Part 3

Ennen kuin hän oli päässyt ihan alas, olin taas ikkunaluukulla. Nainen, jonka olin nähnyt, viipyi vielä samassa paikassa, ja hänen vieressään seisoi mies, joka oli puettu talonpojan asuun ja piteli lyhtyä. Mutta se mies, jonka olisin mieluimmin nähnyt, ei ollut siellä. Hän oli mennyt, ja selvää oli, etteivät toiset enää pelänneet minua, sillä tähystellessäni alas tuli isäntä heidän luokseen, hänkin lyhty kädessään ja sanoi jotakin naiselle, jolloin tämä katsoi ylös ikkunaani ja nauroi.

Oli lämmin yö, eikä hänellä ollut mitään päällysnuttua valkoisen pukunsa yllä. Minä näin hänen solakan, kauniin vartalonsa ja loistavat silmänsä sekä kauniiden kasvojen lujatahtoiset piirteet, joita mahdollisesti voisi sanoa liian säännöllisiksi, jos niissä mitään virhettä oli.

Odotin, kunnes ryhmä hajaantui ja nainen talonpoikaisen miehen keralla kääntyi majatalon nurkan taakse, häviten näkyvistäni. Sitten laskeuduin takaisin vuoteelleni, entistä epätietoisempana, miten minun tulisi menetellä. Oli selvää, että onnistuakseni minun täytyi hankkia pääsy linnaan, jonka väkenä, mikäli olin kuullut ennen lähtöäni, oli ainoastaan kaksi tai kolme vanhaa miespalvelijaa ja yhtä monta palvelijatarta, koskapa madame, linnan rouva, paremmin pitääkseen salassa miehensä vierailuja vietti ja oli tehnyt tietyksi viettävänsä hyvin eristettyä elämää. Hänen miehensä vangitseminen kotonaan ei siis ollut mikään mahdoton tehtävä; täällä sitä vastoin, keskellä kylää, olisi joukko ratsuväkeäkin helposti voinut hävitä yrityksessä.

Mutta kuinka voisin tunkeutua taloon, jota viekkaat naiset vartioitsivat ja kaikki varokeinot saarsivat, mitä rakkaus voi keksiä? Siinä oli kysymys, ja vielä päivän valjetessa mietiskelin sitä ja olin yhtä kaukana ratkaisusta kuin ennenkin. Huolissani kun olin, tulin oikein iloiseksi, kun aamu koitti, jotta pääsin nousemaan makuulta. Ajattelin raikkaan ilman voivan elvyttää kekseliäisyyttäni ja olin kyllästynyt ummehtuneeseen kojuuni. Hiivin hiljaa alas tikkaita ja pääsin huomaamattomana livahtamaan läpi alakerran huoneen, jossa monta henkilöä makasi kuorsaten. Ulko-ovi ei ollut lukossa, ja pian olin ulkona tiellä.

Oli vielä niin varhaista, että puut kohosivat tummina varjoina rusottavaa taivasta vasten, mutta seipään päässä oven ulkopuolella loisti lehväkimppu vihreänä ja tiesin harmaan aamuvalon tulvivan hetken kuluttua kaikkialle. Se levitti jo kumotustaan tielle, ja seistessäni nurkalla — mistä näin sekä talon etupuolelle että tallin taholle — ja hengittäessäni raitista ilmaa, etsien yöllisen matkaanlähdön jälkiä, huomasin jonkin vaalean esineen maassa. Se oli vain parin askeleen päässä minusta, ja heti astuin ottamaan sen, toivoen saavani siepatuksi kirjeen. Mutta se ei ollut kirje, vaan ohut vaaleankeltainen maustekotelo, jollaista naiset kantavat povellaan, Se oli täytetty heikosti tuoksuvalla jauheella, ja kylkeen oli E-kirjain ommeltu valkoisella silkillä; se oli tuollainen pieni ja siro ylellisyysesine, josta naiset pitävät.

