Part 5

»Ehtoopäivät ovat alkaneet käydä kylmiksi», virkkoi hän. »Minä lähden sisälle kuulemaan, kuinka mademoiselle jaksaa. Toisinaan hän ei tule illalliselle. Jos hän ei voi tulla tänä iltana, niin teidän pitänee suoda minullekin poissaoloni anteeksi, herra de Barthe.»

Minä vastasin, kuten sopivaisuus vaati, ja näin hänen menevän sisälle, ja kaiken aikaa kirosin tehtävääni ja sitä halpamaista kehnoa uteliaisuutta, jonka se oli minussa herättänyt voimakkaammaksi kuin ennen. Voi noita naisia, silloin melkein vihasin heitä heidän suoruutensa vuoksi, heidän mielettömän herkkäuskoisuutensa ja yksinkertaisen luottamuksensa tähden, joka teki heistä niin helpon saaliin.

_Nom de Dieu!_ Mitä hän tarkoitti kertoessaan minulle kaiken tämän? Kohdellessaan minua sillä tavoin, tehdessään minut sellaisella menettelyllä aseettomaksi hän käytti etujansa liiallisesti hyväkseen. Se antoi alhaisen, halveksittavan leiman sille tehtävälle, jonka olin ottanut suorittaakseni.

Tämä oli joka tapauksessa kovin kummallista! Mitä saattoikaan herra de Cocheforêt tarkoittaa tulemalla takaisin näin pian, jos hän todella oli täällä? Ja toiselta puolen, jollei hänen odottamaton paluunsa ollut taloa mullistanut, niin mikä sitten olikaan salaisuutena? Kenen jälkiä Clon oli seurannut? Ja mikä oli syynä madamen levottomuuteen? Pian voitti uteliaisuus minut uudelleen, ja kun naiset eivät näyttäytyneet illallispöydässä, oli minulla hyvä tilaisuus antaa aivojeni askarrella, ja tunnin kuluessa ehdin ajatella monen monituisia ratkaisuja salaisuuteen. Mutta mikään niistä ei oikein sopinut, mikään ei selittänyt asiaa uskottavasti.

Väärä hälytys tuotti minulle sinä iltana vielä lisää päänvaivaa. Noin tunnin verran illallisen jälkeen istuin samalla penkillä puutarhassa — minulla oli viitta ylläni ja istuin tupakoimassa — kun madame tuli ulos kuin haamu, näkemättä minua, ja hiipi pimeässä talliin päin. Epäröitsin hetkisen ja sitten seurasin häntä. Hän käveli pitkin tietä Ja kääntyi tallin taakse, enkä vielä nähnyt mitään outoa hänen käytöksessään; mutta sitten ehdittyään vasemman siipirakennuksen taakse hän meni polkua myöten pensaikon läpi takaisin talon itäpuolelle ja tuli siten uudestaan puutarhaan. Senjälkeen hän astui käytävää ylöspäin, meni sisälle salin ovesta ja hävisi, kierrettyään talon ympäri kertaakaan seisahtamatta tai sivulleen vilkaisematta! Myönnän olleeni kovin ihmeissäni. Istuuduin taas penkille, josta olin lähtenyt, ja huomasin päässeeni kerrassaan niukkaan tulokseen. Olin varma siitä, ettei hän ollut vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa. Yhtä varma olin siitä, ettei hän ollut havainnut minun seuranneen häntä. Minkätähden hän oli sitten tehnyt tämän kummallisen kävelyn, yksin ilman suojelijaa, tuntia jälkeen pimeän tulon? Ei yksikään koira ollut haukkunut, ei ainoatakaan ihmisolentoa ollut näkynyt; hän ei ollut edes pysähtynyt kuuntelemaan kuin odottaen tapaavansa jonkun. Tosiaan en voinut käsittää tätä. Enkä päässyt lähemmäksi ratkaisua, vaikka makasin valveilla kokonaisen tunnin pitempään kuin tavallisesti.

Seuraavana päivänä ei kumpainenkaan nainen tullut alakertaan päivälliselle, ja sitten kuulin, että mademoiselle ei voinut oikein hyvin. Yksinäisen aterian jälkeen — nyt kaipasin heitä enemmän kuin olisin luullut — lähdin sentähden mielipaikalleni ja vaivuin mietteisiini.

