Part 14

Hän katsoi minuun hiukan ylpeästi ja silmissään leimahdus, joka osoitti, kuinka kahle vähitellen syöpyi hänelle lihaan. Hän oli aamiaiselta lähtenyt reippaana kuin sulhanen, mutta sittemmin oli hänen rohkeutensa lannistunut, ja nyt hänen oli kovin vaikea hillitä kärsimättömyyttään.

»Minulta?» sanoi hän katkerasti. »Mikä se on?»

»Haluan puhua mademoisellen kanssa muutaman sanan — kahden kesken», selitin hänelle.

»Kahden kesken?» huudahti hän kummastuneena.

»Niin», vastasin epäröimättä, vaikka hänen kasvonsa synkistyivät. »Voitte muuten kaiken aikaa pysytellä kyllin lähellä, jos haluatte. Mutta minulla on omat syyni tahtoakseni ratsastaa vähän matkaa mademoisellen kanssa.»

»Kertoaksenne hänelle jotakin?»

»Niin.»

»Voittehan kertoa sen minulle», vastasi hän epäluuloisesti. »Minä takaan, että mademoisellen ei tee mieli...»

»Tavata tai puhutella minua? Ei, sen kyllä käsitän», sanoin minä. »Mutta tahdon kumminkin puhella hänen kanssaan.»

»Olkoon menneeksi, voitte puhutella häntä minun läsnäollessani», vastasi hän tuikeasti. »Jollette mitään muuta halua, niin voimme ratsastaa hänen luokseen.» Hän liikahti kuin toteuttaakseen esityksensä.

»Siihen en tyydy, herra de Cocheforêt», sanoin heti päättävästi ja pidätin häntä. »Minä pyydän teitä: olkaa hiukan myöntyväisempi! Pyydän ihan vähäpätöistä etua, mutta samalla vakuutan, että jollei mademoiselle suostu toivomukseeni, hän joutuu sitä katumaan koko ikänsä.»

Ylimyksen kasvot synkistyivät yhä enemmän.

»Suuria sanoja», sanoi hän pisteliäästi nauraen, »mutta minä luulen ne ymmärtäväni.» Sitten hän kirosi ja huudahti kiivaasti: »Mutta minä en salli sitä! Minä en ole ollut sokea, herra de Berault, ja käsitän aikeenne. Mutta minä en salli sitä. En tahdo kuulla mistään sellaisesta Juudas-kaupasta. Luuletteko, että voisin sallia sen ja sitten katsoa ihmisiä silmiin?»

»En tiedä, mitä tarkoitatte», sanoin vaivoin hilliten itseni. Olisin voinut lyödä sitä narria.

»Mutta minä tiedän, mitä te tarkoitatte», vastasi hän pidätellen raivostustaan. »Te tarkoitatte, että hän möisi itsensä... möisi itsensä teille, pelastaakseen minut. Ja te vaaditte minua seisomaan vieressä katsomassa kauppaa. Ei, hyvä herra, ei milloinkaan! Ei milloinkaan, vaikka joudunkin teilattavaksi. Minä tahdon kuolla kuten ylimys, jos olenkin elänyt niinkuin narri.»

»Luulen teidän tekevän tuon kuten olette toisenkin tehnyt», vastasin suunniltani katkeroittuneena. Ja kuitenkin ihailin häntä.

»Niin, minä en ole aivan niin tyhmä kuin te luulette!» huudahti hän vihasta säihkyvin katsein. »Minulla on silmät nähdäkseni.»

»Olkaa siis hyvä ja kuulkaa korvillanne», vastasin kuivakiskoisesti. »Vain hetkinen. Ja uskokaa minua, kun sanon, ettei minulla ole koskaan hetkeksikään ollut sellaista kauppaa mielessäni. Tahdon ainoastaan puhella hänen kanssaan. Minulla ei ole mitään pyytämistä häneltä, en halua häneltä mitään, en suosionosoitusta tai muutakaan. Sen, mitä sanon hänelle, hän kertoo epäilemättä teille. Mitä pahaa voisin tehdä hänelle täällä tiellä ja teidän näkyvissänne?»

