Part 6

Sen miehen takia vaivasivat kylän ihmiset päätään ja kieltään aluksi sangen paljon, vaikka se olikin ylen vähän mitä hänestä tiedettiin. Sillä hän oli tuiki vaitelias ja ulkonäöltään rauhallinen mies. Hän ei puhellut kyläläisten kanssa. Jos joku pyrki kyselemään, olivat vastaukset lyhyet. Enimmäkseen hän pysyi majassaan ja valmisteli siellä ruokansa ja räätinsä ja söi ne. Hänen maanviljelysharrastuksensa olivat vähäiset. Ja miksikä hän olisikaan tehnyt vaivalloista maatyötä, kun hänellä näytti olevan rahaa? Hän avasi kukkaronsa ja osti kauppahuoneesta mitä tarvitsi.

Vähitellen tähän mieheen totuttiin ja hänestä ei puhuttu enää mitään.

Sattui sitten pieni tapaus, jonka johdosta tästä yksinäisestä miehestä puhuttiin taasen paljon. Hän oli sattunut istumaan, miten lienee sattunutkin, tilaisuudessa, jossa seurakunnan pappi puhui. Mies oli istunut ja kuunnellut koko illan niin vakaisen näköisenä, että näytti melkein hurskaalta. Mutta kun pappi lopetti puheensa, oli hän sanonut:

— Siitäpä ei saanut helvetinmoistakaan käsitystä.

Ja ennenkuin pappi ja sanankuulijat selvisivät ällistyksestään, oli hän kävellyt ulos huoneesta.

Kyläläiset puhuivat paheksuen tuon omituisen miehen käytöksestä siinä tilaisuudessa. Varmaankin se luuli joku olevansa sanoessaan siten papille. Epäilemättä hänellä tuon ylen hiljaisen ja tyynen ulkokuorensa alla oli törstin ihmisen törstit tunteet.

Tämä asia vanheni. Mies eleli erakkona majassaan eikä antanut mitään aihetta uusiin ja enempiin puheisiin.

* * * * *

Jos joku olisi voinut kurkistaa tämän kummallisen miehen sieluun, olisi hän tosiaankin kauhistunut ja nimittänyt häntä hulluksi. Mutta kukaan ei kurkista sielun mustaan kuiluun, kenenkään varpaat eivät astu sen tutkimattomaan hiekkaan.

Siispä ei kukaan tiennyt mitä tämän hiljaisen ja vanhenevan, maailmaa nähneen miehen mielessä liikkui. Kukaan ei tiennyt, että hänen aivoissaan risteilivät alinomaa uskonnolliset ajatukset, laadultaan omituiset.

Jumala, korkea henki kerran eritteli itsensä kahdeksi kappaleeksi. Isäksi ja Pojaksi, ja Poika lähti vapahtamaan synnissä elävää ihmiskuntaa viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan. Semmoinen manööveri täytyi Jumalan järjestää rakastamiensa ihmisten puolesta. Ja niin me olemme vapahdetut Jeesuksen haavoilla ja verellä.

Mutta tämä kylänlaidassa asuva mies ajattelee tästä asiasta, että tämäpä nyt temppu. Helposti hän luulee tuossa suhteessa pääsevänsä Jumalan vertaiseksi, vieläpä voittavansakin hänet. Sillä eikö Jumala ole asemansa vuoksi aina ollut liian hyvillä päivillä, kissan päivillä, voidakseen kestämisessä ja kärsimisessä päästä ihmisen verroille? Sillä tämä Jeesushan, osa Jumalaa, tiesi kaikki. Hän tiesi lopultakin pääsevänsä ruotopuolelle, vaikka hän vähäisen ajan kärsisikin ihmisten pilkkaa ja antaisi lyödä jäseniinsä ruosteiset naulat.

