Part 8

Huomasin, että hän värisi. »Mutta jollen tahdo», intti hän.

»Voisin huutaa saapuville sotamiehiä ja sanoa heille kuka _te_ olette», vastasin tyynesti. »Sen voisin tehdä, mutta sitä en tahdo. Se olisi kömpelö tapa rangaista teitä, ja minä tiedän paremman. Minä voisin mennä kapteenin luo ja kertoa hänelle kenen hevonen on majatalon tallissa. Muuan sotamies sanoi minulle — sen mukaan kuin joku oli hänelle kertonut — että se oli jonkun hänen upseerinsa oma, mutta minä kurkistin raosta ja tunsin hevosen.»

Hän ei kyennyt pidättämään ähkäisevää huokausta. Minä odotin, mutta vieläkään hän ei sanonut mitään.

»Menenkö kapteenin puheille?» kysyin tylysti.

Hän heitti huivin kasvoiltaan ja katseli minua.

»Voi teitä roistoa... teitä roistoa!» sähisi hän hampaittensa välistä. »Jospa minulla olisi veitsi!»

»Mutta sitä teillä ei ole, mademoiselle», vastasin hyvin levollisesti. »Olkaa siis hyvä ja päättäkää, miten käy. Menenkö ilmoittamaan sanomani kapteenille vai seuraanko teitä?»

»Antakaa minulle ruukku», sanoi hän kiivaasti.

Minä täytin kummastuneena hänen pyyntönsä. Rajulla otteella hän sinkautti sen kauas pensaikkoon.

»No niin», sanoi hän, »kuten tahdotte. Mutta kerran rankaisee Jumala teitä!»

Sanattomana hän kääntyi ja poikkesi polulle puiden sekaan; minä seurasin häntä. Hän tunsi varmaankin sen joka mutkan lapsuudestaan asti, sillä hän eteni kevein ja varmoin askelin avojaloinkin. Minun täytyy jouduttaa käyntiäni pimeässä, pysyäkseni hänen mukanaan. Metsässä oli hiljaista, mutta sammakot alkoivat kurnuttaa lammikossa, ja niiden itsepintainen yhteislaulu muistutti minulle sitä yötä, jolloin olin tullut linnan portille pahoinpideltynä ja menehdyksissäni ja Clon oli laskenut minut sisälle mademoisellen seistessä parvekkeen alla eteissuojamassa. Silloin oli kaikki näyttänyt pimeältä, silloin olin nähnyt vain kappaleen matkaa eteeni. Mutta nyt oli kaikki selvää. Kapteeni oli tosin täällä sotamiehineen, mutta minulla oli langat käsissäni.

Me tulimme pikku puusillalle ja näimme pimeiden niittyjen takaa linnan valaistut ikkunat. Kaikissa huoneissa oli valoa. Soturit nähtävästi huvittelivat.

»Nyt, mademoiselle», sanoin tyynesti, »täytyy minun pyytää teitä pysähtymään tähän ja suomaan minulle huomionne muutamiksi minuuteiksi. Sitten saatte mennä minne haluatte.»

»Puhukaa!» vastasi hän ynseästi. »Ja kiirehtikää! Minä en voi hengittää samaa ilmaa teidän kanssanne. Se myrkyttää minut.»

»Luuletteko», kysyin verkalleen, »että te parannatte asemaanne tuollaisilla huomautuksilla?»

»Vai niin», huudahti hän, ja minä kuulin hänen hampaittensa kalisevan; »te tahtoisitte, että minun pitäisi mielistellä?»

»En», vastasin »mutta nyt teette erehdyksen.»

»Minkä sitten?» läähätti hän.