Rouva de Cocheforêt oli kai pudottanut sen yöllä. Kääntelin sitä käsissäni ja pistin sen sitten hymyillen taskuuni; siitä saattoi olla joskus minulle jotakin hyötyä. Tuskin olin sen tehnyt ja kääntynyt katselemaan ylöspäin tietä, kun ovi narisi takanani saranoillaan tai oikeammin sanoen nahkahihnoillaan, ja samassa seisoi isäntä ihan takanani, tervehtien minua happamesti. Hänen epäluulonsa olivat ilmeisesti taas heränneet, sillä siitä hetkestä saakka hän sovitti niin, että hän verukkeella tai toisella oli seurassani päivälliseen asti. Hänen sävynsä kävi sitäpaitsi yhä yrmeämmäksi ja hänen viittauksensa yhä selvemmiksi, jotten voinut enää pitemmälle tekeytyä ymmärtämättömäksi. Päivällisen aikaan kun hän jo ainakin kahdennenkymmenennen kerran seurasi minua ulos tielle, hän kävi suoraan käsiksi asiaan ja kysyi minulta äreästi, enkö jo tahtonut hevostani.

»En», sanoin minä. »Miksi sitä kysytte?»

»Sentähden», vastasi hän ilkeästi hymyillen, »että tämä ei ole terveellinen paikka vieraille.»

»Vai niin», huomautin minä. »Mutta, katsokaas, minä pidän raja-ilmasta.»

Se oli sopiva vastaus, sillä eilisiltaisiin puheisiini liittyvänä se tuotti hänelle päänvaivaa vihjaamalla, että minäkin kuuluin ahdistettuihin ja että minulla oli omat syyni pysytellä Espanjan rajalla. Ennenkuin hän oli lakannut vaivaamasta aivojansa tällä pulmalla, keskeytti kylätien uneliaan hiljaisuuden kavioiden kopse, ja nainen, jonka olin nähnyt yöllä, ratsasti nopeasti esille nurkan takaa ja pysäytti juoksijansa. Minuun katsahtamatta hän huusi majatalon isäntää tulemaan luokseen.

Isäntä meni. Hänen käännettyään minulle selkänsä hiivin sieltä pois ja seuraavassa hetkessä olin erään talon takana suojassa. Kaksi tai kolme renttumaista olentoa tuijotti minuun, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan, ja parin minuutin kuluttua olin kylän ulkopuolella polulla, joka jatkui metsän läpi ja johti linnaan, jos oikein arvasin. Nähdä se ja ottaa selko kaikesta, mitä voin saada tietooni sen ympäristöstä, tuntui minusta nyt olevan tärkeintä, ja niin aioin tehdäkin, vaikka se yritys panisi minut alttiiksi puukoniskulle.

Mutta en ollut kävellyt pariasataa askelta eteenpäin, kun kuulin hevosen töminää takanani, ja hädin tuskin ennätin piiloutua ennenkuin madame ratsasti ohitseni; hän istui ratsailla niin rivakan viehättävästi kuin aito pohjoisranskatar. Annoin hänen mennä ohi, ja hänen läsnäolostaan tullen vakuutetuksi siitä, että olin oikealla tiellä, riensin hänen jälkeensä. Kahden minuutin nopea käynti vei minut pienelle puusillalle, joka johti joen yli. Astuin sen poikki, ja nyt metsän harventuessa näin edessäni ensin kauniin ja laajan niityn ja sen tuolla puolella penkereen. Penkereellä, kolmelta sivulta tiheiden puistikkojen ympäröimänä, kohosi harmaa rakennus, jonka kulmatornit, jyrkkä suippokatto ja pyöreät ulokkeet olivat Frans I:n aikana suosittua tyyliä.

