Part 15

Mutta yksi sana, joka kirposi Frisonin kieleltä hänen häärätessään ympäri, ammentaessaan lientä ja leikatessaan leipää, painui syvästi mieleeni ja samensi tyytyväisyyteni.

»Niin, teidän armonne», sanoi hän vahvistukseksi jollekin edelliselle huomautukselleen, jota en ollut tarkannut, »ja minä olen kuullut kerrottavan, että hänen viimeksi näyttäytyessään palatsin etuhuoneessa ei yksikään niistä kymmenistä herroista, jotka olivat maanantaina olleet hänen odotushuoneessaan, ollut tahtonut puhella hänen kanssaan. Ne livistivät tiehensä kuin rotat — niin, aivan kuin rotat — kunnes hän jäi ypö yksikseen seisomaan. Ja minä olen nähnyt hänet!» Frison teki suuren liikkeen. »Oi...! Olen nähnyt kuninkaan näyttävän raukalta hänen rinnallaan! Ja entä hänen silmänsä! Niitä en tahtoisi nähdä nyt.»

»Äh, lorua», murahdin, »teille on valehdeltu. Niin typeriä eivät ihmiset ole.»

»Vai niin? No, teidän armonne käsittää sen asian paremmin», vastasi hän vältellen. »Mutta kun liesi on kylmillään, ovat kissat poissa.»

Vakuutin hänelle vielä kerran, että hän oli hupsu. Mutta siitä huolimatta ja kaikkien järkeilyjeni jälkeenkin tunsin mieltäni ahdistavan. Hän oli suuri mies, hän jos kukaan, ja kaikki hylkäsivät hänet; ja minä — no, minulla ei ollut mitään syytä rakastaa häntä. Mutta minä olin ottanut vastaan rahaa häneltä, olin ottanut suorittaakseni häneltä asian ja jättänyt sen silleen. Jos hän kaatui ennen kuin minä parhaimmalla tahdollanikaan ehdin täyttää sitoumukseni hänelle, no niin — sitä parempi minulle. Se oli minun voittoni — sotaonnea, sattuman suosiollisuutta. Mutta jos sitävastoin piilouduin, otin ajan liittolaisekseni ja pysyttelin täällä hänen vielä ollessaan jaloillaan, vaikkakin horjuen, niin kuinka silloin puhdistui kunniani? Mitä arvoa oli silloin niillä suurilla sanoilla, joita olin lausunut mademoisellelle Agenissa? Olisin samanlainen kuin ritariromaanin pelkuriraukka, joka makasi ojassa taistelun riehuessa ja sitten tuli esille kaiken päätyttyä kerskumaan urhoollisuudestaan.

Henki on halukas, mutta liha heikko. Yksi päivä, vuorokausi tai kaksi saattoi tuottaa ratkaisun elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja kuolemasta, ja minä epäröitsin. Mutta viimein tein päätökseni. Kahdentoista aikaan seuraavana päivänä, sinä aikana, jolloin olisin mennyt saapuville, jollen olisi kuullut näitä uutisia, — sillä hetkellä päätin mennä hänen luokseen, mutta en ennen, sen olin velkaa itselleni. Enkä myöhemminkään, sen olin velkaa hänelle.

Sitten kun olin tästä päässyt selville, läksin aivan tyynesti levolle. Mutta päivän valjetessa heräsin, ja minun oli mitä vaikeinta pysyä hiljaa, kunnes kuulin Frisonin nousseen makuulta. Huusin silloin häntä, saadakseni tietää, kuuluiko mitään uutta, ja makasin odotellen ja kuunnellen, hänen mentyänsä kaupungille tiedustelemaan. Minusta tuntui kuin olisi kokonainen iankaikkisuus kulunut ennen kuin hän palasi.

»No, onko hän matkustanut pois?» kysyin kärsimättömästi kun hän vihdoinkin astui huoneeseen.