»Te unohdatte, ettei minun tulisi herättää ainoastaan inhoa, vaan myöskin pelkoa... niin, mademoiselle, pelkoa!» huudahdin terävästi. »Luuletteko, etten muka tiedä, minkä tähden olette täällä tuossa valepuvussa? Luuletteko, etten tiedä, kenelle liemi oli aiottu? Tai kuka nyt saa paastota tämän yön. Minä tiedän kaiken tämän, sen sanon. Talonne oli täynnä sotamiehiä, palvelijoitanne vartioittiin, eivätkä he päässeet ulos. Teidän täytyi itse mennä noutamaan hänelle ruokaa.»

Hän tarttui sillan kaiteeseen pysyäkseen pystyssä. Hänen kasvonsa, joilta huivi oli valahtanut alas, loistivat valkoisina puiden varjossa. Nyt olin vihdoinkin masentanut hänen ylpeytensä. Vihdoinkin!

»Mikä on hintanne?» kysyi hän puoleksi tukahtuneella äänellä.

»Sen sanon teille», vastasin korostaen joka sanaa siten, että hän tajuaisi tarkoin, ja kaiken aikaa annoin katseeni mielihyvin hivellä hänen ylpeitä kasvojaan. En olisi milloinkaan voinut uneksia tällaista kostoa! »Noin kaksi viikkoa takaperin lähti herra de Cocheforêt täältä, mukanaan pieni vaaleankeltainen maustekotelo.»

Hän äännähti hillitysti ja suoristautui nopeasti.

»Se sisälsi... mutta senhän tiedätte, mademoiselle. Mitä hyvänsä siinä olikaan, pudotti herra de Cocheforêt sen ratsastaessaan täältä. Viikko takaperin hän tuli takaisin — onnettomuudekseen — etsimään kadottamaansa.»

Hän katsoi minua suoraan kasvoihin. Hän näytti tuskin voivan hengittää, niin suunniltaan hän oli hämmästyksestä ja jännittyneestä odotuksesta.

»Te panitte toimeen etsiskelyjä, mademoiselle», jatkoin sitten tyynesti. »Palvelijanne nuuskivat joka sopen. Tiet ja polut, vieläpä metsätkin tutkittiin. Mutta turhaan... sillä koko ajan oli tuo keltainen maustekotelo kokonaisena ja avaamattomana taskussani.»

»Ei!» huudahti hän kiivaasti. »Te valehtelette kuten tavallisesti! Maustekotelo löydettiin palasiksi revittynä monen penikulman päässä täältä.»

»Sieltä, mihin minä ne heitin, mademoiselle», vastasin, »päästäkseni eroon teidän kätyreistänne ja voidakseni palata luoksenne. Uskokaa minua», jatkoin antaen lopulta rahtusen omaa itseäni, voitonriemuani, soinnahtaa äänessäni. »Te olette erehtynyt. Teidän olisi ollut viisaampi luottaa minuun. En ole mikään kurja raukka, vaikka te olette kerran tallannut minut tomuun, vaan _mies_, mies, jolla on voimaa käsivarsissa ja selvä pää sekä sydänkin, kuten teille pian osoitan.»

Hän värisi.

»Siinä vaaleankeltaisessa kotelossa, jonka kadotitte, oli kahdeksantoista kallisarvoista jalokiveä, eikö niin?»

Hän ei vastannut, mutta hän katseli minuun kuin tuntien minun salaperäisesti lumoavan itseään. Hänen hengityksensä näytti salpautuvan hänen kuunnellakseen joka sanaani. Hän oli niin vähän tietoinen kaikesta muusta, koko ympäristöstään, että jos parikymmentä sotamiestä olisi ympäröinyt hänet, ei hän olisi huomannut heitä.

Nyt otin povestani pienen käärön, nahanpalaan kiedotun, ja ojensin sen hänelle.

»Avaisitteko tämän?» kysyin häneltä. »Luullakseni on siinä se, mitä veljenne kadotti. En voi vastata siitä, että kaikki ovat tallella, sillä minä pudotin jalokivet huoneeni lattialle enkä kenties löytänyt niitä kaikkia. Mutta jos mitään puuttuu, voi ne vielä löytää, sillä minä tiedän, missä ne ovat.»