Sen sijaan tämä kylän ja metsän laidassa asuva mies ei tiedä mitään. Hän on vain ihminen. Mutta silti hän uskoo voivansa vapaaehtoisesti ja syyttömästi kärsiä ja kuolla, kuten Jeesuskin, vieläpä vähin äänin, aivan hiljaisesti. Eikä tehden siitä suurta numeroa, kuuluutellen sitä teillä ja saattaen sen kaikkien ihmisten tietoon, että katsokaa: näin minä asiat järjestän...

Kylän laidassa asuva voi järjestää sen niin, ettei siitä tiedä kukaan muu kuin hän. Sekä Jumala.

Mutta onko hän virheetön uhriksi? Eikö hän ole syntinen ihminen? Mutta onhan Jumalakin tehnyt erehdyksiä nuoruudessaan, esimerkiksi värkkäämällä ihmisen tänne tekemään hullutuksia ja tappelemaan. Sitä paitsi hän katsoo tämän asian Jumalan ja hänen keskeisekseen, hän tahtoo vain näyttää, että viattomassa ja vapaaehtoisessa kärsimisessä hän pystyy siihen mihin tämäkin. Ja pystyy siihen vähin äänin. Hän ei häiritse ihmisiä heidän jokapäiväisissä askareissaan kuten Jeesus teki. Hänhän julisti esimerkiksi taivaan portin olevan niin pienen, ettei siitä tavarain kanssa sovi sisälle. No, eikö tämä sitten käy toimeliaasti vaeltavien ihmisten sisulle?

Kanna ristiäsi joka päivä.

Kylän laidassa asuva mies kantaa jokaisena kesäisenä päivänä suolta suuren tervaksisen kannon. Hän kiskoo sen irti ja hikoilee raskaan taakkansa alla. Kannot kuivuvat mustina kummituksina hänen pihatantereellaan.

Sitten hän pilkkoo ne pieniksi ja latoo ne pinoon.

Kylän ihmiset ihmettelevät hänen puuhaansa: miksi hän kantaa kantoja, miksi hänellä pitää olla valtava pino punalihaista tervaspuuta? No, hullu on hullu.

Hän kiskoo suolta kannon toisensa perästä ja hänen puukasansa kasvaa valtavaksi vuosien kuluessa. Hänen aivonsa käyvät Jaakopin painiaan Jumalan kanssa. Hän on yksin, ainoana seuranaan vain omat ajatuksensa, jotka ovat öykkärin ajatuksia:

— Sinä tiesit kaikki ja minä en mitään. Ja kuitenkin on minulla otsaa vapaaehtoisesti ja suurin kärsimyksin erota tästä elämästä, vaikka minulla ei olekaan tietoa ylösnousemisesta kolmantena päivänä, puhumattakaan pääsemisestä korkealle viskaalin paikalle läpsimään tuomioita eläville ja kuolleille...

Eikä yksikään kylän asukkaista tiedä tämän miehen jättiläiskamppailusta Jumalan kanssa. Kerran hän kuitenkin tulee antaneeksi pienen vihjeen. Naapurimökin mies, joka joskus häntä puhuttelee, kysyy häneltä, että miksi hän kokoaa noita tervaspuita.

— Tuskan päivän varalta, vastaa hän.

Naapurimökin mies tekee vastauksesta omat johtopäätöksensä ja selittää kyläläisille, että nyt se profetoipi: se luulee tulevan sellaisten pakkasten, että metsän puutkin paleltuvat.

Aika kuluu, kuluu kymmenen vuotta. Metsän laidassa asuvalla miehellä on tervaksia runsaasti. Mutta miten on, oi ihminen, kamppailusi Jumalan kanssa? Sitä käydään yhä. Näinä päivinä on hän puhunut naapurimökin miehelle, että hän on tässä asumuksessaan niin yksin. Kuolema voi tulla milloin hyvänsä. Paljonko naapuri tahtoo kun viepi hänen luunsa hautaan?

Naapuri pitää näitä leikkipuheina, mutta sanoo, että seitsemän markkaa. Mutta toinen avaa kukkaronsa ja maksaa.

