Part 6

Sen näkeminen muistutti mieleeni kaikki: tuon yön, mademoisellen kasvot lyhdyn valossa, omat kavalat suunnitelmani ja niiden lopun, ja lapsellisen raivokohtauksen valtaamana — kauan tukahdutettu suuttumukseni siinä purkautui — otin maustekotelon lattialta, revin sen ja heitin palaset pois. Hienoa, hyvältä tuoksuvaa jauhetta pölysi pilvenä ympärilläni, ja samalla kertaa putosi joitakin tukevampia siruja helähdellen lattiapalkeille. Kumarruin katsomaan, mitä ne olivat — kenties jo kaduin äkkipikaisuuttani — mutta ensimmältä en voinut nähdä mitään. Lattia oli likainen ja vastenmielinen ja valaistus huono.

Mutta toisinaan on ihminen itsepintainen pikkuseikoissa; niinpä siirsin kynttilänpätkän lähemmäksi. Silloin huomasin valopilkun, jotakin säihkyvää, mikä silmänräpäykseksi välähti lian ja roskain seasta lattialla. Seuraavassa hetkessä se oli poissa, mutta olinhan kuitenkin nähnyt sen. Jännitin katsettani ja siirsin kynttilää, ja nyt kimmelsi taas, tällä kertaa toisesta paikasta. Hyvin kummastuneena laskeuduin polvilleni, ja pian löysin pienen kristallisirun. Aivan sen vieressä oli toinen... ja tuolla vielä yksi... kaikki olivat jotensakin herneen kokoisia. Minä korjasin kaikki kolme ja nousin pystyyn, pidellen kynttilää toisessa ja kristalleja toisessa kädessäni.

Ne olivat timantteja! Kallisarvoisia timantteja! Sen käsitin heti. Kun liikutin kynttilänpätkää edestakaisin niiden ylitse ja näin tulen kipinöivän ja välähtelevän niiden sisässä, tiesin piteleväni aarretta, jolla olisin voinut ostaa tämän rappeutuneen majatalon ja sen sisällön kymmeneen kertaan! Ne olivat timantteja! Jalokiviä, niin kauniita ja niin harvinaisen puhtaita — sen verran osasin arvostella jalokiviä — että käteni vapisivat, otsani kävi kuumaksi ja sydämeni tykki voimakkaasti. Hetkiseksi luulin näkeväni unta tai mielikuvitukseni kujeilevan minulle; suljin silmäni ja avasin ne vasta tovin kuluttua. Mutta niin tehtyäni ne olivat yhä siinä, kovina, todellisina, särmikkäiksi hiottuina. Vihdoinkin varmistuneena, puolittain iloissani ja puolittain pelästyksissäni, puristin ne kouraani, hiivin varpaillani ullakon laskuluukulle, nostin satulani sitä vasten, asetin satulareput eteen ja levitin viittani koko röykkiön yli, sydämeni rajusti jyskyttäessä kaiken aikaa.

Sitten hiivin takaisin, otin kynttilän ja aloin etsiä lattialta, kärsivällisesti, tuuma tuumalta, paljain jaloin, sillä vähäisinkin hisahdus sai minut vapisemaan ryömiessäni edestakaisin kitisevillä palkeilla. Koskaan ei ole mikään vaaniminen onnistunut paremmin. Maustekotelon palasista löysin kuusi pienempää timanttia ja pari rubiinia. Kahdeksan isoa timanttia löysin lattialta. Kaikkein isoin ja viimeiseksi löytynyt oli lentänyt kauas seinän vierelle perimmäiseen loukkoon. Kesti kokonaisen tunnin ennenkuin löysin sen, ja sitten konttasin vielä tunnin ympäri lattiaa, pitkittäen etsiskelyäni. Lopulta varmana siitä, että olin kaikki löytänyt, heittäysin satulani päälle laskuluukulle istumaan ja satulalaukusta ottamani vahakynttilän viimeisessä lepattavassa valossa istuin ihailemassa aarrettani, jollaisen olisi voinut kuvitella Golkondan satumaasta saaduksi.

