Part 2

»Mies ei ole kuollut», sopersin minä.

Hän kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

»Entä sitten?» sanoi hän. »Sitä ette aikonut minulle sanoa.»

»Pelastin kerran teidän ylhäisyytenne hengen», sopersin surkeasti.

»Myönnetään», vastasi hän ohuella, terävällä äänellään. »Sen tosiseikan mainitsitte äsken. Toiselta puolen olette minunkin tietääkseni sammuttanut kuusi ihmishenkeä, herra de Berault. Olette viettänyt riitelijän, alhaisen pukarin ja pelaajan elämää. Ja kuitenkin olette hyvää syntyperää! Häpeä kerrassaan! Ihmettelettekö, että nyt olette joutunut tähän? Mutta tuon yhden seikan takia kuuntelen teitä vielä», lisäsi hän samassa.

»Voisin pelastaa teidän ylhäisyytenne hengen jälleen», huudahdin minä. Se oli äkillinen mieleenjohtuma.

»Tiedätte jotakin?» sanoi hän nopeasti ja tähysteli minua. »Ei», jatkoi hän ja pudisti päätään. »Vielä mitä! Vanha veruke. Minulla on parempia vakoojia kuin te, herra de Berault.»

»Mutta ei parempaa miekkamiestä!» huudahdin minä käheästi. »Ei koko henkivartiossanne.»

»Se on totta», sanoi hän verkalleen. »Se on totta.» Kummastuksekseni hän lausui tämän harkitsevaan tapaan, ja katseli alas eteensä. »Malttakaas, kun mietin, ystäväiseni», jatkoi hän.

Hän asteli pariin kolmeen kertaan edestakaisin huoneessa, minun seistessäni vavisten. Vavisseeni tunnustan. Mies, jonka valtimoa ei vaara kykene jouduttamaan, on harvoin yhtä luja jännitystä vastaan, ja se äkillinen toivo, jonka hänen sanansa herättivät mielessäni, järkytti minua siinä määrin, että tuskin näin häntä selvästi, kun hän kuulumattomin askelin käveli edestakaisin, vierellään kissa, joka hankasi kylkeään hänen pitkään kauhtanaansa ja kääntyi aina yhtaikaa hänen kanssaan. Tartuin pöydän laitaan, saadakseni tukea. En ollut edes itselleni tahtonut tunnustaa, kuinka synkkänä Montfauconin ja hirsipuun varjo oli kuvastunut edessäni.

Sain aikaa tyyntyäkseni, sillä kesti jonkun aikaa ennenkuin hän puhui. Hänen äänensä oli nyt kova, muuttunut ja käskevä.

»Teillä on se maine, että olette ainakin uskollinen sitä kohtaan, joka käyttää teitä», sanoi hän. »Älkää vastatko minulle. Sanon, että niin on. No, tahdon luottaa teihin. Annan teille vielä yhden tilaisuuden — vaikka se onkin epätoivoinen. Voi teitä, jos ette onnistu! Tunnetteko Cocheforêtia Béarnissa? Se on lähellä Auchia.»

»En, teidän ylhäisyytenne.»

»Ettekä myöskään herra de Cocheforêtia?»

»En, teidän ylhäisyytenne.»

»Sitä parempi», vastasi hän. »Mutta olette kuullut puhuttavan hänestä. Hän on ollut osallisena jokaiseen gascognelaisvehkeeseen edesmenneen kuninkaamme kuolemasta saakka ja tuotti meille enemmän kiusaa Vivaraisissa viime vuonna kuin kukaan muu häntä kaksin verroin vanhempikaan on saanut aikaan. Nyt hän on Bosostissa Espanjassa muiden karkulaisten seurassa, mutta minä olen kuullut, että hän käy usein tervehtimässä vaimoaan Cocheforêtissa, joka on kuuden lieuen päässä tällä puolella rajaa. Tuollaisella vieraskäynnillä pitää hänet vangita.»

