Part 1
KARDINAALIN ASIALLA
Kirj.
Stanley J. Weyman
Englannista (»Under the Red Robe») suomentanut
Mary Hämeen-Anttila
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1912.
SISÄLLYS:
I. Zatonin majatalo II. »Vihreässä pilarissa» III. Linna metsässä IV. Madame ja mademoiselle V. Hyvitys VI. Pic du Midin kupeella VII. Kunnon kepponen VIII. Eräs kysymys IX. Clon X. Vangitseminen XI. Matkalla Pariisiin XII. Tienristeyksessä XIII. Martinpäivän aatto XIV. Jälkikesä
I luku
Zatonin majatalo
»Merkityt kortit!»
Ympärillämme seisoi hyvinkin parikymmentä henkilöä, kun tuo hupsu, joka ei tiennyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä, yhtä vähän kuin hän osasi kestää häviötänsä säädyllisen miehen tavoin, sinkautti nämä sanat minulle päin silmiä. Voin vannoa hänen luulleen saavansa minut pauhaamaan ja raivoamaan, käymään käsirysyyn kuten tavallinen tappelupukari. Mutta se ei ollut milloinkaan Gil de Beraultin tapaista. En edes toviin katsonut häneen sen jälkeen kun hän oli syytöksensä lausunut. Sen sijaan silmäilin ympärilleni — hymyillen, _bien entendu_ — katsojien joukossa huomasin ainoastaan de Pombalin sellaiseksi, jota minun kannatti pelätä, ja sitten nousin viimein ja tarkastelin virmapäätä yrmeällä katsannolla, joka oli peloittanut vanhempia ja ymmärtäväisempiäkin miehiä kuin hän oli.
»Merkitytkö kortit, herra englantilainen?» sanoin jäätävän kylmäkiskoisesti. »Sellaisia käytetään pelurien puijaamiseen — eikä koulupoikien, jotka ovat saaneet liian vähän kuritusta.»
»Mutta sanon vieläkin, että ne ovat merkityt!» vastasi hän kiivaasti kummallisella ulkomaalaisella murteellaan. »Viime jaossa en saanut ainoatakaan valttia, ja te korotitte panoksen kaksinkertaiseksi. Olette pettänyt minua, herraseni, se on selvä totuus!»
»Monsieuria on helppo pettää — kun hän pelaa kuvastin takanaan», huomautin minä kuivasti.
Yleisö remahti nauruun, joka olisi voinut kuulua kadulle asti; se houkutteli pöytämme luo kaikki ne majatalon vieraat, joita hänen äänekäs huudahduksensa ei ollut jo saanut siirtymään sijoiltaan. Mutta minä pysyin äkäisen näköisenä. Odotin kunnes oltiin taas hiljaa, viittasin sitten paria kolmea meidän ja oven väliin asettunutta vetäytymään syrjään ja osoitin tuimasti oveen.
»St. Jacquesin kirkon takana on pikku aukio, herra ulkomaalainen», sanoin pannessani hatun päähäni ja heittäessäni viitan käsivarrelleni. »Kai seuraatte minua sinne?»
Hän sieppasi hattunsa, kasvot tulipunaisina häpeästä ja suuttumuksesta.
»Mielihyvin!» huudahti hän. »Hornan kitaan, jos mielenne tekee!»
Katsoin asian päätetyksi, mutta silloin laski markiisi kätensä nuoren miekkosen käsivarrelle ja pidätti hänet.
»Se ei saa tapahtua», sanoi hän kääntyen nuorukaisesta minuun ylpeänä ja ylhäisenä sävyltään. »Te tunnette minut, herra de Berault. Tämä on jo mennyt kyllin pitkälle.»
»Liian pitkälle, herra de Pombal», vastasin terävästi. »Mutta jos haluatte asettua ystävänne sijalle, ei minulla ole mitään sitä vastaan.»
