Part 5

Naapurin isäntä oli eilisen lauantai-illan ja osan yötä ollut väkijuomilta liikutettuna. Joutilas mies oli nähnyt hänen kävelevän avopäin, paidanhelmasta pieni poimu housun päällä, ja huitoen käsillään kaikkiin ilmansuuntiin. Hän puhui äänekkäästi ja julisti, että maamiehen elämä on mennyt pirun kaulalle. On koottu niin suuret rasitukset hänen niskaansa, ettei siinä isäntä kummia ryminöitä pidä. Jos hän esimerkiksi kerran kesässä ostaa pontikkapullon, tapahtuu se aivan kuin äkäpäissään, epätoivossa eli siinä mielessä:

— Että kun on kerran Suomi mennyt protestiin, niin menköön Poorlanti myöskin...

Joutilas mies kuuli isännän tämän tästäkin toistavan tätä kummallista, omituisen korkeasti vertauskuvallista lausetta.

Jolloinkin aamuyöstä oli isäntä sitten nukkunut. Ja nyt joutilas mies näki naapurin pihamaalla talon päämiehen humalan ja unen seurauksia. Talon naisväki, emäntä ja piika, aikoivat kylään, koska isäntä epäilemättä nukkuisi päivän. Kuului lausuma kuinka oli mukava hetkeksi päästä kuulemasta muorin ratkutusta.

Mutta naiset häämöittivät vielä tiellä, kun jo isäntä, vastoin oletuksia, astui pihamaalle ja sanoi, vaikka oli yksin, korkealla äänellä:

— Minä olen päämies, ja akat meillä eivät tiedä mitään. Ne ovat tietenkin juosseet kylään, mutta...

Kukko kiekasi kanaparvensa keskellä. Tämä ääni näytti virittävän isännän aivoissa uuden ajatuksen ja hän tarttui siihen humalaisen itsepintaisuudella.

— Keitänpä kukkoperunat!

Hän astui kohti kukkoa. Tämä olisi tietenkin pelastanut itsensä jos olisi pysytellyt väljän taivaan alla, mutta ymmärtämättömyydessään se pujahti avoimesta ovesta navettaan. Isäntä astui jälessä ja hetken kuluttua hän palasi sieltä pitäen kourassaan kukkoa tämän toisesta jalasta. Lintu pemisteli, hakkasi siivillään ja käytti kannuksiaan. Isäntä oli paitahihasillaan, hiat repeytyivät ja käsivarsissa näkyi jo verinaarmuja. Hän huojahti ja kaatui mutta piteli yhäkin itsepintaisesti kiinni hurjasti taistelevasta kukosta.

— Tapan minä, sinut, kukko!

Silloin astui pihamaalle isännän eilinen ja yöllinen ryyppytoveri. Hän oli muistanut, että pullonpohjaa ei oltu vielä nähty, ja tämän oivallettuaan hän oitis oli lähtenyt tervehtimään isäntää. Ja hän tapasi juomaveikkonsa taistelemassa kukkonsa kanssa. Isäntä tuntui kuitenkin olevan niin sekaisin, ettei hän aivan varmaan tietänyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä, sillä hän lausui:

— Kuolet sinä, sorsa!

— Ei se ole sorsa, väitti tulija.

— No, se on ulkomaan vesilintu.

Isäntä makasi yhä mahallaan ja kamppaili kukkonsa kanssa. Arvattavasti tämän kannukset koskivat kipeästi hänen kalvosiinsa, koska kuului lause:

— Kun olisi kinttaat, niin koiteltaisiin!

Hetken kuluttua hän pääsi pystyyn ja vei kuin veikin pemistelevän linnun pirttiin. Hänen käsivarsistaan valui veri.

Joutilas mies sytytti uuden tupakan ja kumartui pitemmälle nähdäkseen akkunasta naapurin pirttiin.

Isäntä istui nyt lattialla kirves toisessa kädessään ja pidellen toisella kukkoa kaulasta kiinni ja katsellen sitä silmiin.

— Perkele, kukko!

