Part 4

Mutta seistyään tovin tuijottamassa meni portinvartijakin tiehensä, vieden lyhdyn mukanaan, ja siinä nyt seisoin keskellä kosteaa, pimeää huonetta ja mietin asemaani. Oli selvää, että Clon epäili minua. Siitä oli todistuksena tämä vankilamainen huone ristikkoikkunoineen, rakennuksen takaosassa ja siinä siipirakennuksessa, joka oli etäimpänä tallista. Hän oli ilmeisesti vaarallinen veitikka, jota täytyi varoa. Olin juuri alkanut kummastella kuinka madame saattoi pitää talossaan sellaista kummitusta, kun kuulin hänen tulevan takaisin. Hän astui sisään, näyttäen valoa Louisille, joka kantoi patjaa ja kahta peittoa.

Mykällä oli paitsi lyhtyä vesimaljakko ja riepu kädessään. Hän laski ne maahan ja kävi sitten ulkoa hakemassa tuolin. Senjälkeen hän ripusti lyhdyn naulaan, otti vesimaljakon ja rievun ja pyysi minua istuutumaan.

Minulle oli kiusallista antaa hänen koskea itseeni, mutta hän ei hellittänyt, seisoi vain ylitseni kumartuneena ja viittoi ja irvisteli ynseän itsepintaisesti. Mieluummin kuin rupesin rettelöön pikku seikasta, istuuduin vihdoin ja annoin hänen menetellä tahtonsa mukaan. Hän pesi pääni huolellisesti ja teki tehtävänsä todella hyvin; mutta minä käsitin hänen ajatuksensa. Hänen ainoana halunaan oli saada tietää, oliko haava todellinen vai ainoastaan teeskennelty. Ja nyt aloin yhä enemmän pelätä häntä; ennen kuin hän lähti huoneesta, uskalsin tuskin kohottaa katsettani lattiasta, ettei hän olisi lukenut liikoja silmistäni.

Vielä yksinkin jäätyäni tunsin itseni alakuloiseksi, sillä tämä oli ikävä juttu ja huonosti alkanut. Nyt olin kylläkin linnassa, mutta minua ahdistivat madamen vilpitön ääni ja mykän miehen silmät, joissa kuvastui pelkkää uhkausta ja epäluuloa. Kun sitten nousin ja koettelin ovea, huomasin sen olevan lukossa. Huoneessa oli kostea ja ummehtunut ilma kuin kellarissa. En voinut nähdä läpi rautaristikkoisen ikkunan, mutta kuulin oksien aavemaisesti rapisevan sitä vasten ja arvasin, että se oli sillä puolella, missä puut kasvoivat ihan seinustalla, ja että aurinko ei päivälläkään päässyt sinne tunkeutumaan.

Nukahdin vihdoin, väsynyt ja menehdyksissäni kun olin. Herätessäni täytti huoneen harmaa päivänkoi, ovi oli auki ja Louis odotti häpeilevin kasvoin vuoteeni vieressä, kädessään pikarillinen viiniä, vähän leipää ja hedelmiä tarjottimella.

»Tahtooko monsieur olla hyvä ja nousta?» kysyi hän. »Kello on kahdeksan.»

»Mielelläni», vastasin jurosti, »koska ovi on nyt avattu.»

Hän punastui, »Se tapahtui epähuomiossa», änkytti hän. »Clon on tottunut sulkemaan kaikki ovet, ja hän teki sen mietteissään, unohtaen ketään olevan...»

»Sisäpuolella», huomautin kuivasti.

»Aivan.»

»Vai niin? Mutta luullakseni ei tämä hajamielisyys olisi madame de Cocheforêtin mieleen, jos hän kuulisi siitä puhuttavan?»

»Jos monsieur olisi hyvä eikä...»

»... mainitsisi sitä, ystäväiseni?» vastasin ja katsoin häneen merkitsevästi, noustessani makuulta. »En. Mutta niin ei saa toistamiseen sattua.»

