Part 4

— Minä lienen koko lailla kalliimpi mies kuin kukaan teistä. Sillä minulla on rahaa, on ainakin ollut vahvasti ja tällainen hieno vaunu. Mutta silti minä en pidä itseäni kalliina. Minä olen valmis koettamaan tuuria koska tahansa. Kuljettaja! Lusikka pohjaan ja pois kädet ratista, niin nähdään kuinka meidän käy...

Ajaja ei kuitenkaan totellut. Koko seurue katsoi herra Juurukseen epäilevin hymyin ja luullen hänen puhuvan juopuneen epäonnistuneita leikkipuheita. Mutta herra Juurus oli sangen vakaa. Hän kaiveli taskujaan ja sai käsiinsä tyhjän lompakon. Sen hän heitti auton pohjalle, etsi yhä ja nyt vilahti esiin pistoolin piippu.

— Tämä ei ole tyhjä, vakuutti hän. Kuljettaja, kädet irti!

Kuljettaja totteli tyrmistyneenä, puolijuopuneen miehen älyttömin hymyin. He kaikki istuivat kuin patsaat, hisahtamatta. Hanuri vaikeni. Hetki oli lyhyt. Kivikasarmin harmaa, tylyn vahva seinä oli aivan edessä ja sininen vaunu kiisi hehkuvin silmin sitä kohti. Tien ohesta katsoivat jotkut kummastuneet kulkijat. Silloin iski välkkäväkupeinen kiitäjä otsaluunsa seinään. Ja seinä oli harmaa ja vahva. Se oli vain yksi rusaus, yksi parahdus ja älähdys. Sininen vaunu oli vain kasa vääntynyttä rautaa ja ihmiset vain jokin verinen, töhryinen möhkäle. Kaksi heistä oli heti valmiina ruumishuoneeseen, mutta toiset kävivät kuolinkamppailunsa leikkaussalissa.

* * * * *

Sanomalehdissä näkyi seuraava lyhyt uutinen:

— Eräs autoseurue ajoi eilen rakennuksen seinään lähellä kaupungin tullia. Auto murskaantui ja siinä olleet neljä henkilöä saivat surmansa, kaksi heti, kaksi parin tunnin kuluttua. Eräs autossa olleista oli liikemies Juurus, jonka ainakin joku aika takaperin epäiltiin sekaantuneen spriiasioihin. Toisia ei toistaiseksi tunneta. Syytä onnettomuuteen ei tarkemmin tiedetä, mutta väkijuomillakin lienee siinä osansa.

KERTOMUS KIRJANTEKIJÄSTÄ JA ISÄNTÄ PAALIKISTA

Isäntä Paalikin naapuruudessa maakylässä asui kirjantekijä. Aluksi heidän kanssakäymisensä oli kuten naapurien ja kylänmiesten. He puhuttelivat toisiaan ja isäntä Paalikki nauroi. Vaikka hän oli uskovainen mies, ei se estänyt häntä nauramasta hupaisuuksille, joita oli olemassa auringon alla. Ja kirjantekijä nautti isäntä Paalikin naurusta. Hän teki siitä tutkimuksia ja oli siinä erottavinaan kaikkien taivaan lintujen äänet vyöryvänä sekamelskana. Se oli naurujen nauru tämän maan taivaan alla.

Mutta aika kului. Ja isäntä Paalikki huomasi kirjantekijän suunnattoman joutilaaksi mieheksi. Hän sai rahaa joistakin jumalattomista ja hävittömistä jutuista, joita oli kirjoittanut. Ja sitten ei kukaan voinut määrätä hänen ajastaan. Hän makasi, makasi, nousi keskellä Luojan kirkasta päivää tekemään urheilutemppuja, söi ja joi ja tupakoi ja istui illan tullen portailla ja soitti hanuria.

