Part 7

Mutta Clon, joka piteli tilkkua kumpaisessakin kädessään, kurotti aavemaisen naamansa aivan toiseen kiinni ja pudisti rajusti kieltäen päätänsä. Hän ei voinut puhua, mutta hän ilmaisi päivänselvästi mielipiteekseen, että jos kukaan kääntyi takaisin viemään viestiä kotiin, niin hän oli oikea mies siihen.

»Tyhmyyksiä!» huudahti majatalon isäntä vihoissaan. »Emmehän voi antaa Antoinen mennä yksinään hänen kanssaan. Antakaa minulle tilkut.»

Mutta Clon ei suostunut. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän luopuisi löydön kunniasta, ja silloin aloin todellakin uskoa, että heille tulisi tappelu. Mutta oli toinen vaihtoehto — minua koskeva; ja ensin katsahti toinen minuun ja sitten toinen.

Se oli vaarallinen hetki, ja minä tiesin sen. Kavaluuteni saattoi kääntyä minua itseäni vastaan: tehdäkseen lopun kiistasta nuo kaksi saattoivat sopia minun surmaamisestani. Mutta minä kohtasin niin kylmäverisesti heidän katseensa ja osottausin niin pelkäämättömäksi, ja paikka oli niin avoin, että se ajatus raukesi pian. He alkoivat jälleen riidellä pahemmin kuin ennen. Toinen heristeli pyssyään, toinen pistoolejaan. Isäntä sätti, mykkä päästeli eläimellisiä mölähdyksiä. Vihdoin riita päättyi juuri siten kuin olin toivonut.

»No hyvä, käännymme siis molemmat takaisin!» huusi majatalon isäntä raivoissaan. »Ja Antoinen täytyy pitää huolta hänestä. Mutta vastuuseen jäätte siitä te! Antakaa Antoinelle pistoolinne.»

Clon ojensi toisen pistoolinsa takkutukkaiselle.

»Toinen myös!» sanoi majatalon isäntä kärsimättömästi.

Mutta Clon pudisti päätään yrmeästi.

Äkillisellä liikkeellä isäntä riuhtaisi itselleen pistoolin ja esti Clonin koston luovuttamalla sekä pistoolin että musketin takkutukkaisen käsiin.

»Kas niin!» sanoi hän jälkimäiselle. »Nyt tulet toimeen. Jos monsieur koettaa paeta tai kääntyä takaisin, niin ammu hänet! Neljän tunnin ratsastuksella pääsette Rocca Blancaan. Siellä tapaat ystävämme, ja senjälkeen ei sinulla ole mitään tekemistä.»

Mutta Antoine ei ottanut asiaa aivan niin keveältä kannalta. Hän katseli minua ja sitten edessämme polvittelevaa autiota vuoripolkua, ja lopuksi hän jupisi kirouksen ja selitti, että mieluummin kuin hän suostui siihen, he saivat ampua hänet siihen paikkaan.

Mutta majatalon isäntä, kovin kiihdyksissään kärsimättömyydestä, vei hänet syrjään, puheli hänen kanssaan, ja näytti lopulta saaneen hänet suostutelluksi, sillä muutaman minuutin kuluttua oli asia sovittu.

Antoine tuli takaisin ja sanoi vihaisesti: »Eteenpäin, monsieur!» Toiset kaksi seisoivat tien syrjässä; minä kohautin olkapäitäni, panin hevoseni liikkeelle, ja seuraavassa hetkessä jatkoimme matkaa vieretysten. Sitten käännyin pariin kertaan katsomaan, mitä nuo kaksi hommasivat, ja huomasin heidän yhä seisovan paikallaan nähtävästi kinastellen, mutta vartijani osoitti niin suurta tyytymättömyyttä näiltä liikkeistäni, että kohautin hartioitani vielä kerran ja jätin miehet sinne omille oloilleen.