Huomasin, ettei tämä mies ollut Clonin kaltainen. Hänellä oli aatelispalvelijan vaisto, ja kun hän ei ollut enää pimeän ja pelon vallassa, häpesi hän käytöstään. Auttaessaan pukuni järjestämisessä hän katseli huonetta tyytymättömästi ja sanoi, että parhaista huoneista oli huonekalut lähetetty pois.

»Herra de Cocheforêt on ulkomailla, luullakseni?» sanoin hänen pukiessaan ylleni.

»Ja sinne hän kai jääkin», vastasi mies huolettomasti ja olkapäitään kohauttaen. »Monsieur on epäilemättä kuullut, että hänellä on huolia. Sillaikaa on talo synkkänä, ja monsieurin täytyy suoda paljon anteeksi, jos viipyy täällä. Madame elää sulkeutuneena, tiet ovat huonossa kunnossa, ja vieraita käy harvoin.»

»Kun leijona sairasti, hylkäsivät shakaalit hänet.»

Louis nyökkäsi. »Se on totta», sanoi hän teeskentelemättömästi. Minä huomasin, ettei hän laisinkaan kerskunut omasta puolestaan, ja tein sen johtopäätöksen, että hän oli uskollinen palvelija, ja sellaisista minä pidän. Tein hänelle muutamia varovaisia kysymyksiä ja sain tietää, että hän, Clon ja muuan vanhempi mies, joka asui tallin ylisillä, olivat ainoina miehisinä palvelijoina jäljellä suuresta henkilökunnasta. Madame, hänen kälynsä ja kolme palvelijatarta olivat linnan naisväestönä.

Kesti jonkun aikaa ennen kuin sain asuni kuntoon, niin että kello varmaan jo läheni kymmentä, kun läksin pienestä ikävästä huoneestani. Tapasin Louisin odottamassa, ja hän sanoi minulle, että madame de Cocheforêt ja mademoiselle olivat ruusutarhassa ja halusivat tavata minua. Minä nyökkäsin, ja hän osoitti minulle tietä useiden hämärien käytävien läpi saliin, jonka avoimesta ovesta auringonsäteet iloisesti tulvivat sisään yli lattian. Minä menin ulos aamuilman virkistämänä ja elpyneenä äkillisestä siirtymisestäni miellyttävämpään ympäristöön.

Molemmat naiset kävelivät edestakaisin leveällä tiellä, joka jakoi puutarhan keskeltä kahtia. Rikkaruoho rehoitti maassa jalkaini alla, tietä reunustavat ruusupensaat pistivät siellä täällä oksansa vallattomasti vapauteen, taustana oleva tumma punakataja-pensasaita oli täynnä liikanaisia vesoja, ja näytti suuresti kaipaavan oksimista. Mutta silloin en nähnyt mitään tästä kaikesta. Molempien naisten sulous, jalo kasvojen ilme ja ylväs ryhti, kun he tulivat verkalleen minua vastaan — he olivat näissä kohden yhtäläiset, niin erilaisia kuin muutoin olivatkin — eivät suoneet minulle ollenkaan aikaa panna merkille pikku seikkoja.

Mademoiselle oli melkein päätänsä lyhyempi kuin hänen kälynsä ja näytti linnan kookkaan valtiattaren rinnalla lapselta; muuten hänellä oli hyvin kauniit kasvot ja raikas ihonväri. Lähestyessään hän tarkkasi minua surullisen näköisenä, kun taas madamen huulilla oli vakava hymy.

Minä kumarsin syvään. He vastasivat tervehdykseeni.

»Tämä on sisareni», sanoi madame de Cocheforêt alentuvasti. »Suvaitsetteko sanoa minulle nimenne, monsieur?»

»Olen herra de Barthe, aatelismies Normandiesta», vastasin viivyttelemättä. Noudattaen äkillistä mielijohdetta ilmoitin äitini nimen, sillä omani olisi voinut olla tunnettu.