Kun taasen isäntä Paalikki oli tilanomistaja. Hänellä oli vaimo ja lapsia ja maata ja maanpäällistä. Mutta maa ei kasva maatessa. Isäntä Paalikin oli juostava tosijuoksuja, syötävä leipänsä otsansa hiessä ja otettava lepo väsynein jäsenin. Sitäpaitsi hänellä oli huolta sielunsa tilasta: Jumala ja Piru luurailivat häntä jokaisen pehkon takaa.

Mutta kirjantekijä näytti elävän siinä uskossa, että sekä Jumala että Piru olivat vaipuneet sikeään uneen. Häntä ei mikään näyttänyt rasittavan.

Onpa esimerkiksi heinäkuu, taivaankuvussa pitkien poutien hieman savuinen sini. Isäntä Paalikki on ajanut yön niittokonetta, saanut aamupuoleen jonkin tunnin niukan unen ja noussut sitten väkineen kokoamaan heiniä kasaan. Se on lujaa työtä. Suolainen hiki valuu isäntä Paalikin pinnasta.

Silloin kirjantekijä tulee rantaan ja makaa alasti auringon paisteessa, paahtaa lihaansa punaiseksi. Jos päivä laulaa liiaksi, vetääntyy hän pensaan katveeseen. Tahi hän nousee yht'äkkiä ja porikoipi vedessä, nostaa pohjasta isoja kiviä ja pudottaa ne takaisin suurella räiskeellä, ikäänkuin näyttääkseen, että on voimaa, kun se vain saataisiin tosiasioihin.

Sitten hän ottaa hanurin ja soittaa polkan ja makaa, lepää, perin joutilaana, ylen rasittumattomana.

Ja tämä kaikki on isäntä Paalikin nähtävä ja kärsittävä. Mikä sen tietää, ettei kirjantekijä ole siihen vasiten järjestäytynyt näyttämään herruuttaan? Isäntä Paalikki tuntee kaivelevan närän sisuksissaan käsitellessään heiniä hankoineen.

Uskoa tunnustavana miehenä hän on lukenut raamatusta taivaan linnuista, kuinka ne eivät huolehdi huomisesta. Mutta niillähän on yllin kyllin huolta tästäkin päivästä kootessaan leipänsä lentävistä ja rähmivistä itikoista. Hän on kuullut sanottavan kedon kukista, kuinka ne eivät työtä tee eivätkä kehrää. Mutta kuka tietää? Ehkä ne käyvät alinomaan puuskuttaen kuin höyrykone: imien juurillaan maasta ravintoa, kooten sitä vihreillä lehdillään ilmasta. Ja sitten on isäntä Paalikin viikate lyönyt ne maahan. Mutta mikä lintunen ja kukkanen tämä kirjantekijä on? Isäntä Paalikin sydämessä nousee moite taivaan Jumalaa vastaan, joka rajattomassa pitkämielisyydessään sallii tuollaisten elää.

Eikö tuolle joutilaalle miehelle ole mitään lakipykälää? Isäntä Paalikki ei tuntenut saavansa rauhaa, jos hän ei saisi kirjantekijää jotenkin elämisen vaivoihin, ristin kantoon. Mutta siinä sitä olikin viessomista. Viikkokausiin, ei kuultu isäntä Paalikin merkillisen moniäänistä naurua. Hänen ja kirjantekijän välillä oli aluksi äänetön riita. He kurittivat toisiaan hiljaisuudella, joka kuitenkin lopuksi muuttui toraksi ja selväksi toisen sisään menemiseksi. Jopa isäntä Paalikki lopuksi antoi kirjantekijän ilmi viranomaisille lakien ja asetusten rikkeestä.

Mutta se asia ei kehittynyt sen pitemmälle. Olisi tarvittu todistajat, joita ei löydetty, koska väärän todistuksen antamisesta lähimmäisestään joutuu aikanaan kuumaan pätsiin, jota kukin karttaa.