Ja kukon pitkästä kaulasta kuului:

— Krrrhh...

Sitten joutilas mies näki murhenäytelmän, mestauksen, joka tapahtui ilman tuomiota ja laillista syytä. Sillä kukko oli vielä nuori ja virkaintoinen, ja se oli talon ainoa. Kirves putosi ja kaula katkesi, mutta ruumis lähti lentoon ikään kuin viaton sielu. Kun isännän käsi hellitti ruumiista, lensi päätön kukko vielä ympäri huonetta. Höyhenet pölisivät ja veri roiskui. Pian sen siivet kuitenkin raukesivat. Se kuoli peräti.

Kamarihuoneen ovelle ilmestyi nyt talon sanavalmis vanha emäntä. Mutta nyt isäntä kuunteli hänen puhettaan vielä vähemmän kuin muulloin. Molemmat humalaiset ryhtyivät nyhtämään linnusta enimpiä höyheniä. Ehkäpä he vetivät siltä sisuksetkin pois. Ainakin he olivat unohtaneet katkaista kukolta jalat.

Sillä kun joutilas mies hetken kuluttua kumartui katsomaan luukustaan, näki hän kukon ruumiin kokonaisena padassa selällään, jalat pystyssä, haravarpaat padansangan ympärillä.

Kukonkeittäjät olivat silloin jo perunamaalla kaivelemassa potaatteja paistiinsa. Siellä he pyllivät. Pientareen heinästä kiilsi heidän pullonsa kaula.

Seuraavan päivän aamuna joutilas mies herättyään heinävuoteellaan sytytti savukkeen ja katseli luukusta naapuritalon pihamaalle.

Erään kanan käyttäytyminen ja ääni osoittivat, että se oli juuri ollut munintatouhuissa. Emäntä pysähtyi pihapolulla ja huusi huikealla äänellä isäntänsä nimen. Avoimesta pirtin ovesta kuului:

— Häh?

— Tulehan tänne!

Isäntä tuli ja emäntä osoitti sormellaan kotkottelevaa lintua.

— Polepa tuota kanaa!

Isäntä, joka oli happamen ja synkkämielisen näköinen, lausui muutamia äreitä sanoja.

* * * * *

Joutilas mies sytytti uuden savukkeen ja katseli ulos, elokuiseen, hiukan vielä kosteaan aamuviileyteen. Uudella hiomatiellä näkyi hevonen, joka ontui oikeaa etustaan. Kärryissä oli jyväpusseja, ja matka piti siis myllylle. Ajopelien jälessä käveli mies, joka nilkutti, sillä hänen oikea jalkansa oli korttelia lyhempi. Viimeisenä juoksenteli koira, joka sekin ontui oikeaa etujalkaansa. Siinä oli omituinen kolmiyhteys: mies, hevonen ja koira, kaikki ontua kyökkästen oikealle puolelle.

Joutilas mies katseli heidän peräänsä, kunnes he katosivat, ja laskeutui sitten pihamaalle, missä näki isännän.

— Miten ne nuo nilkut oikein ovat toisensa löytäneet?

— Mikä sen tietää! Saavathan heillä katsojat huvittaa itseään. Se on Pietiläinen, puhelias mies ja lestadiolainen. Se meidän pitää vielä kutsua kylään. Se jaksaa istua ja puhua.

* * * * *

Pietiläinen tuli kylään, lyhyt ja ontuva mies, ja hänen emäntänsä, seipään kaltainen, hoikka ja pitkä. Isäntä johdatti heidät istumaan. Joutilas mies huvitti itseään heitä katselemalla. Lyhyen miehen rinnalla istui hänen ulottuvainen emäntänsä. Varsinkin hänen säärensä olivat tavattoman pitkät. Sillä hänen nyt siinä istuessaan olivat hänen polvensa korkealla kuin heinäsirkalla.