Madamen kasvot saivat miettivän ilmeen. »Sitä nimeä minä en varmastikaan tunne», sanoi hän ajatuksissaan. Hän epäilemättä muistutteli mieleensä kaikkia nimiä, joista oli miehensä vehkeilyissä tullut kuulleeksi.

»Se on ikävää minulle, madame», sanoin nöyrästi. »Joka tapauksessa aion torua teitä», jatkoi hän ja silmäili minua yhä hieman terävästi. »Minua ilahduttaa, ettei seikkailustanne ole johtunut teille mitään kovia seurauksia — muille siitä ehkä on tullut. Ja sitä olisi teidän pitänyt muistaa, hyvä herra.»

»En usko tuottaneeni sille miehelle mitään pahaa vahinkoa», sopersin.

»En tarkoita sitä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Te tiedätte tai teidän pitäisi tietää, että me olemme epäsuosiossa, että hallitus jo katselee meitä kieroon ja että vähäpätöinenkin aihe voisi saada heidät miehittämään kylän ja kukaties ottamaan meiltä senkin vähän, mitä meille sodan jälkeen on jäänyt. Teidän olisi pitänyt tietää tämä ja ottaa se huomioon», jatkoi hän. »Nyt sitävastoin — en sano, että te olette kerskuri, herra de Barthe. Mutta tässä tapauksessa tunnutte esiintyneen sellaisena.»

»Madame, en todellakaan tullut ajatelleeksi...» änkytin.

»Ajattelemattomuus tuottaa paljon pahaa», vastasi hän hymyillen. »Olen nyt sanonut mitä ajattelen, ja me luotamme siilien, että te olette varovaisempi niin kauan kuin viivytte luonamme. Emme muuten tiedä, monsieur», pitkitti hän ystävällisesti ja kohotti kätensä estääkseen minua mitään sanomasta, »miksi olette täällä tai mitä suunnitelmia teillä on. Emmekä tahdokaan mitään tietää. Se riittää, että te olette puoluelaisiamme. Kotimme on teidän, niin kauan kuin haluatte sitä hyväksenne käyttää. Ja me voimme palvella teitä jollakin tavoin, niin teemme sen mielellämme.»

»Madame!» huudahdin, mutta vaikenin enkä voinut sanoa enempää. Käännyin pois ja olin olevinani kiitollisuuden järkyttämä.

»En tapaa sanoja... kiittääkseni teitä!» mutisin sitten. »Olen hiukan huonovointinen tänään... minä... anteeksi.»

»Me jätämme teidät hetkeksi», sanoi mademoiselle de Cocheforêt ystävällisen osaaottavasti. »Ilma virkistää teitä. Louis kyllä kutsuu teidät, kun käymme päivällispöytään, herra de Barthe. Tule Elise!»

Kumarsin syvään, kätkeäkseni kasvoni, ja he taivuttivat viehkeästi päätänsä, lähemmin katselematta minua, kun astuivat ohitseni taloon päin. Katselin noiden viehättävien vaaleapukuisten olentojen jälkeen, kunnes he hävisivät ovesta sisälle, ja sitten menin rauhalliseen soppeen, missä pensaat kasvoivat korkeimpina ja punakataja-aita levitti varjojaan, ja jäin sinne miettimään.

Voi, hyvä Jumala, ne olivat kummallisia ajatuksia. Jos tammi voi ajatella sillä hetkellä, kuu myrsky kiskaisee sen juuriltaan, tai pahkurainen orjantappurapensas, kun maanvieremä sinkoaa sen alas rinteeltään, on niillä kenties sellaisia mietteitä. Tuijotin lehviin, kuihtuvin kukkasiin, pensasaidan pimentoihin, tuijotin koneellisesti, velttona ihmetellen. Missä tarkoituksessa olinkaan täällä? Mikä olikaan se tehtävä, jota olin tänne tullut suorittamaan? Ja ennen kaikkea — hyvä Jumala, kuinka voisin siten käyttäytyä näitä avuttomia naisia vastaan, jotka uskoivat minua, luottivat minuun, avasivat kotinsa minulle? Clon ei ollut säikyttänyt minua eikä vihamielisen kylän autius eikä koko seudun yksinäisyys, missä pelätty kardinaali tuntui olevan pelkkä nimi, missä kuninkaan käskyt kulkivat hitaasti ja kaikkialla muualla tukahdutettu kapina kyti vielä tuhan alla. Mutta madamen puhdas luottamus ja nuoremman naisen lempeys — kuinka voisin asettua niitä vastaan?