»Se käy helposti päinsä», sanoin minä.

Kardinaali katsahti minuun.

»Typeryyksiä! Mitä te siitä tiedätte?» vastasi hän äreästi. »Jos joku sotilas kävelee kadun poikki Auchissa, tiedetään se heti Cocheforêtissa. Talossa on vain pari kolme palvelijaa, mutta heillä on puolellaan koko maalaisväestö, ja se on vaarallista liutaa. Yksi kipinä voisi sytyttää uuden kapinan. Vangitsemisen täytyy sentähden tapahtua salaisesti.»

Minä kumarsin.

»Päättäväinen mies perheen piirissä», jatkoi kardinaali ja katseli ajatuksissaan muuatta paperia, joka oli pöydällä, »voisi toimittaa sen, jos hänellä olisi pari kolme palvelijaa tarpeen tullen kutsuttavissa avukseen. Nyt on kysymyksessä, haluatteko te olla se mies, ystäväiseni?»

Minä epäröitsin; sitten kumarsin. Minullahan ei ollut valitsemisen varaa.

»No, sanokaa pois!» käski hän terävästi. »Kyllä vai eikö, herra de Berault?»

»Kyllä, teidän ylhäisyytenne», sanoin vastahakoisesti. Sanon vielä kerran, oliko minulla muuta valittavaa?

»Te tuotte hänet Pariisiin, mutta elävänä. Hänen tiedossaan on eräitä asioita, ja sentähden minä tahdon hänet tänne. Ymmärrättehän?»

»Kyllä ymmärrän, monseigneur.»

»Saatte hankkia pääsyn linnaan miten parhaiten voitte», jatkoi hän painavasti. »Teidän tulee ryhtyä toimeen ovelasti ja valtioviisaasti. Ne epäilevät kaikkia. Teidän on johdettava heidät harhaan. Jos ette onnistu siinä tai onnistuttuanne joudutte ilmi, en usko teidän vaivaavan minua enää toistamiseen tai ainoatakaan kertaa loukkaavan kaksintaistelukieltoa. _Jos taasen petätte minut_» — hän hymyili vielä ovelammin, ja hänen äänensä sai kähisevän soinnun — »niin saatte tutustua teilauslavaan; silloin olette hävinnyt pelinne.»

Kohtasin hänen katseensa pelottomasti. »Niin tapahtukoon!» vastasin rauhallisesti. »Jos en tuo herra de Cocheforêtia Pariisiin, niin menetelkää minun suhteeni siten — ja vielä pahemminkin!»

»Se on sovittu», sanoi hän verkalleen. »Luotan siihen, että olette uskollinen. Ja mitä rahoihin tulee — tässä on sata kultakolikkoa. Se kyllä riittää siihen, mutta jos onnistutte, saatte vielä saman verran lisää. Niin, siinä kaikki, mitä tarvitsee sanoa. Ymmärrätte?»

»Kyllä, monseigneur.»

»Mitä sitten odotatte?»

»Vankilanpäällikkö...?» sanoin minä nöyrästi.

Kardinaali nauroi itsekseen, heittäytyi istumaan ja kirjoitti muutamia sanoja paperilapulle. »Antakaa hänelle tämä», sanoi hän leikkisänä. »Minä pelkään, herra de Berault, että te ette milloinkaan saa palkkaanne — tässä maailmassa.»

II luku

»Vihreässä pilarissa»