Hän otti hitaasti käärön ja alkoi purkaa sitä vapisevin sormin auki. Silmänräpäyksen kuluttua välkkyivät kivet kuin lempeänä kuutamona hänen kämmenellään — tuollaisena kahlehditun valon kimmellyksenä, joka on monta naista syössyt turmioon ja riistänyt monelta mieheltä kunnian. _Morbleu!_ Kun katselin niitä — hänen tuijottaessaan niihin jäykän lumouksen haltioittamana — kummastutti minua, että olin kyennyt vastustamaan kiusausta.

Tarkastellessani niitä alkoivat hänen kätensä vapista.

»Minä en voi niitä laskea», jupisi hän avuttomasti. »Kuinka monta niitä on?»

»Kahdeksantoista kaikkiaan.»

»Niitä piti olla kahdeksantoista», sanoi hän.

Hän sulki ne käteensä ja avasi kätensä taas, ja siten hän teki kahdesti ikäänkuin varmistuakseen siitä, että kivet olivat todellisia ja että hän ei nähnyt unta. Sitten hän käännähti minuun päin ylpeän näköisenä, ja samalla huomasin, että hänen kauniit kasvonsa olivat saaneet takaisin suuttuneen ilmeensä, jonka nyt teki voimakkaammaksi halu saada pitää jalokivet.

»No niin», mutisi hän hampaittensa välistä, »hintanne? Sanokaa minulle hintanne!»

»Siihen tulen juuri nyt, mademoiselle», vastasin hyvin vakavasti. »Asia on aivan yksinkertainen. Muistatte sen ehtoopäivän, jolloin seurasin teitä — kömpelösti ja kenties säädyttömästikin — läpi metsän luovuttaakseni haltuunne nämä kalleudet? Minusta tuntuu kuin siitä olisi kulunut jo kuukausi. Mutta luullakseni se tapahtui vasta toissapäivänä. Te annoitte minulle silloin kovin karkean nimityksen, jonka toistamisella en tahdo loukata teitä. Ainoa hinta, jota vaadin jättääkseni jalokivet haltuunne takaisin, on se, että te tyyten peruutatte ne herjaukset.»

»Kuinka!» mutisi hän. »Minä en ymmärrä.»

Minä kertasin sanani hyvin hitaasti. »Ainoa hinta, ainoa palkkio, mitä pyydän, mademoiselle, on se, että peruutatte ne herjaavat nimitykset ja myönnätte käyttäneenne niitä ilman minun syytäni.»

»Ja jalokivet?» huudahti hän läähättäen.

»Ne ovat teidän. Minun ne eivät ole. Minulla ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Ottakaa ne ja sanokaa, että te ette pidä minua... ei, minä en voi lausua noita sanoja, mademoiselle.»

»Mutta on jotakin... muuta! Mitä se on?» huudahti hän nytkäyttäen päätänsä, ja hänen silmänsä tapailivat katsettani, loistaen kuin metsänelävän. »Veljeni! Mitä on teillä hänestä sanomista, hyvä herra?»

»Mitä häneen tulee, mademoiselle, niin pidän parempana, että te ette puhu hänestä minulle enempää kuin jo tiedän», vastasin matalalla äänellä. »Minä en halua sekaantua siihen asiaan. Mutta... on vielä yksi seikka, jota en ole maininnut; olette oikeassa.»

Hän huokasi niin syvään, että kuulin sen.

»Se on», jatkoin verkalleen, »että sallitte minun jäädä Cocheforêtiin muutamiksi päiviksi, siksi aikaa kun sotamiehet ovat täällä. Minulle on kerrottu, että kaksikymmentä miestä ja kaksi upseeria on majoitettu linnaan. Veljenne on poissa. Pyydän teiltä lupaa, mademoiselle, saada ottaa hänen paikkansa toistaiseksi ja oikeuden suojella teitä ja kälyänne loukkauksilta. Siinä kaikki.»