Silloin kirosin kardinaalia ja olisin suonut, ettei hän milloinkaan olisi lähtenyt Luchonista. Kirosin sitä typerää englantilaista, joka oli tuottanut minulle tämän kohtalon, kirosin menneiden vuosien ylellisyyttä tai puutteita, Marais-korttelia ja Zatonin majataloa, jossa olin elänyt kuin sika, ja...

Joku kosketti käsivarttani. Käännyin katsomaan. Se oli Clon. Kuinka hän oli tullut niin hiljaa, kuinka kauan hän oli seisonut takanani, sitä en voinut arvata. Mutta hänen silmänsä kiiluvat uhkamielisinä syvissä kuopissaan, ja hän nauroi lihattomilla huulillaan, ja minä vihasin häntä. Päivänvalossa hän muistutti vielä enemmän pääkalloa. Luulin lukevani hänen kasvoistaan, että hän tunsi salaisuuteni, ja jouduin raivoihini hänet nähdessäni.

»Mitä nyt?» ärjäisin kiroten. »Älkää koskeko minuun kuolleenkourallanne!» Hän kumarsi pilkallisen kohteliaasti ja osoitti linnaa kohti.

»Onko pöytä katettu?» kysyin kärsimättömästi ja nielin suuttumukseni. »Sitäkö tarkoitatte, ihminen?»

Hän nyökkäsi.

»Hyvä», vastasin. »Minä kyllä löydän tien. Menkää!»

Hän vetäytyi takaisin, ja minä astelin auringon hohtaessa ja kukkien tuoksuessa eteenpäin pitkin ruohottuneita teitä sille ovelle, josta olin tullut ulos. Kävelin joutuisasti, mutta hänen varjonsa pysyi vieressäni ja hääti pois ne kummalliset ajatukset, joihin olin antautunut. Hitaasti, mutta varmasti muuttui mielialani aivan toiseksi. Oikeastaan tämä oli vain pieni ja mitätön paikka, ja ne ihmiset, jotka elivät täällä. Minä kohautin olkapäitäni. Ranska, valta, huvi, elämä, kaikki, mikä oli voittamisen ja omistuksen arvoista, oli tuolla suuressa kaupungissa. Poikamainen haaveksija saattoi syöksyä turmioon täällä kuvitelman takia, mutta ei ikinä maailmanmies. Kun astuin huoneeseen, jossa molemmat naiset odottivat minua, olin jo taas melkein kaltaiseni. Ja sattumalta lausuttu sana täydensi nyt muutoksen.

»Clon kykeni siis saamaan tarkoituksensa tajutuksi?» virkkoi nuorempi nainen ystävällisesti, kun asetuin paikalleni..

»Kyllä, mademoiselle», vastasin. Huomasin heidän hymyilevän toisilleen ja jatkoin: »Hän on outo ilmiö. Minua ihmetyttää, että voitte sietää häntä läheisyydessänne.»

»Mies-parka! Tunnetteko hänen tarinansa?» kysyi madame.

»Olen kuullut jotakin», vastasin. »Louis on kertonut minulle...»

»Niin, toisinaan minua värisyttää, kun näen hänet», sanoi madame ääntänsä alentaen. »Hän on kärsinyt niin hirveästi — ja meidän tähtemme. Mutta soisin, että se olisi tapahtunut toisenlaisissa olosuhteissa. Vakoojat ovat välttämättömiä, mutta niiden kanssa ei mielellään ole tekemisissä. Kaikki, mikä vähänkin vivahtaa kavallukseen, on niin kauheata.»

