Part 7

Jonkin matkaa kasarmeista oli talo, jossa oli useita tyttöjä. Siellä luutnantti Näppi kulki riijausmatkoilla.

Olin useat kerrat hänen mukanaan ja näin heti, ettei vanheneva luutnanttimme sieltä mitään kostunut. Tytöt pitivät häntä narrinaan. Mutta hän otti kaiken totiselta kannalta ja jatkoi harjoituksia, ostaen heille suuret määrät lahjoja. Viimein he katkaisivat suhteensa meihin kokonaan. He antoivat lahjatkin luutnantille takaisin. Silloin meille ei jäänyt muuta neuvoa, kuin haukkua heidät. Ja me teimme sen hyvin. Luutnanttimmehan oli ammatiltaan haukkuja, ja minä otin käytäntöön kaikki luontaiset lahjani sillä alalla. Me haukuimme heidät varpaannenistä hamaan päälakeen. Heihin ei jäänyt haukkumatonta paikkaa.

Sitten me lähdimme ja olimme molemmat tyytyväisiä. Ainakin minä.

Aliupseerikurssimme lähestyi loppuaan. Mutta jo ennen sitä tulimme eroamaan luutnantti Näpistä. Hänet komennettiin kurikomppaniaan. Ylhäiset sotaherrat olivat katsoneet hänet sinne soveliaaksi, koska hän oli ennenmuinoin itse istunut vankina. Mikä onkin moitteetonta teoreettista järjenjuoksua.

Oli syksyinen ja sateinen sunnuntaipäivä, jona luutnanttimme lähti. Hän määräsi minut järjestämään komppanian saattamaan häntä asemalle. Järjestin. Marssimme liejuista tietä. Pojat olivat pahalla tuulella ja kiroilivat, sillä oli sunnuntai ja muuten aika olisi saatu viettää vapaasti.

Luutnantti Näppi oli tullut asemalle hevosella. Hän käski minun järjestää komppanian vesitornin luo riviin. Järjestin. Satoi. Kuulin luutnanttiimme kohdistuvia sydämestä lähteviä toivotuksia. Sitten juna lähti liikkeelle. Luutnantti Näppi seisoi vaunun portailla. Komensin asentoon. Luutnantti seisoi ryhdikkäänä ja vei kätensä lakkiin. Mutta huomasin hänen kasvoillaan tyytymättömyyden ja suuttumuksen juonteet. Vilkaisin sivulle ja näin, ettei kukaan muu seisonut asennossa kuin minä. Monet naamat muodostivat vain vaihtelevan irvistyskokoelman.

Mutta luutnantti Näppi ei voinut enää puuttua tähän saattojoukkoon, sillä juna kulki jo täydellä höyryllä eteenpäin. Siinä minä näin hänet viimeisen kerran junan portailla, käsi päähineessä ja kasvoilla nuo niin tutut suuttumuksen ja tyytymättömyyden merkit. Hän oli ladattu, mutta purkausta emme enää nähneet.

Marssimme takaisin kasarmille, märkinä, kuraista tietä. Kuulin toverieni vielä ajattelevan ääneensä luutnantti Näpistä ja saattomatkasta. Mutta minä kävelin alakuloisissa mietteissä. Ikuinen ero, viimeiset hetket herättävät aina alakuloisen tunnelman. Olinko minä sittenkin pitänyt luutnantti Näpistä? Hänestä ei kyllä hakemallakaan löytänyt hyviä puolia. Hänessä ei ollut hituistakaan selkärankaa, oikeudenmukaisuutta. Mutta hän oli kuitenkin tehnyt ystävyytemme aikana palvelukseni helpoksi. Hän oli kuitenkin kansasta lähtenyt ja menestynyt mies. Hän oli ollut suutari ja tehnyt kiivaudessaan tapon ja joutunut linnaan. Hän ei silloinkaan ollut mikään nuori mies, mutta kuitenkin hänessä oli joustavuutta kimmotakseen ylös alennuksestaan.