Cocheforêt sijaitsee mäkisellä seudulla, missä kasvaa tammia, pyökkejä ja kastanjapuita ja syvät, vehmaat laaksot vihannoitsevat metsäisten kunnaiden lomissa. Harjanteina ja notkoina, ahoina ja kukkuloina ulottuu tämä harvaan asuttu ja vielä niukemmin viljelty metsätienoo niille korkeille lumihuippuisille vuorille saakka, jotka ovat täällä päin Ranskan rajana. Siellä vilisee metsän riistaa, susia ja karhuja, kauriita ja villisikoja. Olen kuullut kerrottavan, että suuri Henrik-kuningas elämänsä loppuun asti rakasti tätä paikkakuntaa ja vuosien ja valtiohuolten häntä painaessa ikävöitsi Béarnin eteläisiä pyökkilehtoja ja puksipuun peittämiä ylänköjä. Auchin pengermäisiltä rinteiltä näkee metsien aaltoilevan valossa ja varjossa, ylhäällä ja alhaalla, lumihuippujen juurelle asti, ja vaikka olen syntyisin Bretagnesta ja rakastan merituulten suolaisuutta, olen harvoin tavannut näköaloja, jotka vetävät vertoja tälle.

Oli lokakuun toinen viikko, kun saavuin Cocheforêtiin eräänä iltana, ratsastin pitkin viimeistä metsäharjua alas ja tulin avoimelle paikalle kylään. Minä olin yksinäni ja olin ratsastanut koko päivän punaisten pyökinlehtien hohteessa, hiljaisia metsäteitä, yli kirkkaiden purojen ja vielä vihannoivien pikku tasankojen. Olin nähnyt maaseudun rauhallista hiljaisuutta enemmän kuin oli sattunut osakseni lapsuudestani saakka, ja sentähden tai mahdollisesti koska minulla ei ollut mitään erityistä halua siihen tehtävään, joka oli edessäni — nyt niin lähellä — tunsin mieltäni hiukan ahdistavan. Suoraan sanoen en ollut tullut tälle seudulle mihinkään ritarilliseen toimeen, katselinpa sitä miltä kannalta hyvänsä.

Mutta köyhän ei sovi kainostella, ja minä tiesin, ettei se mielentila voinut olla pitkäaikainen. Majatalossa, muiden seurassa, välttämättömyyden kannustamana tai ajon kiihoittamana, sittenkun se oli alkanut, pääsisin siitä tunteesta kyllä eroon. Kun mies on nuori, hakee hän yksinäisyyttä, mutta keski-ikäisenä hän karttaa sitä ja ajatuksiaan, Ohjasin senvuoksi kulkuni »Vihreään pilariin», pieneen kylänraitin varrella sijaitsevaan majataloon, johon minua oli neuvottu Auchissa, koputin ratsuraippani perällä ja noiduin isäntää, joka antoi minun odottaa.

Viheliäisten hökkelien ovilla kadun varrella, joka oli ahdas ja likainen, tuskin ansaiten tätä nimeä, seisoi miehiä ja naisia epäluuloisina tähystelemässä minua. Mutta en ollut heitä huomaavinani, ja viimein tuli isäntäkin. Hän oli vaaleatukkainen mies, puoleksi baski ja puoleksi ranskalainen, ja oli varmasti tarkastellut minua huolellisesti jostakin ikkunasta tai tirkistysreiästä, sillä ulos tullessaan hän ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä hyvinpuetun vieraan saapumisesta-— ihme näin syrjäisessä kylässä —, vaan katseli minua juron umpimielisesti.

»Minä saan kai täällä nukkua yöni?» sanoin ja laskin ohjakset raudikon kaulalle. Hevosen pää oli riipuksissa.

»En tiedä», vastasi hän, typerä ilme kasvoillaan.

Minä osoitin vihreään lehväkimppuun, joka törrötti seipään päässä vastapäätä sisäänkäytävää. [Vanhastaan majatalon kyltti Ranskassa ja Englannissa. _Suom._]

»Eikö tämä ole majatalo?» kysyin minä.

»Kyllä», vastasi hän verkalleen, »majatalo on. Mutta...»

»Mutta teillä ei ole tilaa tai ruokaa tai on vaimonne sairaana taikka jotakin muuta on vialla», keskeytin ärtyisesti. »Aion joka tapauksessa maata täällä. Siihen teidän täytyy tyytyä, sekä itsenne että vaimonne — jos teillä on sellainen.»