»Pian, Louis!» huudahti mademoiselle. »Hiukan konjakkia, jos sitä on. Pelkään, että te... olette vielä pahoinvointinen, monsieur.»

»Ei, kiitos», mutisin käheästi ja yritin väkisinkin malttaa mieleni. »Olen ihan terve. Se oli... vanha haava, joka minua toisinaan vaivaa.»

IV luku

Madame ja mademoiselle

Vilpittömästi puhuen ei minulle vanha haava tehnyt kipeää, vaan madamen sanat, jotka täydensivät, mitä Clonin äkillinen ilmestyminen puutarhassa oli aloittanut, ja ne edistivät melkoisesti paatumistani ja entiselleni pääsemistä. Minä näin katkeruudekseni — minkä kenties olin hetkiseksi unohtanut — kuinka leveä se juopa oli, joka erotti minut noista naisista, kuinka mahdotonta oli, että me voisimme pitkää aikaa ajatella samalla tavalla, kuinka kaukana me olimme toisistamme mielipiteittemme, kokemustemme ja tarkoitusperiemme puolesta. Ja kun mielessäni tein tai kuvittelin tekeväni pilaa heidän korkealentoisista tunteistaan, en vähemmin nauranut sitä typeryyttä, joka oli viehättänyt minut hetkeksikään uneksimaan, että vielä tällä iälläni voisin kääntyä — kääntyä ja panna kaikki peliin mielijohteen, tunteellisten arkailujen, yksinäisen hetken kuvittelujen tähden.

Vähitellen, aterian jatkuessa, Louisin astellessa edestakaisin yli kiilloitetun lattian, kesän viimeisten hyönteisten suristessa uneliaina ulkona ja molempien viehkeiden kasvojen yhäti myhäillessä minulle hämystä — sillä naiset istuivat selin oveen — aloin kuitenkin taas uneksia. Vaivuin jälleen hupsuihin kuvitelmiin, jotka olivat puolittain nautintoa, puolittain kärsimystä. Pelihuoneen hurjat kohtaukset, Zatonin majatalon melu tuntuivat minusta etäisiltä. Vielä miekkailusalin voitotkin kävivät mitättömiksi ja huonoiksi. Ajattelin elämää aivan erillisenä kaikesta tuollaisesta. Tein vertailuja ja kummeksuin, minkätähden lopultakaan punainen kaapu merkitsisi paljoa enempää kuin arkimekko ja yhden päivän kuuluisuus enempää kuin rauha ja turvallisuus.

Elämä Cocheforêtissa oli ainiaan samansuuntaista kun tuona päivällishetkenä. Joka päivä, voin melkein sanoa jokainen ateriain väli, herätti saman aatossarjan. Clon saapuvilla ollessa tai madamen tietämättään lausuessa jonkun julman sanan muistuttamaan minulle, mikä juopa oli välillämme, olin kyllä oma itseni. Mutta muutoin huokui mieleeni kummaa vienoutta tämä rauhallinen ja tuttavallinen elämä, jonka tekivät mahdolliseksi ainoastaan paikan syrjäinen asema ja ne omituiset olosuhteet, joissa nämä naiset elivät. Metsien yksinäisyys, jotka ympäröivät taloa ja ainoastaan siellä täällä päästivät näkyviin kaukaisen vilahduksen lumipeitteisistä huipuista, — kaiken sen puute, mikä oli voinut olla yhdyssiteenä minun ja entisen elämäni välillä, niin että se toisinaan tuntui minusta unelta, — se pitkä taival, joka erotti meidät suuresta maailmasta, — kaikki tämä oli omiaan heikentämään tahdonlujuuttani ja horjuttamaan niitä päämääriä, joiden tähden olin tänne tullut.