Päivä oli kaunis ja puutarha miellyttävä. Siinä istuessani ja katsellessani vanhanaikaisia ruoholavoja, hengittäessäni entisten aikojen tuoksua ilmassa ja tummien puurivien rajoittaessa näköalaa kummaltakin puolen, olisin voinut uskoa, etten ollut viipynyt poissa Pariisista kolmea viikkoa, vaan kolme kuukautta. Hiljaisuus verhosi minut, joka taholta. Olisin voinut kuvitella, etten milloinkaan ollut rakastanut mitään muuta. Metsäkyyhkyset kuhertelivat hiljaisuudessa; silloin tällöin kuului närhin kimakka ääni. Kello saattoi olla yhden tienoissa päivällä, ja oli hyvin lämmin. Luullakseni torkahdin.

Äkkiä, kuin unessa, näin Clonin kasvojen kurkistavan minuun salin ovelta. Hän vetäytyi heti takaisin, ja sitten kuulin kuisketta. Ovi pantiin hiljaa kiinni. Kohta oli taas kaikki hiljaista.

Mutta nyt olin täysin valveilla ja ajattelin. Talon asukkaat tahtoivat nähtävästi varmistautua siitä, että minä nukuin ja olin poissa tieltä. Yhtä selvää oli, että minun piti olla saapuvilla. Taipuen kiusaukseen nousin penkiltä, kumarruin eteenpäin, jottei minua voinut nähdä ikkunoista, ja hiivin rakennuksen itäisen pään ohi seinän ja punakataja-aidan välitse. Siellä oli kaikki rauhallista; pidin edelleen tarkoin silmällä ympäristöäni ja menin ympäri talon, samaa tietä, vaikka päinvastaiseen suuntaan, kuin madame oli kävellyt edellisenä iltana, kunnes jouduin tallin taakse. Olin tuskin sekuntia seissyt siinä tähystellen, kun kaksi henkilöä tuli ulos tallirakennuksesta. Ne olivat madame ja portinvartija.

He seisoivat tovin ulkopuolella, katsellen ympärilleen. Sitten madame sanoi jotakin miehelle, ja tämä nyökkäsi vastaukseksi. Madame erosi hänestä, ja mies jäi seisomaan paikalleen, madamen mennessä ruohikon yli kevein askelin, kunnes hävisi puiden sekaan.

Vakuutettuna siitä, että hän oli menossa kohtaamaan miestänsä, jota minun läsnäoloni esti saapumasta linnaan, aavistin nyt, että ratkaiseva hetki oli vihdoinkin tullut, ja kiihdyin askel askeleelta yhä enemmän. Minua inhotti vakoilla madamea; tämä tehtäväni kiusasi ja kuohutti mieltäni. Mutta juuri sentähden, että vihasin sitä, olin innokas suoriutumaan siitä, onnistumaan yrityksessäni, sulkemaan korvani ja poistumaan seudulta. Kun hän sitten saapui pyökkimetsän reunaan ja astui pienelle aukiolle, näyttäen epäröivän, hiivin vielä varovammin eteenpäin. Tämä kaiketi oli kohtauspaikka, ajattelin ja nyt seisahduin ja kurkistin varovasti, nähdäkseni milloin herra de Cocheforêt ilmestyisi tiheiköstä.

Mutta sitä hän ei tehnyt, ja vähitellen kiirehti madame askeleitaan. Hän meni pikku ahon poikki ja siirtyi leveälle sivutielle, joka oli raivattu matalaan ja sankkaan leppä- ja vaivaistammimetsään. Tämä kasvoi niin tiheässä, ja sen seassa versoi niin runsaasti pähkinäpensaita, seljoja ja puksipuita, että oksat loivat miltei läpipääsemättömän kahtatoista jalkaa korkean muurin molemmin puolin tietä.

Nyt en odottanut pitempään. Juoksin niin hiljaa ja kevyesti kuin suinkin pitkin vihreätä käytävää. Aurinko paistoi sinne, puut tukahduttivat tuulen henkäilyn kokonaan ja minua hikoilutti helle ja kiire. Mutta sammal oli pehmeää, maaperä hiukan kaltevaa, ja vähän enemmän kuin minuutin kuluttua olin käytävän päässä. Vähän matkaa käänteestä seisahduin ja katselin varovasti eteenpäin, nähdäkseni minne hän oli mennyt.