Hän raapi päätänsä ja katseli minua vastenmielinen ilme silmissään. Mutta hän ei hiiskunut mitään, ja minä laskeuduin satulasta.

»Mihin saan panna hevoseni suojaan?» kysyin.

»Minä vien sen talteen», vastasi hän nyreästi, astuen esille ja ottaen ohjakset.

»Hyvä, mutta minä seuraan teitä. Kunnon ihminen on hyvä hevoselleen, ja kaikkialla pidän aina huolta, että hevoseni saa rehua.»

»Se saa rehua», vakuutti mies lyhyeen. Sitten hän odotti, että menisin sisälle. »Vaimoni on sisällä», jatkoi hän ja katsoi minuun itsepintaisesti.

»_Imprimis_ — jos ymmärrätte latinaa, ystäväiseni», vastasin minä, »hevonen talliin!»

Hän näki, ettei minua voinut saada hievahtamaankaan, käänsi raudikon ja alkoi taluttaa sitä yli raitin. Majatalon takana oli vaja, jonka olin jo huomannut ja otaksunut talliksi. Minua kummastutti nähdessäni, että hän ei mennytkään sinne, mutta en tehnyt mitään huomautusta, ja muutaman minuutin kuluttua näin hevoseni kunnollisesti sijoitetuksi katokseen, joka näytti olevan jonkun naapurin oma.

Kun se oli tehty, asteli mies takaisin majataloon, kantaen tavaramyttyäni kädessään.

»Eikö teillä ole muita vieraita?» kysyin välinpitämättömän näköisenä. Tiesin hänen pitävän minua tarkoin silmällä.

»Ei.»

»Tätä kautta ei kai kuljekaan paljon matkustavaisia.»

»Ei.»

Se oli selväkin seikka, sillä tuskin olen koskaan nähnyt niin syrjäistä paikkaa. Metsän peittämät harjut, jotka kohosivat jyrkkinä ja melkoisen korkealle, sulkivat siinä määrin suojaansa laakson, etten voinut käsittää, kuinka kukaan voisi tulla kylästä mitään muuta tietä kuin mitä itse olin tullut. Talot olivat vain pieniä, matalia hökkeleitä kaksinkertaisina säännöttöminä riveinä, joissa näkyi monta ammottavaa aukkoa — siellä täällä kumoon kaatunut puu tai huonosti hoidettu niittykaistale. Soriseva puro kiemurteli mökkien välitse. Ja asukkaat, miilunpolttajia tai sikopaimenia taikka muita jokseenkin samaan luokkaan kuuluvia köyhiä kituuttajia, eivät olleet paremmassa kunnossa kuin heidän asumuksensakaan. Tähystelin turhaan linnaa. Sitä ei näkynyt missään, enkä uskaltanut tiedustaa, missä se sijaitsi.

Mies vei minut majatalon vierashuoneeseen, matalaan, ränstyneeseen tupaan, jossa ei ollut uunia eikä lasiruutuja ikkunoissa, — savusta ja liasta mustuneeseen. Takkavalkeana oli iso puoleksi palanut halko kytemässä kiviliedellä, joka kohosi jalan verran lattiasta. Korkea musta kattila porisi tulella, ja toisen ikkunan ääressä istui muuan talonpoika jutellen emännän kanssa. En nähnyt hänen kasvojaan hämärässä, mutta virkoin pari sanaa vaimolle ja istuuduin odottamaan illallistani.