Hän silmäili minua synkin katsein, vielä punaisena kasvoiltaan ja epäluuloisena.

»Mitä aioitte sanoa hänelle?» kysyi hän tiukasti. Hän ei ollut lainkaan kaltaisensa. Hänen kevyt, iloinen huolettomuutensa oli kerrassaan kadonnut.

»Te tiedätte, mitä _en_ aio hänelle sanoa, herra de Cocheforét», vastasin minä. »Sen pitäisi riittää.»

Hän tähysteli minua hetkisen, vielä tyytymättömänä. Sitten hän sanaakaan hiiskumatta viittasi minua ratsastamaan sisarensa luokse.

Mademoiselle oli pysäyttänyt hevosensa vähän matkan päähän meistä, varmaankin ihmetellen, mitä oli tekeillä. Minä ratsastin hänen luokseen. Hänellä oli naamio yllä, niin etten voinut nähdä hänen kasvojensa ilmettä, lähestyessäni häntä, mutta se tapa, kuinka hän käänsi hevosensa pään veljeänsä kohti ja katseli ohitseni, puhui selvää kieltä. Silloin tuntui äkkiä kuin maa huojuisi jalkaini alla. Vapisten paljastin pääni hänen edessään.

»Mademoiselle», sanoin hiljaa, »suotteko minulle kunnian seurata teitä pikku matkan eteenpäin?»

»Miksi niin?» vastasi hän, eikä varmaan kukaan nainen ole puhunut kellekään miehelle niin jäätävällä äänellä.

»Siksi, että haluan selittää teille eräitä asioita, joita ette ymmärrä.»

»Mieluummin haparoitsen pimeässä», vastasi hän, ja hänen sävynsä oli sanoja julmempi.

»Mutta, mademoiselle», jatkoin hellittämättä, sillä minä en tahtonut menettää rohkeuttani, »sanoitte minulle eräänä päivänä hiljakkoin, että te ette milloinkaan tuomitsisi minua liian pikaisesti.»

»Teidän tekonne tuomitsevat teidät, enkä minä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Minä en ole kylliksi samalla tasolla teidän kanssanne, voidakseni tuomita teitä — Jumalan kiitos.»

Minua puistatti, vaikka olin päivänpaisteessa.

»Mutta te olette kerran ennen ajatellut samalla tavalla», huudahdin hetken vaitiolon jälkeen, »ja kuitenkin huomasitte jälkeenpäin erehtyneenne. Sellainen hairahdus voi uudistua toistekin, mademoiselle.»

»Mahdotonta», sanoi hän.

Se koski minuun.

»Ei», huudahdin minä, »se ei ole mahdotonta. Te olette mahdoton. Te itse olette sydämetön, mademoiselle. Minä olen näiden kolmen päivän kuluessa tehnyt paljon keventääkseni asemaanne; nyt pyydän teitä tekemään jotakin vastalahjaksi, mikä ei maksa teille mitään.»

»Vai ei?» vastasi hän pitkäveteisesti; hän katsoi minuun, ja hänen äänensä ja silmäyksensä vihloivat minua kuin veitsi. »Vai ei? Luuletteko, herraseni, ettei minulle maksa mitään itsekunnioitukseni menetys, jonka minulle tuottaa jok'ainoan sanan vaihtaminen kanssanne? Luuletteko, ettei minulle ole raskasta olla täällä, kun tunnen häväistystä joka katseesta, jonka luotte minuun, kun jokainen henkäisy teidän läheisyydessänne tahraa minua? Eikö se ole mitään?» jatkoi hän katkerasti ivaten. »Se _on_ jotakin! Mutta sen merkitystä en usko teidän milloinkaan ymmärtävän.»