Hän kohotti kätensä otsalleen. Syntyi pitkällinen vaiti olo.

»Sammakot!» mutisi hän sitten. »Ne kurnuttavat niin... minä en voi kuulla...»

Kummastuksekseni hän kääntyi nopeasti pois, astui sillan yli ja jätti minut yksikseni. Tuokion seisoin siinä ihmeissäni tuijottaen hänen tummaan vartaloonsa ja kummastelin, mikä häntä vaivasi. Mutta minuutin tai vähemmänkin ajan kuluttua hän tuli joutuisasti takaisin luokseni, ja nyt käsitin hänet. Hän itki.

»Herra de Barthe», sanoi hän vapisevalla äänellä, joka ilmaisi minulle, että voitto oli minun, »eikö ole mitään muuta? Eikö teillä ole mitään muuta rangaistusta minulle?»

»Ei mademoiselle.»

Hän oli vetänyt huivin päänsä yli, enkä enää nähnyt hänen kasvojaan.

»Onko siinä kaikki, mitä vaaditte?» mutisi hän.

»Siinä kaikki, mitä pyydän — nyt.»

»Se on myönnetty», sanoi hän vitkallisesti, mutta päättävästi. »Suokaa minulle anteeksi, jos näennäisesti katson tämän asian vähäiseksi enkä riittävästi ilmaise tunteitani teidän jalomielisyydestänne ja omaa häpeämistäni, mutta minä en voi nyt sanoa enempää. Minä olen niin rajusti järkkynyt ja niin jähmettynyt säikähdyksestä, että... etten voi tuntea mitään oikein selvästi tänä iltana, en häpyä enkä kiitollisuutta. Minä käyn kuin unessa; Jumala suokoon, että se unena häipyisikin. Me olemme joutuneet raskaihin huoliin. Mutta mitä teihin tulee, herra de Barthe, ja teidän menettelyynne» — hän vaikeni, ja silloin kuulin hänen taistelevan nyyhkytyksiä vastaan, jotka pyrkivät puhkeamaan — »anteeksi... olen kovin uupunut. Ja minun... jalkojani palelee», lisäsi hän äkkiä keskeyttäen. »Saattaisitteko minua kotiin?»

»Voi, mademoiselle», huudahdin katuvasti, »kuinka päätön olenkaan! Te olette paljasjaloin, ja minä olen pidättänyt teitä täällä.»

»Sillä ei ole väliä», sanoi hän äänellä, joka teki minuun syvän vaikutuksen. »Sydämeni on lämmin, monsieur — kiitos siitä teille. Siitä on pitkä aika, kun se on saanut tuntea sellaista lämpöä.»

Hän astui pois varjosta sen sanoessaan — ja nyt se oli tehty. Kaikki oli käynyt, kuten olin ajatellut. Vielä kerran astuin niityn yli pimeässä, ja pian minua taas kohdeltaisiin Cocheforêtissa tervetulleena vieraana. Sammakot pitivät ääntä lammessa, yölepakko kierteli yläpuolellamme ilmassa, ja milloinkaan — milloinkaan, ajattelin riemuitsevan ylpeyden tunnossa — mies ei ollut joutunut omituisempaan tilanteeseen.

Saavuimme linnan edustalle, ja silloin esitin, että hän ensin hiipisi sisään samaa tietä kuin oli tullutkin; minä odottaisin tuokion ja sitten kolkuttaisin portille, hänen ehdittyään selittää asian Clonille.

»Ne eivät anna minun tavata Clonia», vastasi hän verkalleen.

»Silloin täytyy kamarineitonne ilmoittaa se hänelle», huomautin, »muutoin hän voi yltyä toimimaan ja kavaltaa minut.»

»Ne eivät anna meidän puhua palvelijattariemme kanssa.»

»Mitä?» huudahdin perin ihmeissäni. »Mutta sehän on häpeällistä! Ettehän toki ole vankeja!»

Mademoiselle naurahti katkerasti.