Olin saanut paljonkin vaivata aivojani päästäkseni tähän tulokseen. Mutta kumma kyllä, nyt kun olin onnistunut, huomasin tilani vähemmän tyydyttäväksi kuin ensin olin toivonut. Olin vähentänyt vihollisten ylivoimaista lukua ja päässyt eroon vaarallisimmista vastustajista; mutta jäätyään yksin osoittautui Antoine kerrassaan tavattoman epäluuloiseksi. Hän ratsasti vähän matkan päässä takanani, pyssy satulannupin päällä ja pistooli varalla, ja kun hiukankin hiljensin vauhtia tai käännyin katsomaan häntä, mutisi hän ainiaan: »Eteenpäin, monsieur!» äänellä, joka ilmaisi minulle, että hänellä oli sormi liipasimella. Niin läheltä hän ei olisi voinut ampua harhaan, enkä minä nähnyt muuta keinoa kuin koreasti ratsastaa hänen edellään Rocca Blancaan kohtaloani vastaan.

Mitä tehdä? Tiemme oli nyt joutunut laakson loppuun ja poikkesi ahtaaseen, honkien kattamaan solaan, jossa vuoripuro vaahdoten ja huumaavasti jumisten syöksyi louhikon railoihin. Suoraan edessämme katkaisi vesiputouksen valkoinen hyrske puunrunkojen tummat rivit. Lumiraja oli vähemmän kuin puolen penikulman päässä molemmin puolin, ja kaiken yli — rotkotien päässä, kuten kuvastui silmissämme — kohosi Pic du Midin valkoinen pylväs sinistä taivasta vasten kuudentuhannen jalan korkeuteen. Sellainen näköala, äkkiä avautuessaan eteeni, riitti häivyttämään kaikki vaaran ajatukset mielestäni, ja silmänräpäykseksi seisautin hevoseni. Mutta »eteenpäin, monsieur!» kuului taas nyreä käsky.

En tosiaankaan tiennyt, miten menetellä. Mies kieltäytyi puhumasta, kieltäytyi ratsastamasta rinnallani, ei tahtonut kuulla mistään levosta, mistään vauhdin vähentämisestä tai muusta ehdotuksesta. Hänelle oli kaikkena kaikessa tämä hiljainen, yksinäinen kahden ihmisen kulku, jota johti hänen pyssynsä suu minun selkääni tähdättynä. Me kiipesimme siten reippaasti rotkotietä ylös. Oli kulunut tunti, lähemmäs kaksikin siitä, kun olimme eronneet toisista. Aurinko teki laskuaan; kello lienee ollut jo puoli neljän vaiheilla.

Jos hän vain olisi antautunut käteni ulottuville! Tai jos olisimme pudottaneet jotakin, mikä olisi voinut kääntää hänen huomionsa toisaanne! Kun rotkotie nyt laajeni aukeaksi ja autioksi laaksoksi, jossa näkyi korkeita kalliolohkareita ja lumikinoksia siellä täällä syvennyksissä, tähystelin perin epätoivoisena eteeni ja tarkastelin niitä laajoja lumikenttiäkin, jotka riippuivat yläpuolellamme ja ulottuivat jääkeilan juurelle asti. Mutta missään en nähnyt apukeinoa. Ei tassuttanut mitään karhua tien poikki, ei ilmestynyt ainoatakaan vuorikaurista kallioille. Kylmä, raaka ilma kirvelsi poskiamme ja ilmaisi minulle, että lähestyimme harjun lakea. Kaikkialla oli autiota ja hiljaista.

_Mon Dieu!_ Ja ne rosvot, joiden armoille minut jätettäisiin, olivat kenties juuri tulossa vastaamme. He saattoivat ilmestyä esille milloin hyvänsä. Epätoivoissani hellitin hattua päässäni ja annoin ensimmäisen tuulenpuuskan heittää sen maahan. Suuttuneesti kiroten vedin jalkani jalustimista, lähteäkseni sitä noutamaan. Mutta tuo lurjus karjaisi minulle, että minun piti istua alallani.