Se oli jokseenkin iso, mutta sillä oli synkkä leima. Tuuhea punakatajainen pensasaita näkyi suojelevan kävelypaikkaa tai keilarataa ja peitti itäisen siivekkeen pohjakerran; päärakennuksen julkipuolen edustalla oli jäykkä ruusutarha metsittyneessäkin tilassaan säännöllinen muodoltaan. Läntisessä siipirakennuksessa, jonka matalampi katto ulottui melkein pensaisiin saakka, oli varmaankin talli ja vilja-aitta.

Seisoin siinä vain hetkisen, mutta panin merkille kaikki, mistä tie johti päärakennukseen ja mitä ikkunoita voisi käyttää hyökkäystä tehdessä; sitten käännyin pois ja kiirehdin takaisin. Onneksi en kohdannut ketään linnan ja kylän välillä ja astuin majataloon mitä viattomimman näköisenä.

Niin lyhyen tovin kuin olinkin ollut poissa, olivat olosuhteet sill'aikaa kuitenkin muuttuneet. Ovella seisoi kolme muukalaista — muhkeita, hyvin aseistettuja miehiä, joiden sävyssä, kun he juttelivat ja laskivat leikkiä, karskius omituisesti yhtyi sievistelyyn. Puolikymmentä kuormahevosta oli sidottu kaidepölkkyyn talon edustalle, ja isännän käytös, joka oli ennen ollut vain karmea ja ärtyinen, oli tullut levottomaksi, melkeinpä pelokkaaksi. Eräs vieraista, sen huomasin pian, möi hänelle viiniä; toiset olivat matkustavaisia kauppiaita, jotka ratsastivat edellisen seurassa, paremmin ollakseen turvallisia. Kaikki olivat varakkaita miehiä. Tarbesin kunnon porvareita, eikä viipynyt kauan, ennenkuin arvasin, että isäntäni pelkäili jotakin sopimatonta sanottavan heidän kuultensa ja etenkin minun voivan viitata edellisen yön tapahtumiin, joten hän seisoi kuin hehkuvilla hiilillä sen aikaa kuin he olivat saapuvilla.

Alussa tämä ei herättänyt mielessäni mitään mietteitä. Mutta kun kaikki istuuduimme illallispöytään, liittyi joukkoomme vielä yksi henkilö. Ovi aukeni, ja se mies, jonka olin yöllä nähnyt madame de Cocheforêtin seurassa, astui sisään ja asettui tulen ääreen. Pidin ihan varmana, että hän oli linnan palvelijoita, ja silmänräpäyksessä antoi hänen läsnäolonsa minulle nyt aiheen käytännöllisimpään suunnitelmaan, mitä tähän asti olin voinut keksiä linnaan pääsemiseksi. Korvani ihan kuumenivat sitä ajatellessani — se tuntui minusta peräti toivehikkaalta, mutta silti ylen epävarmalta — ja pikaisesti, antamatta itselleni liiaksi mietinnän aikaa, aloin toteuttaa suunnitelmaani.

Käskin tuoda kaksi tai kolme pulloa parempaa viiniä, tekeydyin iloisen näköiseksi ja annoin niiden kiertää ympäri pöydän. Kun olimme juoneet muutaman lasillisen, aloin rupatella, heittäysin politiikkaan ja asetuin puolustamaan Languedoc-puoluetta ja tyytymättömiä niin häikäilemättömästi, että majatalon isäntä joutui ihan suunniltaan varomattomuudestani. Kauppiaat kuuluivat siihen luokkaan, jonka keskuudessa kardinaali aina oli enimmin suosiossa; he näyttivät ensin hämmästyneiltä ja sitten raivostuneilta. Mutta silti en antanut vaientaa itseäni; viittaukset ja uhkaavat katseet eivät minuun vähääkään tehonneet. Minä kävin yhä rohkeapuheisemmaksi, mitä useampia lasillisia join Rochellen puolustajien kunniaksi; vieläpä vannoin, ettei se aika ollut kaukana, jolloin he taas nostaisivat päänsä ja viimein, kun isäntä ja hänen vaimonsa touhusivat lampun sytyttämisessä, lähetin pullon kiertämään ja kehoitin kaikkia juomaan maljan.