Puheet aloitettiin ja kahvi joutui. Juttua jatkettiin. Sitten lähti emäntä pois. Hänen oli mentävä taloustouhuihin. Mutta isännällä ei ollut kiirettä. Hän istui yhä. Nyt talon isäntä veti esiin pullon ja sanoi, että tässä olisi vähän lääkettä, jos niin kuin Pietiläiselle passaisi...

Mutta tämä rykäisi:

— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn suuhuni pannut. En sitten kun uskoa rupesin tunnustamaan. Enkä ota ryyppyä tämän kaulan aikana. Mutta sokerissahan tuota saattaa ottaa, lääkkeeksi. Riihipöly meni kurkkuuni...

Isäntä asetti sokerinokareen suureen ruokalusikkaan ja kaatoi siihen yliläikkyvästi väkevää viinaa. Pietiläinen pisti viinat ja sokerit suuhunsa, pyyhki partaansa, heitti lyhyen jalkansa polven ylitse ja alkoi puhua.

Kohta isäntä järjesti hänelle uuden viinasokerin. Sillä riihiyskä on itsepintainen. Ei oikein yksi sokeri tehoa. Sitten Pietiläinen otti sokeriannoksen tämän tästä.

Pian joutilas mies näki sen ihmeen, että ontuva uskovainen oli ilmeisesti päissään, vaikka hän ei ollut ottanut yhtään ryyppyä siitä lähtien, kuin ryhtyi uskoa tunnustamaan. Ja siitä on hänen omien sanojensa mukaan toistakymmentä vuotta. Hänen lyhyt jalkansa heiluu polven päällä, hän pyyhkii partaansa, ja puheet käyvät yhä tanakammiksi. Hän selittelee uskonlahkonsa sisäisiä asioita ja puhuu uskonveljistään ja heidän heikkouksistaan. Sitten puheet johtuvat maallisiin kunnan asioihin. On kyseessä erään kansakoulun siirto. Se ei ole ensi rakentamalla sattunut aivan soveliaaseen paikkaan. Nyt se pitäisi siirtää koulupiirin keskelle. Mutta Pietiläisellä on parempi ehdotus säästäväisyysnäkökulmalta. Siirto tulisi laskelmien mukaan maksamaan kolmesataatuhatta. Mutta Pietiläinen sanoo että kun ostetaan Perukan lapsille sadalla tuhannella kompiaisia ja jaetaan niille määräkappaleet päivässä, niin kyllä ne kävelevät mielellä hyvällä ja terveydekseen. Ja siten säästetään kaksisataatuhatta...

Pietiläisen kieli on liikkeessä ja samoin hänen lyhempi jalkansa heiluu polven päällä. Aika kuluu. Yö on jo yli puolen. Isäntä jo pitkästyy ollen sitä mieltä, että vieraan aika on jo täytetty. Hän tarjoaa tälle ryyppyä. Mutta;

— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn ottanut. Enkä riko uskoani nytkään. Sokerissahan tuota saattaa tipan ottaa, lääkkeeksi...

Isäntä pudottaa sokerin kahvikuppiin ja kaataa kupin viinaa täyteen.

— No, nyt! Jopa passaa...

Mutta ontuva mies ottaa tämän pilkaksi. Hän puhuu uskoonsa ja tilaisuuteen sopivat lauseet, nousee loukkaantuneena ja lähtee.

— No, se oli tarkoituskin, sanoi isäntä. Kyllä se siitä pian leppyy. Täytyyhän sen jo uskonsakin vuoksi sopia riitaveljensä kanssa.

Joutilas mies kiipesi luhdin yläkertaan heinävuoteelleen ja nukkui.

* * * * *

Joutilas mies makasi ja tupakoi ja kuunteli sateen rummutusta kattoon. Koko pieni kylä näytti harmaalta, ylen tutulta ja ikävältä. Se oli ikään kuin kuiviin puristettu hedelmä hänen kourassaan. Hän päätti lähteä ja meni talonväen puheille.

— Niinpä niin, sanoi isäntä, eihän täällä ole mitään erikoista, kuten musiikkia ja muuta. Mutta aina yhtä ja toista. Ettehän te vielä ole nähnyt sitä Korven talon konettakaan, jolla karja saadaan illalla kotiin?