»Eteenpäin, monsieur!» tiuski hän. »Eteenpäin!»

»Mutta hattuni!» huomautin minä. »_Mille tonnerres_, täytyyhän minun toki...»

»Eteenpäin, monsieur, tai ammun!» vastasi hän ja kohotti järkkymättä pyssynsä. »Yksi — kaksi —»

Ei auttanut muu kuin ratsastaa edelleen. Mutta kylläpä olin raivoissani! Tuollainen gascognelaismoukkako oli viekkaampi kuin minä, Gil de Berault, ja talutti minua mukanaan kuin rengasturpaista härkää! Minunko, jota koko Pariisi pelkäsi — jos ei rakastanutkaan — kaikkien Zatonin vieraitten kauhistuksen, piti kurjasti menehtyä tähän kaameaan lumivuoristoon, jonkun viheliäisen salakuljettajan tai varkaan surmaamana! Niin ei saanut käydä. _Yhtä_ miestä vastaan minä tarpeen tullen toki voisin tulla toimeen, vaikka hänellä olisi ollut koko vyö täynnä pistooleja.

Mutta miten? Ainoastaan avoimella väkivallalla nähtävästi. Sydämeni alkoi levottomasti sykkiä sitä ajatellessani, mutta sitten tyynnyin jälleen. Sadan askeleen päässä meistä tunkeutui vasemmalta puolelta syvä rotko lumikenttään. Vastapäätä sen suuta oli tielle kasautunut kiviä ja kallionlohkareita. Kohta panin merkille sen paikan. Siinä tarvitsisi saattolaiseni molemmat kätensä pidätelläkseen hevostaan louhikossa, ja jos äkkiä kääntyisin häntä vastaan, niin hän joko pudottaisi pyssynsä tai ampuisi harhaan.

Mutta sitä ennen tapahtui jotakin, kuten aina sattuu viimeisessä hetkessä. Kun vielä olimme seitsemän tai kahdeksankymmenen kyynärän päässä paikalta, huomasin hänen hevosensa turvan olevan minun hevoseni lautasien kohdalla; hän tuli yhä lähemmäksi, kunnes lopulta saatoin nähdä hänet, jos yritin silmätä syrjästä. Mielessäni heräsi riemu. Hän aikoi ratsastaa sivullani, hän antautui itse käsiini! Salatakseni mielenliikutustani aloin vihellellä.

»Hiljaa!» mutisi hän kiivaasti, ja hänen äänensä kuulosti niin kummalliselta ja luonnottomalta, että aluksi luulin hänen voivan pahoin; niinpä käännyin häneen päin. Mutta hän sanoi taas:

»Hiljaa! Teidän tulee pysyä ääneti, kun ratsastamme tästä ohi, monsieur!»

»Minkätähden?» kysyin kuin uhitellen, ja nyt pääsi uteliaisuuteni voitolle. Jos olisin ollut järkevä, niin en olisi ollut mitään huomaavinani. Hetki hetkeltä läheni hänen hevosensa minun ratsuani; sen turpa oli jo minun jalustimeni kohdalla.

»Vaiti, sanon minä!» käski hän taas. Tällä kertaa en voinut erehtyä siitä, että hänen äänensä ilmaisi kauhua. »Tätä paikkaa sanotaan Pirun-kirkoksi. Jumala auttakoon meidät ohitse! Nyt on kovin myöhä olla täällä. Katsokaa noita!» jatkoi hän ja viittasi huomattavasti kauhuissaan.

Nyt katsoin hänen osoittamaansa suuntaan. Rotkon suulla, pienellä aukiolla, josta kivet oli raivattu pois, kohosi kolme katkennutta pölkkyä järeätekoisilta jalustoilta.

»No, mitä sitten?» kysyin matalalla äänellä. Laskeva aurinko levitti purppurahohdettaan yläpuolellamme kohoavalle jääkeilalle, mutta laakso kävi yhä harmaammaksi ja kolkommaksi. »No, mitä sitten? Mitä tuo merkitsee?»