»Ensimmäisen esitän itse», rähisin heille. »Oikein hienon maljan, joka soveltuu aatelismiehelle ja eteläranskalaiselle. Alas kardinaali ja eläkööt kaikki, jotka häntä vihaavat!»

»_Mon Dieu_!» huudahti vieraista muuan ja hypähti vimmoissaan pystyyn tuoliltaan. »Tätä en voi sietää! Mikä kavaltajien pesäpaikka teidän talonne onkaan», jatkoi hän kiukustuneena kääntyen isäntään päin, »kun suvaitsette tuollaista?»

»Joutavia!» vastasin ja istuin rauhallisena paikallani. »Mitä tämä merkitsee? Ettekö pidä maljastani, hyvä mies?»

»En — enkä teistäkään!» vastasi hän kiivaasti. »Kuka lienettekään!»

»Siinä tapauksessa esitän toisen maljan», vastasin nikotellen. »Se kenties miellyttää teitä enemmän. Eläköön Orléansin herttua, ja tulkoon hänestä pian kuningas!»

III luku

»Linna metsässä»

Nämä julkeat sanat hillitsivät noiden kolmen miehen vimman. Hetkisen he tuijottivat minuun kuin olisivat nähneet aaveen. Sitten viinikauppias löi nyrkkinsä pöytään.

»Tämä riittää», sanoi hän vilkaisten tovereihinsa. »Tässä ei voi olla epäilystäkään, minun nähdäkseni. Näin häpeällisestä kavalluksesta en ole eläissäni kuullut hiiskahdustakaan. Onnittelen rohkeuttanne, herraseni. Mitä teihin tulee», jatkoi hän uhkaavana, kääntyen isännän puoleen, »niin tiedän nyt, millaisia vieraita te otatte vastaan.»

Minulla ei ollut aavistustakaan, että viinini houkuttelisi sellaisia ääniä pilleistä.

Mutta jos hän oli ihmeissään, joutui majatalon isäntä puolestaan raivoihinsa, kun kuuli noin ankaran nuhteen kohdistuvan itseensä, ja hän kun ei koskaan tuhlannut sanoja, purki hän suuttumustaan juuri sillä tavalla kuin olin toivonut ja pani silmänräpäyksessä toimeen hirveimmän metelin, mitä voi ajatella. Mölyten kuin härkä hän tarttui pöytään ja keikautti sen päälleni. Vaimo onneksi pelasti lampun ja pakeni sitä pidellen loukkoon, mistä hän ja linnasta tullut mies äänettöminä katselivat tappelun kulkua; mutta tinasarkkoja ja lautasia kieri lattialle, pöydän likistäessä minut tuolini sirpaleiden sekaan. Kun nyt olin hänen vallassaan — sillä alussa en tehnyt mitään vastarintaa — alkoi isäntä hosua minua ensimmäisellä esineellä, minkä käsiinsä sai, ja yrittäessäni puolustautua kirposi hänen kieleltään joka iskulla haukkumasanoja sellaisia kuin »kulkuri» ja »petollinen roisto.» Riemastuneina asian käänteestä hyppelivät nuo kolme kauppiasta nauraen ympärillämme, vuoroin kehoittaen häntä yhä tuimemmaksi, vuoroin huudellen pilkallisesti minulle: »Siinä saatte Orléansin herttuan puolesta!» ja: »Mitäs nyt sanot, kavaltaja?»