Istuin satulassa hetken aikaa hämilläni ja tuskasta vapisten. Kovaa oli ollut tuntea, että hän vihasi ja inhosi minua, ja tietää, että se luottamus, jota hän oli alkanut tuntea minua kohtaan, oli muuttunut kammoksi. Mutta vielä vaikeampi oli kuunnella hänen säälimättömiä sanojaan, punastua ja kalveta hänen herjaavan kielensä vitsomana. Toviin en voinut saada sanaakaan suustani. Sitten viittasin herra de Cocheforêtiin.

»Pidättekö hänestä?» sanoin käheästi ja tylysti. Hänen tuima sävynsä oli tarttunut minuun.

Hän ei vastannut.

»Jos pidätte, niin teidän tulee antaa minun puhua. Evätkää vielä kerran, mademoiselle — en minäkään ole muuta kuin ihminen — niin jätän teidät rauhaan. Mutta te kadutte sitä vielä koko ikänne.»

Viisaampi olisi minun ollut aloittaa siltä taholta alunpitäen. Hän voihkaisi tahtomattaan, laski päänsä riipuksiin ja näytti vaipuvan kokoon. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hänen ylpeytensä oli tyyten hävinnyt.

»Minä kuuntelen teitä», kuiskasi hän.

»Jos suvaitsette, niin ratsastamme eteenpäin», sano käyttäen hyväkseni menestystä, jonka olin saavuttanut. »Teidän ei tarvitse pelätä. Veljenne tulee takanamme.»

Tartuin ohjaksiin ja käänsin hänen hevosensa, ja hän salli sen vastustamatta. Seuraavassa hetkessä ratsastimme eteenpäin pitkin silmänkantamattomiin ulottuvaa suoraa tietä. Kunnaalla, jolle se päättyi, näin viitan — kaksi epäselvää mustaa viivaa taivasta vasten kuvastumassa. Sinne saavuttuamme pidätin vaistomaisesti hevoseni ja annoin sen kävellä hitaammin.

»No, hyvä herra?» sanoi hän kärsimättömästi. Ja hänen koko ruumiinsa vapisi kuin häntä olisi palellut.

»Minulla on tarina kerrottavana teille, mademoiselle», vastasin minä. »Voin teistä tuntua liian perinpohjaiselta, mutta minä vakuutan, että mielenkiintonne herää ennen kuin olen lopettanut. Kaksi kuukautta sitten asui Pariisissa muuan mies — huono ihminen kenties, joka tapauksessa pidettiin häntä yleensä paatuneena, — oudon maineen saanut mies.»

Hän käännähti minuun päin, ja hänen silmänsä loistivat naamion läpi.

»Säästäkää minut sitä kuulemasta, hyvä herra», sanoi hän kylmäkiskoisen halveksivasti. »Myönnän ennakolta oikeaksi kaikki, mitä sanotte.»

»No niin», jatkoin kuitenkin tyynesti, »olipa hän millainen olikin, hän taisteli eräänä päivänä kardinaalin julistuksesta huolimatta muutaman englantilaisen kanssa St. Jacques-kirkon takana. Englantilaisella oli suosijoita, mainitsemallani miehellä ei ainuttakaan, eikä hänen nimensä kuulunut loistavien joukkoon; hänet vangittiin, vietiin Châteletiin, tuomittiin kuolemaan ja jätettiin kahdeksi päiväksi kuolonajatuksiinsa. Viimein tehtiin hänelle ehdotus. Jos hän tahtoi etsiä ja toimittaa kiinni toisen miehen, maanpakolaisen, jonka päästä oli luvattu palkinto, pääsisi hän itse vapaaksi.»