»Ei, kiitos!» epäsi hän huolettomasti kohauttaen olkapäitään. »Tunnen teidät enkä taistele teidänlaistenne kanssa. Eikä sitä tarvitse tämänkään herran tehdä.»
»Ei tietystikään», vastasin kumartuen syvään, »jos häntä miellyttää paremmin kelpo selkäsauna kadulla.»
Se pisti markiisia.
»Varokaa itseänne! Varokaa itseänne!» huusi hän kiivastuksissaan. »Menette liian pitkälle, herra Berault.»
»De Berault, sallikaa minun pyytää», muistutin ankarin katsein. »Minun suvullani on _de_ ollut aateluuden merkkinä yhtä kauan kuin teidänkin, herra de Pombal.»
Sitä hän ei voinut kieltää, ja hän vastasikin: »Kuten suvaitsette», samalla koettaen tyynnyttää ystäväänsä kädenliikkeellä. »Mutta silti», jatkoi hän, »on teidän paras noudattaa varoitustani. Kardinaali on kieltänyt kaksintaistelut, ja tällä kertaa hän tarkoittaa täyttä totta! Olette kerran joutunut kiinni sellaisesta ja päässyt vapaaksi. Toinen kerta voi käydä teille arveluttavammaksi. Antakaa tämän herran olla siis rauhassa, herra de Berault. Sitäpaitsi — ettekö häpeä, mies!» huudahti hän kuohahtaen; »hänhän on pelkkä poika!»
Takanani jotkut yhtyivät hänen sanoihinsa. Mutta minä käännähdin katsomaan heihin, ja silloin he olivat hiljaa kuin hiiret.
»Hänen ikänsä ei kuulu minuun», huomautin vihaisesti. »Olihan hän kyllin vanha loukatakseen minua vastikään.»
»Ja minä näytän toteen mitä sanoin!» huudahti nuorukainen, jonka suuttumus nyt viimein kuohahti valloilleen. Hän oli uljasluontoinen, ja markiisin oli ollut hyvin vaikea pysyttää häntä niin kauan vaiti. »Ette tee minulle mitään palvelusta, herra de Pombal», jatkoi hän ja työnsi ystävänsä käden ärtyneesti sivulle. »Teidän luvallanne suoriudumme tämä herra ja minä kahden kesken asiasta.»
»Parasta on», sanoin minä kylmäkiskoisesti nyökäten, ja markiisi vetäytyi syrjään tyytymättömänä ja neuvottomana, »Sallikaa minun näyttää tietä.»
Zatonin majatalo on tuskin sadan jalan päässä St. Jacques la Boucheriesta, ja puolet seuruetta saattoi meitä sinne. Ilta oli kostea, ulkona hämärsi, ja kadut olivat lokaisia ja liukkaita. St. Antoine-kadulla näkyi vain harvoja jalankulkijoita, joten joukkueemme, joka päivän aikaan olisi herättänyt huomiota ja saanut väkeä keräytymään koolle, pääsi nyt etenemään huomaamattomana ja esteettömästi päätyi kivetylle, kolmisivuiselle torille ihan kirkon taakse. Loitompana näin kardinaalin vartiosotureista erään töllistelemässä uuden Richelieu-hotellin rakennustelineiden edustalla, ja hänen univormunsa pysähdytti minut silmänräpäykseksi. Mutta nyt oli katuminen myöhäistä.
Englantilainen alkoi heti riisua takkia yltään. Minä panin omani kaulaa myöten nappiin, sillä ilma oli kolea. Tällä hetkellä, kun seisoimme siinä valmistautuen ja useimmat seurueessa näyttivät olevan taipuisia asettumaan vastustajani puolelle, tunsin käden laskeutuvan hihalleni ja katsomaan kääntyessäni näin edessäni sen pienen kääpiömäisen räätälin, jonka talossa Savonnerie-kadun varrella sillä kertaa asuin. Sen pahuksen läsnäolo ei lievimmin sanoen ollut tervetullut, ja vaikka paremman seuran puutteessa olin toisinaan sallinut hänen puhella kanssani vapaasti kotioloissa, en kuitenkaan katsonut hänelle soveliaaksi kiusata minua seurassa. Sentähden ravistin hänet irti itsestäni ja toivoin voivani vaientaa hänet uhkaavalla sävyllä.