Hän näytti harvapuheisemmalta kuin hänen säätynsä naiset tavallisesti, mutta se saattoi johtua siitä, että hänen miehensä oli saapuvilla. Emännän astellessa edestakaisin illallistani laitellen asettui mies ovenpieltä vasten ja alkoi tuijottaa minuun niin itsepintaisesti, ettei minun ollut ollenkaan hyvä olla. Hän oli pitkä, roteva mies. Viikset olivat kuin harjakset, ja ruskea parta oli leikattu Henrik IV:n kuosiin; ja ainoastaan tästä kuninkaasta—soveliaimmasta puheenaiheesta béarnilaisen kanssa — sain hänet haastamaan. Silloinkin kuvastui hänen silmissään epäluuloinen ilme varoittamassa, ettei minun sopinut tehdä mitään kysymyksiä. Kun pimeys musteni hänen takanaan ja tuli valaisi yhä selvemmin hänen kasvonsa ja kun ajattelin monen penikulman laajuisena Auchista tähän etäiseen laaksoon leviävää korpea, muistuivat mieleeni kardinaalin sanat, että jos onnistuisin huonosti yrityksessäni, en luultavasti enää milloinkaan näkisi Pariisia.

Ikkunan ääressä istuva moukka ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, enkä minäkään häneen, sittenkun olin kunnolleen varmistautunut siitä, että hän todella oli miltä näytti. Mutta vähitellen tuli tupaan pari kolme miestä — vantteria, karkeapintaisia roikaleita — ja ne yhtyivät isännän seuraan; heilläkään ei näyttänyt olevan muuta tekemistä kun istua äänettöminä tarkastelemassa minua, vain silloin tällöin vaihtaen keskenään jonkun sanan omalla murteellaan. Kun illallinen oli valmis, oli miehiä kerääntynyt kaikkiaan kuusi. He olivat aseistettuja pitkillä espanjalaisilla väkipuukoilla, ja kun oli päivänselvää, että he tylsällä, talonpoikaisella tavallaan olivat närkästyneitä minun tulostani — kaikki talonpojathan ovat epäluuloisia — aloin uskoa, että olin tietämättäni pistänyt pääni ampiaispesään.

Söin ja join kuitenkin hyvällä halulla, mutta sauhuavan lampun valopiirissä ei juuri mikään välttänyt huomiotani. Pidin silmällä miesten katseita ja liikkeitä ainakin yhtä tarkoin kuin he minun, ja koko ajan haudoin, millä tavoin haihduttaisin heidän epäluulonsa tai tämän käydessä mahdottomaksi saisin hiukan enemmän tietää asemasta, joka oli tuntuvasti pulmallisempi ja vaarallisempi kuin olin osannut ajatella. Koko laakso näytti olevan varuillaan puolustaakseen sitä miestä, jota tavoittelin.

Olin vartavasten tuonut mukanani Auchista pari pulloa hienoa armagnacia, ja ne oli tuotu huoneeseen samalla kertaa kuin satulareppunikin. Otin nyt esille yhden, avasin sen ja tarjosin luontevasti ja huolettomasti isännälle kulauksen siitä. Hän otti vastaan tarjoukseni. Hänen siematessaan huomasin, että hänen kasvonsa punehtuivat. Vastahakoisesti hän antoi pikarin takaisin; käsitin sen viittaukseksi ja täytin sen hänelle vielä kerran. Voimakas juoma alkoi jo vaikuttaa; hän tyhjensi kolmannenkin pikarillisen ja puheli muutaman minuutin kuluttua vapaammin ja vähemmän väkinäisesti kuin oli ennen ollut meidän kaikkien sävynä. Hän teki olletikin paljon kysymyksiä — halusi tietää sitä ja saada selville tätä — mutta sekin oli mieluisa muutos. Kerroin hänelle vilpittömästi, mistä olin tullut, mitä tietä, kuinka kauan olin ollut Auchissa ja missä siellä; niin pitkälle tyydytin hänen uteliaisuuttansa. Mutta kun tuli kysymykseen, mitä tarkoitti käyntini Cocheforêtissa, olin salaperäisen vaitelias, viittailin hämärästi Espanjan asioihin ja rajantakaisiin ystäviin j.n.e.; siten saattoivat talonpojat, jos halusivat, tehdä sen johtopäätöksen, että minäkin kuuluin samaan puolueeseen kuin heidän maanpakoon tuomittu herransa.