Vaikenin hetkeksi ja hengähdin syvään. Sitten jatkoin verkalleen, katse tähdättynä etäisyyteen, ei häneen:

»Mademoiselle, nyt tuntuu helpolta sanoa, kumpainen menettelytapa hänen olisi ollut valittava. Tuntuu vaikealta enää havaita lieventäviä asianhaaroja. Mutta yhden seikan tahdon huomauttaa hänen puolustuksekseen. Se tehtävä, jota hänelle tarjottiin, oli hyvin vaarallinen — hän tiesi, että hän pani henkensä alttiiksi, vieraan miehen takia. Ja vielä yksi seikka: hän voitti aikaa. Maanpakolaisen saattoi joku toinen vangita, kenties surmata... mutta siitä kylliksi, mademoiselle, me tiedämme, minkä vastauksen mies antoi. Hän valitsi vähemmin jalon menettelytavan ja kunniasanalla sitoutuneena varustettiin hänet rahalla ja laskettiin vapaaksi, — vapaaksi sillä ehdolla, että hän vangitsee tuon toisen.» Vaikenin taas, mutta en uskaltanut katsoa häneen, ja hetken vaitiolon jälkeen jatkoin jälleen:

»Kertomuksen jälkiosasta tunnette katkelman, mademoiselle, mutta ette kaikkea. No niin, mies lähti yksinäiseen kylään ja suureen vaaraan, ja hän hankki vaikka — sen Jumala tietää — alhaisella tavalla, pääsyn uhrinsa kotiin. Mutta kun hän oli sinne kerran päässyt, alkoivat hänen voimansa pettää. Jos hän olisi tavannut miehisen vartion linnassa, olisi hän ehkä täyttänyt tehtävänsä suuremmitta tunnonvaivoitta. Mutta hän kohtasi siellä ainoastaan kaksi avutonta, jaloa naista, ja sanon vielä kerran, että ensimmäisestä hetkestä alkaen hän tunsi vastenmielisyyttä tehtäväänsä kohtaan, johon kova onni oli hänet pakottanut. Hän pysyi siinä kuitenkin. Hän oli antanut sanansa, ja yhtä sukuominaisuutta vastaan se mies ei ollut milloinkaan rikkonut, nimittäin uskollisuutta omaa puoluettansa kohtaan — sitä miestä kohtaan, jonka palkkaama hän oli. Mutta hän ajoi asiaansa vain puoliväkisin ja hyvin onnettomana, uskokaa tai älkää, toisinaan häpeän masentamana. Mutta vähitellen, melkein vastoin hänen tahtoaan, kehittyi murhenäytelmä hänen silmiensä edessä, kunnes hänen lannistumiseensa tarvittiin enää _yksi_ vaikutin.»

Katsoin mademoiselleen ja vapisin. Mutta hänen kasvonsa olivat kääntyneet toisaanne, enkä voinut päätellä mitään hänen asennostaan. Niinpä jatkoin:

»Älkää käsittäkö minua väärin, älkää käsittäkö väärin, mitä nyt aion sanoa. Tämä ei ole rakkaustarina, eikä se voi saada sellaista ratkaisua kuin romaanikirjailijat käyttävät lopettaessaan kertomuksensa. Mutta minun täytyy mainita että tämä mies, joka oli melkein puolet iästään elänyt kapakoissa, majataloissa ja pelipöytäin ääressä, oli ensi kerran moneen vuoteen tavannut jalon naisen, ja hänen hyvyytensä paisteessa ja uhrautuvaisuudessa oppi mies näkemään, millainen hänen oma elämänsä oli tähän asti ollut ja miltä hänen tehtävänsä oikea puoli näytti. Minä luulen — jopa tiedän», jatkoin, »että hänen häpeäntunteensa satakertaisesti lisääntyi, kun hän viimein sai selville salaisuuden, jota oli tullut tiedustamaan, kuullen sen juuri saman naisen huulilta ja sillä tavalla, ettei hän olisi ansainnut paikkaa edes kadotuksessa, jollei hän olisi hävennyt. Mutta samalla tiedän, että se nainen yhdessä suhteessa tuomitsi häntä väärin. Hän luuli — ja hänellä oli syytä luulla — että samalla hetkellä kun mies sai kuulla hänen salaisuutensa, hän meni ulos, sulkematta ovea perässään, ja käytti tietoa hyväkseen. Mutta todellinen asianlaita oli sellainen, että kun hänen sanansa vielä soivat miehen korvissa, sai hän tietää, että toiset olivat keksineet salaisuuden, ja ellei hän olisi silmänräpäyksessä rientänyt ulos ja tehnyt mitä teki ja ehtinyt ennen heitä, niin herra de Cocheforêt olisi joutunut toisten vangiksi.»