Sittemmin hän oli itse tappanut monta miestä ja tapattanut vielä useampia muilla. Saiko Näppi nyt elinkautisen? Sai kyllä tavallaan. Mutta häntä nimitettiin nyt upseeriksi eikä vangiksi. Hänellä oli kaunis puku ja kimmeltävät napit ja muiden neulomat saappaat ja tyydyttävä palkka. Tuo entinen pikipeukalo oli nyt niin pitkällä, että hän voi puhua systeemistä ja moraalista ja osoittaa monille ja monella muotoa herruuttaan.

Mietiskelin yhteiskunnan monihaaraisia seikkoja, kun kuljimme kohti kasarmia. Komppaniakin oli käynyt äänettömäksi. Sade painui sarkamantteleihimme kuin sieneen, ja raskaat saappaat litisivät tien lietteessä.

MIESTAPPOON

Risto oli saapumassa kortteeriinsa laitakaupungille ja näki siellä pihahuoneen seinänvieressä makaavan miehen. Makaaja oli kookas mies, varsinkin sääriä oli kokonainen ojelmus. Hän makasi selällään ja nukkui juopuneen unta: kurkku örähteli ja sormet koukistelivat nyrkkiin ja suupielissä aterioisivat kärpäset. Risto tunsi hänet kyllä. Se oli Koipi, hänen työ- ja asukkitoverinsa. Miehellä oli virallinenkin nimi, mutta ruumiillisten ominaisuuksiensa vuoksi häntä sanottiin tavallisesti Koiveksi.

Päivä oli kesäinen sunnuntai, ja aurinko paistoi yli kattojen nukkuvaan mieheen. Kärpäset hänen suupielissään liikahtelivat. Oli hiljaista. Ketään ei kuulunut eikä näkynyt. Risto pysähtyi ja katsoi miestä ja hänen aivoistaan erittäytyivät ajatukset kuten hiljaiset sanat:

— Kas, siinähän Koipi makaa! Koiven koivet eivät kestä olla rahamiehenä. Onkohan tuolla enää mitään jälellä tilistään?

Samassa Riston jäsenet värähtivät ja hänen aivojensa erittämät ajatukset ikäänkuin muuttuivat äänenpainoltaan, kuten siellä sielun mustassa kuilussa puhuisi nyt toinen olento.

— Mitäpä se sinuun kuuluu! Olla mitä olla! Kävele ja hoida omat asiasi...

Risto otti jo askelen, mutta pysähtyi jälleen. Hänen sisäinen korvansa ikäänkuin kuunteli sanoja, jotka hiljainen kieli lausui:

— Katsohan huvin vuoksi. Pistä vaikka talteen, etteivät vielä varasta nukkuvalta, kaveriltasi...

Risto kumartui ja pisti hiljaa kätensä nukkujan poveen ja veti sieltä lompakon. Hän avasi sen. Siellä oli yksi ainoa seteli, suurin valtakunnan rahoista.

— Kas, onhan sillä vielä rahaa.

Riston silmät vilkaisivat ympäristöön. Mitään ei näkynyt. Juopuneen avoimen suun seuduilla horisi pari kärpästä. Muuten oli hiljaista. Nukkuvan miehen lompakko pujahti Riston omaan poveen ja hän astui nopeasti portista esikaupungin hiljaiselle kadulle, jota käveli kiireesti eteenpäin. Ajatusten äänettömät sanat ikäänkuin valuivat ohuena, hyppelehtivänä rihmana hänen aivoistaan:

— Sepä sattui, onni potkaisi ihmistä! Kukaan ei tiedä mitään. Ei edes Koipi itse tiedä toinnuttuaan, ovatko rahat varastetut vaiko muuten huvenneet. Mitä sellainen mies rahalla tekee? Kun tointuu, niin imee uutta viinaa sisäänsä niin kauan kuin on lanttikaan jälellä.

Risto taasen on eri mies. Hän ei ota ryyppyjä. Hän käyttää rahansa oikeihin asioihin. Hänellä on tyttökin tiedossa. Hän perustaa perheen ja auttaa vanhempiaan, jotka asuvat kaukana maalla.