Sitä hän ei tietystikään ollut tehnyt. Yhdeksän aikaan lähetin Frisonin uudelleen ulos, samoin kello kymmeneltä ja yhdeltätoista, mutta aina oli tulos sama. Minä olin kuin armahdustaan odottava, joka pälyilee ja kuuntelee sydän kurkussa. Mutta hänen palattuansa viimeiseltä kierrokseltaan lakkasin toivomasta ja pukeuduin huolellisesti. Luultavasti olin kummallisen näköinen, sillä Frison pysäytti minut ovella ja kysyi ilmeisen levottomasti, minne aioin. Työnsin hänet leppeästi syrjään.

»Pelipöytään», sanoin, »tehdäkseni tärkeän heiton.»

Oli kaunis aamu, raikas, päiväpaisteinen ja herttainen, kun astuin kadulle, mutta sitä tuskin huomasinkaan. Kaikki ajatukseni olivat kiintyneet matkani määrään, niin että tuntui olevan vain askel kynnykseltäni Richelieu-hotelliin; tuskin olin jättänyt edellisen, kun jo olin perillä. Nyt, kuten sinä muistettavana iltanakin, jolloin olin astunut kadun yli tihkusateessa ja tähystänyt tuonne pahaa aavistellen, seisoi kaksi tai kolme kardinaalin livereihin puettua lakeijaa toimettomina ison portin ulkopuolella. Lähemmäs tullessani huomasin, että vastapäinen puoli katua pitkin Louvren sivua oli ihan täynnä ihmisiä, joilla ei ollut ajatustakaan tehtäviensä hoitamisesta, vaan seisoivat siinä hiljaisina, loivat syrjäkatseita hotelliin päin ja koettivat olla vain sattumalta ohi menemässä. Heidän äänettömyydessään ja kieroissa katseissaan oli jotakin uhkaavaa. Kun käännyin katsomaan taakseni, päästyäni portista sisälle, huomasin heidän ahmivan minua silmillään.

Ja muuta nähtävää heillä ei ollutkaan. Pihalla, missä olin toisin aamuin — hovin ollessa Pariisissa — nähnyt paritkymmenet vaunut odottelemassa ja kolme sen vertaa palvelijoita, ei ollut nyt mitään muuta kuin tyhjyyttä, päiväpaistetta ja hiljaisuutta. Vartiovuorolla oleva upseeri kierteli viiksiään ja katseli minua kummastuneena, kun menin hänen ohitseen; porttikäytävässä seisoskelevat palvelijat olivat liiaksi innostuneet keskinäiseen kuiskailuun, voidakseen hoitaa tehtäviään, ja he virnistelivät, kun ilmestyin näkyviin. Mutta voiton vei kaikesta se näky, joka minua kohtasi, kun olin mennyt portaita ylös ja tulin odotushuoneen ovelle. Vahti olisi avannut vastaanottohuoneen oven, mutta eräs hovimestari, joka seisoi vieressä ja supatti parin muun palvelijan kanssa, riensi vastaani ja pidätti minut.

»Mikä on asianne, hyvä herra?» kysyi hän epäluuloisesti; minua ihmetytti, miksi hän ja nuo muut katselivat minua niin kummallisesti.

»Minä olen herra de Berault», vastasin terävästi. »Minulla on pääsyoikeus.»

Hän kumarsi hyvin kohteliaasti.

»Niin, herra de Berault, minulla on kunnia tuntea teidät ulkonäöltä», sanoi hän. »Mutta suokaa anteeksi, onko asiananne tavata hänen ylhäisyyttänsä?»

»Minulla on se tavallinen asia», vastasin nyreästi. »Se josta monet joukossamme saavat elatuksensa... tervehdyksillä käyminen.»

»Mutta... onko teidät kutsuttu tänne, hyvä herra?»