He tarttuivat koukkuun, iskivät silmää keskenään ja alkoivat katsella minua leppeämmin — etenkin isäntä. Mutta niin pitkälle päästyäni en uskaltanut mennä pitemmälle, jotten olisi johtunut mihinkään varomattomuuteen ja mahdollisesti antanut itseäni ilmi. Keskeytin sentähden ja siirryin ylimalkaisempiin puheenaineisiin, tehden vertailua oman kotiseutuni ja heidän maakuntansa välillä. Isäntä oli nyt käynyt aika puheliaaksi eikä ollut hidas innostumaan, ja se haastelu johti siihen, että sain hyvin merkillisen tiedon. Hän kerskui korkeista lumivuoristaan, niitä peittävistä metsistä ja näissä samoavista karhuista, vuorikauriista, jotka niin hyvin viihtyivät ylhäällä jäätiköillä, ja villisioista, jotka elivät tammenterhoista.

»No niin», sanoin minä kuin sivumennen, »sellaisia meillä ei ole, sen myönnän. Mutta meillä on pohjoisessa muuta, mitä teillä ei ole. Meillä on kymmenin tuhansin muhkeita hevosia — ei sellaisia pienokaisia kuin te täällä kasvatatte. Fécampin hevosmarkkinoilla ei minun raudikkoani edes huomattaisi joukosta. Täällä etelässä ei tapaa sen vertaista kokonaisen päivän matkalla.»

»Älkää olko liian varma siitä», vastasi mies, ja hänen silmänsä loistivat voitonriemusta ja viinin vaikutuksesta. »Mitä sanoisitte, jos näyttäisin teille vielä paremman — omassa tallissani?»

Näin hänen sanojensa säikähdyttävän muita kuuntelijoita, ja ne heistä, jotka ymmärsivät meitä — kaksi tai kolme puhui ainoastaan omaa mongerrustaan — loivat häneen vihastuneita silmäyksiä. Vilauksessa aloin ymmärtää asian, mutta tekeydyin typerän näköiseksi ja nauroin halveksivasti.

»Sitä en usko ennen kuin näen», sanoin. »Epäilen, ystäväiseni, että osaatte erottaa hyvää hevosta huonosta, nähdessänne ne.»

»Enkö osaa?» sanoi hän räpyttäen silmiään. »Vai niin, vai en?»

»Epäilen sitä», sanoin minä itsepintaisesti.

»Seuratkaa minua sitten, niin näytän teille sellaisen», vastasi hän, sillä itserakkaus voitti nyt vaiteliaisuuden. Huomasin hänen vaimonsa ja muiden katselevan häntä kauhistuneina, mutta heistä piittaamatta hän nousi, otti lyhdyn ja avasi oven. »Tulkaa mukaan», sanoi hän voitonvarmalla äänellä. »Vai niin, minäkö en osaa arvostella hyvää hevosta, kun näen sen? Tunnen ainakin yhden, joka on parempi kuin teidän!»

En olisi ihmetellyt, jos muut miehet olisivat astuneet väliin, mutta sitä he eivät tehneet; hänellä näytti olevan heistä suurin sananvalta, ja tuossa tuokiossa olimme ulkona. Kolme askelta edettyämme pimeässä olimme tallin edessä; se oli majatalon takana. Isäntä nosti säpin, meni edellä ja kohotti lyhtyä. Hevonen hirnui hiljaa ja käänsi kirkkaat, lempeät silmänsä meihin — se oli kastanjanruskea juoksija, ja sillä oli valkopilkkuinen häntä ja valkoiset jalat.

»Katsokaa!» huudahti saattajani ja liikutti lyhtyä pöyhkeilevästi ylös ja alas, jotta näkisin ratsun oikein tarkoin. »Mitä sanotte! Onko tämä 'pienokainen'?»

»Ei», vastasin minä, tahallani säästellen kehumista, »se on varsin komea — tälle seudulle.»