Valon sammuminen lopetti ihasteluni. Kun istuin pimeässä pidellen noita kalliita kiviä, oli ensimmäisenä ajatuksenani, miten voisin säilyttää niitä turvallisesti; aluksi kätkin ne saappaani sisustuksen väliin. Toisena ajatuksenani oli kysymys, kuinka ne olivat joutuneet hyvälle tuoksuvaan jauheeseen mademoiselle de Cocheforêtin maustekoteloon.

Minuutin mietintä johti minut hyvin lähelle arvoituksen ratkaisua ja valaisi samalla monta hämärää seikkaa. Mitä Clon oli etsinyt polulta linnan ja kylän väliltä, mitä majatalon emäntä oli hakenut rikkojen seasta, sen tiesin nyt — maustekoteloa luonnollisesti. Tiesinpä myöskin, mikä oli aiheuttanut sen äkillisen levottomuuden, joka oli herättänyt huomiotani linnassa — tämän maustekotelon menetys.

Siinä seisoin hiljaa hetkisen. Mutta aste asteelta selkeni minulle kaikki kuin päivä. Mieleeni välähti, kuinka jalokivet olivat joutuneet maustekoteloon; minulle selvisi, että mademoiselle ei ollut niitä kadottanut, vaan herra de Cocheforét. Viimeiseksi arvaamani seikka tuntui minusta niin tärkeältä, että aloin äänettömänä kävellä edestakaisin huoneessa, sillä nyt olin niin kiihdyksissäni, etten voinut pysyä alallani.

Mutta laskelmani eivät pysähtyneet siihen. Pian arvasin, että siinä olivat perhejalokivet, talon viimeinen aarre, ja että herra de Cocheforêt, nähdessäni hänet majatalon luona, oli matkalla viemään niitä pois maasta, joko estääkseen hallitusta ottamasta niitä takavarikkoon tai hankkiakseen rahoja niiden myynnillä — rahoja, jotka käytettäisiin johonkin viimeiseen epätoivoiseen yritykseen. Pariin kolmeen päivään Cocheforêtista lähdettyään hän ei ollut huomannut niiden häviämistä, sillä vuoriteitten vaarat olivat askarruttaneet hänen ajatuksiaan. Sitten hän oli kaivannut kallisarvoista maustekoteloa ja heti kääntynyt samaa tietä takaisin.

Mitä enemmän ajattelin eri asianhaaroja, sitä varmemmaksi pääsin siitä, että olin tavannut oikean ratkaisun, ja koko yön valvoin pimeässä pohtien, mitä minun piti tehdä. Jalokiviä ei voinut irrallisina ollen milloinkaan tuntea; kukaan ei voinut vaatia niitä. Se tapa, kuinka ne olivat minun käsiini joutuneet, ei voinut milloinkaan tulla ilmi. Ne olivat minun... minun... minä saatoin menetellä niiden kanssa miten tahdoin. Viisitoistatuhatta kultarahaa, kenties kaksikymmentätuhatta, ja minun piti matkustaa kello kuudelta aamulla, tahdoin tai en! Voisin matkustaa Espanjaan, jalokivet taskussani. Mikä estäisi?