»Ei», vastasin kummeksuen, »tämähän on tavallinen vastaanottoaika. Minulla on sitäpaitsi vähän erityistä keskustelevaakin hänen kanssaan.»

Mies tarkasteli minua yhä silmäänpistävän neuvottomana. Sitten hän astui syrjään ja antoi vahdille merkin avata oven. Astuin sisälle avopäin ja varma, päättäväinen ilme kasvoillani, valmiina kohtaamaan kaikkien katseet. Mutta jo kynnyksellä tuli salaisuus ilmi. Huone oli tyhjä.

XIV luku

Jälkikesä

Niin, suuren kardinaalin vastaanottohuoneessa olin minä yksin odottamassa! Katselin ympäri huonetta, pitkää kapeaa salia, jossa hänen oli joka aamu tapana kävellä sen jälkeen kun oli vastaanottanut arvokkaimmat suojattinsa. Tuijotin hämmentyneenä joka suunnalle. Lavitsat seinien vierillä olivat tyhjät, ikkunakomerot samaten. Sinne tänne sovitetut maalatut ja veistetyt kardinaalihatut, isot R-kirjaimet ja vaakunakilvet katselivat alas tyhjälle lattialle. Pienellä tuolilla peräoven luona istui kuitenkin mustaan puettu mies, joka aivan rauhallisena luki tai oli lukevinaan pientä kirjaa eikä kertaakaan vilkaissut sivulle. Tuollainen hidasverinen, veltto luonne, jollaisia versoo suurten miesten varjossa.

Äkkiä, siinä seistessäni hämmentyneenä ja häpeissäni — sillä minä olin nähnyt vanhan Richelieu-palatsin etuhuoneen niin täyteen sullottuna, että hän tuskin kykeni raivaamaan tietänsä läpi ahdingon — mies löi kirjansa kiinni, nousi pystyyn ja lähestyi minua äänettömästi.

»Herra de Berault?» sanoi hän.

»Niin», vastasin.

»Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua.»

Tottelin entisestäni yhä enemmän hämmästyneenä. Sillä kuinka voi kardinaali tietää, että minä olin täällä? Miten hän tiesi sen, antaessaan käskyn ottaa minut vastaan? Mutta minulla ei ollut paljoa aikaa sitä ajatella. Me menimme kahden huoneen läpi; toisessa istui joitakuita sihteereitä kirjoittamassa. Sitten pysähdyimme kolmannen oven eteen. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus, sankka kuin veitsellä leikattava. Palvelija koputti, avasi, työnsi verhon syrjään ja antoi minulle sormi huulilla merkin, että voin astua sisään. Minä tein niin ja huomasin seisovani varjostimen takana.

»Onko siellä herra de Berault?» kysyi ohut epäsointuinen ääni.

»On, teidän ylhäisyytenne», vastasin vapisten.

»Astukaa esiin, ystäväiseni, niin saamme puhella.»

Astuin varjostimen taakse, ja miten lie ollutkaan, mutta ulkona odottava ihmisjoukko, tyhjä eteissali, jossa vastikään olin seissyt, hiljaisuus, äänettömyys, kaikki tuntui keskittyneen tänne ja antavan miehelle, jonka edessä seisoin, sellaisen arvokkuuden, jollaista hänellä ei ollut milloinkaan ollut minun silmissäni silloin, kun koko maailma tunkeili hänen ovillaan ja ylpeimmätkin liehakoivat häntä houkutellakseen hymyilyn hänen huuliltaan. Hän istui nojatuolissa lieden takasyrjällä, pieni punainen kalotti isossa päässä ja kauniit kädet vielä sylissä. Hieno liinakaulus joka oli käännetty kaavun kaulurin yli, oli aivan sileä, mutta hänen punainen kauhtanansa oli alas asti koristeltu kalliilla pitseillä, ja Pyhän Hengen veljeskunnan tunnus, valkoinen kyyhkynen kultaisella ristillä, loisti hänen rinnassaan. Paperikasojen seassa näin tilavalla pöydällä hänen vieressään miekan ja pistooleja, ja hänen takanaan olevan pienemmän pöydän liinan alta pisti esille pari kannussaappaita. Lähestyessäni hän katseli minua järkähtämättömän tyynenä, ja hänen lempeistä, melkein hyväntahtoisista kasvoistaan koetin turhaan nähdä edellisen yön voimakkaiden mielenliikutusten jälkiä. Aivoihini iski ajatus, että jos tämä mies todellakin (ja sen sain myöhemmin kuulla todeksi) seisoi elämän ja kuoleman ohuella partaveitsenterällä, maallisen mahdin huipun — Ranskan herrana ja Euroopan sovintotuomarina — ja tavallisen yksinkertaisen kuolevaisen nimettömän vähäpätöisyyden vaiheilla, niin hän oli maineensa arvoinen. Hän ei antanut alemmille luonteille tilaisuutta voitonriemuun.