Auttaako heitä? Risto tietää, etteivät he apua tarvitse. Hänen isänsä on vielä luja ukko kuin pukinsarvi. Hän on pieni varaskin: sissittää maantuotteita pienissä erissä, heinää, viljaa, perunoita ja puita ja elää kyllä. Kyläkunta kutsuu häntä Hiiri-Pekaksi. Ristoa oli sanottu hiiren pojaksi. Osaksi tämän nimenkin vuoksi hän oli lähtenyt sieltä, tienaamaan rahaa ja miehistymään.

Ja nyt hän kävelee kadulla toverinsa lompakko taskussaan ja kuuntelee sisäisiä ääniään. Hän kuulee nyt sen _toisen_ äänen:

— Mutta hiiren poikana sinä silti pysyit, vaikka tänne tulit. Varastit nukkuvalta toveriltasi. Entäpä jos joku näkikin? Joudut linnaan! Ja sanotaanhan, että joku aina näkee. Sallimus ei salli, että näillä rahoilla olisi menestystä.

Nämä äänet vaikuttavat ikäänkuin suoraan Riston jäseniin. Hän kääntyy ja tulee jälleen kortteerinsa pihaan. Koipi nukkuu siellä kuten ennenkin. Risto pistää lompakon hänen taskuunsa ja kääntyy pois.

— Siinä on omasi.

Mutta samassa hän taasen pysähtyy.

— Hullu! Kukaan ei olisi tiennyt mitään. Ja hyvä työ se olisi ollut Koipeakin kohtaan: moni synti olisi siltä jäänyt tekemättä. Aamulla olisi jo ollut lähtö terveelliseen työhön. Ja Risto olisi käyttänyt rahat parempiin asioihin.

Aivan kuin huomaamattaan hän jälleen palasi, kumartui ja käveli pian kadulle Koiven lompakko povellaan. Mutta hänen sisässään puhuivat taasenkin äskeiset äänet, saman sisältöisinä, vaikkakin eri kääntein. Katumus ja pelko ja oikeuden noudatus voittivat jälleen hetkeksi. Hän palasi ja asetti rahat paikoilleen. Mutta nytkin vakasivat hänet kahtaalle huopaavat, epäröivät, tuskaiset ajatukset:

— Hullu! Otettava se olisi. Eikä kukaan tiedä mitään. Menevät ne tuolta mieheltä kuitenkin...

Vielä kerran hän kumartui nukkujan ylitse. Lompakko oli jälleen hänen kourassaan ja silmät vilkaisivat epäilevinä ympäristöön. Mitä? Kuuluiko kolinaa? Ehkä joku luurailee? Päätös tähän täytyy tulla, tällaiseen huopailemiseen.

Hän pisti lompakon jälleen ylen hitain liikkein juopuneen taskuun ja tarttui tätä sitten äkkiä kaulukseen, aivan vihan vimmassa ja kiskoi hänet pystyyn. Miehen jalat eivät holttaa ollenkaan. Hän örisee ja huitoo käsillään. Mutta Risto kiskoo häntä kuten hirttä, vetää hänet huoneeseen ja julistaa täällä:

— Siellähän se Koipi taasen makasi ja sillä saattaa olla rahojakin. Oli onni, että satuin minä löytämään, eikä joku muu mies, joka olisi voinut koettaa onko kaverin povi lämmin...

Risto tuntee itsensä aivan iloiseksi, kuten jostakin vapautuneeksi ja rauhan saaneeksi. Asunnon emäntäkin häntä vielä kiittää.

— Mieshän sitä sinä olet, mutta entä tuo Koipi riepu...

Mutta Risto puolustaa nyt Koipeakin:

— Oikea mies se on kaverikin, jos hän nyt ryyppääkin.

Koko sunnuntaipäivän tuntee Risto itsensä ikäänkuin voiton saavuttaneeksi, iloitsevaksi. Varsinkin illalla, kun hän kävelee hämyisessä puistossa tytön kanssa.

Ääni sanoo hänen sisässään:

— Enpä ollutkaan mikään hiiren poika.