Mutta neljäntenä päivänä tuloni jälkeen tapahtui jotakin mikä rikkoi lumouksen. Satuin saapumaan myöhään päivälliselle ja astuin ruokailuhuoneeseen nopeasti, ilman mitään muodollsuuksia, luullen tapaavani madamen ja hänen sisarensa jo pöydässä. Sensijaan havaitsin heidän seisovan avoimen oven vieressä puhelemassa puolikovaa ja kuohuksissaan; Clon ja Louis seisoivat heidän lähellään katseet maahan luotuina ja tyrmistynein kasvoin.

Tämän kaiken ehdin nähdä, mutta sitten sai minun tuloni aikaan äkillisen muutoksen, Clon ja Louis asettuivat kiireesti paikoilleen; madame ja hänen sisarensa istuutuivat pöytään, ja kaikki ponnistivat saadakseen näyttämään siltä kuin ei olisi mitään erityistä ollut tekeillä. Mutta mademoisellen kasvot olivat kalpeat, hänen kätensä vapisivat, ja vaikka madame suuremman hillitsemiskykynsä avulla suoriutui paremmin, näin kuitenkin, ettei hänkään ollut entisellään. Pari kertaa hän puhutteli Louisia ankarasti tai sitten vaipui synkkiin mietteisiin, ja kun hän luuli, etten nähnyt häntä, ilmaisivat hänen kasvonsa ahdistavaa rauhattomuutta.

Kummastelin, mitä tämä kaikki merkitsi, ja tulin vielä enemmän ihmeisiini, kun he molemmat aterian jälkeen kävelivät Clonin kanssa kokonaisen tunnin puutarhassa. Mademoiselle tuli yksinään sisälle tästä keskustelusta, ja minä olin varma, että hän oli itkenyt. Madame ja synkeä portinvartija viipyivät ulkona vielä tuokion, sitten tuli madamekin sisälle ja hävisi.

Clon ei tullut hänen kanssaan, ja kun viittä minuuttia myöhemmin pistäysin puutarhaan, oli Louiskin kadonnut. Talo näytti olevan tyhjillään, lukuunottamatta kahta palvelijatarta, jotka istuivat yläkerran ikkunan ääressä ompelemassa. Ei ainoakaan ääni häirinnyt ehtoopäivän hiljaisuutta sisällä tai ulkona, ja kuitenkin tunsin mielessäni, että tässä hiljaisuudessa tapahtui enemmän kuin päältäpäin näytti. Aloin tulla uteliaaksi ja epäluuloiseksi; hiivin ulos tallitietä pitkin, livahdin metsänreunaa myöten linnan taitse ja saavuin joltisenkin työläästi sillalle, joka johti joen yli ja kylään.

Siellä käännyin ympäri ja silmäilin taloa. Sitten siirryin hiukan sivulle pensastoon ja seisoin siinä katsellen ikkunoihin ja jännittäen ajatuksiani arvoituksen ratkaisuun, ei ollut todennäköistä, että herra de Cocheforêt uudistaisi käyntinsä näin pian, ja sitäpaitsi oli molempien naisten mielenliikutus ilmaissut vain levottomuutta ja surua; siinä ei ollenkaan heijastunut sitä tyytyväisyyttä, jota sellaisen kohtauksen täytyi varkainkin siepattuna ilona ehdottomasti herättää. Luovuin sentähden ensimmäisestä ajatuksestani, että hän oli odottamatta tullut takaisin, ja koetin keksiä muuta ratkaisua.

Mutta sellaista ei ottanut ilmestyäkseen. Ikkunat pysyivät pimeinä kuten ennenkin, ketään ei näkynyt ulkona pengermällä, puutarha oli autio ja eloton. Minun poistumiseni ei ollut, kuten olin melkein odottanut, saattanut salaisuutta ilmi.