Näin edessäni vielä toisen ratsastustien, edellisen kaltaisen, ja madame oli jo edennyt noin sataviisikymmentä askelta sitä myöten viheriäisten pensasaitojen välitse. Seisoin siinä huohottaen ja kirosin metsää, kuumuutta ja madamen varovaisuutta. Me olimme varmasti kävelleet jo lieuen tai vähintään kaksi kolmasosaa lieueta. Kuinka kauas mies tahtoi saadakaan vaimonsa tapaamaan häntä? Minua alkoi suututtaa. Kaikella on rajansa, mutta tämä metsä näytti ulottuvan Espanjaan asti!

Nyt hän taas poikkesi ja katosi, ja minun täytyi uudistaa temppuni. Tällä kertaa luulin varmasti näkeväni jotakin ihan toista. Mutta ei! Taaskin kaivautui vihreä ratsastuskuja metsän uumeniin, pensasseinämien milloin vaalein, milloin tummin värivivahduksin loistellessa aina sen mukaan, missä määrin pähkinäpensaat ja seljat tai orapihlajat, marjakuuset ja puksipuut olivat enemmistönä, mutta aina korkeina, jäykkinä ja läpipääsemättöminä. Noin puolitiessä käytävää näin madamen samoavan eteenpäin tasaisin askelin, ainoana liikkuvana olentona, mitä oli näkyvissä. Ihmettelin, pysähtelin ja hänen kadotessaan seurasin perässä — mutta ainoastaan havaitakseni, että hän oli poikennut toiselle vähän kapeammalle, mutta muutoin samanlaiselle polulle.

Ja sitä menoa jatkui puoli tuntia. Toisinaan kääntyi madame oikealle, toisinaan vasemmalle. Sokkelolla ei näyttänyt olevan loppua. Pari kertaa arvelin, että hän oli kenties eksynyt ja koetti vain löytää takaisin kotiinsa, mutta hänen varma ryhtinsä ja säännölliset askeleensa todistivat toista. Sen myöskin huomasin, että hän harvoin katsoi taaksensa tai sivulleen. Eräällä kohdalla eivät tietä, jota pitkin hän käveli, kattaneet vihreät lehvät, vaan jonkun kiertokasvin hopean valkeat, kiiltävät lehdet, joiden kimmellys etäältä näytti iltahohteessa heijastuvalta vedenkalvolta. Kun hän astui sille taipaleelle, laskevan auringon valaistessa hänen kasvojaan, sai hänen pitkä harmaa hahmonsa puhtauden leiman, joka silmänräpäykseksi hämmästytti minua — hän näytti yliluonnolliselta olennolta. Minä laskettelin pitkiä sadatuksia ja olin katkeroittunut itseäni kohtaan, mutta seuraavassa mutkassa sain palkkioni, Hän ei samonnut enää eteenpäin. Näin hänen pysähtyneen ja istuutuneen kaatuneelle puunrungolle tien viereen.

Seisoin tuokion piiloutuneena ja pidin häntä silmällä, käyden hetki hetkeltä kärsimättömämmäksi. Aloin lopulta johtua kummallisiin ajatuksiin. Vihreät seinämät verhoutuivat hämyyn. Aurinko oli laskemaisillaan; suippo, valkoinen vuorenhuippu, joka usean peninkulman päässä sulkien näköalan tieltä, alkoi punoittaa ja hehkua. Vihdoin, minun jo käytyäni levottomaksi, hän nousi ja jatkoi vaellustaan verkallisemmin askelin. Odotin kuten tavallisesti; kunnes hän oli hävinnyt seuraavan polvekkeen taakse. Sitten kiirehdin hänen jälkeensä, ja kun varovasti käännyin kulmasta — seisoin kasvoista kasvoihin häntä vastassa.

Käsitin silmänräpäyksessä kaikki — että hän oli viekoitellut minut, pettänyt minut, tahallaan toimittanut minut pois. Hänen kasvonsa oli viha vaalentanut, hänen silmänsä leimusivat, ja hänen ruumistaan värisytti mielenkarvaus ja rajaton halveksiminen.

»Vakooja!» huusi hän. »Koira! Te — aatelismies! Voi, hyvä Jumala! Jos te olette yksi meistä — jos te ette todellakaan kuulu _la canailleen_, niin saamme vielä kalliisti maksaa tästä! Saamme katkerasti sovittaa sen vastedes. Minä en uskonut», jatkoi hän, ja joka tavu sattui kuin ruoskan sivallus, »että maailmassa oli mitään niin kunnotonta kuin te!»