Vaarastani ja lähestyvän taistelun jännityksestä huolimatta tunsin hänen kammonsa tarttuvan itseeni. En ollut milloinkaan nähnyt niin kaameata, niin autiota, niin kirotulta näyttävää paikkaa. Minua värisytti väkisinkin.

»Ne ovat olleet ristejä», sanoi hän melkein kuiskaten, ja hänen silmänsä harhailivat kauhistuneina sinne tänne. »Gabasin kirkkoherra siunasi tämän paikan ja käski pystyttää ne. Mutta seuraavana aamuna ne olivat tuossa kunnossa. Eteenpäin, monsieur!» lisäsi hän ja tarttui käsivarteeni. »Täällä ei ole turvallista päivänlaskun jälkeen. Rukoilkaa Jumalaa, ettei pahahenki olisi kotona!»

Silmittömässä kauhussaan hän oli aivan unohtanut, että hänen oli minuakin pelättävä. Hänen pyssynsä oli irrallaan poikittain satulan päällä, ja hänen säärensä hipaisi minua. Sen nähtyäni muutin heti suunnitelmaani. Kun hevosemme saapuivat kiviröykkiön luo, kumarruin eteenpäin kuin reipastuttaakseni hevostani, ja vikkelästi sieppasin pyssyn hänen kädestään, samalla kun kaikin voimin vedin hevostani taaksepäin. Hetki vain, ja hän oli pitelemäni musketinpiipun edessä, ja sormeni kosketti liipasinta. Milloinkaan ei voittoa ole saavutettu niin helposti.

Hän tuijotti minuun suu auki, puolittain raivoissaan ja puolittain kauhuissaan.

»Oletteko hullu?» huusi hän, ja hänen hampaansa kalisivat. Tänä hengenvaarankaan hetkenä hän ei voinut olla tuskaisesti vilkumatta ympärilleen.

»En, vaan järjilläni!» vastasin uhkaavasti. »Mutta tämä paikka miellyttää minua yhtä vähän kuin teitäkin.» Ja olikin totta, joskaan ei kirjaimellisesti. »Siispä koko käännös, mars!» jatkoin käskevästi. »Kääntäkää hevosenne, hyvä ystävä, tai syyttäkää itseänne!»

Hän totteli kuin karitsa ja ratsasti alas laaksoon takaisin, ajattelematta pistoolejaan. Minä pysyttelin tiukasti hänen takanaan, ja vajaassa minuutissa olimme jättäneet Pirun-kirkon taaksemme ja ratsastimme taas samaa tietä, jota olimme tulleetkin. Mutta minulla oli nyt pyssy.

Kun olimme edenneet puolen penikulman verran — silloin vasta tunsin itseni rauhalliseksi, ja vaikka kiitin taivasta siitä, että tuollainen paikka oli olemassa, niin olin kiitollinen siitäkin, että se nyt oli selkämme takana — käskin hänen pysähtyä.

»Riisukaa vyönne», sanoin ankarasti, »ja heittäkää se pois. Mutta muistakaa, että jos käännytte, niin minä ammun.»

Hän oli kerrassaan lannistunut ja totteli vaistomaisesti. Sitten hyppäsin alas ratsailta, yhä tähdäten häntä musketilla ja otin haltuuni pistoolivyön kaikkineen. Nousin taas satulaan, ja me ratsastimme edelleen. Tovin kuluttua hän kysyi alakuloisella äänellä, mitä minä aioin tehdä.

»Ratsastaa takaisin», sanoin minä, »ja kääntyä Auchin tielle, kun pääsemme sinne asti.»

»Tunnin kuluttua on pimeä», huomautti hän jurosti.

»Tiedän sen», vastasin minä. »Meidän täytyy leiriytyä niin hyvin kuin voimme.»