»Emmekö? Ei, luultavasti emme, sillä jos halusimme seuraa, sanoi kapteeni Larolle, ottaisi hän meidät ihastuen vastaan salissa.»

»Onko hän anastanut salinne?»

»Hän ja hänen luutnanttinsa istuvat siellä. Mutta me kapinoitsijat saanemme olla kiitollisia», lisäsi hän ivallisesti; »mehän saamme vielä pitää makuuhuoneemme.»

»No niin», sanoin, »sitten pitänee minun koettaa suoriutua Clonista parhaani mukaan. Mutta minulla on vielä yksi suosionosotus pyydettävänä teiltä, mademoiselle. Se vain, että te ja kälynne tulette aamulla tavalliseen aikaanne alakertaan. Minä olen silloin salissa.»

»Mieluummin olisin tulematta», vastasi hän vapisevalla äänellä ja pysähtyi.

»Pelkäättekö?»

»En, monsieur, minä en ole peloissani», vastasi hän ylpeästi, »mutta...»

»Te tulette?»

Hän huokasi ennen kuin vastasi. Vihdoin hän sanoi:

»Kyllä, minä tulen — jos haluatte niin.» Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kääntynyt linnan kulmasta, minun nauraen ajatellessani, kuinka oivallisesti nuo urhoolliset sankarit pitivät vartiota. Herra de Cocheforêt olisi voinut tavata häntä puutarhassa, puhutella häntä kuten minäkin olin tehnyt, vieläpä mennä sisälle linnaankin ja marssia rauhassa heidän nenänsä ohitse. Mutta sellaisia ovat soturit aina. He ovat kyllä kärkkäitä rientämään vihollista vastaan liehuvin lipuin ja raikuvin torvin — kello kymmeneltä aamupäivällä, mutta vihollinen ei tule aina sillä kellonlyönnillä.

Odotin paikallani hetkisen; sitten hapuilin eteenpäin ja koputin portille miekkani kahvalla. Koirat alkoivat haukkua pihan puolella, ja juomalaulu, jonka katkelmia silloin tällöin kuului itäisestä sivurakennuksesta, taukosi kerrassaan. Sisällä kuului ovi aukenevan, ja äreä ääni, luultavasti upseerin, alkoi noitua jotakuta, joka ei tullut saapuville. Heti jälkeenpäin kajahteli käytävästä askeleita ja kovaäänistä puhetta. Kuulin salpojen nousevan paikoiltaan, ovi työnnettiin auki, ja minua vastaan kurotettiin lyhty, jonka takaa hämärästi erotin kymmenkunnan punoittavia kasvoja.

»Mitä lempoa tämä on?» huusi muuan ja tuijotti hämmästyksissään minuun.

»_Morbleu!_ Siinähän se mies on!» kiljaisi toinen. »Ottakaa hänet kiinni!»

Silmänräpäyksessä laskettiin puolikymmentä kättä olalleni, mutta minä vain kumarsin kohteliaasti.

»Päällikkönne, hyvät ystävät», sanoin, »herra kapteeni Larolle... missä hän on?»

»_Diable!_ Mutta kuka ensin te olette?» karjaisi lyhdynkantaja. Hän oli pitkä ja luiseva, tuimannäköinen kersantti.

»No, en minä ole herra de Cocheforêt», vastasin tyynesti, »ja se riittänee teille tiedoksi. Sitäpaitsi, jollette heti mene hakemaan kapteeni Larollea ja laske minua sisälle, voipi siitä olla teille ikäviä seurauksia.»

»Ahaa!» sanoi hän virnistäen. »Te ette näy kainostelevan. No, tulkaahan sisälle.»