Tätä mietiskelyä oli kestänyt ainoastaan pikku tuokion.

»Vai niin, tulitte viimein takaisin, herra de Berault», sanoi hän ystävällisesti. »Olen odottanut teitä kello yhdeksästä asti.»

»Teidän ylhäisyytenne tiesi siis...?» mutisin.

»Että te tulitte yksinänne ratsastaen Orléansin portista eilen illalla?» vastasi hän, asettaen kätensä ristiin ja luoden minuun selittämättömän silmäyksen. »Kyllä, sen tiesin heti illalla. Ja puhukaamme nyt tehtävästänne. Te olette ollut uskollinen ja uuttera, siitä olen varma. Missä hän on?»

Tuijotin häneen ja seisoin kuin kivettyneenä. Kaikki se kummallisuus, jota olin nähnyt asunnostani lähdettyäni, se odottamaton, mikä minua täällä oli kohdannut, oli jollakin merkillisellä tavalla saanut minut unohtamaan oman asemani, oman vaarani — tähän asti. Mutta hänen kysymyksensä nostatti äkkiä kaikki eteeni, ja minä muistin tilanteeni. Sydämeni paisui, ja nyt ponnistin saadakseni takaisin edes hiukan vanhaa sisuani, mutta toviin en kyennyt virkkamaan sanaakaan.

»No niin», sanoi hän keveästi, ja hymyily pani hänen viiksensä väreilemään, »te ette sano mitään. Te läksitte hänen kanssaan Auchista neljäntenäkolmatta. Sen verran tiedän. Ja eilen tulitte takaisin Pariisiin ilman häntä. Ei suinkaan hän ole karannut teiltä?»

»Ei, teidän ylhäisyytenne», änkytin vastaukseksi.

»No, se on hyvä», vastasi hän ja vaipui takaisin tuolilleen. »Tiesin voivani luottaa teihin. Mutta missä hän on siis? Mihin olette pannut hänet? Hän tietää paljon, ja mitä pikemmin minäkin saan sen tietää, sitä parempi. Tuovatko apulaisenne hänet tänne?»

»Ei, teidän ylhäisyytenne», sopersin huulet kuivina. Hänen hyväntuulisuutensa ja suopeutensa kauhistutti minua. Aavistinhan hyvin, kuinka hirveä muutos oli tulossa ja miten hän raivoaisi kerrottuani totuuden. Mutta minäkö, Gil de Berault, vapisisin yhdenkään ihmisen edessä! Sillä ajatuksella kannustin itseäni. »Ei, teidän ylhäisyytenne», sanoin epätoivon rohkaisemana, »minä en ole tuonut häntä tänne, vaan päinvastoin laskenut hänet vapaaksi.»

»Te olette — _mitä_?» huudahti hän. Puhuessaan hän nojautui eteenpäin, kädet tuettuina tuolin käsinojiin, ja hänen silmänsä, jotka pienenemistään pienenivät, näyttivät lukevan sieluni sisimmät ajatukset.

