyivät pohjoiseen, etelään, itään ja länteen — saattoiko olla soveliaampaa kohtaus- ja eroamispaikkaa?

Me saavuimme mäen alle kello yhdentoista vaiheilla, herra de Cocheforêt, mademoiselle ja minä. Järjestys oli päinvastainen kuin eilen, ja minä ratsastin etumaisena; toiset tulivat verkalleen perässä. Pysähdyin mäen juurella, annoin mademoisellen ratsastaa ohi ja pysäytin viittauksella herra de Cocheforêtin.

»Olkaa hyvä ja viivähtäkää hiukan», sanoin hänelle. »Pyydän teiltä suosionosoitusta.»