Aamulla on Koipi selvä, mutta töihin hän ei suinkaan lähde: onhan hänellä vielä valtakunnan isoin seteliraha taskussaan. Hän tarjoaa Ristolle ryyppyjä palkinnoksi, kun on kuullut, että tämä on tuonut hänet eilen seinien suojaan seteleineen. Mutta Risto on siinä suhteessa varma mies: hän inhoaa viinaa.

— Minkäpä minä sitten sille teen, kun sinä olet niin siisti mies, sanoo Koipi.

Hän lähtee kuluttelemaan rahaansa, mutta Risto menee töihin.

Sitten kuluu loppuun se päivä ja yö ja toinenkin päivä. Illalla töistä palatessaan tapaa Risto Koiven sängyssä makaamassa. Hän sanoi elämän olevan etovaa ja kupariseppien töissä ja pyysi Ristolta lainaksi jotakin markkaa parannusryyppyihin, että tointuisi elämään ja töihinkin.

— Nytkö rahasi ovat sitten menneet?

— Ovat. Miten lienevätkään. En kai minä niitä kaikkia ole juoda kerinnyt.

— Ei tipu.

Alistuvasti sulki Koipi silmänsä. Mitäpä on ihmisellä muutakaan neuvoa tässä armottomassa maailmassa: kumarra pääsi.

Mutta Risto tuijottaa häneen synkeänä ja monet ajatuksien hiljaiset sananauhat kulkevat hänen aivoissaan:

— Talteenpa menivät rahat. Hullu! Olisitpa ottanut ne niin olisivat asiat paremmin tuollakin miehellä: ei olisi kipua ruumiissa. Ja loput rahoista sai ehkä joku irstas portto, ja hänen tyttönsä, joka odottaa kotia, saa yhäkin odottaa...

Hänen aivoistaan kehrääntyi ajatus: ei olisi ollut synti, vaan ylhäältä viitottu teko asiain parhain päin järjestämiseksi. Mutta hän oli hullu, paksupää joka noudatti vanhoja kaavoja...

Siitä pitäen Risto alkoi tuntea hämärää vastenmielisyyttä työ- ja asuintoveriaan kohtaan, jopa suorastaan vihata häntä, miestä, joka sillä tavoin pani menemään kauniin rahan. Ristossa eli jo puolittain luulo, että se raha oli ollut oikeastaan hänen, ainakin sallimus oli sitä ollut jo hänelle ojentamassa.

Hänelle tuli tuiki tukalaksi sietää Koipea näkyvissään. Hän alkoi kohdella tätä ynseästi ja pilkkailla monella muotoa. Pitkäkoipinen mies oli luonnostaan hyväntahtoinen, mutta hän tunsi kuitenkin vihan ja pilkan. Vaikka hänen tunteensa ovatkin yhtä romuluiset kuin hänen ruumiinsakin ja ajatuksensa vyörähtelevät suurina lohkareina, tajuaa hän, että heistä kahdesta on kehittynyt jollakin tavoin vihamiehet.

Hänellä ei ole sanantaitoa, ja siksi hän tavallisesti kuuntelee äänettömänä Riston rienaavia puheita. Kerran hän kuitenkin sanoi:

— Puhut, kun tiedät, etten viitsi sinua kourin opettaa...

— Et pystykään. Vaikka sinulla on kokoa, ei sinulla silti voimaa ole.

Tämä tapahtui työmaalla ruokatunnilla. Miehet nauroivat ja kehoittivat heitä kokeilemaan, kumpi käsipuheessa pärjää. Oikeastaan ei uskottu Riston siihen uskaltautuvan, koska hän oli kooltaan aivan pieni Koiven rinnalla. Mutta liha hänen jäsenissään oli elävää lihaa, nopsaa ja liikkuvaa ja lisäksi tiesi hän taitavansa muutamia painiotteita. Siksipä hän uskalsikin ärsyttää Koipea toisten säestämänä, kunnes tämä sanoi:

— Tule iloon!

He kävivät kiinni toisiinsa ja voimantempuissa taitamaton Koipi tuli heti heitetyksi äkkitempulla tantereeseen.

— Se oli erehdys, sanoi hän. En arvannut pitää varaani.