Joitakin päiviä ennen Juhannusta hän alkaa latoa tervaspuistaan ympyriäistä, onttoa roviota. Siitä tulee korkea ja juhlallinen kuin torni.

Juhannusaattoiltana hän sytyttää rovion tuleen ja ottaa sitten taskustaan setelipinkan.

— Katsos, sanoo hän, sinä tiedät kaikki ja minä en mitään. Katsos, tässä on rahaa tuhansin markoin: enkö voisi elää edelleenkin? Sinut täytyi esivallan raahata pääkallon paikalle, mutta minä astun tuskanpaikkaan vapaaehtoisesti ja yksin. Sinä teit kärsimisestäsi laulun ja kuuluutit sen kaikkien tietoon. Minä en puhu siitä kenellekään, enkä kaipaa todistajia.

Jumalan kanssa kilvoittelija astuu onton rovionsa sisään. Hän katsoo olevansa voittaja pelissä: sillä eikö tulessa ole tuska sangen kiukkuinen, kun se käypi pintaan, hengen istuessa kuitenkin lujasti sydämessä... Hän on valinnut tulikuolemalleen Juhannusaattoillan siksi, että kansa silloin vähimmän ihmettelee. Miksei hänkin poltteleisi Juhannuskokkoa kerran? Kukaan ei tiedä, miten siinä onnettomuus sattuu.

Kyläläiset näkevät hänen suuren polttorovionsa liekit ja savun ja sanovat, että varmaankin siltä ovat ne suuren pakkasen toiveet menneet, kun se nyt polttaa ne puunsa kokkotulena.

Seuraavana päivänä huomataan, että mies itsekin on kadonnut kokoamiensa puiden mukana. Naapurimökin mies tulee ja kaivaa jonkun luunsirun esiin rovion tuhkasta, sillä onhan mennyt mies itse valtakunnan rahalla palkannut hänet viemään luunsa hautaan.

Jotkut kylän asukkaista ihmettelevät, että mitenkähän tuo niin eli kokkonsa kanssa, että sai tulen vaatteisiinsa. Toiset sanovat, että mies tappoi ja poltti itsensä, kun siltä olivat rahat lopussa. Muutamilla taasen on luulo, että tuo vaitelias mies oli maailman rannoilla tehnyt syntiä ja rikoksia. Siksi sielun vihollinen kasautti sillä kymmenen vuotta puita omaan polttorovioonsa.

Mutta kukaan ei olettanut jättiläismäistä, öykkärimäistä ja hiljaista Jaakopinpainia taivaan Jumalan kanssa.

MUISTELMA LUUTNANTTI NÄPISTÄ

Kokelas Hako, sanoi luutnantti Näppi, ja minä kavahdin asentoon.

— Kokelas Hako, te menette ja piirrätte skitsin tästä Hapon kylästä ja teette asianmukaisen raportin.

Minä läksin ja luutnantti Näppi jäi selittämään kurssikomppanialle tiedustelun merkitystä ja sen toimeenpanoa.

Oli kevät. Taivaan väljässä sinessä liverteli leivonen. Saappaani rouskuivat sulavassa tienjäässä ja räiskyttävät vettä. Kevät raukaisi jäseniä ja minut valtasi tavanmukainen sotilaallinen laiskuus. Hapon kylään oli vielä pari kilometriä, kun vastaani ajeli hevosella isäntämies. Ryhdyin puheisiin. Isäntä oli mainitusta kylästä ja osoittautui auliiksi tiedonantajaksi, jopa innostuneeksi sotilaallisiin asioihin. Hän istui kärryissään ja selitti, ja minä piirsin kartan Hapon kylästä, merkkasin siihen taloja ja niiden nimiä ja kirjoitin selityksen maisemien laadusta. Ja koska oletettiin olevan sotatilanteen, kirjoitin lopuksi, että isäntä Mahasen ilmoituksen mukaan pienempi vihollisosasto nähty sinä ja sinä hetkenä noin kaksi kilometriä kylästä etelään.