Myönnän olleeni kiusauksessa. Ja jalokivet olivat todellakin niin ihmeen kauniita, että varmaankin moni minua rehellisempikin mies olisi myynyt autuutensa niiden vuoksi. Mutta Beraultko uhraisi kunniansa? Ei. Kiusausta tunnustan tunteneeni, mutta en pitkää aikaa. Miehen voi välttämättömyys pakottaa elämään noppapelillä, saattaapa häntä nainen nimitellä vakoojaksi ja konnaksi, hänen kuitenkaan rupeamatta varkaaksi! Kiusaus meni pian ohi, sen tahdon sanoa kunniakseni, ja sitten aloin miettiä jos jotakin suunnitelmaa käyttääkseni jalokiviä hyödykseni. Kerran juolahti mieleeni luovuttaa ne kardinaalille ja ostaa niillä armahdukseni tai sitten käyttää niitä satimena Cocheforêtin pyydystykseen, tai... ja viiden aikaan aamulla, istuessani kurjalla vuoteellani ja ensimmäisen aamunsarastuksen hiipiessä verkalleen hämähäkinverkkojen ja heinätukkojen puolittain sulkemasta ikkunaluukusta, selvisi minulle oikea suunnitelma, paras kaikista —se suunnitelma, jonka panin täytäntöön.

Mademoiselle oli kerskunut voittaneensa minut, pöyhkeillyt terävänäköisyydestään, oveluudestaan ja minun typeryydestäni. Hän oli uhannut ruoskittaa minut tallirengeillään. Hän oli kohdellut minua kuin koiraa. No hyvä, nyt saisimme nähdä, kumpi meistä oli nokkelampi ja kumpi saisi kurituksen.

Mutta pääasiallisena ehtona suunnitelmani toteutumiselle oli saada puhelu hänen kanssaan; sitten voisin itse uuden aseeni avulla suorittaa lopun. Mutta se oli tuiki välttämätöntä, ja käsittäen siinä kohtaavani suuria vastuksia, päätin mennä alas kuin mukautuneena matkustamaan pois; ollen menevinäni satuloimaan hevostani aioin hiipiä tieheni jalkaisin ja asettua väijyksiin linnan lähettyville, kunnes näkisin hänen tulevan ulos. Tai jollen voisi toteuttaa hankettani sillä tavoin — joko isännän valppauden tähden tai jostakin muusta syystä — oli tehtäväni joka tapauksessa helppo. Saatoin ratsastaa pois ja penikulman verran edettyäni sitoa hevoseni metsään ja palata puusillalle. Sieltä saatoin pitää silmällä puutarhaa ja rakennuksen julkipuolta, kunnes sattuma soisi minulle haluamani tilaisuuden.

Minulla kuvastui siis tie selvänä edessäni, ja kun isäntä huusi minua töykeästi ja muistutti, että aika oli lähteä matkalle ja että kello oli kuusi, oli minulla vastaus valmiina. Huusin äreästi olevani tulossa, ja tarpeellisen viivyttelyn jälkeen otin satulani ja molemmat laukkuni ja menin alas.

Kylmässä aamuvalaistuksessa näytti majatalon tupa vielä sauhuttuneemmalta, likaisemmalta ja kurjemmalta kuin viimeksi. Emäntää ei näkynyt. Tulta ei ollut sytytetty. Tarjolla ei ollut lainkaan ruokaa, ei edes lähtöryyppyä tai lautasellista puuroa virkistykseksi.

Kun katselin ympärilleni, en tuntenut muuta hajua kuin yöllä palaneen lampun käryä ja murisin:

»Aiotteko lähettää minut taipaleelle nälkäisenä?» Tekeydyin huonommalle tuulelle kuin todella olinkaan.

Isäntä seisoi ikkunan ääressä kumartuneena kovettuneiden ja halkeilleiden saappaiden yli, joita hän hieroskeli ihralla.

»Mademoiselle ei puhunut mitään aamiaisesta», vastasi hän ilkeästi irvistäen.

»No niin, samapa tuo», huomautin ylimielisesti. »Olenhan kahdeltatoista Auchissa.»

»Se voi olla mahdollista», vastasi hän, taaskin virnistäen.