Kuitenkin pitkitin vaanimistani, toisinaan noituen omaa alhaisuuttani, mutta hetken jännitys auttoi minua voittamaan sen tunteen. Päätin nyt lähteä kylään katsomaan, oliko siellä mitään tekeillä. Olin kerran käynyt majatalossa, ja minut oli siellä otettu vastaan puolittain jurosti, puolittain kohteliaasti, kuten henkilö, jolla oli pääsy ylhäiseen perheeseen, joten hänelle oli annettava arvoa. Ei voinut näyttää kummalliselta, jos poikkesin sinne jälleen, ja hetkisen mietittyäni ohjasin kulkuni pitkin polkua.

Metsän läpi mennessään se jäi niin syvään varjoon, että aurinko ainoastaan paikka paikoin loi sille täpliä. Silloin tällöin kapusi orava ympäri puunrunkoa tai viiletti yli kuivan lehvistön. Villisika röhki ja penkoi etäämpänä metsässä. Mutta paikka oli hyvin rauhallinen, enkä käsitä, kuinka siellä osuin yllättämään Clonin, hänen ensin keksimättä minua.

Hän käveli pitkin polkua edelläni, silmät maahan tähdättyinä; hän eteni niin verkalleen ja laiha vartalo niin kumarassa, että olisin voinut luulla hänet sairaaksi, ellen olisi nähnyt hänen päänsä säännöllistä liikuntaa oikealta vasemmalle ja huomannut kuinka rivakasti hän tuon tuostakin sohaisi sivulle multakokkareen tai kuivan lehväkimpun. Toisinaan hän kohottausi suoraksi ja katseli epäluuloisesti ympärilleen, mutta nyt olin hiipinyt puunrungon taakse näkymättömiin; ja hetken kuluttua hän rupesi uudestaan askarrukseensa, köyristäysi jos mahdollista vielä syvempään kuin ennen ja tarkasteli maata mitä tyystimmin.

Nyt olin joutunut siihen päätelmään, että hän etsi jonkun jälkiä. Mutta kenen? Siitä minulla ei voinut olla aavistustakaan. Tiesin vain, että salaisuus kävi yhä käsittämättömämmäksi, ja aloin tuntea aseman jännittäväksi. Jos asia ei ollenkaan koskenut Cocheforêtia, niin ei minullakaan luonnollisesti ollut sen kanssa mitään tekemistä, mutta vaikka tuntui uskomattomalta, että hän niin pian olisi tullut takaisin, saattoi hän kuitenkin olla jotenkuten osallisena tässä. Sitäpaitsi tunsin helposti käsitettävää uteliaisuutta. Kun Clon vihdoin joudutti askeleitaan ja läksi kylää kohti, omaksuin minä vuorostani hänen toimensa. Muistuttelin mieleeni kaikkia niitä ohjeita, joita olin kuullut neuvottavan tuollaisesta jälkien etsinnästä, ja terävin katsein tarkastelin pienimpiäkin kuoppia ja maahan tallattuja lehtiä. Mutta turhaan. En päässyt mihinkään lopputulokseen ja viimein suoristausin selkä kivistelevänä ja mitään saavuttamatta.

En sitten mennyt kylään, vaan käännyin takaisin linnaan, missä tapasin madamen kävelemässä edestakaisin puutarhassa. Hän katsahti kiihkeästi minuun päin, kuullessaan askeleeni. Olisinpa suuresti erehtynyt, ellei hän tuntenut itseään pettyneeksi ja odottanut jotakuta muuta tulevaksi. Hän salasi kuitenkin taitavasti nolostuksensa ja otti minut vastaa muutamin luontevin sanoin, mutta hän kääntyi useankin kerran taloon päin meidän puhellessamme ja tuntui koko ajan olevan rauhaton ja varuillaan. Niinpä en kummastunut, kun Clon sitten ilmestyi ovelle ja hän heti jätti minut mennäkseen palvelijan luokse. Tulin vain yhä varmemmaksi siitä, että jotakin kummallista oli tekeillä. Mitä se oli ja koskiko se ollenkaan herra de Cocheforêta, sitä en voinut sanoa. Mutta jotakin merkillistä oli tapahtumassa, ja minä kävin sitä uteliaammaksi, mitä kauemmin seisoin yksinäni.