Ja niin teimmekin. Päivänvaloa riitti, kunnes pääsimme honkametsän reunaan solan suulle. Siellä valitsin tuulensuojaisen paikan vähän syrjässä tieltä ja käskin hänen sytyttää nuotion. Hevoset panin lähelle liekaan, voidakseni pitää niitä silmällä. Sitten oli enää haukattava illallista. Minulla oli pala leipää, hänellä samaten ja lisäksi sipuli. Söimme kaikessa hiljaisuudessa, istuen kumpainenkin omalla puolellamme tulta.

Mutta illallisen jälkeen olin kiusallisessa asemassa; en voinut käsittää, kuinka voisin nukkua. Punainen tulenloimu, joka valaisi miehen tummia kasvoja ja jänteviä käsiä, näytti minulle myöskin hänen mustat, salakavalat, valppaat silmänsä. Tietysti oli selvää, että hän hautoi kostoa, ettei hän olisi empinyt iskeä puukkoansa rintaani, jos annoin hänelle siihen tilaisuuden, ja minulla oli ainoastaan yksi keino valittavana: pysyä valveilla. Jos olisin ollut verenhimoinen, niin olisin heti ratkaissut kysymyksen edukseni ampumalla hänet siihen paikkaan.

Mutta en ole milloinkaan ollut julma ihminen enkä voinut taivuttaa itseäni siihen. Vuorten ja taivaan hiljaisuus — se tuntui olevan oikein erityistä hiljaisuutta, jota ei voinut häiritä kosken kuohukaan — herätti minussa juhlallista mielialaa. Ympärillä leviävän erämaan autius, yllämme kaartuva pimeä avaruus, jota silloin tällöin halkaisi tähdenlento, alhaalla ammottava musta kuilu, jossa näkymätön vesi kiehui ja kohisi, kaiken muun ihmisseuran etäisyys ja puute inhimillisen asutuksen merkeistäkin — kaikki tämä olisi tehnyt sellaisen toimenpiteen niin kamalaksi, että väristen häädin mielestäni tuon ajatuksen ja sen sijaan tyydyin valvomaan koko yön, pitkän, kylmän pyrenealaisen yön.

Sitten mies kiertyi kokoon kuin koira ja nukkui tulen valossa, ja minä istuin pari tuntia hänen edessään mietiskellen. Siitä tuntui vierineen vuosia, kun olin käynyt Zatonin majatalossa tai pelannut noppapeliä. Entinen elämä, entiset askareeni — palaisinko enää milloinkaan niihin? — kuvastuivat vain etäisyyden hämystä. Tulisivatko Cocheforêt, metsä ja vuori, harmaa linna ja sen valtiattaret kerran tuntumaan yhtä utuisilta? Ja jos kappale elämää saattoi niin nopeasti hämärtyä toisen auetessa eteen ja silmänräpäyksessä näyttää niin värittömältä, niin kenties kerran koko elämä ja kaikki, mitä me... mutta mitä? Minähän käyttäydyin hupsusti. Hyppäsin jalkeille ja potkaisin kalikat kokoon, otin pyssyn olalleni ja aloin astella edestakaisin vuoren seinustalla. Kummallista, että rahtunen kuutamoa, muutama tähti ja autiuden ailahdus pystyi tekemään miehestä lapsen jälleen! — — —

Kello oli kolme seuraavan päivän iltapuolella, aurinko paahtoi kuumasti tammimetsikköjen yllä, ja ilma huokui lämpöä, kun ratsastimme ylös sitä mäenrinnettä, jolta tie kääntyy Auchiin melkein puolitaipaleessa. Keltaiset saniaiset ja maahan lennelleet kuihtuneet lehdet tuntuivat säteilevän omaa valoansa; siellä täällä loisti kunnaalla ryhmä punaisia pyökkejä kuin veripilkkuina. Juuri edessämme tonki sikolauma terhoja ja röhki tyytyväisenä; korkealla yläpuolellamme makaili niitä kaitseva paimenpoika.

»Tässä me eroamme», sanoin seuralaiselleni. Suunnitelmanani oli ratsastaa pikku matka tietä pitkin Auchiin päin, johtaakseni hänet harhaan, ja sitten sitoa hevoseni metsään ja mennä jalkaisin linnaan.