Sotamiehet tekivät tilaa, ja minä astuin eteissuojamaan. Tilavalle liedelle oli ollut takkavalkea tehtynä, mutta se oli sammunut. Kolme tai neljä ratsupyssyä oli laskettu seinää vasten nojalleen, ja niiden vieressä oli kasa reppuja ja jokunen olkikupo. Pirstatun tuolin siruja ja puoli tusinaa tyhjiä viinipulloja oli hujan hajan lattialla lisäämässä huoneen siistimättömyyttä. Katselin ympärilleni paheksuvin silmäyksin ja irvistin inhosta. Ne olivat läikytelleet lattialle öljyä, ja siitä levisi ilkeätä hajua.

»_Vertu bleu_!» sanoin heille. »Kelpaako tällainen käytös hienojen ihmisten talossa, senkin lurjukset? Jos minä olisin teidän päällikkönne, niin tuomitsisin teidät heti puuhevoselle istumaan.»

He katselivat minua suu auki; tällainen varmuus ällistytti heidät. Ainoastaan kersantti rypisti kulmiaan. Tyynnyttyään sen verran, että kykeni puhumaan, hän sanoi:

»Tätä tietä! — Meillä ei ollut aavistustakaan, että niin korkea upseeri oli tulossa tänne, muutoin olisimme kai olleet paremmin valmistuneita.» Jupisten kirouksia partaansa hän johti minua eteenpäin pitkin tuttua käytävää; salin oven eteen hän pysähtyi. »Esitelkää itse itsenne!» virkkoi hän jurosti. »Ja jos tuolla sisällä tuntuu liian kuumalta, niin älkää syyttäkö minua!»

Minä kohotin säppiä ja astuin sisään. Tulisijan edessä oli pöytä melkein täynnä laseja ja pulloja, ja sen ääressä istui kaksi miestä pelaamassa uhkapeliä. Nopat kalisivat juuri kun ilmestyin näkyviin, ja heittäjä laski pikarin niiden päälle, kääntyessään katsomaan, kuka tulija oli. Hän oli vaaleatukkainen, harteva ja punakka mies. Hän oli riisunut haarniskansa ja saappaansa, ja hänen nuttunsa oli haarniskan jäljiltä ryppyinen ja tahrainen. Muuten hän oli puettu viimeisen muodin mukaan. Hänen leveä kauluksensa oli mitä hienointa kangasta ja koristeltu pitseillä. Sini- ja hopearaitainen vyöhuivi oli puoli kyynärää leveä. Hänellä oli pieni jalokivi toisessa korvassa, ja hänen ohuet viiksensä oli suipistettu _à l'espagnole_. Minuun päin kääntyessään hän odotti arvatenkin näkevänsä kersantin, mutta huomatessaan minut hän nousi verkalleen, nostamatta pikaria noppien päältä.

»Mitä saakelia tämä merkitsee?» huusi hän suuttuen. »Tänne kersantti! Kersantti! Tulkaa sisään! — Mitä perhanaa... Kuka te olette, herraseni?»

»Kapteeni Larolle, luullakseni?» kysyin kumartaen ja otin kohteliaasti hatun päästäni.

»Niin, minä olen kapteeni Larolle», vastasi hän. »Mutta kuka te olette? Ette suinkaan se, jota tavoitamme!»

»Ei, minä en ole herra de Cocheforêt», vastasin kylmäkiskoisesti. »Minä olen vain vieras talossa, herra kapteeni. Olen nauttinut madame de Cocheforêtin vieraanvaraisuutta jonkun aikaa, mutta onnettoman sattuman johdosta olin poissa silloin, kun te tulitte.» Niin sanoen astuin tulisijan ääreen, työnsin varovasti tieltäni hänen isot saappaansa, jotka oli pantu siihen kuivaamaan, ja kohensin tulta, niin että se alkoi loimuta.

»_Mille diables_!» mutisi hän. En ole eläissäni nähnyt ihmistä enemmän ällistyneenä. Mutta nyt olin huomaavinani vain hänen toverinsa, vanhan, jykeväleukaisen, valkoviiksisen sotaurhon, joka istui taaksepäin nojautuneena tuolillaan ja silmäili minua avosuin ja kummastelevin katsein.