Sitten kun tätä oli mielestäni kestänyt kyllin kauan — oikeammin sanoen, kun en enää kyennyt kestämään isännän selkäsaunaa — lennätin hänet loitommaksi ja nousin jaloilleni; mutta vaikka veri virtasi kasvoistani, en kuitenkaan vielä vetänyt miekkaani esille. Sensijaan sieppasin ulottuviltani tuolinjalan käteeni ja tilaisuuden sattuessa annoin isännälle nasevan iskun korvan alle, niin että hän tuupertui oman pöytänsä sirpaleiden päälle.

»Kas niin», huusin heilauttaen uutta asettani, »tulkaapas nyt! Yrittäkääs iskeä yhdenkään kerran, senkin nurkkasaksat, viheliäiset reppurit! En välitä mädäntyneen viikunan vertaa teistä ja teidän kaljupäisestä kardinaalistanne!»

Punakka viinikauppias vetäisi heti miekkansa esille.

»Sinä humalainen narri», sanoi hän halveksivasti, »heitä pois se karttu, tai lävistän sinut kuin leivosen vartaaseen!!»

»Leivonen voit olla itse!» huusin minä ja hoipertelin kuin juovuksissa. »Ja kukonpoikanen myöskin! Hiiskuhan vielä sanakaan, niin minä...»

Hän teki pari kiivasta hyökkäystä minua vastaan, mutta vilahduksessa lensi hänen miekkansa toiseen päähän huonetta.

»_Voilà_!» huikkasin huojuen eteenpäin, ikäänkuin voitto olisi johtunut enemmän onnesta kuin taidosta. »Ja nyt seuraava mies! Käykää päälle, käykää päälle, te raukkamaiset veijarit!» Juopuneen hurjamielisenä heitin aseeni heihin, kietaisin käsivarteni lähimmän vyötäisille ja aloin rynnistellä hänen kanssaan.

Silmänräpäyksessä he kaikki kolme heittäytyivät kimppuuni ja kantoivat minut kirousten tulvatessa ovelle. Viinikauppias huusi läähättäen emäntää avaamaan oven, ja seuraavassa hetkessä sinkosin siitä ulos hyvän matkaa tielle, ainoastaan puukoniskua olin käsikähmässä pelännyt, mutta siihen vaaraan minun täytyi antautua, ja miehet olivat rehellisiä ja suopeita, kun luulivat minun olevan päissäni. Siinä makasin nyt selälläni loassa, korvissani humisi, ja minä kuulin seivästi, kuinka he jyryten ja koluten telkesivät oven minulta.

Nousin pystyyn, menin ovelle, kolkutin sitä raivoissani, näytelläkseni osani loppuun, ja huusin heitä laskemaan minut sisälle. Mutta nuo kolme matkustavaista vain nauroivat minulle; isäntä tuli ikkunaan verisin kasvoin, heristeli minulle nyrkkiään ja sätti minua kirotuksi rauhanrikkojaksi.

Kun en päässyt sisälle, menin vähän matkan päässä talosta tapaamalleni pölkylle istumaan, odottaakseni seurauksia. Revityin vaattein ja vertavuotavin kasvoin, hatutta päin ja yltympäri loassa, olin melkein yhtä huonossa kunnossa kuin vastustajanikin. Päällepäätteeksi satoi, ja vettä noruvat oksat huojuivat pääni päällä. Tuuli kylmästi; minua alkoi palella, ja tilani tuntui surkealta. Jollei suunnitelmani onnistuisi, olin suotta menettänyt yösijani ja tehnyt mahdottomaksi kaiken eteenpäin pääsemisen. Se oli ratkaiseva hetki.

Mutta viimein tapahtui se, mitä olin odottanut. Ovi avautui longalleen, ja joku astui ulos hyvin hiljaa; sitten suljettiin ovi kiireesti hänen perässään. Hän seisoi hetkisen odotellen kynnyksellä ja tähysteli hämärään kuin valmistautuen torjumaan hyökkäystä. Mutta kun hän näki, ettei kukaan aikonut hänelle mitään pahaa ja että kaikki oli hiljaista, lähti hän tietä pitkin linnalle päin. Annoin pari minuuttia kulua ja sitten seurasin häntä.