Sitten kiitin tiedoista ja isäntä ajeli eteenpäin. Minä etsin kuivan kanervamättään tienvierestä, ojentausin selälleni kädet pään alla ja tarkkailin taivasta ja kevään merkkejä. Kohtuullisen ajan kuluttua lähdin saapastelemaan takaisin komppanian luo ja annoin raporttini luutnantille. Hän tarkasteli sitä.

— Ei kelpaa, sanoi hän sitten. Mitä lienette punikkien antamia tietoja tänne merkinnyt.

— Herra luutnantti, ilmoitin, minä olen sinne myöskin merkinnyt, mistä olen ne tiedot saanut. Komppanian päällikön asiaksi jää päättää, minkä arvon hän niille antaa.

— Tällä raportilla ei ole mitään arvoa.

Herra luutnantti ei ryhtynyt lähemmin erittelemään ilmoitukseni heikkouksia. Hän sanoi:

— Kokelas Kärki, kirjoittakaa saneluni mukaan.

Kokelas Kärki kirjoitti ja luutnantti Näppi saneli tiedusteluilmoitusta Hapon kylästä ja oletetusta sotatilanteesta. Sitten hän luki raporttinsa. Siinä kuultiin aina vähän väliä määritykset tiestä oikealla ja tiestä vasemmalla.

— No, sanoi hän lopetettuaan, tällaisen tiedusteluilmoituksen tulee olla. Onko kellään mitään muistuttamista tätä raporttia vastaan?

Luutnantti Näppi seisoi rintavana ja tärkeänä. Hän oli eleellinen esimerkki lausumasta: tämä poika osaa.

Ajattelin, että ollapa miten olla. Mutta sitten piru meni minuun. Tein asennon ja huusin:

— Herra luutnantti, saako puhua?

Lupa annettiin. Sitten selitin:

— Tässä herra luutnantin raportissa ilmenee sellaisia epäselvyyksiä kuin ilmoitukset tiestä oikealla tahi vasemmalla. Ne ovat hyvin suhteellisia totuuksia. Ne vaihtelevat sen mukaan, miten käännämme nenämme...

Arvattavaa oli, mitä tästä seurasi, kun tunsi herra luutnantin luonteen. Koko komppania seisoi ällistyneenä. Luutnantti tuli niin lähelle, että nenämme melkein hipoivat yhteen, avasi suunsa ja huusi ja haukkui. Ja hän osasi. Hänellä oli monivuotinen kokemus.

Viimein hän vaikeni sen verran, että sain aikaa sanoa:

— Herra luutnantti, komppanian päällikkö on meille luennoilla opettanut, että paikan määräykset on aina tehtävä ilmansuuntien mukaan.

Vedin taskustani vihkon, johon määräyksien mukaan olin merkinnyt luentojen pääsisällyksen. Luutnantti sieppasi vihkon ja selaili sitä. Hänen silmäänsä osui sieltä umpimähkään lausuma:

— — — On, mikäli siitä selko saadaan, ilmoitettava, mitä vihollinen puuhailee: Marssiiko se, onko se ryhtynyt syömään ja niin poispäin — — —

Herra luutnantti naurahti ja ojensi vihkoni takaisin.

— Meille on aivan yhdentekevää, kuivaileeko vihollinen jalkarättejään vai paahteleeko takapuolaan.

Kysyin puhetavan ja sanoin sitten, etten minäkään näitä asioita paljon harrastanut. Se oli meidän komppanianpäällikkömme viisautta. Hän joistakin merkillisistä syistä halusi tietää, mitä temppuja vihollinen harjoitti.

Uusi utakka. Luutnantti Näppi oli äänessä pitkänkin neljännestunnin. Seisoin asennossa ja kuulin, että kaikki epäsotilaallisuus tulisi minusta perinjuurin kitketyksi, ennen kuin pääsisin hänen käsistään. Vaikka minusta ei lopulta olisi jälellä kuin nyrkin kokoinen möykky, niin tietäisin kuitenkin sotilaallisuuden vaatimukset: tottelemisen ja suun kiinni pitämisen ja valmiin kuuntelemisen.