Mademoiselle keskeytti pitkällisen äänettömyytensä niin äkkiä, että hänen hevosensa hätkähti.

»Voi jospa niin olisi käynyt!» äännähti hän.

»Hän joutunut toisten vangiksi?» huudahdin hämmästyneenä, ja nyt oli teeskennelty tyyneyteni lopussa.

»Niin, niin», vastasi hän tehden kiihkeän liikkeen. »Miksi ette sanonut minulle tätä? Miksi ette tunnustanut minulle, vaikkapa viimeisessä hetkessä? Minä... mutta ei sanaakaan enää!» jatkoi hän valittavalla äänellä ja koetti hoputtaa hevostaan eteenpäin. »Minä olen kuullut kylliksi. Te haavoitatte sydäntäni, herra de Berault. Vastedes rukoilen Jumalalta voimaa antamaan teille anteeksi.»

»Mutta te ette ole kuunnellut minua loppuun», sanoin kiihkeästi.

»En tahdo kuulla enempää», vastasi hän, turhaan yrittäen saada ääntänsä vakaaksi. »Mitä hyvää siitä olisi? Voinko sanoa enempää kuin olen sanonut? Tai luuletteko, että minä voin antaa anteeksi nyt — hänen ollessaan takanamme, kulkemassa kuolemaansa kohden? Oi, ei, ei!» jatkoi hän. »Jättäkää minut! Minä pyydän teitä jättämään minut rauhaan. En voi hyvin.»

Hän heittäysi niin sanoessaan eteenpäin hevosensa kaulalle ja alkoi itkeä niin rajusti, että kyyneleet kierivät esille naamion alta ja kimmelsivät kuin kastehelmet kuutamossa, ja nyyhkytykset puistuttivat häntä niin voimakkaasti, että luulin hänen putoavan. Ojensin vaistomaisesti käteni auttaakseni häntä, mutta hän väistyi. »Ei», läähätti hän, »älkää koskeko minuun! Meidän välillämme on liian paljon!»

»Välillemme täytyy vielä yhden lisän tulla», vastasin lujasti. »Teidän on kuunneltava minua vielä hetkinen, vaikka vastoin tahtoannekin, sen rakkauden tähden, jota tunnette veljeänne kohtaan. Vielä on yksi tie minulle avoinna pelastaakseni kunniani, ja viime aikoina olen päättänyt valita sen tien. Tänään, sen sanon kiitollisesti, voin siten menetellä ilomielin, vaikken ilman kaipausta, päättävästi, vaikken kevein tuntein. Mademoiselle», jatkoin vakavasti, enkä silloin tuntenut ollenkaan sitä voitoniloa, sitä ylpeyteni tyydytystä, jota olin odottanut kokevani, vaan ainoastaan iloa siitä ilosta, jota sain hänelle toimittaa, »minä kiitän Jumalaa, että vallassani on vielä peruuttaa se, mitä olen tehnyt, että vielä voin palata sen luo, joka minut lähetti, ja sanoa hänelle muuttaneeni mieltä ja tahtovani kantaa oman taakkani ja kärsiä rangaistukseni.»

Me olimme noin sadan askeleen päässä mäen laelta ja tienviitasta. Hän huudahti kiihkeästi, ettei hän ollut ymmärtänyt minua. »Mitä äsken... sanoittekaan?» sopersi hän. »Minä en kuullut...» Ja hän alkoi hypistellä naamion sidenauhoja.