— Minkälaatuinen se on?

— Ei siinä päältä katsoen ole muuta kuin tappi seinässä. Mutta hyvät sillä on ominaisuudet. Jos karjaa ei illalla ala kuulua kotiin, niin emäntä ottaa vasaran ja lyö tappiin. Pian silloin lehmät tulevat.

— Mikä sen vaikuttaa?

— Mikäkö? Tapin alla on lehmän sorkkaluuta, ja kun tappiin lyödään niin ei ainoastaan sitä luuta ala ahdistaa, vaan myöskin karjan sorkkia metsässä. Niille tulee kiire kotiin.

— Saattaa olla.

— On siellä myöskin sauna, jossa ei ole rautanauloja, eikä pahoja saranoita. Siellä saattaa käydä näkemässä unia tärkeistä asioista ja niiden mukaan ohjata elämänsä. Niin Korven talossa tehdään ja hyvin eletään...

— Olisihan nekin nähtävä, mutta kyllä minä nyt en malta viipyä enää.

Kohta joutilas mies käveli äskettäin luodulla, sateen liottamalla tiellä. Pisarat rapisivat hänen sadetakkiinsa.

Pieni, harmaa kylä jäi järvensä rannalle ja pysyy siinä vielä pitkät ajat lujilla, varmoilla juurillaan.

HIIRI-PEKKA

Hän oli korkeudeltaan täsmälleen neljä jalkaa ja kaksi tuumaa. Sääret olivat lyhyet ja hieman väärät, silmät pienet ja harmaat ja syvissä koloissa. Runsaasti tukkaa ja partaa tunkeva pää oli aina kallellaan. Asussa oli kaksi erikoisuutta: lapikkaiden varsien suut olivat kolmanneksen mitastaan alaskäännettynä, ja lakki oli kallellaan päinvastaiseen suuntaan kuin pää. Hänen askelensa olivat ylen tasaiset, ja yksin käydessään hän hyräili, vanhanaikaista polskaa.

Hän oli torpanmies ja harjoitti sitäpaitsi muurarin ammattia, vaikka ei ollutkaan siinä erittäin etevä.

Hänen kykynsä ilmenivät muussa. Hän oli oikeastaan perin merkillinen mies, pieni nero kotilaaksossaan. Hän sai tehdä sellaista, mikä jonkun muun tekemänä oli rikos, josta joutui käpälälautaan. Mutta hän oli saanut muuten perin ahdashenkisen ja suvaitsemattoman kyläkunnan osoittamaan suurta vapaamielisyyttä, kun kyseessä olivat hänen tekosensa. Miten se oli tapahtunut, se ei ole selvästi selitettävissä.

Tuskinpa kukaan ajattelikaan kuljettaa häntä oikeussaliin. Hänestä jollakin tavalla nautittiin, saatiin huvia. Hänelle annettiin nimi Hiiri-Pekka, joka kuvasi hänen olentoaan ja elintapojaan.

Sillä hän oli pieni kylähiiri. Hän oli elinaikansa harrastanut käytännössä omaisuuden yhteyden aatetta. Hänen torppansa oli pieni ja maatilkkusen ympärillä mitätön ja kivinen. Mutta kuitenkin hän elätti paria lehmää, jauhatti joskus jyväpussin myllyssä, käytteli säästämättä perunoita ja puita. Ja kaikkien näiden elämän tarpeiden hankinnassa oli jotakin salamyhkäistä.