Tämä oli minun ensimmäinen kohtaukseni kurssikomppanian nuoremman upseerin luutnantti Näpin kanssa. Toverini ennustivat, että minulta ei tästä lähtien tulisi puuttumaan liikettä eikä lämmintä, koska olin johdattanut hänen vihansa päälleni.

He olivatkin oikeassa. Useamman kuin kerran huomasin, että luutnantti Näppi halusi saattaa minut kiusaukseen, tekemään isomman ylitsekäymisen. Mutta olin varuillani ja hillitsin itseni.

Oikeastaan ei ole mitään helpompaa kuin sotilaan elämä. Sinun ei tarvitse miettiä eikä tutkia mitään. Ei ole aamulla huolta päivän suunnitelmista. Sinun on kuultava vain käskijän ääntä, astuttava ja käännyttävä, kun käännytetään. Siinä kaikki. Päävaikeus on se, että unhoitat sen suunnattoman inhimillisen typeryyden, joka tämän laitoksen on siittänyt ja sitä ylläpitää. Sotilaalliselta kannalta ei mikään olisi kehuttavampaa kuin pitkä palvelusaika. Elinkautisesta tulisi hyvä soturi. Oudoimmatkin temput painuisivat pitämyksien voimalla veriin ja tuntuisivat luonnollisilta ja maailmanjärjestykseen kuuluvilta.

Luutnantti Näppi oli soturi. Hän ei kelpaisi enää mihinkään muuhun. Iältään hän oli jo yli viidenkymmenen. Hän oli matalakasvuinen ja vähän vääräsäärinen. Koko ulkomuoto muistutti hyvässä määrässä mäyräkoiraa.

Ennen hän oli ollut ammatiltaan suutari ja istunut sitten kolme vuotta linnassa miestaposta. Vapaaksi päästyään hän oli lähtenyt Saksaan, kuten siihen aikaan lähtivät monet juipit, joiden elämä oli jo sillä värillä, että tuliapa mitä tulla. Suutari Näpistä, miehentappajasta, tehtiin siellä soturi. Hän oli maailmansodassa rintamalla ja kapinan aikana Suomessa. Muutamat Kymenlaakson pojat olivat tietävinään, että hän silloin oli kova tapattamaan miehiä ja kohotettiin näin ansioituneena upseeriksi. Nyt Herra oli järjestänyt niin, että luutnantti Näppi oli sen aliupseerikoulun, jossa palvelin, nuorempana upseerina.

Miehet eivät pitäneet hänestä, sillä hänen sanontalahjansa olivat melkoiset ja hän äityi joskus kasvattamaan sotilaallista henkeä komppaniaan jumalan ilmalla ja kiivailla liikkeillä ja teki monesti kärpäsistä härkäsiä. Mutta hänestä oli huviakin. Hänen luentotilaisuutensa olivat nautittavimpia, mitä ajatella saattaa. Ne olivat tulvillaan merkillisiä tietoja ja joka kohtaan pisteltyjä vieraskielisiä sanoja. Hän puhui formatsuunista, systeemistä ja moraalista. Kerran hän kysyi minulta, mitä nämä sanat tarkoittivat. Vastasin, etten niitä ymmärtänyt ja että ne kai olivat vieraskielisiä sanoja. Luutnantti Näppi näytti olevan paremminkin mielissään tietämättömyydestäni. Hän sai rintavan ilmeen ja selitti:

— Ne ovat niin sanottuja yleismaailmallisia sanoja.

Yleensä hän aniharvoin myönsi vastauksen olevan oikean. Hänen ojentamisen henkensä oli niin suuri, että hänen aina piti korjata, olipa siihen syytä tahi ei. Ja hänen omat tietonsa monista asioista olivat kyseenalaiset.