»Ainoastaan sen, mademoiselle», vastasin leppeästi, »että minä annan veljellenne takaisin hänen kunniasanansa. Tästä hetkestä asti hän on vapaa menemään minne tahansa haluaa. Tässä, missä nyt olemme, on neljän tien risteys. Oikeanpuolinen vie Montaubaniin, missä teillä varmaan on ystäviä, jotka voivat antaa teille turvapaikan joksikin aikaa. Vasemmanpuolinen vie Bordeauxiin, missä voitte nousta laivaan, jos haluatte. Sanalla sanoen, mademoiselle», jatkoin, ja ääneni petti hiukan nyt lopulla, »minä toivon, että huolenne ovat nyt lopussa.»

Hän käänsi kasvonsa minuun — me olimme molemmat pysähtyneet — ja nyki naamion nauhoja. Mutta hänen vapisevat kätensä olivat vetäneet ne umpisolmuun; hän antoi käden vaipua ja huudahti epätoivoisena:

»Mutta te? Te?» Hänen äänensä oli niin muuttunut, että tuskin tunsin sitä. »Mitä te aiotte tehdä? Minä en käsitä teitä, hyvä herra.»

»On kolmas tie», vastasin minä. »Se vie Pariisiin. Se on minun tieni, mademoiselle. Me eroamme tässä.»

»Mutta minkätähden?» huudahti hän kiivaasti.

»Sentähden, että minä tästä päivästä alkaen tahtoisin ruveta kunnialliseksi», vastasin matalalla äänellä. »Mutta minä en tahdo olla jalomielinen toisen kustannuksella. Minun täytyy palata sinne, mistä olen tullutkin.»

»Châteletiin?» kuiskasi hän.

»Niin, mademoiselle. Châteletiin.»

Hän koetti kouristuneesti kohottaa naamiotaan.

»En voi oikein hyvin», änkytti hän, »en voi hengittää.»

Ja hän alkoi huojua niin rajusti satulassa, että hyppäsin ratsailta, riensin hänen hevosensa pään eteen ja ennätin juuri parahiksi ottamaan hänet vastaan, kun hän putosi. Hän ei ollut vielä aivan tiedottomana, sillä tukiessani häntä hän huusi:

»Älkää koskeko minuun! Älkää koskeko minuun! Minä kuolen häpeästä.»

Mutta puhuessaan hän tarttui minuun kiinni. Minä en ollut kuullut väärin, ja hänen sanansa tekivät minut onnelliseksi. Sitten kannoin hänet ruohopenkereelle ja laskin hänet siihen, juuri kun herra de Cocheforêt karautti paikalle. Hän hyppäsi salamoivin silmin alas hevosen selästä.

»Mitä tämä on?» huusi hän. »Mitä olette sanonut hänelle, kunnoton?»

»Hän ilmoittaa sen teille», vastasin kuivakiskoisesti, ja hänen katseensa tyynnytti minut jälleen. »Muun muassa, että te olette vapaa. Tästä hetkestä alkaen, herra de Cocheforét, päästän teidät sanastanne ja lähden voittamaan takaisin kunniani. Hyvästi.»

Hän huusi jotakin minun noustessani satulaan, mutta minä en pysähtynyt kuulemaan tai vastaamaan. Kannustin hevostani ja ratsastin tienviitan ohi; edessäni oli nummi, kuivunut, alaston, melkein puuton; takanani oli kaikki, mitä rakastin. Kun olin ratsastanut parisataa syltä, käännyin katsomaan ja näin herra de Cocheforêtin seisovan kuin patsaana, joka kuvastui taivasta vasten, ja tuijottavan jälkeeni mademoisellen liikkumattoman ruumiin yli. Hetken kuluttua katsoin taas. Silloin näin ainoastaan solakan puuristin ja sen alla tumman, muodottoman kasan.