»Olen laskenut hänet vapaaksi», toistin tyynesti.

»Ja miksi?» kysyi hän äänellä, joka muistutti viilan rahinaa.

»Sentähden, että vangitsin hänet häpeällisellä tavalla», vastasin. »Sentähden, että olen aatelismies, teidän ylhäisyytenne, ja se tehtävä olisi pitänyt antaa aatelittomalle. Jos välttämättömästi tahdotte tietää sen», jatkoin kärsimättömästi, »niin minä vangitsin hänet väijyen seuraamalla naisen jälkiä ja voittamalla hänen luottamuksensa ja pettämällä sen. Ja mitä pahaa olenkaan elämässäni tehnyt — viimeksi täällä ollessani otitte ystävällisesti muistuttaaksenne minulle osan tekojani — _tätä_ en ole tehnyt milloinkaan ennen enkä teekään!»

»Ja te päästitte hänet vapaaksi?»

»Niin.»

»Sitten kun olitte tuonut hänet Auchiin?»

»Niin.»

»Ja siis pelastanut hänet joutumasta Auchin varusväen päällikön käsiin?»

»Niin», vastasin epätoivoisen välinpitämättömästi.

»Kuinka käy sitten sen luottamuksen, jota minä osoitin teille, herraseni?» jatkoi hän uhkaavasti ja kumartuen yhä enemmän eteenpäin lävisti minut katseellaan. »Te, joka laverratte luottamuksesta ja uskosta, te, joka saitte pitää henkenne kunniasananne nojalla ja ilman lupaustanne olisitte ollut ruumiina jo enemmän kuin kuukauden ajan, vastatkaa minulle tähän! Kuinka nyt käy sen luottamuksen, jota osoitin teille?»

»Vastaus on hyvin yksinkertainen», sanoin ja kohautin olkapäitäni, — olin saanut tuulahduksen vanhaa itseäni. »Olen täällä, kärsiäkseni rangaistukseni.»

»Ja te luulette, etten tiedä miksi?» vastasi hän ja löi kätensä käsinojaan niin voimakkaasti, että minua hämmästytti. »Sentähden, että olette kuullut valtani olevan lopussa? Sentähden, että olette kuullut minun, joka eilen olin kuninkaan oikea käsi, tänään olevan herpaantunut, kuihtunut ja voimaton? Sentähden, että olette kuullut — — mutta varokaa itseänne! Varokaa itseänne!» jatkoi hän tavattoman kiivaasti ja äänellä, joka muistutti koiran murinaa. »Te ja muut! Varokaa itseänne, sanon minä. Vielä kenties huomaatte erehtyneenne!»

»Niin totta kuin taivas minut tuomitsee», vastasin juhlallisesti, »ei asia ole niin. Ennen kuin saavuin Pariisiin eilen illalla, en tiennyt mitään siitä huhusta. Tulin tänne yhdessä ainoassa tarkoituksessa, nimittäin lunastaakseni takaisin kunniani, luovuttamalla teidän ylhäisyytenne käsiin jälleen sen, mitä annoitte minulle hyvässä uskossa, ja tässä se on.»

Tuokion hän istui vielä samassa asennossa tähystäen minua tiukasti. Sitten leppyivät hänen kasvonsa hiukan.

»Olkaa hyvä ja soittakaa tuota kelloa», sanoi hän.

Se oli pöydällä vieressäni. Minä kilistin, mustapukuinen pehmeäjalkainen mies tuli sisälle, lipui kardinaalin luo ja pani jonkin paperin hänen käteensä. Kardinaali katsoi siihen, palvelijan seistessä pää nöyrästi kumarassa, ja minun sydämeni sykki rajusti.

»Hyvä on», sanoi hänen ylhäisyytensä hetken vaitiolon jälkeen, joka minusta tuntui loppumattomalta. »Käskekää avata ovet.»