Mutta iäksi painui mieleen hänen äänensä ja hahmonsa, kun hän luentotunnilla selitti maailmansodan aikoja, oloaan Aa-joella, itärintamalla, kuinka Hindenburg oli nauranut kuullessaan Venäjän keisarin ruvenneen ylipäälliköksi.

— Ryssän Niku oli Hindenburgin edessä kuin nisu-ukko tuossa kaapin kulmalla...

Mutta minä en voinut rauhassa nauttia ja huvittaa itseäni luutnantti Näpin hahmolla. Minun piti olla varuillani ja pelätä. Sillä hän vihasi minua. Hän kävi ympäri ja olisi saattanut minut kiikkiin pienimmästäkin laiminlyömisestä.

Toinen kohtaukseni hänen kanssaan sattui manttelitarkastuksessa. Oli jo kesä ja mantteleita ei oltu tarvittu viikkoihin. Kukaan ei ollut osannut odottaa mitään erikoista. Koko komppania makasi yksimielisesti sen ajan, kun päällystakkeja olisi ollut laitettava kuntoon. Kun huudettiin järjestymään, sieppasi kukin manttelinsa siinä kunnossa, missä se sattui olemaan. Tarkastus oli ulkona kentällä. Sen toimitti luutnantti Näppi ja olikin hän nuukalla päällä. Hän nuuski ilmi kaikki. Ja vääpeli kirjoitti nimen toisensa jälkeen kirjaan. Viimein Näppi oli minun kohdallani. Toimitin esittelyseremonian. Hän otti manttelini kämmenelleen ja pudotti toisen kätensä raskaasti vaatekappaleen pintaan. Suuri tomupilvi nousi taivaalle.

— Oletteko te puhdistanut tämän?

— En, herra luutnantti!

Uusi isku ja uusi tomupilvi.

— Ettekö te ole koettanutkaan tätä puhdistaa?

— En, herra luutnantti!

Me vaihdoimme vuorosanamme kaikella keuhkojemme voimalla. Luutnantti Näppi julisti nyt, että hän ei ole ennen kuullutkaan moista epäsotilaallisuutta: mies tunnustaa, ettei yritäkään täyttää palvelusvelvollisuuksiaan. Näin, että hän salaisesti riemuitsi. Hän keskeytti koko tarkastuksen ja lähetti noutamaan kentälle komppanian päällikköä, kapteenia. Tämä oli erinomaisen katkeran näköinen mies, lerppahuuli, joka ei monesti suutansa avannut. Mutta minä olin ollut huomaavinani hänen oikeudenmukaisuutensa vyörymättömäksi ja murenemattomaksi, kiven kaltaiseksi lohkareeksi.

Nyt kapteeni, luutnantti ja vääpeli keskustelivat syrjässä. Sitten luutnantti Näppi julisti neuvottelun tuloksen.

— Kokelas Hako...

Ojentausin asentoon, mutta sain heti sen vaikutelman, että luutnantti oli katkerasti pettynyt, että äänen korottaminen tuimasi hänen sydäntään.

— Kokelas Hako, te saatte mennä komppaniaan ja olla lopun päivää palveluksesta vapaana, koska ette ole valehdellut.

Tein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Kuulin kuinka muille julistettiin uusi tarkastus illalla, koska ovat puhuneet tehneensä sellaista, mitä eivät ole kuitenkaan tehneet.

Kaivoin savukkeenpätkän lakin poimusta ja vedin oikein riemusauhut. Tiesin, että tämä kapteenin päätös kaivelisi luutnantti Näpin sisälmyksiä. Mutta samalla tiesin, että minun olisi oltava entistä enemmän varuillani tästä lähtien. Luutnantti kyllä pitäisi elämäni aivan vintin päällä.

Mutta erehdyin. Luutnantti Näppiin näytti tehneen syvän vaikutuksen tämä viimeinen kohtauksemme kentällä. Hänestä näytti tulleen minua kohtaan niin sanottu hyvä mies. Hän ei tehnyt minulle minkäänlaatuisia huomautuksia, vaikka olisi ollut syytäkin. Mutta minä en vielä tähän luottanut. Arvelin hänen yhä hautovan mielessään jotakin kavalaa ilkeyttä.