XIII luku

Martinpäivän aatto

Myöhään marraskuun 29 päivän illalla ratsastin Pariisiin Orléansin portin läpi. Tuuli oli luoteinen, ja aurinko laski sakeaan pilvimereen. Ilmassa tuntui olevan sauhua, löyhkää nousi katuojista, ja kaupungin haju ellotti minua; kaikesta sydämestäni kadehdin sitä miestä, joka oli lähes kaksi kuukautta sitten lähtenyt Pariisista tämän saman portin kautta, kasvot etelään käännettyinä ja tiedossaan ratsastus päivä päivältä ja penikulma penikulmalta yli nummien, soiden ja laidunten. Hänellä oli ollut edessään muutaman viikon elämä, vapaus ja raikas ilma, toivo ja epätietoisuus; nyt sitävastoin tulin takaisin tuomion alaisena, ja siinä savuharsossa, joka leijaili lukemattomien kattojen sokkelon päällä, näin oman kohtaloni kammottavan vertauskuvan.

Sillä se on totinen tosi: keski-ikäinen mies ei voi silmänräpäyksessä heittää kaikkia tapojaan ja katsantokantojaan, joita kokemus on hänelle vähitellen tuottanut; hän ei nouse äkkiä kaikkia niitä kovia sääntöjä ja periaatteita vastaan, joita hän on niin kauan noudattanut, — ainakaan hän ei tee sitä vapisematta ja epäilyksittä, ilman sisällisiä taisteluja ja pahoja aavistuksia. Vähintään kymmeneen kertaan tein itselleni Loiren ja Pariisin välillä sen kysymyksen, mitä kunnia oli ja mitä iloa se saattaa minulle tuottaa silloin, kun makaan maatumassa ja unohdettuna — enkö vain ollut virvatulta tavoittamassa ja eikö se tunnoton mies, jonka luokse olin palaamassa, olisi ensimmäinen nauramaan typeryydelleni.

Oli melkein pimeä, kun ratsastin sillan yli ja alakuloisena läksin Savonnie-kadulle. Pantuani hevoseni talliin otin satularepun ja pistoolihuotrat ja kiipesin ylös portaita vanhan isäntäni luo — johtuu mieleeni, että paikka tuntui minusta käyneen kummallisen ahtaaksi, viheliäiseksi ja haisevaksi minun poissaollessani — ja koputin. Sen avasi heti pikku räätäli itse. Hän levitti kätensä ja levitti silmänsä selälleen, nähdessään minut.

»Kautta pyhän Genevièven!» huudahti hän. »Eikö siinä olekin herra de Berault!»

»Kyllä on.»

Pitkän yksinäisen matkani jälkeen tunsin itseni hiukan liikutetuksi huomatessani hänen niin ilahtuvan minut nähdessään, vaikken milloinkaan ollut tehnyt hänelle mitään sen suurempaa palvelusta kun silloin tällöin puhellut toverillisesti hänen kanssaan ja lainaillut hänen rahojaan. »Näytätte hämmästyneeltä, ystäväiseni», jatkoin, kun hän vetäytyi syrjään, laskeakseen minut sisälle. »Voin vannoa, että olette pantannut kapistukseni ja vuokrannut huoneeni pois, senkin veijari!»

»Ei olisi milloinkaan tullut kysymykseenkään, teidän armonne!» vastasi hän. »Olen päinvastoin odottanut teitä.»

»Milloin?» kysyin ihmeissäni. »Tänäänkö?»

»Tänään tai huomenna», vastasi hän seuratessaan minua sisälle ja sulkiessaan oven. »Ensi sanoikseni virkoin kuultuani aamulliset uutiset: Nyt saamme herra de Beraultin tänne takaisin. Teidän armonne suonee anteeksi lapsille», jatkoi hän sipsuttaen edestakaisin ympärilläni, minun asettuessani vanhalle paikalleni kolmijalkaiselle tuolille tulisijan eteen. »Nyt on kylmä ilta, eikä ole tulta pesässä.»

Hänen puuhakkaasti toimittaessaan säilyyn viittani ja satulareppuni, tuli pikku Gil — minä olin ollut kummina hänelle St. Sulpicen kirkossa ja samana päivänä lainannut kymmenen kultarahaa hänen isältään — hyvin ujona esille ja alkoi leikkiä miekankahvan kanssa.