Minä sopersin jotakin — en tiedä mitä. Hänen sanansa polttivat sydäntäni. Jos hän olisi ollut mies, niin hän olisi pian maannut kuolleena jaloissani.

»Luulitte harhaannuttaneenne minut eilen», pitkitti hän matalalla äänellä, mutta lieventämättä sitä ylenkatsetta ja suuttumusta, joka vapisutti hänen huuliaan ja teki hänen äänensä niin hehkuvan teräväksi. »Te vehkeilijä! Te kavala teeskentelijä! Luulitte, että oli niin helppo pettää naista — nyt olette itse tullut petetyksi. Jumala suokoon, että teillä olisi kylliksi hävyntuntoa, voidaksenne kärsiä!» jatkoi hän armottomasti. »Puhuitte Clonista, mutta teihin verraten on Clon maailman puhtain ja kunniallisin ihminen.»

»Madame», sanoin käheästi ja samalla tunsin kasvojeni käyneen tuhkanharmaiksi, »ymmärtäkäämme toisiamme oikein...»

»Jumala varjelkoon siitä!» huudahti hän heti. »Niin en tahdo itseäni tahria!»

»Hyi, madame», sanoin vapisevalla äänellä. »Mutta te olette nainen. Tuo olisi maksanut miehelle hänen henkensä.»

Hän nauroi katkerasti.

»Olette oikeassa», vastasi hän, »minä en ole mies, ja että _te_ olette, siitä saatte kiittää Jumalaa. Mutta minä en ole myöskään 'madame'. Madame de Cocheforêt on viettänyt tämän ehtoopäivän — teidän poissaolonne ja typeryytenne ansiosta — miehensä parissa. Niin, toivon, että se viiltää sydäntänne!» jatkoi hän ja puri raivoissaan valkoiset hampaansa yhteen. »Toivon, että se vihloo teitä! Olette vakoillut ja ollut halpamainen ja samalla toimittanut asianne huonosti, monsieur Tomppeli — onnittelen teitä!»

»Te ette olekaan madame de Cocheforêt?» huudahdin kesken häpeilyni ja raivoni kivettyneenä tästä tiedosta.

»En, monsieur», vastasi hän kiivaasti. »Sitä en ole. Ja suokaa minun huomauttaa — sillä meille ei valehteleminen ole _yhtä_ helppoa kuin teille — että minä en ole milloinkaan sanonut olevani madame. Te itse erehdyitte niin perinpohjin, että meidän ei tarvinnut johtaa teitä harhaan.»

»Mademoiselle on siis...»

»Madame... niin, ja minä olen mademoiselle de Cocheforêt. Ja markiisin sisarena ja kunniallisena naisena minä pyydän että tuttavuutemme on lopussa tästä silmänräpäyksestä alkaen, herraseni. Kun vielä tapaamme — jos koskaan tapaamme, mistä Jumala varjelkoon!» lisäsi hän säkenöivin silmin, »ette rohkene puhutella minua, sillä silloin annan tallirenkien ruoskia teidät. Älkääkä häväiskö taloamme nukkumalla sen katon alla enää ainoatakaan kertaa! Ensi yön saatte viettää majatalossa. Kukaan ei saa sanoa», jatkoi hän ylpeästi, »että Cocheforêtit rankaisevat kavallusta vieraanvaraisuuden epäämisellä ja minä annan käskyn siitä. Mutta huomisaamuna on teidän, lähdettävä takaisin isäntänne luo, suomittu kylänrakki... vakooja, kehno raukka!»

Näin sanoen hän kääntyi poispäin ja meni.

V luku

Hyvitys

Yksin ja raivosta kiehuen! Jos hän olisi vain syytänyt kaikki nämä soimaukset silmilleni sinä hetkenä, jolloin _minä_ olisin saavuttanut voittoni, — jos hän olisi hävinneenä lopuksi sanonut sen, mitä nyt oli sanonut, kun hän itse oli voittanut, niin olisin voinut kestää sen. Jos hän olisi silloin häväissyt minua, niin olisin niellyt häpeän ja antanut hänelle anteeksi. Mutta nyt seisoin lisääntyvässä hämärässä, pimenevien pensasseinämien välissä, pettyneenä, satimeen saatuna ja voitettuna! Naisen nujertamana! Hän oli pannut teräväjärkisyytensä minun oveluuttani vastaan, naisellisen tahdonvoimansa minun kokemustani vastaan, ja hän oli päässyt voitolle. Ja miten hän olikaan nöyryyttänyt minut! Kun ajatuksissani haudoin kaikkea tätä ja myöskin aloin oivaltaa etäisempiäkin seurauksia sekä kuinka täydellisesti hänen menettelytapansa oli tehnyt mahdottomaksi omien suunnitelmieni kehittymisen mihinkään suotuisaan tulokseen, vihasin häntä todella.