»Tai mille seudulle hyvänsä», tokaisi hän suuttuneesti. »Mille seudulle hyvänsä, sen sanon — missä tahansa! Eikä se ole ihmekään, sillä hevosen om... niin, se on komea hevonen; jos ette milloinkaan ole nähnyt uhkeata hevosta, niin nyt näette!» Ja siihen hän keskeytti lörpötyksensä ihan äkkiä, antoi lyhdyn vaipua nopealla liikkeellä ja kääntyi ovea kohden. Nyt hänellä oli niin kiire päästä pois sieltä, että melkein tyrkkäsi minut ulos.

Mutta minä ymmärsin. Minä tiesin, että hän oli ollut vähällä ilmaista kaikki ja lavertaa, että hevonen oli de Cocheforêtin, _comprenez bien!_ Minä käännyin pimeään, jottei hän olisi nähnyt hymyäni, enkä sitten laisinkaan kummeksunut, että mies oli silmänräpäyksessä kerrassaan muuttunut. Oven suljettuaan hän oli yhtä selvä ja epäluuloinen kuin ennenkin; hän häpesi ja oli raivoissaan minulle. Hän oli sellaisessa mielentilassa, että olisi voinut katkaista kurkkuni pienimmästäkin aiheesta.

Ei kuitenkaan kuulunut suunnitelmaani riidan haastaminen. Sentähden tekeydyin ymmärtämättömäksi kaikesta, ja kun tulimme takaisin majataloon, ylistin ratsua nyreästi, ikäänkuin olisin ollut vain puolittain vakuutettu väitteeni häviöstä. Ne ilkeät katseet ja uhkaavat aseet, joita näin ympärilläni, kehoittivat minua varovaisuuteen, eikä yksikään italialainen olisi voinut näytellä osaansa taitavammin kuin minä tein — sillä voin imarrella itseäni. Mutta olin sydämestäni iloinen, kun pääsin rauhaan ja vihdoinkin olin yksinäni yösijallani pienessä kammiossa, joka oli tuskin kanakoppia isompi; se sijaitsi yläkerrassa katon ja päätyseinän soppena, ja seinillä riippui omena- ja kastanjakimppuja.

Se oli vaatimaton makuuhuone, ränstynyt, kylmä ja siivoton. Kapusin sinne tikkaita myöten; vuoteenani oli kasa saniaisia ja oma viittani. Mutta hyvilläni olin päästessäni sinne, sillä siellä sain olla yksin ja häiritsemättä miettiä asemaani.

Herra de Cocheforêt oli luonnollisestikin linnassa.

Hän oli jättänyt hevosensa tänne ja kävellyt perille jalkaisin; se oli luultavasti hänen tavallinen menettelytapansa. Hän oli siis tavallaan minun ulottuvissani — en olisi voinut saapua sinne otollisempaan aikaan — mutta toiselta puolen hän oli yhtä vähän vallassani kuin jos olisin vielä ollut Pariisissa. Sillä niin kykenemätön olin vangitsemaan häntä, ette edes uskaltanut mitään kysyä tai virkkaa ajattelematonta sanaa tai edes katsella vapaasti ympärilleni. Sitä en uskaltanut, sen oivalsin aivan hyvin. Pieninkin viittaus asiaani, vähäisinkin epäluulon varjo olisi aiheuttanut väkivaltaisuuksia, jotka olisivat käyneet yli voimieni; ja mitä kauemmin viivyin kylässä, sitä enemmän herättäisin epäluuloa, ja sitä tarkemmin minua vartioitaisiin.