»Mitä pikemmin, sitä parempi!» vastasi hän vihoissaan.

»Ja minä toivon, etten ikinä enää näe kasvojanne, monsieur.»

Mutta kun olimme ehtineet tienviitan luokse risteykseen ja aioimme erota, tuli näkemämme poika juoksujalkaa pensaikosta vastaamme.

»Hehei!» huusi hän laulavalla äänellä.

»No», vastasi kumppanini ja nykäisi kärsimättömästi ohjaksista, »mikä on hätänä?»

»Sotamiehiä on kylässä.»

»Sotamiehiä?» toisti Antoine epäuskoisesti.

»Niin, ratsastavia penteleitä», vastasi poika ja sylkäisi maahan. »Puolisataa. Auchista.»

Antoine kääntyi minuun päin kasvot vimmasta vääntyneinä.

»Kirottu roisto!» karjaisi hän. »Tämä on teidän työtänne. Nyt olemme kaikki hukassa. Ja valtiattareni? _Sacré!_ Jos minulla olisi tuo pyssy, niin ampuisin teidät kuin koiran.»

»Vaiti, tomppeli!» vastasin siihen tuimasti. »Minä tiedän tästä yhtä vähän kuin sinäkin.»

Ja se oli rehellisesti totta; oma hämmästykseni oli ainakin yhtä suuri kuin hänen ja paremmin perusteltu. Kardinaali, joka harvoin teki mitään rintamanmuutoksia, oli toimittanut minut tänne päästäkseen lähettämästä sotilaita ja antautumasta siihen vaaraan, joka saattoi olla sellaisesta toimenpiteestä seurauksena. Mikään ei voinut olla enemmän vastoin hänen tapaansa. Niinpä olin ihmeissäni. Olihan mahdollista, että matkustavat kauppiaat, joiden silmissä olin näytellyt kavaltajaa, olivat ilmoittaneet tapahtumasta, ja että Auchin osastonpäällikkö oli sen johdosta ryhtynyt toimenpiteisiin. Mutta se tuntui uskomattomalta, sillä hänkin oli saanut ohjeensa, ja kardinaalin valtikan alla ei ollut suurtakaan sijaa yksilölliselle yritteliäisyydelle. Enpä totisesti kyennyt käsittämään tätä; yksi ainoa seikka oli minulla vain selvillä: nyt saatoin mennä kylään, jos halusin.

»Minun pitänee lähteä katsomaan, mitä on tekeillä», sanoin Antoinelle. »Tulkaa mukaan!»

Hän kohautti olkapäitään ja pysyi alallaan.

»En, en minä!» vastasi hän kiroten. »Sotamiehistä tahdon olla erilläni! Olen maannut yhden yön taivasalla, ja sen voin tehdä toistamiseen.»

Nyökkäsin hänelle välinpitämättömästi, sillä nyt en tarvinnut hänen seuraansa, ja me erosimme. Parikymmentä minuuttia ratsastettuani olin kylän laidassa, ja siellä oli todellakin tapahtunut suuri muutos. Ei näkynyt ainoatakaan niistä, jotka tavallisesti vetelehtivät torilla; he olivat joko sulkeutuneet hökkeleihinsä tai Antoinen tavoin paenneet metsiin. Heidän ovensa olivat lukitut ja heidän ikkunaluukkunsa teljetyt. Mutta kadulla näin parikymmentä rakuunaa marssimassa pitkävartisissa saappaissaan ja rintahaarniskoissaan; heidän lyhyet muskettinsa, patruuna- ja olkavyönsä olivat läjättyinä lähelle majatalon ovea. Eräällä aukiolla seisoi pitkä rivi hevosia rouskuttamassa heinätukkojaan, ja kaikkialta kuului vitjojen ja kuolaimien iloista helinää tai naurunhohotusta ja raakaa leikinlaskua.