Isäntä Paalikki oli pettynyt katkerasti. Varsinkin kun kirjantekijä sanoi, että oikeastaan isäntä oli tarkoittanutkin syyttää Jumalaa, koska tämä oli luonut toisen maatyöntekijäksi ja toisen soittamaan hanuria. Vielä hän puhui, että koska naapuri on mennyt hänen kanssaan peukaloimaan, niin hän pistää tämän jurarisaaviin ja lyöpi hänet leiväksi ja syöpi häntä monta viikkoa. Ja hän teki kirjoituksia, joissa kuvasi isäntä Paalikin hahmon, ja antoi hänen tehdä elämäntoilauksia Pirun heiluttaessa tahtipuikkoa. Näistä kirjoituksistaan hän sai rahaa ja rikastuessaan tuli yhä ylimielisemmäksi.

Koska hänen periaatteensa ei suinkaan ollut lohduttaa ihmistä, vaan päinvastoin saattaa hänet kiusauksiin, niin hän päätti pitää pidot. Hän kutsui niihin ystäviään ja pyysi myöskin isäntä Paalikkia olemaan läsnä syömässä itseään, kuten kutsu kuului. Isäntä Paalikki ei tullut, mutta toiset tulivat ja kirjantekijä piti tällaisen pöytäpuheen:

— Nyt syömme isäntä Paalikkia. Hän on monet katumukset läpikäynyt mies, joten hänen lihansa ei ole sitkeää.

Niin he viettivät juhlaa. Nauttivat kirjantekijän naapurista.

Ja tämä kaikki oli isäntä Paalikin kuultava ja kärsittävä. Mutta se oli enemmän kuin hänen sielunsa sieti. Turmelus nousi hänessä, ja hän. kutsui äänensä uuvuksiin sielunvihollista. Hänen uskonsa ei kestänyt koetusta.

Mutta seuraavana päivänä tuli katkera katumus. Hänen täytyi tarttua vanhurskaampien uskon veljiensä kaulaan ja tehdä parannusta. Nämä neuvoivat häntä rakastamaan lähimmäistään ja sopimaan riitaveljensä kanssa. Niissä aikeissa hän tuli sitten kirjantekijän luo. Ja pian oli kaikki entinen mennyt. Ei ollut enää entistä isäntää, vaan uudesta syntynyt Paalikki. Oikeastaan oli vaikea tietää kuinka monennen polven Paalikki hän oli. Sillä hänkin oli vaeltanut tavallisia ihmisen teitä: langennut ja jälleen noussut.

Pysyväistä majaa on niin vaikea rakentaa, koska ihmisen sielunpohjalla on tieto, että synnistä pääsee katumalla ja taivaan Jumalan työnä on antaa anteeksi.

JUHLA LUOSTARISSA

Kaukana pohjoisessa on luostari. Vaskikellot soivat pääkirkon tornissa. Pienoinen ryhmä parrakkaita munkkeja asteli raskain saappain Jumalan palvelukseen. Pappismunkkien hartioilla liehahtelivat mustat liinat.

Se luostari oli vanha. Laakso kasvoi mehevätä heinää vuosisatojen työn ansiosta. Ympärillä kohosivat tunturit vaivaiskoivujen kirjavoimina tahi kaljuina. Ne tunturit tuntuivat ylen vahvoilta, äärettömiltä ja paljon töitä vaatineilta Luojaltaan. Ne tunturit herättivät ihmismielessä pyhän, juhlallisen tunteen.

Ja niiden keskelle, laaksoon, oli se luostari kerran perustettu, silloin kun usko Kaikkivaltiaaseen oli vielä uusi ja tuores ja keksittiin monia muotoja hänen mielisuosionsa saavuttamiseksi. Sen luostarin elämä oli kerran kukoistanut. Se oli ollut pieni yhteiskunta. Siellä kuokka ja vasara, malmikello ja virtten hyminä olivat eläneet yhteisymmärryksessä. Rikkaat syntiset kuolinvuoteellaan olivat määräilleet sille omaisuuksiaan ostaakseen sieluilleen autuuden. Sitä lyytä hohteli vieläkin hopea Jumalan kunniaksi luostarin kirkossa.