Mies kumarsi syvään ja vetäytyi varjostimen taakse. Kuulin pienen kellon soivan jossakin ulkona hiljaisuudessa, ja nyt kardinaali nousi.

»Seuratkaa minua!» sanoi hän, kummallinen kiilto terävissä silmissään.

Kummeksuen vetäydyin syrjään, hänen mennessään varjostimen luo; sitten seurasin häntä. Ensimmäisen oven ulkopuolella, joka oli auki, oli kahdeksan tai yhdeksän henkilöä — hovipoikia, munkki, hovimestari ja muutamia vahteja, jotka odottivat hartaan hiljaisina. Nämä antoivat minulle merkin mennä edellä ja yhtyivät sitten meihin, ja tässä järjestyksessä astelimme ensimmäisen huoneen läpi ja toisen, jossa kirjurit ottivat meidät vastaan kumarruksin. Viimeinen ovi, etuhuoneen, lennähti auki meidän lähestyessämme. Kuului ääniä:

»Tilaa! Tilaa hänen ylhäisyydelleen!»

Me astuimme kahden kumartelevan lakeijarivin välitse ja jouduimme — tyhjään huoneeseen.

Sveitsiläissoturit eivät tienneet minne kääntää katseensa, ja lakeijat vapisivat kiireestä kantapäähän. Mutta kardinaali asteli eteenpäin, näköjään täysin rauhallisena, kunnes oli verkalleen edennyt puolet huoneen pituutta. Silloin hän kääntyi ensin toiselle ja sitten toiselle puolen, naureskellen hiljaa ja ivallisesti.

»Hurskas isä», sanoi hän epäsointuisella äänellään munkille, »mitä sanoo psalmien kirjoittaja? Minusta on tullut kuin pelikaani erämaassa ja niinkuin pöllö autioilla asuinsijoilla.»

Munkki jupisi myöntävän vastauksen.

»Ja eikö ole kirjoitettuna edempänä samassa psalmissa: Ne tulevat hukkumaan, mutta sinä jäät pysyväiseksi?»

»Niin on», vastasi munkki. »Aamen.»

»No, tämä epäilemättä tarkoittaa toista elämää», sanoi kardinaali kylmäkiskoisen heikosti hymyillen. »Me palaamme kuitenkin kirjojemme ääreen ja palvelemme Jumalaa ja kuningasta pienissä asioissa, jollemme suurissa. Tulkaa, hurskas isä, tämä paikka ei ole meille enää sovelias. _Vanitas vanitatum — omnia vanitas!_ Vetäydymme takaisin.»

Ja yhtä juhlallisesti kuin olimme tulleetkin menimme takaisin ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta ovesta, kunnes taas seisoimme kardinaalin hiljaisessa huoneessa, hän, minä ja mustapukuinen, pehmeäjalkainen mies. Hetkeksi näytti Richelieu unohtaneen minut. Hän seisoi mietiskellen lieden ääressä, silmät tähdättyinä pieneen tuleen, joka paloi siinä, vaikka ilma oli lämmin. Kerran kuulin hänen nauravan, ja kahdesti hän virkahti purevan ivallisesti:

»Narreja! Narreja! Narreja!»

Vihdoin hän kohotti katseensa, huomasi minut ja hätkähti.

»Ahaa», sanoi hän, »teidät olin unohtanut. Niin, teillä on onni mukananne, herra de Berault. Eilen oli minulla sadoittain suojatteja, tänään on minulla ainoastaan yksi, eikä minulla ole varaa hirtättää häntä. Mutta mitä vapauteenne tulee — se on aivan toinen asia.»

Tahdoin sanoa jotakin, puolustautua, mutta hän kääntyi nopeasti pöydän luo ja istuutui kirjoittamaan muutamia sanoja paperille. Sitten hän soitti, minun seistessäni hämmästyneenä odotellen.

Mustapukuinen tuli varjostimen taakse.