Mutta hänestä ei ollut niinkään helppo päästä eroon, ja minun oli pakko puhua hänelle.
»Myöhemmin, myöhemmin», sanoin hänelle nopeasti. »Nyt minulla ei ole aikaa.»
»Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, hyvä herra!» huudahti tuo hupelo tarraten kiinni käsivarteeni. »Älkää tehkö sitä! Tuotatte kirousta talolleni. Hän on vain poika, ja...»
»Tekin!» tiuskasin menettäen kärsivällisyyteni. »Vaiti, rehju! Mitä te ymmärrätte herrasmiesten kiistoista? Menkää tiehenne!»
»Mutta kardinaali!» huusi hän surkealla äänellä. »Kardinaali, herra de Berault! Viimeksi surmaamanne mies ei ole vielä unohtunut. Tällä kertaa hän varmasti...»
»Menkää tiehenne, kuuletteko!» sähisin minä. Vätyksen julkeus meni yli kaikkien rajojen. Se oli yhtä ärsyttävää kuin hänen pahanennustuksensakin. »Menkää tiehenne!» kertasin yhä. »Pelkäätte kai, että hän surmaa minut, jolloin ette saa rahojanne minulta!»
Ne sanat kuullessaan Frison hätkähti taaksepäin melkein kuin olisin lyönyt häntä, ja minä käännyin vastustajaani päin, joka oli kärsimättömästi odottanut valmistautumistani. Niin, Herra nähköön, nuorelta hän näytti seistessään siinä avopäin ja vaaleat kiharat valahtaneina sileälle tyttömäiselle otsalle — pelkkä poikanen hän oli, vasta päässyt lyseosta, jos sellaista oppilaitosta on Englannissa. Minua värisytti äkkiä häntä katsellessani: tunsin omantunnon vihlausta, levottomuutta, aavistusta. Mitä olikaan pikku räätäli sanonut? Että minä... mutta ei, eihän hän ymmärtänyt mitään. Mitä hän käsitti sellaisista asioista? Jos jätin tämän asian sikseen, täytyi minun päivittäin surmata mies tai sitten jättää Pariisi ja majatalo sekä nähdä nälkää.
»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoin vakavasti, vetäessäni esille miekkani ja asettuessani paikalleni. »Saarnamies. Olen pahoillani, että se poloinen sai minut käsiinsä näin sopimattomana hetkenä. Mutta nyt olen käytettävänänne.»
Hän tervehti miekalla, me laskimme aseemme ristiin ja aloitimme. Mutta ensi hetkestä saakka oli minulla selvillä, mikä olisi loppuna. Liukkaat kivet ja haipuva valo soivat hänelle tosin hiukan mahdollisuutta, jonkun verran etua, enemmän kuin hän ansaitsi: mutta tuskin oli miekkani koskettanut hänen kalpaansa, kun jo tiesin, ettei hän ollut mikään taituri. Hän oli ehkä saanut muutaman tunnin miekkailuopetusta ja sitten harjoitellut sen perusteella jonkun yhtä kömpelön englantilaisen kanssa kuin hän itsekin oli. Mutta siinä kaikki. Hän teki muutamia hurjia hyökkäyksiä ja väisteli suurin heilautuksin. Torjuttuani ne tiesin, että vaara oli ohi, ja nyt hän oli minun vallassani.