Sellaisessa tilanteessa olisivat useimmat jättäneet epätoivoisina yrityksen sikseen ja karanneet yli rajan. Mutta minä olen aina pitänyt kunnia-asianani uskollisuutta enkä vetäytynyt takaisin. Jos ei tänään, niin huomenna; jos ei tällä, niin seuraavalla kerralla. Arpanopat eivät aina putoa toivomuksen mukaan. Minä mukaannuin senvuoksi olosuhteisiin, ja niin pian kuin talossa oli hiljaista, ryömin ikkunan eteen, pienelle nelikulmaiselle avoimelle luukulle, joka oli hämähäkinverkkojen peittämä ja osaksi heinillä tukittu. Kurkistin ulos. Kylä näytti nukkuvan. Puiden tummia oksia riippui vähän matkan päähän luukusta, melkein pimittäen harmaan, pilvisen taivaan, jonka laella kelmeä kuu kolkosti leijaili. Tähystäessäni alas en aluksi voinut nähdä mitään, mutta kun silmäni tottuivat pimeään — olin sammuttanut kynttiläpahaseni — erotin tallin oven ja ulkorakennuksen katon tummat reunapiirteet.

Juuri sitä olin toivonut, sillä nyt saatoin pitää silmällä ja ainakin saada selville, poistuiko Cocheforêt ennen aamua. Jollei hän lähtisi pois, niin aioin hankkia tilaisuuden nähdä hänen kasvonsa ja kenties saada tietooni muita seikkoja, joista minulle saattoi vastedes olla hyötyä.

Koetin tottua epämukavuuteen, istuuduin lattialle luukun ääreen ja aloitin vartioimiseni, jota tiesin voivan kestää aamuun asti. Kului tunti, mutta jo silloin kuulin kuiskeita alhaalta, sitten askeleita; joitakuita henkilöitä kääntyi kulmasta, ja muuan ääni puhui kovaa ja rohkeasti. En voinut erottaa sanoja enkä ymmärtää niiden tarkoitusta, mutta ääni oli aatelismiehen, ja sen rivakka ja käskevä sävy sai minut heti vakuutetuksi siitä, että siellä oli herra de Cocheforêt itse. Toivoen saavani tietää enemmän painoin kasvoni lähemmäksi aukkoa ja olin juuri onnistunut erottamaan kaksi olentoa hämyssä — toinen oli pitkä, hoikka mies levättiin kääriytyneenä, toinen otaksuakseni nainen, valkoinen puku yllä — kun raju koputus kammioni ovelta sai minut heittäytymään taaksepäin luukulta ja nopeasti paneutumaan vuoteeseeni. Koputus uudistui.

»No!» huudahdin minä, kohottautuen kyynäspääni varaan vuoteellani ja noituen kiusallista keskeytystä. Teki julmasti mieleni nähdä enemmän. »Mikä nyt? Mikä on hätänä?»

Ullakkoluukku aukeni jalan verran tai enemmänkin. Isäntä pisti päänsä sisälle.

»Te huusitte, vai mitä?» kysyi hän.

Hän piteli talikynttilän pätkää, joka valaisi puolet huonetta ja hänen virnistelevät kasvonsa.

»Huusinko — tähän aikaan yöstä, tomppeli?» vastasin suuttuneena. »En huutanut. Menkää maata!»

Mutta hän seisoi yhä tikkailla typerästi töllistellen.

»Kuulinhan minä teidän huutavan», intti hän.

»Menkää nukkumaan! Olette juovuksissa», vastasin minä ja nousin istumaan. »En ole huutanut, sen vakuutan.»

»Vai niin, vai ette», vastasi hän verkalleen. »Ja ettekö halua mitään?»

»En mitään — kunhan vain saan olla rauhassa», vastasin kiukkuisena.

»Hm... Hyvää yötä sitten!»

»Hyvää yötä, hyvää yötä!» vastasin minä niin kärsivällisesti kuin voin. Samassa kuulin tavallista talutettavan hevosen tömistelyä. »Hyvää yötä!» kertasin innokkaasti, toivoen hänen vetäytyvän pois siksi ajoissa, että ehtisin tirkistää ulos. »Tahdon nukkua.»

»Hyvä», sanoi hän leveästi irvistäen. »Mutta nyt on vielä varhaista, ja teillä on hyvää aikaa.»

Viimein hän veti ullakkoluukun kiinni, ja sitten kuulin hänen hihittävän tikkaita alas mennessään.