»Ottakaa tämä kirje ja viekää tämä herra ylempään vartiohuoneeseen», sanoi kardinaali terävästi. »En tahdo kuulla enempää, herra de Berault», jatkoi hän rypistäen kulmiaan ja kohottaen kätensä estämään keskeytystä. »Asia on päätetty. Saatte olla kiitollinen.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin oven ulkopuolella ihan pyörällä päästäni, ja sydämessäni kiisteli kaksi tunnetta, kiitollisuus ja tyytymättömyys. Mielelläni olisin tahtonut viipyä miettimään asemaani, mutta siihen en saanut aikaa. Totellen oppaani viittausta seurasin häntä usean käytävän läpi, ja kaikkialla tapasin saman äänettömyyden, saman luostarimaisen hiljaisuuden. Nyreänä aprikoidessani lähetettäisiinkö minut Bastiljiin vai Chåteletiin, hän pysähtyi erään oven eteen, pisti kirjeen käteeni, nosti säppiä ja viittasi minua käymään sisälle.

Astuin huoneeseen kummeksuen ja pysähdyin tyrmistyneenä. Edessäni, vasta nousseena tuolilta ja kasvot milloin kalpeina, milloin purppuranpunaisina, seisoi made moiselle de Cocheforêt. Huusin häntä nimeltään.

»Herra de Berault», sanoi hän vapisten. »Te ette odottanut näkevänne minua täällä?»

»En odottanut näkeväni ketään ja kaikkein vähimmin teitä, mademoiselle», vastasin yrittäen koota malttiani.

»Teidän olisi toki pitänyt ymmärtää, ettemme voineet hylätä teitä tykkänään», vastasi hän nöyrän nuhtelevalla, äänellä, joka liikutti sydäntäni. »Olisimme todellakin käyttäytyneet alhaisesti, jollemme olisi koettaneet pelastaa teitä. Kiitän taivasta, herra de Berault, yrityksen onnistumisesta sikäli, että tuo kummallinen mies on luvannut minulle säästää henkenne. Oletteko tavannut häntä?» jatkoi hän innokkaasti ja sävyltään muuttuen, ja hänen silmänsä laajenivat äkkiä levottomuudesta.

»Olen, mademoiselle», sanoin minä. »Olen tavannut hänet, ja se on totta: hän on lahjottanut minulle henkeni.»

»Ja...?»

»Ja lähettänyt minut vankilaan.»

»Kuinka pitkäksi aikaa?» kuiskasi hän.

»Sitä en tiedä», vastasin minä. »Niin pitkäksi kuin kuningasta miellyttää, pelkään minä.»

Hän värähti.

»Olen kenties tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyötyä», mutisi hän itsekseen ja katseli minua surkuttelevasti. »Mutta tein sen hyvässä tarkoituksessa. Kerroin hänelle kaikki, ja kuitenkin olen kenties tuottanut vahinkoa.»

Mutta kuulla hänen soimaavan itseään noin, tehtyään tämän pitkän ja yksinäisen matkan minun pelastuksekseni, voitettuaan vastenmielisyytensä vihollistaan kohtaan ja — siitä olin varma — nöyrryttyään hänen edessään, sitä minun oli mahdoton sietää.

»Vaietkaa, mademoiselle, vaietkaa!» huudahdin kiivaasti. »Te haavoitatte sydäntäni. Te olette tehnyt minut onnelliseksi, ja kuitenkin soisin, että te ette olisi täällä, vaan Cocheforêtissa. Te olette tehnyt puolestani paljoa enemmän kuin olisin voinut toivoa ja sata kertaa enemmän kuin olen ansainnut. Mutta tähän täytyy sen loppua. Olin auttamattomasti mennyttä miestä, ennen kuin tämä tapahtui, ennen kuin olin teitä koskaan nähnyt, ja niin olen vieläkin, en enempää enkä vähempää, enkä minä tahdo, että teidän nimeänne mainitaan minun nimeni yhteydessä täällä Pariisissa. Sentähden — hyvästi. Jumala varjelkoon minua sanomasta enempää teille ja antamasta teidän viipyä täällä, missä joutilaat kielet pian ahdistaisivat teitä.»