Mutta nyt sen aika alkoi jo olla ohitse. Muutama kymmen vanhuksia seuraili siellä enemmän tahi vähemmän tiukasti luostarin vanhoja pitämyksiä.

Malmikellot siis kumisivat kesäiseen iltaan, ja aina paistava aurinko kultaili tuntureita, joita siellä ja täällä vielä koristelivat lumipilkat.

Luostarin vierasmajassa oli alkanut juhla. Sitä ei oltu aiottu viettää Jumalan kunniaksi. Eikä se juhla ollut julkinen. Siellä tunturien jäykässä maassa ei ilo kohoile itsestään. Ja iloa antavien hedelmien nauttiminen oli siinä maassa kielletty. Mutta kielletyn hedelmän houkutus on moninkertainen.

Luostarin pyhä alue oli nyt rauhallisin paikka, jossa voitiin virittää juhlamieli. Sinne ei lain jäykkä vartija loisi katsettaan. Luostarin vierashuoneissa oli siis joukko miehiä ja naisia. Eräs huone oli raivattu puhtaaksi tanssia varten. Soitto soi ja jonkin huoneen pöydällä oli metrinmittainen pullo täynnänsä kirkasta nestettä ympärillään epälukuinen määrä pikareita.

Istuin nurkassa pienen ikkunan ääressä. Suussani oli savuke ja edessäni lasi. Olin huono juhlija. Mietiskelin asioita, jotka olivat olleet, jotka ovat, sekä asioita, joita ei ole ollut eikä ole. Vieressäni istui vanha herrasmies. Hänen päälakensa autius muistutti pyöreätä tunturin päätä. Isot hikipisarat kumpuilivat siitä kuten kirkkaat kivet. Hän puhui:

— Niin, vielähän täällä on niitä muutamia vaareja. Kävelevät kauhtanassaan, soittavat monia kellojaan, kyösmittävät ja hokevat hospomia, että kirkko kumisee. Mutta on niiden veljien elämä muuten vähän niin ja näin. Nykyaikaa, maailmaa on niihin tarttunut. Kuri on kuollut. Ajoivatpa äijät, esimerkiksi, tässä eräänä päivänä Foordinsa kumoon ja kolmelta munkilta katkesi kylkiluita. No, olivat tietenkin käkenä päissään! Vanhoja viinejä, aijai, kuuluu niillä vieläkin olevan kellareissaan. Näkeehän tämän jo tästäkin, että täällä tällaiset ilot saadaan pystyttää, että laimeata se on jo tässä laaksossa vanhurskaus. Igumenikin täällä on kova poika tytöstämään. Mutta eivätpä liioin elelleet naisten kanssa ennen, silloin kun luostarius oli vielä voimassaan ja usko ja laki elivät.

Nääthän tuolla tuon omituisen kummun ja lapsellisen pienen kappelin sen huipulla kuten limonaadikojun. Sitä kumpua nimitetään Synninkummuksi. Näin on sattunut joskus, kauan sitten:

Joku munkki oli käsittänyt naisen ja luonto oli hänessä opin voittanut. Munkki mielistyi naiseen peräti ja tahtoi kulettaa hänet vielä kammioonsakin. Niinpä hän kätki naisen olkikupoon ja kantaa jutkisti häntä luostariin. Mutta munkkipahan juoni tuli ilmi. Paljaat varpaat pilkistivät esiin olkikuvon päästä, naisen varpaat. Tuossa kummun seuduilla se keksittiin.