Kesällä, kun maanomistajat ympäristön pelloilla tekivät heinää, oli Pekkakin omalla maatilkullaan samoissa puuhissa. Hän läiski viikatettaan kiviin ja hioi sen terää, öisin hänen väitettiin tekevän ilmatieteellisiä katselmusretkiä ja kuuhkivan rajojen yli toisten pelloille. Ja kun tuli aika kasata kuivuneet heinät, ilmeni Pekan kivinen maatilkku ihmeellisen satoisaksi. Hän loi siihen pulskan suovan, loipa kaksi ja kolmekin. Joku semmoinen puhelias ja vähän koiranleukainen kyläläinen saattoi ohi kulkiessaan ihmetellä ja ihastella mökin maanlaadun hyvyyttä ja sen isännän taloudellista toimeliaisuutta. Siinä saatiin kuulla, että jos saisivat muut miehet yhtä pieniltä pinta-aloilta yhtä pulskat sadot, niin ei tässä maassa köyhyyttä olisi. Tulipa joskus ehdotus, että tyhmien pitäisi tehdä opintoretki Pekan tilalle.

Mutta jos puheet alkoivat mennä ilmeisesti virnistelymäisiksi, ilmoitti Pekka, että hänellä on rikuton papinkirja. Ja puheliaat miehet myönsivät, etteivät sitä epäilleetkään ja lähtivät pian.

Syksyn pimeinä öinä sanottiin Pekan korjaavan satoa kaikista vuoden tuloksista ja kuivista polttopuista. Talvella hänelle ei sanottu tulevan tiukkaa, vaikkapa kesällä kootut heinät loppuisivatkin. Olihan suuressa kyläkunnassa sellaisia, joilla heinät riittivätkin. Silloin niistä ylettyi Pekallekin. Hänen väitettiin saavan heinäkasan kylkeen yhtä sievän ja huomaamattoman kolon kuin pienen hiirenkin.

Kerran Hiiri-Pekka oli tehnyt kuitenkin itsensä syypääksi epärehellisyyteen. Aholan isäntä oli silloin käynyt häntä tervehtimässä oikein lautamiehen kanssa ja kovistellut häntä ihmisten narraamisesta.

Tapahtui, että eräänä huhtikuun aamuna Aholan renki tuli heinästä ja sanoi, että ladolla oli käynyt varkaita.

— Etköhän liene ereyksessä, sanoi isäntä. Pekka lienee hakenut kevätheiniä. Mistä ne nyt rosvot!

— Mutta nämä olivat ison miehen jäljet, väitti renki. Ei Pekka kykene niin pitkään astumaan.

— Vai olivat askelten välit pitkät. Sitten se on saattanut hyvinkin olla varas. Mene hakemaan lautamies ja pari isäntää tänne niin lähdetään syynille.

Tarkastusmiehet tulivat ladolle ja näkivät iltayöstä sataneessa lumessa jäljet. Ja askelten välit olivat pitkät, liian pitkät Pekan astumiksi. He lähtivät seurailemaan niitä, ottaen tarkan selon jalan jälkien muodosta ja suuruudesta, samoinkuin kelkkahäkin jalaksienkin jättämistä jäljistä. Mutta jonkun matkaa kulettua alkoivat askelet lyhetä. Silloin sanoi jo toinen syynimies:

— Palataan takaisin! Näkeehän tämän jo nyt, etteivät nämä ole mitään rosvon jälkiä! Hiiri-Pekan askelet.

— Ei! Käydään haukkumassa sitä hunsvottia, kun kehtaa vielä pettää ihmisiä, sanoi Aholan isäntä itse.

Niin he menivät. Silloin sen Pekan oli kuultava, että pitää kulkea ihmisiksi, eikä saa väännellä ruumistaan turhaan. Onko tämä nyt laitaa, että vanha mies intoutuu ottamaan urheilullisia, kolmiloikkaushyppyjä ja siten narraa vakaiset isännät ja lautamiehenkin liikkeelle. He vaativat Pekalta vielä lupauksen, ettei sellaista vasta tapahdu.

Paluumatkalla Aholan isäntä sanoi, että liikaa meiltä nyt tuli Pekkaa moitituksi. Ilmastolliset seikat ne tämän kohtauksen aiheuttivat. Iltayöstä oli lumisade, mutta juuri silloin kun Pekka oli saanut kelkkahäkkinsä täyteen, oli sade lakannut. Pekka oli silloin vähän hätääntynyt, kun jäljet jäisivät niin perin selvästi näkymään. Kun hän ei ollut muuta hoksannut, oli hän harpponut pitempään kuin lyhyet säärensä olisivat oikeastaan myöntäneet, siinä tarkoituksessa, että epäluulot eivät lankeaisi ainakaan häneen, matalaan mieheen.