Leikittelin hänen kanssaan tovin, näin hikihelmiä kihoilevan hänen otsalleen ja kirkontornin varjon lankeavan yhä synkempänä ja tummempana hänen kasvoilleen kuin kuolemantuomion enteenä. Mutta se ei ollut julmuutta — sillä Jumala tietää, etten milloinkaan ole harhaantunut siihen suuntaan! Minä vain ensi kertaa elämässäni tunsin kummallista vastahakoisuutta ratkaisevaan pistoon. Suortuvat olivat kuin liimattuja hänen otsaansa, hän hengitti läähättäen; kuulin miesten jupisevan takanani ja muutamien kiroavan ja sitten liukastuin — liukastuin ja makasin seuraavassa silmänräpäyksessä oikealla kyljelläni, ja kyynäspääni olin lyönyt niin tuimasti kiveen, että käsivarteni turtui ranteeseen asti.
Hän pysähtyi. Kuulin kymmenkunnan äänen hälisevän ympärilläni: »Nyt! Nyt saitte hänet!» Mutta hän pidättyi. Vetäytyen askeleen taaksepäin hän odotti sitten huohottaen ja miekan kärki maahan käännettynä, kunnes olin noussut ja taas seisoin varoasennossa.
»Riittää! Riittää!» huusi karski ääni takanani. »Älkää satuttako miestä tuon jälkeen.»
»Puolustusasentoon, herraseni!» vastasin kylmästi, sillä hän näytti empivän. »Se oli sattuma. Sitä ei tapahdu uudestaan.»
Useat äänet huusivat: »Ettekö häpeä?» ja yksi: »Kunnoton heittiö!» Mutta englantilainen astui esiin, tiukka ilme sinisissä silmissään. Hän ojentausi asentoon sanaakaan hiiskumatta. Luin hänen jäykistä, kalpeista kasvoistaan, että hän oli valmistautunut pahimpaan, ja hänen urheutensa herätti minussa sellaista ihailua, että olisin ilomielin ja kiitollisesti asettanut katselijoista kenet hyvänsä hänen tilalleen; mutta sehän ei käynyt päinsä. Sentähden mietiskelin, että Zatonin majatalo nyt oli suljettu minulta, ajattelin Pombalin loukkausta, niitä halveksivia katseita ja olkapäiden kohautuksia, joita olin kauan pidätellyt miekkani kärjellä, ja äkkiä tein kiivaan hyökkäyksen, teeskennellen katkeroitumista, — hän torjui veltommin kuin ennen ja sai rintansa lävistetyksi.
Nähdessäni hänen makaavan pitkällään kiveyksellä, silmät puoliummessa ja kasvot hohtavan valkeina hämärässä — en häntä kuitenkaan kauan saanut katsella, sillä silmänräpäyksessä oli puolikymmentä miestä polvistunut hänen ympärilleen — tunsin omituisen piston sydämessäni. Mutta se taukosi heti, sillä nyt huomasin olevani vihasta säkenöivien kasvojen saartamana — miehet pysyivät kyllä hiukan loitolla minusta, mutta sähisivät, noituivat ja uhkailivat minua, kirosivat minua »mustaksi surmaksi» ja sen sellaiseksi.
Useimmat olivat roskaväkeä, jota oli kerääntynyt taistelun aikana; he olivat aidan takaa pitäneet kaikkea silmällä. Toiset menosivat ja raivosivat minua vastaan kuin sudet, nimitellen minua »pyöveliksi» ja »murhaajaksi» tai kirkuen, että Berault oli jälleen ammatissaan; toiset taasen uhkasivat minua kardinaalin kostolla, muistuttelivat minulle kaksintaistelukieltoa ja huutelivat vahingoniloisesti, että vartioväki oli tulossa ja että minut pian saataisiin nähdä hirsipuussa.
»Teillä on hänen henkensä omallatunnollanne!» kiljui joku raivoissaan. »Tunnin kuluttua hän on ruumiina. Ja siitä teidät hirtetään. Hih!»
»Tiehesi siitä!» sanoin minä.
»Kyllä, Montfauconiin», vastasi hän ilkkuen.