En ymmärtänyt hänen vihjaustaan, mutta minulla oli muuta ajattelemista; avasin oven ja menin ulos, lähteäkseni talliin. Mutta silloin käsitin silmänräpäyksessä. Kylmä, kostean metsäntuoksun kyllästyttämä ilma tuulahti vastaani ja tunkeutui luihin ja ytimiin; mutta se ei ollut minua niin hätkähdyttänyt. Oven ulkopuolella tiellä istui kaksi miestä hevosen selässä. Toinen oli Clon. Toinen, joka pidätti irtoratsua — minun hevostani — ohjaksista, oli eräs mies, jonka olin nähnyt majatalossa, karkeatekoinen, pörrötukkainen, päivänpaahtama roikale. Molemmat olivat aseistettuja, ja Clonilla oli pitkävartiset saappaat. Hänen toverinsa oli ilman jalkineita, ruosteinen kannus kiinnitettynä toiseen kantapäähän.

Heti kun näin heidät, tunsin varmaa vaaranuhkaa, joka sai minut säpsähtämään. Mutta en puhunut heidän kanssaan. Menin takaisin sisälle ja suljin oven perässäni. Isäntä veti saappaita jalkaansa.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyin käheästi ja aavistin selvästi, mitä oli tulossa. »Mitä varten ovat nuo miehet täällä?»

»Käskystä», vastasi hän lyhyeen.

»Kenen käskystä?»

»Kenen?» kertasi hän vihaisesti. »Se on minun asiani, monsieur. Se riittää tiedoksenne, että me aiomme saattaa teitä tältä paikkakunnalta sinne, missä ette voi tehdä mitään vahinkoa.»

»Mutta jos minä en seuraa teitä?» huudahdin.

»Monsieur tulee kyllä mukaan», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Kylässä ei ole tänään mitään vieraita», jatkoi hän merkitsevästi hymyillen.

»Aiotteko murhata minut?» kysyin raivostuneena.

Mutta suuttumukseeni liittyi vielä jotakin muuta — en tahdo sanoa sitä peloksi, sillä urhoollinen ei milloinkaan pelkää — mutta jotakin sellaista se oli. Koko ikäni olin ollut tekemisissä pukarien kanssa, mutta noissa kolmessa miehessä ilmeni sellaista uhkaavaa yrmeyttä, joka säikytti minua. Kun ajattelin, mitä pimeitä polkuja, ahtaita solia ja rotkoja meidän täytyi kulkea, minkä tien hyvänsä valitsimmekaan, värisytti minua.

»Murhatako teidät, monsieur?» vastasi hän välinpitämättömästi. »Sitähän ei tiedä niin tarkalleen sanoa. Mutta yksi asia on varma», jatkoi hän ja kosketti ilkkuvan näköisenä muskettia, jonka oli noutanut ja asettanut tuolia vasten minun seistessäni ovensuussa, »jos teette pienintäkään vastarintaa, niin osaamme kyllä suoriutua siitä sekä täällä että taipaleella.»

Minä hengähdin pitkään, ja uhkaava vaara antoi minulle takaisin mielenlujuuteni. Muutin sävyni ja puhkesin pilkallisesti nauramaan.

»Vai niin, sekö on suunnitelmanne?» sanoin minä. »No niin, mitä pikemmin lähdemme matkalle, sitä parempi, ja mitä aikaisemmin pääsemme Auchiin ja saan kääntää selkäni teille, sitä tyytyväisemmäksi tulen.»

Hän nousi heti.

»Lähtekäämme sitten», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja menkää edellä.»

En voinut tukehduttaa väristystä. Hänen äkillinen kohteliaisuutensa teki minut levottomammaksi kuin hänen uhkauksensa. Tunsinhan tämän miehen ja hänen tapansa ja olin varma siitä, ettei tämä ennustanut minulle mitään hyvää.

Mutta minulla ei ollut pistoolia, ainoastaan miekkani ja veitseni, ja tiesin vastarinnan tällaisissa olosuhteissa aivan hyödyttömäksi. Astuin sentähden huolettoman näköisenä ulos, ja isäntä kantoi perässäni satulaani ja tavaroitani.