— No, tämähän se juuri osoittaa, sanoi toinen isännistä, että siinä on epärehellisyyden vikaa...

— Jospa se otti tämän opikseen.

Eikä siinä kylässä sen jälkeen varkauksista kuultu. Jos Hiiri-Pekka kulkikin yöllisillä, hiljaisilla verotusretkillään, niin hän teki sen laajalla pinta-alalla, pienessä mittakaavassa ja perin tasapuolisesti.

Hän oli Hiiri-Pekka, tekijä omalla alallaan. Muissa suhteissa perin ahdashenkinen ja suvaitsematon kyläkunta kärsi hänen toimintaansa vähin nurinoin.

LEUKALUU

Pöydälläni on ihmisen leukaluu, tumman vaalea ja hauras. Se on ollut siinä monta vuotta. Se on minusta juhlava koru. Se on saarnaaja, joka muistuttaa, että kaikki liha on kuin ruoho ja että sinun kuoleman pitää.

Tämä leukaluu on kaukaa pohjoisesta. Silloin oli kesäyö, ja aurinko katsoi sinisten tunturien ylitse. Suuren järven mustasinisiin vesiin lankesi kuin tulinen patsas. Laiska tuuli puhalteli valkoiseen purjeeseemme. Laskimme matalan, hiekkaisen saaren rantaan, jossa oli vanha hautuumaa. Puuristit olivat lahoavia ja kallistuneita. Vielä useammat olivat jo kaatuneet ja peittyneet jäkälään ja hiekkaan. Vesi oli syövytellyt saaren hiekkarantaa, ja eräässä paikassa olivat vainajan luut vyörähtäneet esiin.

— Hei, veikko, sanoin minä, sinä näytät jo tulleen verrattain hajamieliseksi. Tuskinpa huomaat, jos joku nikamasi katoaa.

Pistin luun taskuuni. Ja nyt se on pöydälläni, kirkkomaahan siunattu luu, entisen ihmisen leukaluu. Kerran se ori ollut lihan peitossa, tarpeellinen, elävä ja kärsivä kappale. Kuinka monesti nuo kuluneet hampaat ovatkaan halukkaasti iskeneet ravintoon? Kenen luu se on? Mahdotontapa on mainita mitään nimeä. Kun ihminen ehtii tuolle asteelle, ei eroja ole. Luu kuin luu.

Voi vain arvailla. Voi panna sata yhtä vastaan, että se oli kalamiehen, poromiehen luu. Se oli osa ihmistä, joka eli siellä kaukana pohjoisessa, missä maat ja vedet ovat ylen mutkaiset ja silmä näkee pitkälle paljaitten kivien päältä. Ehkä tuotakin luuta rasitti kipu, kun ihmisen selkä kyömistyi ja kastui venettä soutaessa kovassa aallokassa. Noihin hieman kuluneihin hampaisiin iski tauti ja kalvoi niihin nuo kolot. Mutta yhä ne jauhoivat kalaa ja lihaa. Koneisto toimi. Veri pumppautui korttelia ylempänä sijaitseviin aivoihin, jossa ajatukset syntyivät ja kuolivat. Niissä asui ilo ja pelko. Etenkin pelko, koska ilo on synti, jota jumalat eivät kärsi. Ja leukaluun omistaja koki mahdollisuuksien mukaan karttaa syntiä ja saavuttaa jumalien mielisuosion.

Sitten tuli vanhuus ja kuolema. Koneisto oli kulunut piloille. Tuo leukaluu ei enempää liikkunut. Elämä ja ilo, kipu ja suru olivat ohitse. Ruumis, jonka osa se oli, soudettiin saareen ja haudattiin, ja pappi luki noitalukunsa:

— Maasta tulit ja maaksi tulet jälleen ja viimeisenä päivänä olet heräävä.