»Ei, koirankoppiisi!» vastasin minä ja iskin häneen katseen, joka sai hänet kavahtamaan askeleen taaksepäin, vaikka aita oli välillämme. Pyyhin huolellisesti säiläni ja vetäysin hiukan syrjään. Sillä — niin, sen käsitin kyllä — nyt oli sellainen hetki, jolloin ihminen ei ole kansan suosiossa. Majatalosta mukana tulleet katselivat minua syrjäsilmäyksin ja lähestyessäni käänsivät minulle selkänsä; ja tuskin olivat kohteliaampia nekään, jotka olivat liittyneet joukkoon jälkeenpäin ja päässeet sen jatkona aukiolle.
Mutta mikään ei voinut järkyttää kylmäverisyyttäni. Painoin otsalle hattuni, vedin viitan hartioilleni ja tein ryntäyksen, joka karkoitti liudan portilta ennen kuin olin ehtinyt montakaan askelta sinne päin. Ulkopuolella seisoskelleet lurjukset peräytyivät yhtä joutuisasti, ja tuossa tuokiossa olin kadulla. Seuraavassa hetkessä olisin jättänyt torin taakseni ja päässyt ensi aluksi syrjäisyyteen, mutta silloin kuulin ihan odottamattani kiireisiä askelia ympärilläni. Väkijoukko pakeni joka suunnalle pimeässä, ja kädenkäänteessä minut piiritti kymmenkunta kardinaalin vartiosoturia.
Olin hiukan tuttu upseerin kanssa, joka johti osastoa, ja hän tervehti minua kohteliaasti.
»Tämä on ikävä juttu, herra de Berault», sanoi hän. »Mies on kuulemma kuollut.»
»Ei kuollut eikä kuolemaisillaan», vastasin huolettomasti. »Jos ei ole muusta puhetta niin voitte mennä takaisin kotiin.»
»Kyllä, teidän seurassanne», vastasi hän irvistäen. »Ja mitä pikemmin, sen parempi, koska satelee. Minun pitänee pyytää teiltä miekkanne.»
»Ottakaa», sanoin ainaista tyyneyttäni menettämättä. »Mutta mies ei kuole.»
»Toivon sen auttavan asiaanne», vastasi hän, mutta hänen äänensävystään en pitänyt. »Käännös vasempaan, ystävät! Chateletiin! Mars!»
»On pahempiakin paikkoja», huomautin minä ja alistuin kohtalooni. Olin ennenkin ollut tyrmässä ja tiesin, että oli ainoastaan yksi vankila, josta kukaan ei voi karata.
Mutta kun huomasin, että ystäväni oli saanut käskyn luovuttaa minut vartijain käsiin ja että minut teljettäisiin koppiin kuten tavallinen pahan tekijä, joka on tavattu taskuvarkaudesta tai kurkunleikkaamisesta, myönnän miehuuteni talttuneen. Jos pääsisin kardinaalin puheille, kävisi kaikki luultavasti hyvin, mutta ellen siinä onnistuisi tai jos tapaus ilmoitettaisiin hänelle nurjassa muodossa tai jos hän itse sattuisi olemaan huonolla tuulella, silloin voisi minut paha periä. Kieltojulistuksessa puhuttiin kuolemanrangaistuksesta.
Eikä Chateletin vankilanpäällikkö suinkaan vaivautunut rohkaisemaan minua.
»Mitä nyt, taasko herra de Berault!» sanoi hän rypistäen kulmiaan, kun otti minut vastaan portilla ja tunsi kasvoni maljalampun valossa, jota hänen väkensä juuri sytytti ulkona. »Olette kovin rohkeamielinen tai ajattelematon, tullessanne tänne uudestaan. Vanha juttu jälleen, arvattavasti?»
»Niin, mutta hän ei ole kuollut», vastasin tyynesti. »Vain pikku nirhama, pelkkä naarmu. Se tapahtui St. Jacqueskirkon takana.»
»Hän näytti kyllin kuolleelta, ystäväiseni», huomautti vartioupseeri, joka ei ollut vielä mennyt tiehensä.