No, luostarin igumeni määräsi veikolle ankaran urakan. Ollapa, että hän oli hurskas herra tahi viljeli itse ehkä salassa viiniä ja naisia. Joka tapauksessa hän ei kärsinyt sellaista alemmissa veljissään. Hän määräsi langenneen munkin kantamaan loppuikänsä hiekkaa määräajat päivästä sille paikalle, missä kielletty hedelmä havaittiin hänen kantamuksessaan. Ja munkki hikoili hiekkasäkkiensä alla. Lieneekö muistellut silloin menneitä tai tehnyt katumusta ja parannusta. Näissä ruumiinharjoituksissa hän pysyi hyvissä voimissa ja eli vielä kolmekymmentäviisi vuotta. Ja joka päivä hän raahasi hiekkasäkkejä ja kumpu paisui paisumistaan. Kun munkki viimein kuoli, rakennettiin kummulle tuo pienoinen kappeli, jossa munkit kävivät rukoilemassa, etteivät he lankeaisi samanmoiseen kiusaukseen. Rukoilivat eli olivat rukoilevinaan.

Niin olemme me saaneet tänne monien kumpujen keskelle myöskin Synninkummun katseltavaksemme. Ei se ole iso muihin verraten, mutta suunnaton syntiin nähden. Ja ottaen huomioon sen luojan voimat ja välikappaleet se on kunnioitettava kumpu. No, katso sitä ja huokaa: kaikkea se nainen matkaan saattaa...

Herra, jonka pää muistutti tunturin kaljua lakea, maistoi lasistaan ja nousi.

Juhla jatkui. Kello kolme helähti taasen malmikello ja muutamia munkkeja käveli raskain saappain rukoukseen. Aurinko paistoi herkeämättä, leppeänä mutkaisten maiden ylitse. Mutta juhla jatkui. Soittoa, tanssia, puhetta, sorinaa, naurua, lasien ja lusikkain kilinää. Metrinmittaisessa pullossa lähestyi nesteen pinta pohjaa. Kukaan ei ajatellut, että kielletyn hedelmän perästä voi seurata hedelmätön hiekkasäkkien kanto.

Aurinko oli kiivennyt jo korkealle sineen, kun autot lopultakin hyrähtelivät matkaan hiekkaista tietä. Väsyneimmät juhlavieraat jäivät lepäämään luostariin.

Tunturit kohoilivat kuten jokin pysyväisen vertauskuva, välinpitämättöminä ja viileinä, ikään kuin hieman ivallisina ihmislasten moninaisille touhuille.

PELI

Lormin-Kalle oli istunut jo siinä päivän ja yön perään, korttisakissa mäntyisellä mäellä, jonka juurella hohtelivat pienen kaupungin vähäiset tornit ja tiiliset talot. Kuului kosken kumiseva jymy, ja etäämpänä välkkyi järvien vesi. Vuorokausi oli mennyt katsellessa korttien kuvioita, tihtadessa, tekevätkö silmät yksikolmatta vai joko meni mäkihin. Eikä ollut ruumis saanut muuta ravintoa kuin paperossien sauhuja. Keskiyön raikkaudessa hytisytti jäseniä vilu, ja pään ympärillä hyrisivät ja inisivät sääsket harmaina ja itsepintaisina. Joku jätkä saattoi aina silloin tällöin nousta ringistä, ilmoittaen hävinneensä tarpeeksi, ja kävellä mäkeä alas synkin mielin. Mutta aina ilmestyi uusi mies hänen tilalleen pukille, ja liikenipä takapirujakin kurkkimaan itsekunkin selän taakse.

Lormin-Kalle oli pelannut kiihkein mielin ja korttinsa olivat vuoroin pistäneet, vuoroin olleet pistämättä. Toisinaan hän oli eräitä satoja voitolla, joskus häviöllä.

Mutta nyt oli aamu. Usva haihtui vesien yltä, päivä paistoi, pieni kaupunki hohteli kauniina mäen juurella, lehti oli puussa ja ruoho maassa, ja lintujen kirkkaat äänet kuulostivat iloisilta. Ja silloin huomasi Lormin-Kalle, ettei hänellä enää ollut rahaa kuin sata tai hieman toista, vaikka hänellä eilen aamulla oli pitkälti toista tuhatta, kun hän tähän istui, tultuaan uittosavotasta tähän pieneen kaupunkiin.

Jälleen jaettiin kortit, Lormin-Kalle sai ässän ja hänen vuoronsa tuli pyytää. Hän laski rahansa ja laski laudassa olevat rahat ja huomasi niiden sopivan yhteen.