»Hyvää iltaa, herra luutnantti», sanoin kumartaen taas. »Onpa se kaunis ilma tänä iltana.»

Nyt puhkesi myrsky valloilleen.

»Vai kaunis ilma tänä iltana!» kiljaisi kapteeni, joka; vihdoinkin oli saanut puhelahjansa takaisin. »Ettekö tiedä, herraseni, että minä olen ottanut tämän talon haltuuni, että kukaan ei saa pistää nenäänsä tänne minun luvattani? Vieras? Vieraanvaraisuutta? Tyhmää lörpötystä! Luutnantti, kutsukaa vartio!» toisti hän kiivaasti. »Missä on kersantti, se apina?»

Luutnantti nousi totellakseen, mutta silloin kohotin käteni.

»Hiljaa, hiljaa, kapteeni», sanoin. »Ei niin kiirettä. Te näytte kummastuvan, nähdessänne minut täällä. Uskokaa minua, minä olen vielä enemmän kummastuksissani, kun näen teidät.»

»_Sacré_!» noitui hän, kimmahtaen tästä uudesta nenäkkyydestä, luutnantin silmien pyöriessä kuin kierähtämäisillään ulos päästä.

Mutta mikään ei vaikuttanut minuun.

»Onko ovi kiinni?» kysyin kohteliaasti. »Kiitos... näen sen olevan. Sallikaa minun siis sanoa vielä kerran, hyvät herrat, että minä olen paljoa enemmän ihmeissäni teidän tännetulostanne, kuin te voitte olla nähdessänne minut. Sillä kun kardinaali soi minulle sen kunnian, että lähetti minut Pariisista tänne toimittamaan asioitansa, antoi hän minulle rajattoman valtuuden — niin, herra kapteeni, rajattoman valtuuden tehtäväni suoritukseen. En olisi voinut mitenkään ajatella, että minun suunnitelmani tärveltäisiin juuri silloin, kun olen onnistumaisillani, lähettämällä tänne puolet Auchin varusväkeä vastenmielisiksi tulijoiksi.»

»Ahaa!» sanoi kapteeni perin muuttuneena sävyltään ja ilmeeltään. »Te olette siis se herrasmies, josta kuulin Auchissa puhuttavan.»

»Hyvin luultavasti», vastasin kuivasti. »Mutta minä tulin Pariisista enkä Auchista.»

»Luonnollisesti», äännähti hän miettivästi. »Kuuletteko, luutnantti?»

»Kyllä kuulen, herra kapteeni», vastasi toinen. Ja he katsoivat ensin toisiinsa ja sitten minuun tavalla, jota en käsittänyt.

»Minä luulen», sanoin sitten päästäkseni asiaan, »että te olette tehnyt erehdyksen, kapteeni, tai sitten päällikkö on hairahtunut virheeseen. Enkä oikein usko, että kardinaali tulee tästä hyvilleen.»

»Minä toimin kuninkaan puolesta», vastasi kapteeni hiukan korskeasti.

»Tietysti», huomautin, »mutta katsokaas, kardinaali...»

»Niin, mutta kardinaali...» tokaisi hän nopeasti, ja sitten hän keskeytti muistutuksensa ja kohautti olkapäitään. Ja molemmat katselivat taas minua.

»No?» sanoin.

»Kuningas...» aloitti hän verkalleen.

»Ka!» huudahdin tehden torjuvan liikkeen. »Pysykäämme kardinaalissa. Te sanoitte —?»

»No niin, kardinaali...» Mutta sitten hän vaikeni taas, vaikeni ja kohautti olkapäitään.

Nyt aloin epäillä jotakin.

»Jos teillä on jotakin sanottavaa monseigneurista», vastasin tähystäen häntä terävästi, »niin sanokaa pois. Mutta sallikaa minun antaa teille eräs neuvo. Älkää päästäkö sitä tunkeutumaan näiden seinien ulkopuolelle; silloin ei teille ole siitä mitään vahinkoa.»