Suuri luonto, joka alinomaa hävittää ja jälleen luo, kukisti pian lihan, joka on heikko. Luissa riitti töitä hieman pitempään. Jopa tuulien ajamat vedet kerkesivät vyöryttää maan haudalta niin, että ne paljastuivat.

Tuossa pöydälläni on nyt eräs kappale niistä. Se on ehkä entisen kala- ja poromiehen luu. Ehkäpä hän siitti jälkeläisiä, jotka yhä jutivat siellä isänsä polkuja kalan ja poronlihan ääressä. Mutta heidän isäinsä luu on pöydälläni. Se on kerran liikkunut, hienontanut arvaamattoman määrän elintarpeita ja punainen, verevä kieli on ollut sen naapuruudessa ja puhunut.

Ja vielä nytkin tuo tumman vaalea ja hauras leukaluu kertoo minulle monenkaltaisia asioita, kun myöhään yöhön valvon pöytäni ääressä. Kun lamppu heittää siihen valoaan, olen huomaavinani tuon totisen luun vääntyvän hienoon, ivalliseen hymyyn.

REPPUSELKÄINEN MIES JA LAIHA HEVONEN

Reppuselkäinen mies käveli tiellä. Se tie on kaukana pohjoisessa, eikä sitä koskaan ole tekemällä tehty. On vain alettu ajaa pitkin hiekkaisia kankaita, viisaasti pujotellen kapeimmista ja kuivimmista paikoista kangaskatkeimien ylitse. Johonkin sellaiseen on täytynyt asetella kapulasilta.

Tällaista tietä käveli reppuselkäinen mies. Sää oli murheellisimpia mitä on olemassa tämän taivaan alla.

On kevät, vedet läikkyvät sulina, ja maat ja puut vihoittavat jo vihreyttä. Silloin saa piru palkeensa paikatuksi. Tulee pitkäjäykkinen tuuli pohjoisesta ja sataa ilkeätä, harmaata räntää.

Molemmin puolin häämöittävät kaukaisten vaarojen rinteet, näkyvät alakuloiset, tylyt nevat ja pilkoittavat järvien ja lampien sysimustat vedet. Sitten näkyi korkean vaaran laelta vanha ja harmaa talo kuin linnoitus. Menneet miehet ovat jo muokanneet maan ja vääntäneet kivet kasaan tuolla turvallisessa korkeudessa, jonne eivät pienet hallat ylety. Joskus miesmuistiin sinne yltää vain suuri taivaallinen vilu.

Reppuselkäinen mies lähestyi ja näki talon peltojen laidassa hevosen, eli oikeastaan surkean laihan hevosen raunion. Arvattavasti sillä oli ajettu talvi tukkeja, ankarin kuormin ja vähin eväin, ja ujutettu se aivan loppuun, luuskaksi. Se oli kiinnitetty sylen pituiseen nuoraan, ja kuloinen maankamara sen ympäriltä oli kaluttu mustalle muralle.

Räntä löi miestä vasten naamaa, sillä hän kulki kohti pohjoista. Ja koko ilmapiiri oli omansa ärsyttämään hermoja ja saattamaan mielen katkeraksi. Kun hän siis näki tämän hevosen sylen mittaisessa liekanuorassa, nousivat hänen tajuunsa heti kiroukset sen kohtalon puolesta taivasta ja ihmisiä vastaan.

Hieman ylempänä lähellä taloa levitettiin lantaa pellolle hevosin ja miehin. Työntekijät katsoivat tulijaa. Tämä tulija aloitti:

— Eikö tuolle hevoselle voisi antaa ruokaa?

— Oletko sinä joku hevoskonsulentti? Jos olet minua viisaampi, niin tiputa sille ruokaa taivaasta! Minun käsittääkseni sitä on vain maassa, mikä on...

Tämä oli isännän ääni.

— Voisi sen ainakin asettaa vähän pitempään köyteen. Pistetäänpä nyt nälällä ja työllä kiusattu luontokappale sylenmittaiseen nuoraan...