»Vai niin, te odotitte minua takaisin, kun kuulitte uutiset, Frison?» sanoin ja nostin pojan polvelleni.

»Niin odotin, teidän armonne», vastasi hän ja tarkasteli liemipadan sisustaa ennen kuin asetti sen tulelle.

»No, antakaa kuulua, minkälaisia uutisia ne ovat», sanoin kuivakiskoisesti.

»Ne koskevat kardinaalia.»

»Vai niin. Mistä on puhe?»

Hän katsoi minuun ja piteli raskasta pataa käsissään.

»Ettekö te ole kuullut sitä?» huudahti hän hämmästyneenä.

»En sanaakaan. Kertokaa se minulle, ystäväiseni.»

»Ettekö ole kuullut, että hänen ylhäisyytensä on joutunut epäsuosioon?»

Tuijotin häneen epäuskoisena.

»En hiiskaustakaan», sanoin sitten. Hän laski padan alas.

»Siinä tapauksessa on tiedän armonne totisesti ollut hyvin pitkällä matkalla», sanoi hän tunteellisesti ja vakuuttavasti. »Sillä sitä on huhuiltu jo viikon ajan tai enemmänkin, ja minä luulin teidän sentähden tulleen takaisin. Viikon? Ei, kenties jo kuukaudenkin. Kuiskaillaan, että se johtuu leskikuningattaresta. Ainakin on varmaa, että hänen käskyjään on peruutettu ja hänen upseereilleen annettu uusia ohjeita. Huhu tietää, että piakkoin solmitaan rauha Espanjan kanssa. Hänen vihollisensa nostavat päätään joka puolella, ja minä olen kuullut, että hän on jo tilannut vaihtohevoset valmiiksi rannikolle asti, voidakseen paeta milloin hyvänsä. Kenties hän on jo lähtenytkin.»

»Mutta entä kuningas!» sanoin ihan ällistyksissäni. »Unohdatte kuninkaan. Niin pian kuin kardinaali puhaltaa sävelen pillistään, tanssii hän... ja muut myöskin!» lisäsin uhkaavasti.

»Kyllä», vastasi Frison innokkaasti. »Se on totta, teidän armonne, mutta kuningas ei tahdo nähdä häntä. Kolmasti kuuluu kardinaali tänään käyneen Luxembourg-palatsissa ja seisoneen kuten kaikki muutkin odotushuoneessa; lienee ollut kerrassaan surkea nähdä häntä siinä tilassa. Mutta hänen majesteettinsa ei suostu ottamaan häntä vastaan. Ja kun hän läksi viimeisen kerran sieltä pois, kerrotaan hänen kasvojensa olleen kuin kuolleen miehen. Niin, hän on suuri mies, herra de Berault, ja me voimme saada huonomman hallitusmiehen. Aateliset eivät pitäneet hänestä, mutta hän oli hyvä kauppiaille ja porvaristolle ja oikeudentuntoinen kaikkia kohtaan.»

»Vaiti, mies! Vaiti, ja anna minun ajatella!» sanoin kovin kuohuksissani. Ja hänen kävellessään edestakaisin valmistamassa illallistani, tulenloimun levitessä ympäri niukasti kalustetun pikku huoneen ja pojan huvitellessa leikkikaluillaan, vaivuin miettimään noita suuria uutisia, ihmetellen nykyistä asemaani ja mitä minun piti tehdä. Aluksi minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään muuta tehtävää kuin pysytellä hiljaa. Muutaman tunnin kuluttua voisin nauraa hänelle. Kaikesta päättäen oli onnenarpa kiepahtanut minulle suosiollisesti. Minä olin suorittanut suuren tehtävän, antautunut suureen vaaraan, voittanut naisen rakkauden, ja kaiken tämän jälkeen minun ei tarvinnut kärsiä mitään rangaistusta.