Minun ei ollut ollenkaan vaikea löytää polkua kylätien päästä, mutta metsään tullessani oli siellä niin pilkkosen pimeä, että pian häivyin tolalta, kompastelin puunjuuriin, revin vaatteeni orjantappurapensaisiin ja raivosin pariinkymmeneen kertaan, ennen kuin taas pääsin ladulle. Viimein kuitenkin pääsin sillalle ja näin valoa tuikkivan edessäni. Helppo oli suunnata kulkunsa niityn ja penkereen yli, mutta kun tulin portille ja kolkutin, olin niin väsynyt ja näännyksissäni, että tuuperruin kumoon maahan, tarvitsematta ollenkaan näytellä mitään osaa tai tekeytyä huonompaan kuntoon kuin olin.

Ei kukaan vastannut pitkään aikaan. Pimeässä talossa, joka kohosi edessäni, vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kuulin sydämeni pamppailun, kuulin sammakkojen kurnutuksen läheisestä lammikosta, mutta en mitään muuta ääntä. Hurjana kärsimättömyydestä nousin uudelleen, kolkutin, potkin saappaan koroilla raudoitettuun oveen ja huusin epätoivoisesti:

»_A moi! A moi!_» Kuulin oven etäällä avautuvan askeleita, kuin olisi lähestynyt useampiakin henkilöitä. Korotin ääneni ja huusin uudestaan:

»_A moi_!»

»Ken siellä?» kuului ääni.

»Aatelismies — avun tarpeessa», vastasin surkeasti ja haparoin kädelläni ovea. »Jumalan nimessä avatkaa ja laskekaa minut sisälle. Olen haavoittunut ja viluun kuoIemaisillani.»

»Mikä toi teidät tänne?» kysyi ääni terävästi. Karskista soinnusta huolimatta se tuntui naisen ääneltä.

»Taivas tietäköön!» vastasin valittaen. »Minä sitä en voi sanoa. Majatalossa pideltiin minua pahoin ja heitettiin sitten ulos tielle. Ryömin sieltä pois ja olen sitten harhaillut tuntikausia metsässä. Viimein näin täältä valoa.»

Nyt kuulin mutinaa oven takaa, jota vasten painoin korvani. Loppuna oli, että teljet nostettiin pois. Ovi avattiin puolittain, ja kirkasta valoa tulvi ulos häikäisemään silmäni. Koetin varjostaa silmiäni kädelläni ja niin tehdessäni olin kuulevinani surkuttelevan huudahduksen. Mutta kun tähystin käteni varjosta, näin ainoastaan yhden henkilön, miehen, joka piteli kynttilää, ja hän oli niin kummallisen ja hirveän näköinen, että kovista kokemuksista menehdyksissäni kauhistuin ja hätkähdin taaksepäin.

Hän oli pitkä ja hyvin laiha mies, köyhästi puettu lyhyeen, hänelle pieneksi käyneeseen nuttuun ja paikattuihin housuihin. Syystä tai toisesta hän ei kyennyt taivuttamaan niskaansa, ja sentähden hän piti päätänsä oudon jäykässä asennossa.

Ja tämä pää — milloinkaan eivät ole elävän ihmisen kasvot enemmän muistuttaneet kuolleen pääkalloa. Hänen otsansa oli sileä ja keltainen, poskiluut pistivät esiin piukan nahan alta, ja koko alaosa kasvoja oli kuin rusentunut; suupielet olivat luhistuksissa sisäänpäin, posket kuopalla, huulet ja leuka ohuet ja lihattomat. Hänellä näytti olevan vain yksi ilme: jäykkä irvistys.