Hän yritti uudestaan, nyt jo vihanväessä. Mutta pian hän jälleen tapasi itsensä selällään maasta, lennettyään sinne huimassa kaaressa. Hän kaatui omaa väkevyyttään: Risto vain ohjaili hänen rynnistystään.

— En ole tottunut tähän painihommaan, sanoi hän.

— Elä puhukaan enää mitään, kun noilta jaloilta kaadut. Ei se ainakaan Luojan syy ole, ivaili mestarikin.

Tässä tilaisuudessa Koipi kypsyi suureen vihaan Ristoa kohtaan. Tämä oli ollut liian häpeällinen lankeemus, joka oli jotenkin kostettava. Hän oli luonnostaan yksinkertainen mies. Hänen ainoat harrastuksensa olivat työnteko ja viinanjuonti. Hänen mielikuvituksensa on köyhä. Muu ei juolahda hänen mieleensäkään kuin kostaa laatunaan: saada Risto tunnustamaan, että voimaa sitä on toisellakin.

Koipi menee painitemppuja taitavan miehen luo ja ottaa häneltä opetusta.

Sitten jonakin sunnuntaina, parisen ryyppyä ryypättyään, etsii hän Riston ja sanoo:

— Tule iloon! Jos nyt olisi jo minunkin vuoroni heittää.

Risto ei voi kieltäytyä. Paini alkaa. Miehiä seisoo tälläkin kertaa heidän ympärillään. Käy ilmi, että Koipi on todellakin tullut taitavammaksi. Hän saa Ristosta hyvän otteen, rautaisen ja murtumattoman vangitsemisotteen, joka kiduttaa ja on särkemäisillään jäsenet.

Koipi puristaa armotta. Risto läähättää. Anoako armoa? Ei, siihen ei kieli käänny. Hirveä raivo nousee hänessä.

— Tuollainen mies, sääskisääri! Hävitti kauniin rahan ja hävittää vielä monet toiset ja nyt murtaa hänen jäsenensä...

Riston toinen käsi on vapaa ja siihen kopeutuu puukon pää, Koiven oman puukon pää. Hän tarttuu siihen. Se nousee tupesta ja painuu äkkisurvaisulla päätä myöten Koiven rintaan. He molemmat tuupertuvat maahan. Risto on mennyt tainnoksiin ponnistuksesta ja niskaansa ja toista käsivarttaan rasittavasta kivusta.

Kun hän tointuu, on paikalla jo kaksi ratsupoliisia, jotka kiinnittävät remmejä hänen ranteisiinsa. Koipi makaa selällään, puukko rinnassaan. Ajatuksien sananauha alkaa erittäytyä Riston aivoista:

— Niin sen kävi. Se oli loppu. Miehentappaja sinusta tuli, kun et tahtonut varastaa. Sinä olet luontojasi varas. Sinun isäsikin on varas, pieni, vahingollinen kylähiiri, maankasvujen nakertaja. Mutta sinä et totellut luonnon ääntä, ja se johti sinut turmioon, murhaan, kuritushuoneeseen...

Ratsut juoksevat ja Risto juoksee. Hän on lyhytkasvuinen mies ja roikahtelee ilmassa. Välistä hipovat kantapäät maata. Ajatuksien sananauha purkautuu hänen aivoistaan katkelmissa:

— Et sinä sittenkään ole hiiren poika... Isäukon, kylähiiren, hampailla ei olisi koskaan näitä töitä tehty.

ILVEILIJÄ JA PIRJETTA

Kuten erämaassa pirunpelto, aukeni tori pienessä kaupungissa. Perin huolimattomasti ovat harmaat nupukivet, joiden raoissa elää joku kitulias ruohonkorsi, sijoitetut vierekkäin. Jos et kävele varovaisesti, saattaa kenkäsi korko tahi jalkasi nilkkaluu nuljahtaa sijoiltaan.

Mitä hedelmää voisi löytää tältä harmaalta, lohduttomalta vainiolta?