— Huppu silmille, sanoi hän. Jos ei ne nyt rupea tuplaantumaan, niin sitten niistä ei siemeneksi olekaan...

Hän sai kahdeksikon.

— No, silläviisiin sinä itsesi pingoita!

Hän veti vielä kortin. Se oli jekke. Kalle laski kortit lautaan ja sanoi pankkiirille, että tuli tutkinto, ollen melkein varma voitostaan. Pankkiiri veti korttinsa ja tähtäsi ja tähtäsi, työntäen varovasti toista korttia esiin toisen selän takaa. Sitten hän leimautti ne Lormin-Kallen eteen: kymppi ja jekke — yksikolmatta!

— tana! Ihan löysi elävän! Siinäpä menivät viimeiset napit, mutta kerta rahalle ja kotipuoleen.

Vielä iski Kalle peliin kellonsa, hopeisen ja tuplakuoren, iski vyönsä ja helahoitonsa ja sitten lompakon ja partapuukon. Hän olikin ollut lujalla pohjalla, mutta nyt ne menivät, menivät kaikki. Ei ollut enää mitään. Vaatteita ei kannattanut pelata, eikä niitä kukaan huolisikaan. Sarkahousuja, sinistä, peräti pihkaista lyyssiä ja rähjääntynyttä, harmaata lätsää. Siispä hän ilmoitti, että peli oli hänen kohdaltaan poikki ja jelpatkoot voitonmiehet sen verran, että pääsee syömään. Eihän tässä ole maistettu murua vuorokauteen...

Pari voitolla olevaa miestä luovuttikin hänelle viitoset, ja niin Lormin-Kalle käveli kaupunkiin ja nautti siellä ruokalassa, mitä kympillään voi. Sitten Lormin-Kalle seisoi kulmassa ja katseli katua ja katseli toista. Mitä tehdä, minne mennä? Ensikertaa hän oli tässä kaupungissa, koko tällä reitillä. Ei näkynyt tuttua jätkää, jolta voisi toivoa jotakin vippaavansa.

Kaupungin laidasta erotti sahan huminan. Tuuri vaihtui. Miehiä painui töihin eväsnyttyineen. Työlöysin miehiä ja savotoista palaavia jätkiä parveili kadulla. Useat olivat ostaneet uusia pukuja ja komeilivat niissä, toiset heikommissa varoissa olevat ostelivat torilla lakkeja tai sinisiä paitoja.

Lormin-Kallen tajuun valahti hetkeksi nyreyttä ja sameriaisuutta. Olisipa ollut parempi olla pelaamatta, ostaisi nyt puvun ylleen kuten nuokin, törsäisi kahvilassa. Saturaiset, ne ovat nykyään kiven alla. Siinä saat tovin olla tekemisissä propsien jos muittenkin kanssa, ennenkuin on toinen toistatuhantinen irti. Ja Luojan lykky tokko saat mitään työn tapaista näillä main.

Hän käveli pitkin katua ja mietti katkerana:

— No, ostelevat nyt jätkät pukuja, vaan parin viikon päästä jo niitä kauppaavat. Ja piruako niillä sitten uusilla puvuilla! Kyllä se takista rässi katoaa, kun isket sitä myttyyn penkille pääsi alle.

Mutta mihin mennä?

— Olisipa kainalosauvat, iski hänen mieleensä, niin kohta olisi denaria...

Sitten hän kuitenkin lähti kävelemään torille. Saa siellä ehkä pinnatuksi lujalla pohjalla olevilta jätkiltä kahvit. Ja saa kuulla muutenkin asian jälkiä. Ehkä tuonne sahalle pääsee töihin, kun ottaa lakin päästään ja puhuttelee herroja teiksi. Eipä se hevillä jätkän naama tummene näin kesällä. Voi olla tuolla lähiasemilla puun nylkyä tahi lastuuta. Tarttuu tavaravaunun ripoihin ja siirtää sinne luunsa. Tahi ottaa lakin kouraansa ja lähtee juoksemaan ja saa vaikka talonjussilta oja- ja kuokkaurakoita. Joka kaikkensa antaa, sille siunataan.