Siinä seistessäni tätä kamalaa olentoa katsellen hän teki nopean liikkeen sulkeakseen oven, vielä leveämmin irvistäen. Minulla oli sen verran malttia, että pistin jalkani väliin, ja ennen kuin hän ehti suuttua tästä tekosesta, huusi ääni taampaa:

»Etkö häpeä, Clon! Väisty... väisty syrjään kuuletko! Pelkään, monsieur, että olette haavoittunut?»

Nämä sanat olivat tervetuliaistoivotuksenani tähän taloon ja lausuttuina tällä hetkellä ja näin tukalissa olosuhteissa, tekivät minuun pysyväisen vaikutuksen. Ympäri suojan kulki parveke, ja tämä, huoneen korkeus ja tumma verhotyö näyttivät yhdessä nielevän kaiken valon. Minä seisoin (siltä tuntui minusta) valtaisen luolan suulla; kaljupää portinvartija näytti kummitukselta. Ainoastaan ääni, joka tervehti minua, haihdutti tämän erheen. Käännyin sille taholle, mistä se tuli, varjostin silmiäni kädelläni ja näin naisolennon, joka seisoi ovella parvekkeen alla. Hänen vieressään seisoi toinen olento, nähdäkseni se palvelija, jonka olin nähnyt majatalossa.

Kumarsin äänettömänä. Hampaani kalisivat. Olin menehtymäisilläni tainnoksiin — se ei ollut mitään teeskentelyä — ja tunsin tuon naisen äänen kuullessani jonkinlaista pelästystä, jota oli vaikea selittää.

»Muuan palvelijamme on kertonut teistä», jatkoi hän puhettaan pimeässä. »Olen pahoillani, että teille on sellaista tapahtunut täällä, mutta olette epäilemättä ollut varomaton.»

»Alistun kaikkeen moitteeseen, madame», vastasin nöyrästi. »Pyydän vain kattoa pääni päälle yöksi.»

»Se aika ei ole vielä tullut, että me emme voisi antaa ystävillemme sitä!» vastasi hän ylvään kohteliaasti. »Kun se tapahtuu, monsieur, olemme itse ilman kotia.»;

Minua värisytti, ja nyt katsoin minne muuanne hyvänsä kuin häneen, sillä totta puhuen en ollut tarpeeksi ajatellut tätä kohtausta sinne tullessani tai kuvitellut sen yksityiskohtia, ja kun itse esiinnyin näyttelijänä siinä, tunsin kehnon osani painavan minut maahan. Tehtäväni oli alunpitäen ollut minulle vastenmielinen, mutta minulla ei silloin ollut muuta valintaa, eikä sitä ollut minulla nytkään. Se valepuku, missä tulin sinne, uupunut tilani ja haavani olivat onneksi riittävänä naamiona; muutoin olisin heti herättänyt epäluuloa. Sillä siitä olen ihan varma, että jos milloinkaan on urhoollinen mies ollut nolo naamaltaan tai jos milloinkaan on Gilde Berault menettänyt hillintänsä, niin se tapahtui siellä ja silloin — madame de Cocheforêtin kynnyksellä, hänen tervehdyksensä vielä kaikuessa korvissani.

Mutta yksi minua kyllä epäili. Portinvartija Clon piti yhä itsepintaisesti ovea longallaan ja tuijotti minuun vihaisin irvistyksin, kunnes hänen valtiattarensa jotensakin terävästi käski hänen hellittää lukon ja ohjata minut huoneeseeni.

»Ja sinä, Louis», jatkoi hän, kääntyen vieressään seisovan mieheen, »mene sinä pitämään huolta, että tämä herra saa hiukankin mukavuutta. Olen pahoillani», lisäsi hän minuun päin kääntyen, — ääni oli yhtä leppoisa kuin äskenkin, ja samalla olin näkevinäni hänen painavan alas päänsä pimeässä, »että nykyiset olosuhteemme eivät salli meidän ottaa teitä vastaan arvokkaammalla tavalla, hyvä herra. Mutta ajan levottomuus... niin, suonette anteeksi sen, mitä puuttuu. Minulla on kunnia toivottaa teille hyvää yötä.»