»Joutavia!» vastasin halveksivasti. »Oletteko milloinkaan kuullut minun erehtyvän? Kun surmaan miehen, niin surmaan hänet. Tahdoin nimenomaan säästää sen englantilaisen. Sentähden hän jää eloon.»
»Toivon sitä», sanoi upseeri nuivasti hymyillen. »Ja parasta on itsellennekin, herra de Berault, jos voitte sitä toivoa. Sillä muutoin...»
»No?» kysyin hiukan levottomana. »Mitä muutoin?»
»Pelkään hänen jäävän viimeiseksi miekkailukumppaniksenne», vastasi hän. »Ja jos hän elääkin, en kuitenkaan olisi liian varma, ystäväiseni. Tällä kertaa on kardinaalin aikomuksena tehdä loppu kaikesta tuollaisesta.»
»Hän ja minä olemme vanhoja ystävyksiä», sanoin luottavasti.
»Olen kuullut sen», virkkoi hän naurahtaen. »Samaa sanottiin kyllä Chalaisistakin. Mutta muistaakseni se ei pelastanut hänen henkeään.»
Tämä ei kuulostanut rauhoittavalta. Mutta pahempaa oli tulossa. Aikaisin aamulla tuli käsky, että minua oli kohdeltava mitä ankarimmin, ja minä sain valita joko kahleet tai maanalaisen kopin. Valitsin jälkimäisen, ja minut jätettiin yksikseni mietiskelemään sitä ja tätä, muun muassa kardinaalin merkillistä oikullisuutta. Tiesin hänen mielellään leikittelevän ihmisten kanssa kuin kissa hiiren, ja pohdin mitä hankalia seurauksia miekan pisto voi joskus tuottaa, olipa se kuinkakin taitavasti suoritettu. Vapautuakseni näistä ja muista rasittavista mietteistäni pyysin viimein lainaksi pari arpanoppaa, ja kun alhaalla holvissa oli päivän hämyä juuri sen verran, että voin laskea noppien silmät, kulutin aikaani tuntikausia heitellen niitä järjestelmän mukaan, jonka olin itse keksinyt. Mutta alituisesti uudistunut pitkä sarja teki laskelmani tyhjiksi ja pakotti minut lopulta siihen päätelmään, että huono onni voi itsepintaisuudellaan voittaa teräväjärkisimmänkin pelaajan. Se ei suinkaan ollut mikään mieluisa tulos sellaisella hetkellä.
Muuta seuraa ei minulla kuitenkaan ollut kolmen päivän mittaan. Vanginvartija-heittiö, joka minua vartioitsi, ei koskaan väsynyt tuollaisten ihmisten tavalliseen tapaan huomauttelemasta minulle, että minut hirtetään, mutta sitten hän tuli vähemmän varman näköisenä luokseni.
»Tahtoisitte kenties hiukan vettä?» sanoi hän kohteliaasti.
»Miksi, hirtehinen?» kysyin minä.
»Peseytyäksenne», vastasi hän.
»Vettä pyysin teiltä eilen, mutta sitä ette suonut minulle», murisin minä. »No niin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Menkää hakemaan. Jos minut hirtetään, niin tahdon tulla hirtetyksi kuten ritari. Mutta siitä saatte olla varma, että kardinaali ei tee sellaista kurjaa kepposta vanhalle ystävälle.»
»Teidät viedään hänen luokseen», ilmoitti vartija, kun tuli takaisin vettä noutamasta.
»Mitä? Kardinaalin luokse?»
»Niin.»
»Hyvä!» huudahdin minä ja hyppäsin jalkeille huojentuneena ja iloisena, käyden heti siistimään itseäni. »Olen siis koko ajan tehnyt hänelle vääryyttä», jatkoin. »_Vive monseigneur!_ Kauan eläköön Luchonin pikkarainen piispa! Olisihan minun pitänyt se tietääkin.»