Ja niin Lormin-Kalle käveli kohti toria, kädet rennosti housun taskuissa, otsatukka ohimoille valahtaneena, tuimin aatesilmin.

JOUTILAS MIES JA KYLÄ JÄRVEN RANNALLA

Siinä kylässä oli puolenkymmentä harmaata taloa ja järvi ja elokuun auringossa kellastuvia viljapeltoja. Halki laajan metsämaan oli sinne äskettäin luotu tie. Tätä tietä oli joutilas mies kylään osautunut ja viipynyt jo viikon. Elokuun taivas kaartui korkeana, järvi oli tyyni, asukkaat puuhasivat askareissaan, ja joutilas mies oli iloinen luonnoltaan ja nautti herruudestaan. Siitä, ettei kukaan voinut määrätä hänen ajastaan eikä häiritä häntä. Kukaan ei voinut tulla kyselemään toimittamattomia asioita, kirje ei voinut saapua, eikä puhelin soida.

Joutilas mies oli saapunut kylään illalla ja tavannut portaillaan istuvan nuoren isäntämiehen. Emäntäkin tuli paikalle ja joutilas mies teki heidän kanssaan välipuheen olostaan ja elatuksestaan ja luovutti heille molemman puolisen tunnonrauhan vuoksi jo etukäteen setelin.

Sitten isäntä oli pitänyt puhetta aivan kuin vartavasten ilmaistakseen, että herroja hän ei pokkuroi. Sanonut, että vaalitkin ne olivat ja menivät, ja niin me täällä päätettiin, ettei tipu lisää virkakunnalle.

Tulija myönsi, että se on yleinen mielipide.

— Niin kuin ei tarvitsekaan. Sillä kun palkkaa on satatuhatta eli viisi-, kuusikymmentätuhattakin, niin ei luulisi enää kehtaavan huudella, että nälkään tässä kuolee. Ei sillä palkalla tule pettumetsään lähtöä. Törsätkööt herrat vähemmän ja pienemmän pelin kanssa, ja ajelkoot vähemmän autoilla ja pitäkööt naisensa vähemmän hienoissa ja läpinäkyväisissä ketineissä ja heittäkööt pois sen harineen, että heidän pitää vielä saada tämän tästäkin matkustella maailman isoissa kylissä...

Joutilas mies, jota isäntä tutkivasti tarkasteli, myönsi, että tämä oli oikeata puhetta: suu säkkiä myöten.

Isäntä sai tästä ikään kuin vettä myllyynsä:

— Viisikymmentä tuhatta! Ja mies huutaa, että hän kuolee kurjuuteen. Ja kuitenkin ovat herrat kaikissa asioissa kaukaa viisaita: perillisiäkään niillä ei ole kuin korkeintaan kaksi, jos ollenkaan. Ja ei ole tarvis säästää: kun vanhenee ja ukottuu, niin eläke juoksee kuin siima. Et joudu kunnanhoitoon. Ja sittenkin: viisikymmentä tuhatta ja kurjuus! Se on huonoa huushollia! Minä sanon, että jos meikäläisistä maakolloista joku saa edes _kerran_ elämässään sen summan, niin hän perustaa sillä kokonaisen elämisen, koko ajallisen onnensa...

Vieras myönsi, että monta elämää ja elämistä perustettiin ilman kymmeniä tuhansia.

Sitten isäntä alkoi kysellä, että kuinka herra aikoi täällä elää ja lystäillä. Täällä on vähän hiljaista ja yksitotista. Musiikkiakaan ei ole muuta kuin minkä sonni möyryää. Eikä ole radiotakaan. Mutta naapurissa on muori, joka käypi melkein radiosta, niin hyvä sillä on sananlahja. Sitä meidän on käytävä katsomassa. Jos se ei satu olemaan oikein elementissään, niin ei sitä paljon tarvitse karkaista. Se on oikein muorien muori! Siinä on nielemistä talon väellä, mutta nauttia siitä syrjäinen saa.