»Hyvää yötä, madame», sopersin vapisten. En ollut kyennyt erottamaan hänen kasvojaan pimeässä oviaukossa, mutta hänen äänensä, hänen tervehdyksensä, hänen läsnäolonsa vei minulta kaikki voimat. Minä olin tyrmistynyt ja hämilläni, minulla ei olisi ollut sen vertaa tarmoa, että olisin voinut potkaista koiraa. Seurasin molempia palvelijoita eteissuojamasta, panematta merkille, minne menimme; vasta kun valkoiseksi kalkitussa käytävässä seisahduimme erään oven eteen ja jouduin siihen käsitykseen, että saattajani eivät olleet oikein yksimielisiä, aloin tehdä havaintoja.

Huomasin nyt, että toinen heistä, Louis, tahtoi sijoittaa minut siihen huoneeseen, jonka ovella seisoimme. Mutta portinvartija, jolla oli avaimet, ei sitä tahtonut. Hän ei hiiskunut sanaakaan, eikä puhunut toinenkaan, ja se antoi heidän kiistalleen kummallisen ja kammottavan leiman, mutta edellinen nyökkäili yhtä mittaa käytävän perimmäiseen päähän päin, ja viimein hän pääsi tahtonsa perille. Louis kohautti olkapäitään ja astui eteenpäin, luoden minuun syrjäsilmäyksen, ja ymmärtämättä, mistä he olivat erimielisiä, seurasin heitä äänettömänä.

Tulimme käytävän päähän, ja siihen seisahtui hetkiseksi kummitus, jolla oli avaimet, ja irvisteli minulle. Sitten hän kääntyi kapeaan käytävään vasemmalle ja edettyään muutaman askeleen pysähtyi pienen jykevän oven eteen. Hänen avaimensa kitisi lukossa, mutta hän kiersi voimakkaasti ja työnsi oven rajusti auki.

Minä astuin sisään ja näin edessäni kehnon, kylmän huoneen, jonka ikkunoissa oli ristikot. Lattia oli jokseenkin puhdas, mutta mitään huonekaluja ei ollut. Kun lyhdyn keltainen valo sattui savetuille seinille, näytti huone vankikopilta. Käännyin molempiin miehiin päin.

»Tämä ei ole erittäin hauska huone», sanoin. »Ja tämä tuntuu myös kostealta. Eikö teillä ole muuta?»

Louis katseli seuralaistaan epäröiden. Mutta portinvartija pudisti itsepintaisesti päätänsä.

»Miksei hän sano mitään?» kysyin kärsimättömästi.

»Hän on mykkä», vastasi Louis.

»Mykkä!» huudahdin minä. »Mutta hän kuulee.»

»Korvat hänellä on», vastasi palvelija kuivasti. »Mutta hänellä ei ole kieltä, monsieur.»

Minua värisytti.

»Kuinka on hän sen menettänyt?» kysyin.

»La Rochellessa. Hän oli vakoojana, ja kuninkaan miehet ottivat hänet kiinni samana päivänä, kun linnotus antautui. Ne säästivät hänen henkensä, mutta leikkasivat häneltä kielen.»

»Haa!» äännähdin minä. Olisin tahtonut sanoa enemmän, osoittautuakseni luonnolliseksi ja huolettomaksi. Mutta portinvartijan silmät polttivat minua tulena, ja oma kieleni takertui kitalakeen. Hän avasi suunsa ja osoitti kurkkuaan kamalalla liikkeellä, ja poispäin kääntyen pudistin päätäni. »Voisitteko antaa minulle vähän makuuvaatteita?» jupisin nopeasti, jotakin sanoakseni.

»Luonnollisesti, monsieur», vastasi Louis. »Niitä menen heti hakemaan.» Hän lähti luultavasti arvellen Clonin jäävän luokseni.