»Älkää tekeytykö liian varmaksi!» vastasi mies häijysti. Sitten hän pitkitti: »Minulla on muutakin teille. Eräs ystävänne jätti tämän portilla.»
Hän ojensi minulle pienen käärön.
»Ahaa!» sanoin minä tarkastellen hänen konnamaisia kasvojaan. »Ja te piditte sitä niin kauan kuin uskalsitte — niin kauan kuin luulitte, että minut hirtetään, roisto! Eikö niin? Kas niin, älkää valehdelko minulle. Sanokaa sen sijaan, kuka ystäväni tämän antoi.» Sillä totta puhuen ei minulla siihen aikaan ollut montakaan ystävää, ja ne kymmenen kultarahaa, jotka käärö sisälsi — ei enempää eikä vähempää — todistivat, että sen täytyi olla vankka ystävä, ystävä, josta saattoi täydellä syyllä ylpeillä.
Vintiö tyrskähti ilkeästi.
»Sen antoi pieni köyryselkäinen kääpiö», sanoi hän. »Voisin arvata hänet räätäliksi, paljoakaan erehtymättä.»
»Kah!» vastasin minä, mutta olin kuitenkin hiukan hämilläni. »Nyt käsitän. Varsin kelpo mies, ja hän oli minulle hiukan velkaa. Minua ilahduttaa, että hän muisti saamiseni. Mutta milloin lähden, ystäväiseni?»
»Tunnin päästä», vastasi hän nyreästi. Hän oli tietenkin odottanut saavansa yhden kultarahoista, mutta siihen haaskaukseen olin liian vanha ja kokenut. Jos minut tuotaisiin takaisin, voisin ostaa hänen palveluksiaan, mutta muussa tapauksessa olisin heittänyt rahani hukkaan.
Mutta tovin kuluttua, kun olin matkalla Richelieu-hotelliin niin lujan vartioston saattamana, etten voinut nähdä kadulla muuta kuin sotamiehiä lähimpänä ympäristönäni, olisin suonut antaneeni hänelle lahjapalkkion. Sellaisissa tilanteissa, kun kaikki on pelissä ja taivas on pilvessä, tulee ajatelleeksi kaikkea mahdollista vanhaa taikauskoa ja kuvittelee mielellään, että kultaraha, jonka antaa täällä, voi hyödyttää siellä — vaikka _siellä_ olisikin sadan penikulman päässä.
Palais Richelieu oli siihen aikaan rakenteella, ja meidän käskettiin odottaa pitkässä, paljaassa käytävässä, jossa muurarit tekivät työtään. Siinä sain seistä runsaan tunnin ja synkästi aprikoida sen suuren miehen kummallisia päähänpistoja, joka silloin hallitsi Ranskaa kuninkaan sijaisena, kuninkaan mahdin ja käskyvallan saaneena, ja jonka hengen kerran olin tullut pelastaneeksi pienellä oikeaan aikaan tehdyllä ilmoituksella. Hän oli tilaisuuden tullen melkoisesti maksanut tätä velkaa takaisin, ja toisin ajoin hän oli sallinut minun esiintyä jokseenkin tuttavallisesti hänen parissaan; emme siis olleet tuntemattomia toisillemme.
Kuitenkin itseluottamukseni sai iskun, kun ovet vihdoin avattiin ja minut vietiin hänen luokseen. Hänen kylmäkiskoinen katseensa tarkasteli minua kuin kuollutta esinettä, ja hänen etelämaalaisten silmiensä teräksinen kiilto nostatti kylmiä väreitä selkäpiissäni.
Miehuus, josta muulloin ylpeilin, lannistui hänet nähdessäni. Tuo mies näytti olevan ilman sydäntä. Hetkisen, hänen seistessään minua katsellen ja ennen kuin hän puhutteli minua, pidin itseäni menneenä miehenä. Hänen silmissään välkähti julma tyytyväisyys, joka varoitti minua ennen kuin hän avasi suutansakaan.