Ratsastaessani majatalon ovelle tarkasteli minua muuan vanha kierosilmäinen kersantti epäluuloisesti ja aikoi astua tien yli pysäyttämään minut. Ne molemmat miehet, jotka olin tuonut mukanani Pariisista ja jättänyt Auchiin odottamaan käskyjäni, tulivat onneksi paikalle ihan parahiksi. Viittauksella kielsin heitä puhuttelemasta minua, ja he astuivat ohi; mutta arvattavasti he huomauttivat kersantille, etten minä ollut se mies, jota hän haki, sillä sen koommin en nähnyt häntä.

Sittenkun olin sitonut hevoseni majatalon taakse — parempaa suojaa en sille löytänyt, sillä kaikki paikat olivat täynnä — tunkeusin oven edustalle keräytyneen joukon läpi ja menin sisälle. Vanha, matala huone nokisine kattoineen ja haisevine lattioineen oli melkein täynnä kummallisia hahmoja, ja niin sain tuokion seistä huomaamattomana savussa ja sekamelskassa. Sitten isäntä astui minun taholleni, ja kun hän sivuutti minut, osuivat katseemme yhteen. Häneltä pääsi puoleksi tukahtunut kirous; hän pudotti kantamansa ruukun ja seisoi tuijottaen minuun kuin pökertyneenä.

Sotamies, joka odotti viiniään, heitti häntä leivänkannikalla kasvoihin ja sanoi:

»No, likakarhu! Mitä siinä tollotat?»

»Pahaahenkeä!» mutisi isäntä, ja hänen koko ruumiinsa vapisi.

»Annas kun minäkin katson häntä!» tokaisi sotamies ja kääntyi tuolillaan.

Hän säpsähti, kun huomasi minut seisomassa ihan takanaan.

»Nöyrin palvelijanne!» sanoin tuimasti. »Mutta pian saattekin te palvella minua, veikkonen.»

VII luku

Kunnon kepponen

Sävyni herättää tavallisesti kunnioitusta, ja kun isäntä ensimmäisestä kauhistuksestaan tointuneena tuli kysyneeksi, mitä suvaitsin tahtoa, sain sotamiesten läsnäolosta huolimatta varsin hyvän illallisen eteeni, ensimmäisen kunnollisen aterian, mitä olin maistanut kahteen päivään. Ja ne monet ihmiset, jotka täyttivät huoneen, alkoivat pian hajaantua. Sotamiehet läksivät ulos ryhminä juottamaan hevosiaan tai etsimään majapaikkojaan, ja ainoastaan pari kolme jäi jäljelle. Oli tullut hämärä, ja melu kadulla heikkeni. Liehuva tulenloimu alkoi valaista seiniä, ja viheliäinen tupa näytti sen verran kodikkaalta kuin oli mahdollista. Ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan mietin, mitä minun olisi ensiksi tehtävä, mitä varten sotamiehet olivat täällä ja antaisinko yön kulua ennen mihinkään toimenpiteeseen ryhtymistä; silloin avautui taas ovi, joka viime tunnin mittaan oli ehtimiseen heilunut saranoillaan, ja muuan nainen astui sisään.

Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle ja katseli ympärilleen; silloin panin merkille, että hän oli heittänyt huivin päänsä yli, pidellen ruukkua kädessään, ja että hän oli paljasjaloin. Hänen karkeassa hameessaan oli iso repeämä, ja käsi, jolla hän pidätti huiviaan, oli ruskea ja likainen. Enempää en nähnyt, sillä otaksuen hänet joksikin naapurin vaimoksi, joka nyt hiljaisuuden palattua taloon oli hiipinyt sisälle saadakseen tilkan maitoa lapselleen, en välittänyt hänestä sen enempää. Käännyin siis taas tuleen päin ja vaivuin mietteisiini.