Katu oli tyhjillään, lukuunottamatta noita kahta odottavaa ratsastajaa, jotka istuivat satulassaan ja katselivat tuimasti eteensä. Aurinko ei ollut vielä noussut, ja ilma oli raa'an kylmä. Taivas oli harmaa ja pilvinen. Ajatukseni palasivat siihen aamuun, jona olin löytänyt maustekotelon juuri tältä paikalta, melkein samaan aikaan, ja silmänräpäykseksi lämpenin muistaessani pikku kääröä, joka minulla oli saappaassani. Mutta isännän tylyys, hänen molempien toveriensa kolkko äänettömyys ja heidän itsepintainen tuijotuksensa syrjään minusta jäähdytti minut pian. Hetkiseksi tunsin melkein vastustamatonta kiusausta kieltäytyä nousemasta ratsaille ja lähtemästä taipaleelle, mutta kun käsitin mielettömäksi sellaisen käytöksen, joka arvattavasti olisi antanut miehille heidän toivomansa tilaisuuden, hillitsin tämän haluni ja astuin hitaasti hevoseni luo.

»Minua ihmetyttää, että te ette vaadi minulta miekkaani», sanoin purevasti, heittäytyessäni satulaan.

»Me emme pelkää sitä», vastaa majatalon isäntä. »Saatte pitää sen —toistaiseksi.»

Siihen en vastannut — mitä olisinkaan sanonut?

Sitten ratsastimme verkkaan, niin että kului puoli tuntia ennen kuin pääsimme metsän reunaan, mistä olin ensi kerran nähnyt Cocheforêtin. Vaivaistammistoon, josta olin katsellut alas laaksoon, pysähdyimme lepuuttamaan ratsujamme, ja helppo on arvata, kuinka kummallisin ajatuksin nyt katselin tuota maisemaa. Mutta minä en saanut pitkäksi aikaa antautua muistojeni ja tunteitteni valtaan. Äkäinen käskysana, ja me läksimme taas liikkeelle.

Noin neljännespenikulman päässä kääntyi sitten tie Auchiin, alas laaksoon. Kun olimme jo puolivälissä tätä rinnettä, ojensi majatalon isäntä äkkiä kätensä ja tarttui hevoseni ohjaksiin. »Tätä tietä», sanoi hän.

Huomasin hänen tahtovan pakottaa minua poikkeamaan syrjätielle, joka kääntyi lounaaseen — kapealle polulle, jota oli vaikea erottaa. Ilmeisesti käytettiin sitä harvoin; siellä täällä sen melkein tukkivat puiden ulkonevat oksat. Enkä tiennyt, mihin se johti. Pidätin siis hevoseni.

»Miksi niin?» kysyin uhmailevasti. »Ettekö luule minun tuntevan tietä? Tämähän tie, jota nyt ratsastamme, vie Auchiin.»

»Auchiin kyllä», vastasi hän äreästi. »Mutta me emme ole menossa Auchiin.»

»Minne sitten?» tiedustin suuttuneena.

»Sen saatte pian nähdä», vastasi hän häijysti hymyillen.

»Niin, mutta minäpä tahdon tietää sen nyt!» huudahdin vimmastuneena, sillä nyt en voinut hillitä itseäni kauemmin. »Näin pitkälle olen seurannut teitä hyvällä. Teidän on helpompi saada minut mukaanne, jos ilmoitatte minulle aikeenne.»

»Te olette mieletön», mutisi hän.

»En», vastasin minä. »Tahdon vain tietää, minne olen matkalla.»

»Espanjaan», sanoi hän. »Oletteko tyytyväinen?»

»Ja mitä aiotte tehdä minulle siellä?» kysyin, ja sydämeni alkoi sykkiä rajusti.

»Jättää teidät sikäläisten ystäviemme haltuun», vastasi hän töykeästi, »jos käyttäydytte kunnollisesti. Muutoin on kyllä mukavampikin tapa, joka samalla säästää meiltä noin pitkän matkan. Voitte valita, monsieur. Minkä pidätte parempana?»