Madame tuli nyt takaisin ja näytti miettiväiseltä ja hiukan alakuloiselta.

»Se oli Clon, eikö niin?» sanoin, tutkivasti vilkaisten hänen kasvoihinsa.

»Niin oli», vastasi hän. Hän puhui hajamieliseen tapaan eikä katsonut minuun.

»Miten hän puhuu teille?» kysyin hiukan ivallisesti.

Sävyni herätti hänen huomionsa, kuten olin arvellut.

»Merkeillä», sanoi hän.

»Eikö hän... eikö hän ole hiukan höperö?» kysyin edelleen. Tahdoin houkutella hänet puhumaan ja unohtamaan itsensä.

Hän loi minuun äkkiä läpitunkevan silmäyksen ja katsoi sitten alas.

»Te ette pidä hänestä?» sanoi hän hiukan uhkamielisesti »Olen huomannut sen, monsieur.»

»Enpä luule, että hänkään pitää minusta», vastasin kuivasti.

»Hän on vähemmän luottavainen kuin me», selitti madame yksinkertaisesti. »Ja sehän on aivan luonnollista. Hän on nähnyt enemmän maailmaa.»

Tämä sai minut hetkeksi vaikenemaan, mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä.

»Minä hain häntä vähän aikaa sitte, mutta en tavannut», sanoin hetken vaitiolon jälkeen.

»Hän on käynyt kylässä», vastasi madame.

Olisin mielelläni jatkanut asiaa pitemmälle, mutta vaikka hän ei näyttänyt epäilevän minua, en kuitenkaan uskaltanut antautua siihen vaaraan. Koetin sensijaan johtaa häntä toiselle tolalle.

»Neiti de Cocheforêt ei nähtävästi jaksa oikein hyvin tänään?» huomautin.

»Eikö?» vastasi hän välinpitämättömästi. »Niin, nyt kun te sanotte sen, en minäkään luule hänen olevan oikein voimissaan. Hän on usein levoton jonkun tähden, josta me pidämme.»

Viimeiset sanat hän virkkoi hiukan epäröiden ja vilkaisi sen sanottuansa minuun. Me istuimme nyt kivipenkillä talon seinustalla, ja onneksi leikittelin köynnöskasvin oksalla, joka riippui syvälle alas, niin että hän näki kasvoni ainoastaan syrjästä. Sillä siitä olen varma, että ne muuttuivat. Mutta ääntäni pystyin paremmin hallitsemaan ja kiirehdin vastaamaan: »Niin, sen voin arvata», niin viattomaan tapaan kuin mahdollista.

»Mieheni on Bosostissa Espanjassa. Tiedätte kai sen?» virkahti hän hiukan terävästi. Ja hän katsoi minua taasen suoraan kasvoihin.

»Kyllä», vastasin minä ja vapisin.

»Olette kai myös kuullut, että hän... että hän toisinaan tulee yli rajan?» jatkoi hän matalalla äänellä, mutta sen sävy oli omituinen. »Tai jollette ole kuullut sitä, niin arvaatte sen?»

Nyt jouduin kovin hämilleni, ja poskeni kuumenivat. Epätietoisena, minkä verran tietävinäni minun piti esiintyä, turvausin kohteliaisuuteen.

»Minua kummastuttaisi, ellei hän sitä tekisi», vastasin kumartaen, »kun hänellä on niin lähellä peräti houkutteleva aihe tännetuloon, madame.»

Hän henkäisi pitkän, väräjävän huokauksen, luultavasti ajatellessaan puolisonsa vaaroja ja nojautui seinää vasten. Hän ei puhunut enempää, mutta minä kuulin hänen huokaavan vielä kerran. Sitten hän nousi.