Mutta päästäkseen lieden luo, jonka ääressä emäntä askaroitsi, täytyi naisen astua minun ohitseni, ja silloin hän luultavasti salavihkaa vilkaisi minuun huivinsa alta. Sillä juuri kun hän oli minun ja tulen välissä, pääsi häneltä puolittain tukahtunut huudahdus, ja hän kavahti syrjään niin nopeasti, että oli tölmätä takkaan. Seuraavassa hetkessä hän käänsi minulle selkänsä ja kumartui kuiskaamaan jotakin emännän korvaan. Näytti melkein siltä kuin hän olisi polkaissut hehkuvaa hiiltä.

Mutta mieleeni johtui toinen, peräti kummallinen ajatus, ja heti nousin äänettömänä seisaalle. Nainen kääntyi pois minusta, mutta hänen ryhdissään ja päänsä asennossa oli jotakin tuttua. Odotin sen aikaa, kun hän tulen ääressä kumarruksissaan kuiskaili emännälle, joka kauhalla ammensi lientä verkalleen hänen ruukkuunsa isosta kattilasta. Mutta kun hän astahti poistuakseen, suljin häneltä tien. Ja meidän silmämme sattuivat yhteen.

En voinut nähdä hänen kasvonpiirteitään; ne verhosi huivi. Mutta selvästi huomasin, että hän vapisi kiireestä kantapäähän, ja nyt tiesin, etten ollut erehtynyt.

»Se on liian painava teille, tyttöseni», sanoin tuttavalliseen tapaan, kuin puhutellen talonpoikaistyttöä. »Minä kannan ruukkua puolestanne.»

Muuan miehistä, jotka vielä istuivat pöydässä, nauroi; ja toinen alkoi laulaa raakaa renkutusta. Nainen tutisi suuttumuksesta tai pelosta, mutta hän ei puhunut mitään, vaan antoi minun ottaa ruukun käsistään, ja kun sitten astuin ovelle ja avasin sen, seurasi hän minua koneellisesti. Silmänräpäyksessä sulkeutui ovi takanamme, ja siinä seisoimme lisääntyvässä pimeydessä kahden kesken.

»On myöhä teidän olla liikkeellä, mademoiselle», sanoin kohteliaasti. »Voisitte kohdata ikävyyksiä, ollessanne noin puettuna. Sallikaa minun saattaa teidät kotiin.»

Hän hätkähti, ja minä olin kuulevinani hänen nyyhkyttävän, mutta hän ei vastannut mitään. Sensijaan hän kääntyi pois ja asteli nopeasti kylän läpi linnaan päin, pysytellen talojen varjossa. Minä kannoin ruukkua, kävelin ihan hänen vieressään ja hymyilin pimeässä. Käsitin hävyn ja voimattoman vihan kuohuttavan hänen mieltään. Tämä oli jotakin koston tapaista!

Nyt puhuttelin häntä;

»No, mademoiselle», sanoin, »missä ovat tallirenkinne?»

Hän katsahti minuun... hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta, ja hän näytti sillä hetkellä ihan raivottarelta. Sitten en lisännyt mitään, vaan jätin hänet rauhaan ja tyydyin kävelemään hänen rinnallaan, kunnes saavuimme kylän laitaan, mistä linnan tie poikkesi metsään. Siellä hän pysähtyi ja kääntyi päin minua kuin ahdistettu otus.

»Mitä te tahdotte?» huudahti hän käheästi ja läähättäen, ikäänkuin olisi juossut itsensä hengästyksiin.

»Saattaa teidät kotiin», vastasin kylmästi. »Yksinänne ollessanne voitaisiin teitä häiritä.»

»Ja jollen tahdo?» sanoi hän.

»Teillä ei ole valitsemisen varaa, mademoiselle», vastasin vakavasti. »Te menette linnaan minun seurassani, ja niin myöhä kuin onkin, suotte minulle matkalla puhelun; mutta ei täällä. Täällä emme ole kyllin rauhassa. Meidät voitaisiin keskeyttää milloin hyvänsä ja minä tahdon puhella kanssanne seikkaperäisesti.»

»Seikkaperäisesti?» mutisi hän.

»Niin, mademoiselle.»