VI luku

Pic du Midin kupeella

Se siis oli heidän suunnitelmansa. Kahden tai kolmen tunnin matkan päässä kohosi etelässä pitkä, valkoinen, kimmeltävä vuoriseinä tummien metsien yläpuolella idästä länteen levittäytyen. Sen takana oli Espanja. Kerran yli rajan mentyäni voitiin minut, jollei minulle mitään pahempaa tapahtunut, pidättää sotavankina, sillä me olimme nyt käymässä sotaa Espanjaa vastaan Italian liittolaisina. Tai myöskin voitiin minut luovuttaa jollekin tuollaiselle hurjalle joukkueelle, joka puolittain salakuljettajina, puolittain rosvoina piti hallussaan vuorensolia, taikka pahimmassa tapauksessa jättää ranskalaisille pakolaisille, joista jotkut varmasti tuntisivat minut ja lähettäisivät minut ijäisyyteen.

»Espanjaan on pitkä matka», mutisin vastaukseksi enkä voinut olla katsahtamatta Clonin käsiin, jotka hypistelivät pistooliparia.

»Pidätte kai toista tietä vielä pitempänä», huomautti isäntä tuimasti. »Mutta valitkaa nyt ja pitäkää kiirettä.»

Heitä oli kolme yhtä vastaan, ja heillä oli ampuma-aseita. Minulla ei oikeastaan ollut valitsemisen varaa.

»No olkoon, hätä ei lue lakia», huudahdin sitten ja olin alistuvinani kohtalooni.

Miehet nyökkäsivät kuin tahtoen sanoa, että he olivat ennakolta tienneet ratkaisun. Isäntä hellitti ohjakseni, ja seuraavassa hetkessä ratsastimme kapeaa polkua vuoriseudulle päin.

Yhdessä suhteessa tunsin itseni nyt rauhallisemmaksi. Miehet olivat rehellisiä minua kohtaan, joten minun ei tarvinnut enää pelätä saavani pistoolinluotia selkääni ensimmäisessä sopivassa solassa. Sikäli saatoin olla huoletta.

Toisten haastellessa hiljaiseen tapaansa tai toisinaan virnistellessä minulle, tähystelin tummia metsiä hajamielisin silmäyksin. Punainen orava, joka kiiti ylös puunrunkoa, säikähtäneet metsäsiat, jotka röhkien juoksivat karkuun terhojensa äärestä, yksinäinen ratsastaja, joka tuli vastaamme hampaisiin asti aseistettuna ja suuntasi matkansa pohjoiseen päin, kuiskailtuaan isännän kanssa — kaikki tämä pisti silmääni. Mutta ajatuksen eivät liikkuneet niissä. Ne hapuilivat ja harhailivat ympäri kuin ahdistetut rotat pääsyaukkoa etsimässä. Sillä aika kului. Mäenrinteet kävivät ratsastaessamme yhä jyrkemmiksi. Pian tulimme notkoon, jonka suunta oli etelää kohti, ja aloimme ratsastaa sitä ylöspäin; useaan kertaan menimme kiemurtelevan vuoripuron poikki. Lumihuiput alkoivat kätkeytyä kallionkielekkeiden korkean muurin taakse, joka riippui ylitsemme, ja toisinaan emme voineet edessä ja takana päin nähdä muuta kuin laaksomme metsäiset seinämät, jotka nousivat kohtisuorina ja vihreinä tuhannen jalan korkeuteen molemmin puolin; harmaita vierinkiviä, puolittain sanajalkain ja murattien piilossa, pisti esille siellä täällä leppien ja petäjien välistä.