— Koni on minun ja köysi on minun! Ja minä elän niiden kanssa mihin malliin haluan!

— Saattaa olla niin. Mutta paljonko luulisit siitä linnaa tulevan, jos tuo köysi katkaistaisiin?

— En tiedä sitä linnarätinkiä, mutta puolitoista tuhatta kun luet kouraan, niin katkaise tahi venytä köysi niin pitkäksi kuin haluat ja syötä konille vaikka sokerileivoksia...

Reppuselkäinen mies ei puhunut sanaakaan. Hän kaivoi esiin kukkaronsa ja ojensi isännälle pari seteliä.

Tämä katseli ensin ihmeissään ja epäröiden, mutta otti sitten rahat vastaan.

— No, hevonen on teidän. Halvalla saitte, mutta mitäpäs siinä. Saatte nousta selkään ja ajella edelleen.

Isäntä nauroi. Outo mies palasi ostamansa eläimen luo ja kaivoi repustaan naganin, vanhan venäläisen upseeripyssyn. Kuului pamaus ja hevonen kaatui. Sen ohimosta valui pieni verisuihku, ja sen jalat värähtelivät hetken. Mies pisti aseen reppuunsa ja käveli jälleen eteenpäin.

Sivuitse mennessään hän sanoi peltomiehille:

— Minä jatkoin vähän liekaköyttä!

Peltomiehet eivät puhuneet sanaakaan, mutta he katsoivat kulkijan jälkeen rengasmaisin silmin, kunnes tämä katosi.

Harmaa räntä löi yhäkin kulkijaa vasten kasvoja, ja metsäinen maisema näytti synkeältä. Mutta hän oli saanut sydämeensä eräänlaisen rauhan. Hän uskotteli tehneensä armeliaisuuden teon, teatterimaisen tai lähetyssaarnaajamaisen tempun korvessa. Yksinäisellä vaaralla seisovan talon peltomiehet muistaisivat tuon kohtauksen vielä vuosien kuluttuakin.

* * * * *

Mutta seuraavana aamuna maksaessaan ruoka- ja vuodeveroaan erämaan kylässä ja havaitessaan kukkaronsa eilisen päivän tapauksen vuoksi arveluttavasti ohenneen, reppumies kiroili hengessään. Hän sätti itseään, että milloin te opitte lämpenemättä näkemään tienoheisia asioita... Mitä teille kuuluvat ihmisten vetojuhdat, joita on arvaamaton määrä ja joiden ylimmäiseksi papiksi teistä ei ole... Kuka tietää, jos sekin luuska olisi vielä kesäisillä laitumilla lihonut ja vöyrtynyt ensitalvisten tukkikuormien eteen? Mutta nyt se on vainaja, ja te olette köyhä mies.

Mutta sitten reppumies muisti, ettei ole mitään hedelmättömämpää sieluntilaa kuin katumus. Mennyt on mennyt ja tapahtunutta ei tee toiseksi taivaan Jumalakaan.

Reppuselkäinen mies käveli jälleen kohti pohjoista. Taivas oli nyt sees, ja aurinko paistoi. Maassa näkyi vielä kummallisina, kuvioisina riekaleina eilisen lumirännän rippeitä.

JAAKOPIN PAINI

Kylään saapui outo mies, joka osti mökin sen laitamilta ja asui siinä pyrkimättä liikoihin kanssakäymisiin naapureitten kanssa. Tästä miehestä riitti kylän asukkaille puheita moniksi joutoajoiksi, varsinkin sitten kun oli jotenkin tullut tiedoksi, että hän oli samasta kylästä ja samasta mökistä lähtöjäänkin. Kuului olevan siinä mökissä ennen eläneen, nyt jo vuosia vainajana olleen miehen poika, joka heti vartuttuaan oli lähtenyt maailmalle. Oli elänyt kuulojen mukaan merillä ja vieraissa maissa vuosikymmeniä ja saapunut nyt vanhenemaan ja kuolemaan tekopitäjäänsä.