»En olisi nyt voinut saada parempaa saalista, herra de Berault», sanoi hän ilkeästi hymyillen, hiljaa silitellessään kissaa, joka oli hypännyt pöydälle hänen viereensä. »Vanha syntipukki ja erinomainen esimerkki muille varoitukseksi. Ette tosin kaiketikaan jää viimeiseksi. Mutta hyvänä alkuna olette korkeammankin riistan kaappaamiseen.»
»Monseigneur on itse kantanut miekkaa», puhkesin minä sanomaan. Huone tuntui pimenevän ja ilma kylmenevän. En ole milloinkaan elämässäni ollut niin lähellä pelkoa.
»Kyllä», sanoi hän hienosti hymyillen, »entä sitten?»
»Ette voi olla liian ankara köyhää aatelismiestä kohtaan hänen virheistään.»
»Hän ei saa kovempaa rangaistusta kuin rikaskaan», vastasi hän rauhallisesti ja silitti kissan turkkia. »Siitä voitte olla hyvillänne, herra de Berault. Onko teillä muuta sanottavaa?»
»Olen kerran tehnyt teidän ylhäisyydellenne palveluksen», sanoin epätoivoissani.
»Sen olen maksanut», sanoi hän, »useammin kuin kerran. Mutta sen takia vain otinkin teidät nyt puheilleni.»
»Kuninkaallinen armollisuus...!» huudahdin tarttuen oljenkorteen, jonka hän näytti ojentaneen minulle.
Hän nauroi tunnottomasti, mutta hillitysti. Laihat kasvot, tummat viikset ja vaaleneva tukka antoivat hänelle kuvaamattoman terävyyden ilmeen.
»Minä en ole kuningas», sanoi hän. »Sitäpaitsi on minulle kerrottu, että te olette surmannut vähintään kuusi henkilöä kaksintaistelussa. Olette sentähden kuninkaalle velkaa ainakin yhden elämän. Teidän on se maksettava. Meillä ei näy olevan muuta sanomista toisillemme, herra de Berault», jatkoi hän kylmästi, kääntyen pois ja ryhtyen keräämään kokoon joitakin papereita. »Lain täytyy tehdä tehtävänsä.»
Hän tuntui olevan antamaisillaan vartioupseerille viittauksen viedä minut pois, ja kylmä hiki alkoi virrata pitkin selkääni. Näin mestauslavan edessäni, tunsin nuoran kaulassani. Silmänräpäys vielä, ja kaikki olisi myöhäistä!
»Minulla on suosionosoitus anottavana», änkytin toivottomana, »jos teidän ylhäisyytenne suo minulle hetkeksi yksityispuhelun.»
»Missä tarkoituksessa?» vastasi hän kääntyen katselemaan minua kylmäkiskoisen tyytymättömästi. »Tunnen teidät — entisyytenne — kaikki. Siitä ei ole mitään hyötyä, ystäväiseni.»
»Ei siitä ole ainakaan vahinkoa!» huudahdin minä. »Ja minä seison haudan partaalla, monseigneur!»
»Se on totta», vastasi hän miettivästi. Hän näytti yhä epäröivän, ja sydämeni pamppaili. Viimein hän katsoi upseeriin. »Saatte mennä», sanoi hän lyhyesti. »No», jatkoi hän, kun olimme jääneet kahden kesken. »Mistä kysymys? Sanokaa pian, mitä mielessänne on. Ja ennen kaikkea, älkää koettako pitää minua narrinanne herra de Berault.»
Mutta hänen läpitunkevat silmänsä veivät minulta nyt siinä määrin kaiken mielenmaltin, kun olin saanut haluamani tilaisuuden ja päässyt puhuttelemaan häntä kahden kesken, etten keksinyt sanaakaan lausuakseni, vaan seisoin ihan mykkänä hänen edessään. Hän näytti tulevan siitä hyvilleen, sillä hänen kasvonsa saivat vähemmän ankaran ilmeen.
»No?» sanoi hän viimein. »Siinäkö kaikki?»