Se oli karu ja synkkä näköala nytkin, vaikka keskipäivän aurinko heloitti virtaavaan veteen ja pusersi tuoksua kuusista, mutta vielä pahempaa tiesin olevan edessäni ja aprikoitsin epätoivoisesti jotakin juonta, jolla voisin edes erottaa seuralaiseni toisistaan. Kolme oli liikaa; yhdestä saatoin kyllä suoriutua. Kun olin vaivannut aivojani kokonaisen tunnin ja melkein päättänyt tehdä äkillisen rynnäkön noita kolmea vastaan — viimeisenä hurjana yrityksenä —, johtui lopulta mieleeni muuan aatos, sekin vaarallinen ja melkein epätoivoinen, mutta se näytti mielestäni kuitenkin hyvin lupaavalta. Se johtui siitä, että käteni, kun pidin sitä taskussani, sattui koskettamaan vaaleankeltaisen maustekotelon palasia, jotka olin ilman mitään erityistä tarkoitusta sullonut taskuuni. Eilen olin repinyt sen neljään osaan, kulmista poikki. Hypistellen niitä koneellisesti osui sormeni yhteen kulmaan kuin hansikkaaseen ja toinen sormi toiseen. Ja silloin välähti mieleeni juoni.

Mutta ennen kuin voin panna sitä täytäntöön täytyi minun odottaa, kunnes pysähdyimme antaaksemme väsyneiden hevostemme haukata ruohoa; sen lepotovin otimme kahdentoista aikaan päivällä laakson ylärajalla. Käydessäni purolla juomassa onnistui minun vaivihkaa poimia kourallinen piikiviä, jotka sulloin saman taskuun, missä kankaanpalat olivat. Noustuani taas ratsaille pistin huolellisesti kiven isoimpaan kankaankulmaan ja olin valmis tekemään kokeen.

Majatalon isäntä ratsasti vasemmalla jonkun verran edelläni, toiset kaksi moukkaa takanani. Tien laatu suosi tässä aikeitani, sillä laakso oli karun ylänkömaan viemäriuomana alempien kunnaiden ja itse vuorenjuuren välissä avartunut leveäksi ja laakeaksi. Siellä ei ollut ollenkaan puita, ja tie oli pelkkä karjapolku, joka kasvoi lyhyttä, kuivaa ruohoa, ja se kulki vuoroin kumpaisellakin puolen puroa.

Odotin, kunnes vierelläni ratsastava heittiö kääntyi puhuttelemaan takana tulevia miehiä. Kun hän teki sen ja käänsi pois silmänsä, otin salaa silkkipalan, johon olin kietonut piikiven, tähtäsin tarkkaan ja sinkautin sen eteenpäin niin lujasti kuin voin peukalon ja etusormen avulla. Tarkoituksenani oli, että sen piti pudota muutaman askeleen päähän eteemme tielle, josta sen olisi voinut nähdä. Mutta valitettavasti ei toiveeni toteutunut. Ratkaisevalla hetkellä kompastui hevoseni; niinpä tulin heittäneeksi silkkipalan viistoon, kivi lensi ulos, ja kankaanpala liehui oikean jalustimeni alapuolella olevaan pensaaseen — häviten sinne.

Se oli minulle katkera pettymys, sillä sama tapaus saattoi uudistua, ja nyt minulla oli ainoastaan kolme palaa jäljellä. Mutta onni suosi minua, sillä naapurini joutui kiivaaseen väittelyyn takkutukkaisen kanssa muutamista eläimistä, joita tuli näkyviin kaukaisella selänteellä; niitä hän väitti vuorikauriiksi, toisen vakuuttaessa, että ne olivat tavallisia vuohia. Hän ratsasti sen johdosta yhä kasvot käännettyinä pois minusta, ja minä sain tilaisuuden pistää kiven toiseen kankaankulmaan. Alensin käteni reiteni kohdalle, tähtäsin ja heitin.

Tällä kertaa oli sormeni pidellyt pikku heittoesinettä ihan oikealta kohdalta, ja se putosi keskelle tietä kymmenen askeleen päähän meistä. Juuri kun näin sen putoavan, potkaisin naapurini hevosta kylkeen; se hätkähti, ja ratsastaja kääntyi raivoissaan, sivaltaen elukkaa ratsupiiskallaan. Mutta seuraavassa hetkessä hän pidätti hevosen, niin että se pysähtyi äkkiä, ja tuijotti keltaiseen silkinpalaan kasvot tulipunaisina ja suu ammollaan.