Jo seuraavana päivänä joutilas mies näki tämän vanhan naisen, josta naapurin isäntä nautti kuin radiokoneesta. Naapureilla oli yhteinen riihi. Isäntä aikoi saada uutispuuroa ja meni tarkastelemaan, onko riihi kunnossa. Joutilas mies oli mukana nähdäkseen ja kuullakseen. Pihamaalla he näkivät naapurin vanhan emännän, leinin kokoon käpristämin jäsenin kasvojen monien juonteitten ilmaistessa viisasta pirullisuutta.

— Oliko riihi puhdistettu?

— Eikö mitä, vastasi isäntä, niin oli kuin sikojen jäliltä!

— Eikö? alotti vanha vaimo merkillisellä äänenpainolla. Ja piika puhdisti ja emäntäkin kävi...

Hän alkoi kuukata riihtä kohti suuren sauvan varassa.

Isännälle tulee kiire ehtiäkseen ennen riihelle ja löytääkseen vähän ruumenia permannolle, joka on peräti puhdas. Sen hän juuri kerkeääkin toimittaa ennenkuin vaivainen muori, joka kuukahtelee suunnattoman pitkän korennon turvin, ehtii paikalle.

— No, on huushollia...

Vanhalla vaimolla riittää sanoja. Mutta miten hän pääsisi tästä niille puhelemaan? Sillä koko talon väki on pellolla. Ja odottavan aika on pitkä ja asiat väljähtyvät, kun ne vanhenevat...

— Vanhaahan täytyy auttaa, arvelee isäntä.

Hän ja joutilas mies tarttuvat muoria käsipuoliin ja kynköttävät hänet kauas pellolle, missä talon väki on leikkaamassa viljaa.

— Vanhalla emännällä kuului olevan asiaa, niin autoimme hänet tänne.

He asettivat vanhan vaimon pientarelle. Ja silloin se alkoi. Hänen sananlahjansa on aivan ällistyttävän mahtava. Hän laskettaa tulemaan herkeämättä kuin radio.

Isäntä ja joutilas mies kuuntelevat hetken ja poistuvat.

— Paiskelkoot nyt tästä oikein radion tahdissa. Eihän kaupunkilaisillekaan maistu ruoka ilman peliä...

— Onko tuo muori hullu?

— Niin hulluko? Kaukana se on hulluudesta! Kuulettehan kuinka se osaa kaivella ihmistä sanoilla. Sillä on vain niin pirullinen luonto. Kolotus on kaivellut sen jäsenet, niin ettei se aina pääse sängystä tikahtamaankaan. Mutta jos kolotus kaivelee muoria, niin kyllä muorikin sanalla sanoen menee toisen ihmisen sisälle. Siitä selällään se sanaa napsii aivan kokonaisia lauseita. Ja kyllä se pääsee liikkeellekin, kun tulee oikein elementtiinsä. Hypähteleepä tasakäpälässäkin. On sillä liikaakin päätä yhdelle ihmiselle.

Elokuun aurinko paistoi ja tähkät heiluivat lauhassa tuulessa. Viljankorret sihisivät ja kahisivat leikkaajani käsissä. Mutta ylitse kaiken kuului vanhan vaimon ääni opettaen ja nuhdellen huonekuntaansa.

* * * * *

Oli elokuinen sunnuntai, ja joutilas mies makasi heinävuoteellaan luhdin ylälattialla ja katseli naapuritalon pihamaalle. Hänen tupakastaan nousi savu ja hänen kasvoillaan oli herruudesta nautiskeleva ilme. Hän tunsi olevansa ikään kuin jalanmittaa korkeammalla tätä kyläkuntaa, katselija, joka itse istui turvassa, heittelipä elämä toisia kuinka tahansa.