Niin kuohuksissani kuin olinkin, olisi minun toki tunnin kuluttua pitänyt olla tyyntynyt. Mutta kun aioin lähteä kotimatkalle, jouduin uudelleen raivoihini, sillä nyt muistin, etten voinut löytää tietä ulos siitä sokkelosta, johon hän oli minut houkutellut; se ja sittemmin sattuneet vastukset pitivät raivoani vireillä. Runsaan tunnin harhailin ympäri metsää; tiesin kyllä, missäpäin kylä oli, mutta en kyennyt tapaamaan suoraa tietä sinne. Aina kun kehnosti onnistuneen yrityksen jälkeen taas seisoin jonkun läpipääsemättömän tiheikön edessä, olin kuulevinani hänen nauravan sen sisältä, ja tämä häpeällinen rangaistus ja se pakko, johon pulmallinen asemani vangitsi raivoni, oli vimmastuttaa minut järjiltäni. Usein kompastelin pimeässä ja nousin noituen; käteni revin orjantappuroihin ja tahrin vaatteeni, joita jo oli niin pahoin pidelty muutamia päiviä takaperin. Lopulta, kun jo olin melkein tyytynyt siihen ajatukseen, että minun täytyi viettää yöni metsässä, sain näkyviini tulia kylästä ja suuntasin kulkuni niitä kohti, vapisten innostuksesta ja vihasta. Muutaman minuutin kuluttua olin kylän raitilla.

Majatalon valot tuikkivat vain pienen matkan päässä minusta, mutta ennen kuin voin näyttäytyä edes siellä, täytyi minun ylpeyteni vaatimuksesta hiukan siistiä pukuani. Niinpä pysähdyin ja aloin raapia ja puistella vaatteitani ja samalla tein kaikkeni omaksuakseni huolettoman sävyn. Sitten menin ovelle ja koputin. Melkein samassa silmänräpäyksessä huusi isännän ääni sisältä: »Astukaa sisään, monsieur!»

Kohotin säppiä ja astuin tupaan. Mies oli yksinään; hän istui kumartuneena tulen yli ja lämmitteli käsiään. Rautainen pata porisi hiilloksella. Minun tullessani hän nosti kantta ja kurkisti pataan. Sitten hän vilkaisi minuun olkansa yli.

»Odotitte minua?» sanoin uhkamielisesti, mennessäni lieden ääreen ja nostaessani toisen märän saappaani halkojen päälle.

»Niin tein», vastasi hän nyökäten. »Illallisenne on juuri valmis. Ajattelin teidän saapuvan näihin aikoihin.»

Hän irvisteli niin sanoessaan, ja vaivoin sain kiukkuni hillityksi.

»Onko mademoiselle de Cocheforêt sanonut teille», kysyin välinpitämättömäksi tekeytyen, »missä olin?»

»On, mademoiselle... tai madame», vastasi hän taas virnistäen.

Hän oli siis kertonut tuolle miehelle, minne hän oli minut jättänyt ja miten hän oli minut pettänyt! Hän oli tehnyt minut koko kylän naurunaiheeksi! Raivoni leimahti uudestaan sitä ajatellessani, ja nähdessäni miehen ilkkuvat kasvot kohotin nyrkkini.

Mutta hän luki uhkauksen silmistäni ja ponnahti vikkelästi jaloilleen, muristen ja käsi veitsen päätä tapaillen.

»Älkää tehkö sitä toistamiseen, monsieur!» huusi hän rumalla murteellaan. »Minulla on vielä haava päässäni. Nostakaa kätenne kerran vielä, niin minä viillän teidät kuin tapetun sian!»

»Istuutukaa, pölkkypää», sanoin minä. »Ei ole aikomuksenani tehdä teille mitään pahaa. Missä on vaimonne?»

»Työssään.»

»Hänenhän pitäisi laittaa illalliseni pöytään», huomautin.