Sitten tapahtui, että jouduin juopottelemaan ja tein viinan vaikutuksesta ylitsekäymisen, josta oli odotettavissa rangaistuksia, ehkäpä sotaoikeus. Tulin synkkämieliseksi, varsinkin muistaessani, että nyt oli luutnantti Näpin vuoro nauraa.

Polttelin komppanian käytävällä tupakkaa, kun luutnantti Näppi kulki sivuitse. Hän puhutteli minua aivan tuttavallisesti:

— Älkää välittäkö siitä jutusta. Kyllä minä sen järjestän. Ei siitä tule teille mitään.

En tiedä, järjestikö hän tämän jutun ja miten hän sen järjesti. Asiasta ei kuulunut kuitenkaan sen enempää. Tapahtui niin sanottu villaisella painaminen. Ehkäpä se olikin luutnantti Näpin ansiota. Kuitenkin yhä epäilin hänen ystävällisyyttään ja mielenmuutostaan.

Mutta sitten tapahtui kolmas kohtauksemme.

Olin huolettomanlainen kiväärin hoitaja. Tomu sai rauhassa istua sen pintaan. Eräänä päivänä luutnantti Näppi tarkasteli kivääritelineitä. Ja sitten, kuulin huikean ja pahantuulisen äänen huutavan kiväärini numeron. Juoksin kolmen askeleen päähän ja tein asennon. Silloin herra luutnantti äänen puhumatta painoi kiväärini telineeseen ja sieppasi sen vierestä toisen aseen käteensä ja huusi sen numeron. Omistaja tuli.

— No, kokelas Hako, kiväärin tuntija, mitä arvelette tästä? Voiko epäsotilaallisempaa miestä kuin tämän kiväärin haltija enää löytää?

Kivääri näytti verrattoman puhtaalta oman aseeni rinnalla. Mutta minä todistin, että onpa totisesti siinä epäsotilaallisesti hoidettu pyssy. Ja luutnantti Näppi määräsi aseen omistajalle ylimääräisen kiväärin tarkastuksen.

Tämän jälkeen en enää epäillyt luutnantti Näpin mielenmuutosta. Tiesin että sain hänen puolestaan toimittaa palvelukseni miten halusin. Meistä tuli oikein ystävykset, siinä määrässä kuin sotamiehestä ja upseerista voi tulla. Ehkäpä hänessäkin asui jokin myötätunnon ja ystävyyden kaipuu. Ehkä hän ei löytänyt toveruutta upseerien seurassa. Miten hyvänsä. Me olimme määrättyyn rajaan asti kuin miehet ja veljet. Me teimme yhteisiä retkiä iltaisin ja öisin. Kuljimme tytöstämässä, sillä luutnatti Näppi oli vielä poikamies. Hänellä oli musta ratsu, nimeltä Puplikaani. Monena yönä istuin sen lautasilla herra luutnantin takana.

Ymmärsin antaa täyden arvon tälle ystävyydelle sotilaallista uraani ja menestystäni silmällä pitäen.

Pidin huolta, ettei ystävyytemme päässyt kylmenemään, sopivilla ja höystävillä puheilla. Herra luutnantti olikin hämmästyttävässä määrässä höystön tunteva mies. Siinä suhteessa ei ollut helppo mennä yli rajojen.

Sitä olisi kelvannut koko komppaniankin kuulla, kun minä kerran kehuin luutnanttiamme saunassa. Pahaksi onneksi ei saunaan mahtunut kerrallaan kuin yksi joukkue.

Vaikka luutnantti Näppi olikin ylväkkä ja upseeriarvostaan täysin tietoinen mies, halusi hän toisekseen olla kansanomainenkin ja sotamiehiään lähestyvä. Siksi hän tuli useamman kuin kerran kylpemään samaan saunaan ja yhtäaikaa komppaniansa kanssa.