Hän katseli minua hiukan ihmetellen; sitten hän sanoi hymyillen ja lempeästi:

»Se on myöhäistä.»

»Myöhäistä?» huudahdin. »Kuinka niin?»

»Sentähden että... muistatteko, herra de Berault, mitä tienristeyksessä Agenin ulkopuolella kerroitte minulle rakkaustarinastanne? Ettei se voinut saada mitään onnellista loppua? Samasta syystä en minäkään hävennyt kertoa kardinaalille omaani. Nyt se on joka miehen suussa.»

Katselin häntä, hänen seistessään ihan vastapäätä minua. Hänen silmänsä säteilivät kiharaisten hiusten alta, jotka melkein peittivät ne. Hän painoi kasvonsa alas, ja kuitenkin väreili hymy hänen huulillaan.

»_Mitä_ kerroitte hänelle, mademoiselle?» kuiskasin läähättäen.

»Että rakastan», vastasi hän uljaasti ja käänsi kirkkaat silmänsä minuun. »Ja että sentähden en hävennyt kerjätä — vieläpä polvillani.»

Lankesin hänen jalkoihinsa ja tartuin hänen käteensä, ennen kuin viimeinen sana oli kirvonnut hänen huuliltaan. Silmänräpäykseksi unohdin kuninkaan ja kardinaalin, vankilan ja tulevaisuuden, kaikki, kaikki, paitsi että tämä nainen, niin puhdas ja kaunis, kaikessa niin suuresti yläpuolelleni kohonnut, rakasti minua. Silmänräpäykseksi, sanon. Sitten palasi muistini. Minä nousin pystyyn ja irtauduin hänestä äkillisessä tunteitteni vaihdoksessa.

»Te ette tunne minua!» huudahdin. »Te ette tiedä, mitä kaikkea olen tehnyt!»

»Juuri sen tiedän», vastasi hän ja katseli minua ihmettelevästi hymyillen.

»Ei, te ette tiedä!» vakuutin taas. »Ja sitäpaitsi... on tämä meidän välillämme!» Otin kardinaalin kirjeen, joka oli pudonnut lattialle.

Hän kääntyi ja kalpeni hiukan. Sitten hän huusi nopeasti:

»Avatkaa se! Avatkaa! Se ei ole suljettu eikä sinetöity.»

Tottelin koneellisesti, kauheasti peloissani siitä, mitä saisin nähdä. Vielä silloinkin kun pidin sitä avoinna edessäni, loin vain pelokkaan silmäyksen kaunismuotoisiin kirjaimiin. Se kuului näin:

»Kuningas näkee hyväksi käskeä, että herra Gil de Berault, joka on sekaantunut valtion asioihin, viipymättä vetäytyy takaisin Cocheforêtin herrastilalle ja pysyy sen alueella, kunnes kuningas armollisesti toisin määrää.

_Kardinaali Richelieu_.»

Me menimme naimisiin seuraavana päivänä, ja neljätoista päivää myöhemmin olimme Cocheforêtin kellastuneissa metsissä korkeiden vuorten suojassa, suuren kardinaalin, joka oli vielä kerran voittanut vihollisensa, katsellessa kylmäkiskoisesti hymyillen koko maailman tungeksimista vastaanottohuoneessaan. Hänen onnensa nousua kesti kolmetoista vuotta siitä ajasta lukien, ja se päättyi vasta hänen kuollessaan. Sillä maailma oli kokemuksesta viisastunut, ja vielä tällä hetkelläkin on se päivä, jona minä olin yksinäni vastaanotossa, nimeltään »narrien päivä.»