Hän nousi vastahakoisesti, haki lautasen ja kaatoi siihen kaalisoppaa. Sitten hän meni kaapille ja otti sieltä ruisleivän ja tuopin viiniä, vieden ne pöytään.

»Tässä sen näette», sanoi hän lyhyeen.

»Huono vastaanotto», vastasin.

»Ei, kuulkaas nyt, hyvä herra!» mutisi hän kiukkuisesti. »Saatte olla tyytyväinen! Minulla on omat epäluuloni. Ja jollei armollinen neiti olisi antanut käskyä, iskisin puukon nahkaanne tänä iltana. Saisitte maata ulkona ettekä täällä sisällä, ja minä luulen, ettei kukaan surisi teitä. Mutta tämän nyt saatte pitää hyvänänne. Pitäkää suunne kiinni, ja kun huomenna käännätte selkänne Coeheforêtille, niin menkää kerrassaan älkääkä ikinä palatko.»

»Tyhmyyksiä!» sanoin, mutta myönnän olleeni hiukan tyrmistyksissäni. »Uhkaukset eivät merkitse mitään, niistä huolimatta voi elää kauan.»

»Pariisissa ehkä», tokaisi hän merkitsevästi, »mutta täällä ei.»

Sitten hän oikaisi vartensa suoraksi, nyökkäsi ja meni takaisin tulen ääreen; minä kohautin olkapäitäni, aloin syödä ja olin unohtavinani hänen läsnäolonsa. Liedellä paloivat halot synkästi eivätkä valaisseet ollenkaan. Viheliäinen öljylamppu, joka levitti aaveellisia varjoja yli huoneen, teki pimeyden vain vielä tuntuvammaksi. Matalakattoinen pirtti, jonka permanto oli tiiviiksi tallattua multaa ja jossa oli likaisia vaatekappaleita viskeltyinä hujan hajan, löyhkäsi valkosipulille ja pilaantuneelle, huonolle ruualle. Ajattelin Cocheforêtin linnan valoisaa salia, hauskasti katettua pöytää, sen rauhallisuutta ja tuoksuvia ruukkukasveja; ja vaikka olin liian vanha soturi menettääkseni ruokahaluni pesemättömän lusikan takia, tunsin kuitenkin muutoksen ja panin sen mademoisellen tiliin.

Isäntä katseli minua salavihkaa lieden äärestä, arvasi ajatukseni ja nauraa virnisteli itsekseen.

»Hieno ruoka, hieno käytös!» jupisi hän halveksivasti. »Pane mieronkiertäjä hevosen selkään, niin hän ratsastaa — takaisin kapakkaan!»

»Suu kiinni», vastasin vain, muljauttaen häneen vihaisen katseen.

»Oletteko lopettanut?» kysyi hän.

Pian nousin välittämättä vastata hänelle, menin lieden luo ja vedin likomärät saappaat jalastani. Hän vei heti leivän ja viinin kaappiin, tuli sitten takaisin noutamaan lautasta, jota olin käyttänyt, otti sen, avasi huoneen takaoven, meni ulos ja jätti sen longalleen. Ovesta tullut veto liehutteli lampun liekkiä ja teki likaisen, pimeän huoneen yhä kolkomman näköiseksi. Nousin suutuksissani ja menin ovelle lyödäkseni sen kiinni.

Mutta sinne tullessani näin oven raosta jotakin, mikä sai käteni pysähtymään. Ovi vei komeroon, jossa emännän oli tapana pestä astioita ja toimittaa muita sellaisia askareita. Sentähden hämmästyin hiukan, kun huomasin, että siellä oli valoa näin myöhään illalla, ja vielä enemmän tulin ihmeisiini nähdessäni, mitä hän teki.

Hän istui multapermannolla kynttilänpätkä edessään, ja molemmin puolin oli ladottu korkeaksi kasaksi kaikenlaista kamaa. Näkyviini osuessaan hän erotteli ja nosteli toisesta; läjästä toiseen kaikenlaisia likaisia, inhoittavia roskia, puisteli ja tarkasteli jok'ainoaa rippua erikseen ennen kuin laski sen kädestään, otti pinosta toisen ja menetteli sen kanssa samaten, tehden kaikki niin tarkalleen ja varovasti, näköjään niin kärsivällisen väsymättömänä, että jäin siihen seisomaan ihan kummissani. Toisia esineitä — ryysyjä — hän piteli valoa vasten, toisia puristeli sormiensa välissä, toisia taasen repi pieniksi palasiksi. Ja koko ajan seisoi hänen miehensä innokkaasti katsellen, lautanen yhä kädessään, niinkuin olisi emännän omituinen homma suuresti kiinnittänyt hänen mieltänsä.