»En sisä- enkä ulkopuolelle», vastasi hän katsahtaen toveriinsa. »Kuten sanottu, minä liikun kuninkaan asialla. Siinä kaikki, ja minä luulen, että se riittääkin.»

»Entä sitten?»

»Entä sitten? Yhtyisittekö noppapeliin?» vastasi hän vältellen. »Hyvä! Hankkikaa lasi, luutnantti, ja tuoli tälle herralle. Ja nyt tahdon juoda kardinaalin menestykseksi... millainen se lieneekään.»

Tyhjensin lasini ja istuuduin pelaamaan hänen kanssaan; en ollut kuullut noppain säveliä kokonaiseen kuukauteen, ja kiusaus oli vastustamaton. Mutta silti en ollut tyytyväinen. Minulla oli onnea ja voitin häneltä kaikki rahat, mutta puolet ajatuksiani liikkui toisaalla. Tässä piili jotakin minulle käsittämätöntä, jotakin vaikutusta, jonka tehoa en ollut ottanut lukuun, jotakin pinnan alla liikkuvaa, mitä toistaiseksi käsitin yhtä vähän kuin sotamiestenkään tuloa. Jos kapteeni olisi kokonaan kieltänyt minun toimivaltani ja ajanut minut ulos tai luovuttanut minut vartion haltuun, niin olisin voinut sen ymmärtää. Mutta nämä hämärät viittaukset, tämä toimeton vastustus ärsyttivät uteliaisuuttani. Kummastelin olivatko he saaneet erityisiä uutisia Pariisista. Oliko kuningas kuollut? Tai kardinaali sairastunut? Kyselin heiltä, mutta he vastasivat kieltävästi kaikkeen ja kiertelivät tiedustuksiani varovasti. Ja keskiyön tullessa me yhä istuimme pelaamassa, ja vielä oli kaikki yhtä epäselvää.

VIII luku

Eräs kysymys

»Lakaistako lattia, monsieur? Ja korjata pois tämä säly? Mutta herra kapteeni...»

»Kapteeni on kylässä», vastasin äkäisesti. »Kas niin, kiirehtikää! Rivakasti vain, niin on kaikki valmista tuossa tuokiossa. Avatkaa puutarhan puolelle ovi... noin.»

»Niin, nythän on kaunis aamu. Ja herra luutnantin tupakka... mutta herra kapteeni ei ole...»

»Antanut teille käskyjä? No niin, siinä tapauksessa määräilen minä», vastasin. »Ensiksikin viekää pois nuo vuoteet. Ja ripeästi nyt, muutoin kyllä keksin keinon saadakseni teihin vauhtia!»

»Silmänräpäyksessä... ja herra kapteenin ratsastussaappaat...?»

»Pankaa ne käytävään», sanoin.

»Niin ettäkö käytävään?» Hän seisoi ja katseli niitä epäröiden.

»Niin, käytävään.»

»Ja päällysvaattet, monsieur?»

»Ihan ikkunan edessä on pensas. Antakaa niiden tuulettua.»

»Tuota noin... pensaaseen? Niin, märkiähän ne ovat. Mutta... kyllä, kyllä monsieur, nyt se on tehty. Ja pistoolin huotrat?»

»Ulos nekin!» määräsin karskisti. »Heittäkää ne ulos! Hui! Täällä sisällä löyhkää nahalta. Lakaiskaa nyt lieden edusta. Ja asettakaa pöytä avoimen oven eteen, jotta voimme nähdä puutarhaan — noin. Ja sanokaa keittäjättärelle, että me syömme puolista kello yksitoista ja että madame ja mademoiselle tulevat nyt.»

»Hm... mutta herra kapteeni määräsi, että puolinen syödään vasta puolikahdeltatoista.»

»Siinä tapauksessa se tuke puolta tuntia aikaisemmin, ja pankaa mieleenne, ystäväiseni, että jollei se ole valmis, kun madame tulee, niin siitä saatte te ja keittäjätär vastata.»