»Mikä nyt on?» sanoin minä ja tuijotin häneen vuorostani. »Mikä hätänä?»

»Mikäkö on hätänä?» huudahti hän.

Mutta Clonin mielenliikutus oli vielä kiihkeämpi. Tuskin oli mykkä saanut näkyviinsä, mikä niin suuresti oli herättänyt toverin huomiota, kun hän päästi kamalan, luonnottoman mylvähdyksen, syöksyi alas hevosen selästä enemmän eläimen kuin ihmisen tavoin ja heittäytyi rähmälleen kallisarvoisen kangaslapun päälle.

Majatalon isäntä ei tullut paljoa myöhempään. Silmänräpäyksessä tuiskahti hänkin tielle ja tarkasteli löytöä, ja ensi hetkellä luulin heidän joutuvan siitä tappeluun. Mutta vaikka heidän kateutensa oli silmäänpistävä, laimeni heidän intonsa kuitenkin hiukan, kun he huomasivat kangaspalan tyhjäksi, sillä piikivi oli onneksi pudonnut pois. He olivat kumminkin niin kuohuksissaan, että heitä oli hyvin omituista katsella. He tutkivat maaperää löytöpaikalta, repivät ruohoa ja multaa seuloakseen sormiensa välitse; he juoksentelivat edestakaisin kuin jäljiltä eksyneet vainukoirat, vilkuivat toisiinsa ja tulivat aina lähtökohtaansa. Kateellisena ei kumpainenkaan tahtonut antaa toisen olla siinä yksinään.

Takkutukkainen ja minä istuimme hevostemme selässä ja katselimme näytelmää: hän ihmeissään ja minä kummastusta teeskennellen. Noiden kahden etsiessä joka paikasta tieltä, vetäydyimme me hiukan syrjään, jättääksemme heille tilaa; ja nyt, kun kaikkien kasvot olivat kääntyneet poispäin minusta, annoin toisen tilkun pudota orjantappurapensaaseen. Takkutukkainen löysi sen sieltä tovin kuluttua ja antoi sen Clonille, ja kun en ollut vielä herättänyt mitään epäluuloa, uskalsin sitten itse löytää kolmannen ja viimeisen. En ottanut sitä ylös, vaan huusin majatalon isäntää, ja hän säntäsi siihen käsiksi kuin haukka kananpoikaseen.

He haeskelivat neljättä palaa, mutta luonnollisesti turhaan, ja lopulta he luopuivat etsiskelystään ja sovittivat löytämänsä kolme palasta yhteen, mutta kumpainenkaan ei tahtonut luovuttaa saalista käsistään, ja he mulkoilivat toisiinsa epäluuloisin katsein. Oli hyvin omituista katsella heitä tässä laajassa laaksossa, josta harmaat kukkulat kohoilivat kuin metsäsian selkinä lumivuorten hiljaisuuteen asti — oli omituista, sanon, katsella noita kahta tässä rajattomassa erämaassa, kahtena pikku pilkkuna sen avaralla kamaralla, kiertämässä toinen toistansa koko muun maailman unohtaen, tuijottamassa toisiinsa ja teiskaroimassa edestakaisin kuin kukot törmäämäisillään yhteen, yksinomaan ajatellen näitä kolmea pientä vaaleankeltaista tilkkua, joita ei olisi voinut nähdä viidenkymmenen askeleen päähän.

Viimein huudahti majatalon isäntä kiroten:

»Minä käännyn takaisin. Tästä täytyy ilmoittaa kotiin. Antakaa minulle kankaanpalanne ja pitkittäkää sitten matkaa Antoinen kanssa. Se on parasta.»