Minäkin seisoin katselijana, ehkä puoli minuuttia; sitten osui mies vilkaisemaan ovelle, ja hänen silmänsä kohtasivat minun katseeni. Hän hätkähti, mutisi jotakin vaimolleen, ja nopeana kuin ajatus hän potkaisi kynttilän kumoon, niin että komero tuli pilkkosen pimeäksi. Minä noiduin hävytöntä lurjusta ja menin nauraen takaisin tulen ääreen. Tuossa tuokiossa hän säntäsi perässäni, kasvot raivosta tulipunaisina.

»_Ventre-saint-gris_!» kirosi hän ja tunkeusi ihan lähelle minua. »Enkö minä ole isäntä omassa talossani?»

»Kyllä minun puolestani», vastasin kylmäkiskoisesti, olkapäitäni kohauttaen. »Ja jos vaimoanne miellyttää penkoa roskia ja ryysyjä tähän aikaan illasta, niin se on oma asianne.»

»Kirottu vakooja!» karjui hän kuohuen vimmoissaan.

Minä olin oikeastaan hyvinkin kiukuissani, mutta kun en olisi mitään hyötynyt riitelemisestä tuon roikaleen kanssa käskin hänen aivan lyhyesti pitää huolta tehtävistään.

»Valtiattarenne on antanut teille määräyksiä», sanoin halveksivasti. »Totelkaa niitä.»

Hän sylkäisi lattialle, mutta tyyntyi sentään tuntuvasti.

»Olette oikeassa», vastasi hän yrmeästi. »Samapa tuo, koska teidän on lähdettävä täältä kello kuuden aikaan aamulla. Ne ovat lähettäneet tänne hevosenne, ja tavaranne ovat ylisillä.»

»Siinä tapauksessa menen sinne», vastasin. »En ollenkaan kärky seuraanne. Antakaa minulle kynttilä.»

Hän totteli vastahakoisesti, ja hyvillä mielin käänsin hänelle selkäni. Mutta ylös tikkaita kiivetessäni en voinut olla kummastelematta, mitä hänen vaimonsa puuhasikaan, koska mies niin vimmastui siitä, että olin joutunut näkijäksi. Isäntä ei ollut vieläkään ehtinyt oikein tyyntyä. Hän syyti haukkumasanoja perääni, ja kun hän ei minun poistuttuani voinut muulla tavoin purkaa kiukkuaan, huusi hän minulle katon läpi, että minun tuli olla valmiina kello kuusi, ja muita häpeämättömyyksiä, joista ei tullut loppua ennen kuin hän oli huutanut itsensä väsyksiin.

Nähdessäni tavarani, jotka muutama tunti sitten olin jättänyt linnaan, nyt hajalleen heitettyinä ullakkokammion lattialle, oli suuttumukseni herätä uudelleen. Mutta toisaalta olin näännyksiin asti väsynyt. Illan nöyryytykset ja vastukset olivat minut niin masentaneet, että pari sadatusta mutistuani aloin sulloa satulareppujani kuntoon. Kostaa kyllä tahdoin, mutta miten ja milloin, sen suunnitelman päätin jättää aamuun. Nyt en jaksanut ajatella, mitä tapahtuisi jälkeen kello kuuden, ja korkeintaan kaipasin, että minulla olisi ollut tilkka armagnacia, jonka olin tuhlannut mokomillekin rihkamakauppiaille alhaalla keittiössä. Se olisi nyt tehnyt minulle hyvää.

Olin vaivaloisesti saanut ensimmäisen satulalaukun täytetyksi ja sullonut melkein valmiiksi toisenkin, kun löysin jotakin, mikä riehaannutti minut kuin pahanhengen villitsemäksi — sen pienen vaaleankeltaisen maustekotelon nimittäin, jonka mademoiselle oli pudottanut ensimmäisenä yönä nähdessäni hänet majatalon ulkopuolella ja jonka olin silloin ottanut talteen. Sen koommin en ollut sitä nähnyt ja olin melkein unohtanutkin sen. Kun nyt taivutin laskoksille toisia liivejäni, joita silloin olin käyttänyt, putosi se taskusta.