Kun nyt olin tullut hyviin väleihin luutnantin kanssa, halusin ilahduttaa häntä. Istuimme lauteilla ja hikoilimme ja minä aloin kehua luutnantin ruumiillisia ominaisuuksia. Koettelin hänen hauvislihaksiaan:

— Saakeli, pojat, katsokaa! Siinä on lihakset! Niinkuin vieteriterästä!

Ulotin kehumiseni hänen alaraajoihinsa ja kaikkiin ruumiinosiin ja lopetin sen hänen ryhtinsä kuvailemiseen. Sanoin, ettei ole koko rykmentissä toista niin miehen näköistä kuin luutnantti Näppi Puplikaanin selässä.

Voi, että luutnanttimme oli hyvä olla! Hän silminnähtävästi nautti. Hänen rintansa paisui sitä mukaa, kuin ylistykseni valui hänen ylitseen. Tunsin asiani. Tiesin, että vanheneva luutnanttimme oli suuresti naisten perään ja uskoi ruumiillisten ominaisuuksiensa tässä pyrkimyksessä paljon vaikuttavan. Puheeni ei siis langennut hiekkaan. Siitä saatiin seuraavana päivänä kouriintuntuva ja ihmeteltävä todiste: hän antoi komppanian makailla maastoharjoituksissa.

Mutta yleensä hän pysyi harjoituskentällä ja ammatissaan vanhoissa vakiintuneissa kaavoissaan. Miehet vihasivat häntä. Osaksi he alkoivat vihata minuakin, koska minä ilmeisesti olin luutnanttimme suosiossa. He sanoivat minua herrojen häntyriksi.

Mutta mitä painaa sotamiehen viha sotaherran suosion rinnalla!

Toisinaan vaati väliemme ylläpitäminen kylläkin paljon hiljaista filosofiaa. Monet seikat aiheuttivat sen. Kerrankin näin seuraavan kohtauksen.

Joku poika tyhmyydessään oli kirjoittanut nimensä kasarmin seinään. Luutnantti näki nimikirjoituksen.

Hän komensi pojan puhdistamaan nuolemalla seinän. Ja poika totteli. Kuinka hartaasti hänen hartiansa kyömistyivätkään kerta toisensa perästä, kun hän nuoli rosoista seinää!

Tämä näky sai minut moneksi päiväksi kuohuksiin. Vihasin luutnanttia ja vihasin poikaa. Että kansassamme olikin niin paljon sekä orjuuden että herruuden henkeä, että sieltä löytyi niin notkeita mieliä ja kieliä! Minä olisin istunut ennen elinaikani linnassa, ennen kuin olisin nuollut seinästä pois yhtään pilkkua. Nimikirjoitusta ei seinässä tarvittu. Mutta eikö sitä olisi saatu sieltä pois ilman tätä näytelmää, joka vaikutti katsojaan kuin painajaisuni, jonka koomillisuudelle voi nauraa vain väkinäistä, pirullista naurua?

Olin monta päivää levoton mieleltäni. Minun täytyi alinomaa suunnitella jotakin herra luutnanttia varten. Mutta olin sotamies. Minun oli pidettävä huolta omasta turvallisuudestani. En keksinyt mitään. Tahi keksin vallan vähän. Haukutin kaupungin huorilla Näppiä suutari-luutnantiksi ja pikikynneksi. Näin, että tämä kaiveli häntä sydänjuuria myöten. Hän ei olisi mielellään muistanut menneisyyttä. Hän, herra luutnantti, ei olisi tunnustanut olleensa kerran läheisissä tekemisissä polvihihnan ja pien kanssa.

Nyt hänen oli kiltisti kuultava, mitä nämä naisenpuolet sanoivat, hänen, jonka edessä vöyräät nuoret miehet nuolivat seinää. Tämän kohtauksen jälkeen minun omatuntoni vähän rauhoittui.