Ihmeellisen, oudon maailman löysi sieltä nuori Jakke jonakin syksyisenä, sadesumeana iltana, katulyhtyjen katsellessa märkyyden kutomista pyhimyskehistä. Melkein kuin taivaan piiri, suloinen täyte nuoren sydämensä tyhjyyteen, suurien pyrkimyksien itu aukeni siellä Jakelle, joka oli silloin vielä perin nuori, kuten puhtaaksi nuoltu sisältä ja päältä ja katseli kirkkain, ihmettelevin silmin maailmaa.

Likaisenvalkeana kohosi torilla suuri sirkusteltta ja sateisen illan tummuuteen kaikui sen edustalta ihmeellinen melu. Käsihanuri remusi, pillipiipari puhalsi posket paisuneina, kilkkaraudat helisivät, vaskinen aisakello moikui. Ja korkealla lavalla teltan edustalla kiipeili ihmisiä taruisen koreina kuten enkelit, sinisinä, punaisina ja kullanvälkkävinä. Nauraen ja suristen tunkeutui ihmisjoukko telttaan nähdäkseen jotakin ja nauraakseen, unhoittaakseen harmin ja katkeruuden kivisen taakan, jota useimmat ajat hinasivat mielessään pienen kaupungin kaduilla.

Suuren teltan katossa sipisi ja kuiskaili sade kaikuvien ilonrähähdysten lomassa. Ja täällä aukeni nuorelle Jakelle kuten taivaan piiri. Hän imi sieluunsa kuluttavan, suuren pyrkimyksen: hänen on joskus päästävä tuohon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan... Joskus hän on oleva tuollainen Pelle, jättiläishousut höllällään, pieni knalli suuren pään laella, mahdoton perunanenä hohtaen tekotyhmästä naamasta, vaatteittensa väljissä poimuissa kaikkia kummia kapineita, kotkottava kuten kana, että pään kokoinen muna putoaa sahajauhoihin... Hupainen, suruton Pelle on hän oleva tahi tuo korea ilveilijäpoika, marakatin puvussa, haukkanokkainen, virnistävä, ylettömän vikkelä poika. Eli ehkä mies, joka tekee päätähuimaavia kuperkeikkoja korkeilla telineillä ja hennoilla langoilla, eli tuo toinen, musta, räpistelevin yökönsiivin, pahaenteisin naurunpurkauksin, joka solmeilee notkeat jäsenensä keräksi, joka on kuin pahahenki. Tahi olisiko hän väkevä mies, joka vääntelee nauloja ja hevosenkenkiä, jota raskaat ja ruosteiset kahleet ja kaularaudat eivät pidätä... Vai puuhailisiko hän kummallisten, viisaitten eläinten parissa...

Niin istui nuori Jakke sirkusteltassa silmät loistaen ja posket hohtaen, sydän väristen tukehduttavan täynnä tunteita.

Meni joku päivä ja kivinen tori oli syksyisessä säässä yhtä autiona ja paljaana, hedelmättömänä, kuten ennenkin, kuten pirunpelto erämaassa. Mutta nuori Jakke oli jo saanut sieltä sadon, korjannut sydämensä laareihin täysiä, itäviä tähkäpäitä.

Meni vuosia ja nuoren Jakenkin oli ryhdyttävä töihin, leipätöihin. Hän katosi synnyinkaupungistaan. Mutta jonakin syksyisenä päivänä ilmestyi taasen likaisenvalkea, iloinen sirkusteltta kaupungintorin nupulaisille kiville. Ja tässä sirkuksessa oli myöskin Jakke. Sinne oudon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan oli hän siis lopultakin päässyt, kuten viimein tulee päämääräänsä ihminen, joka on sitkeä astumaan. Mutta ei hän ollut enää niin vallan nuori, ei niin silmiltä kirkas, eikä niin nuollun puhdas sisältä ja päältä, kuten joitakin vuosia sitten, kun suuret pyrkimykset itivät hänessä.

Jaken, nauravan ilveilijän mielikin oli kevyt ja iloinen, kun hän tuli kotikaupunkiinsa sirkuksensa mukana. Tosin oli mielensä kerennyt välillä jo tummua ja myrtyäkin, kun ei sirkuksen taruinen maailmakaan ollut niin iloista ja surutonta, kuin sen oli kuvitellut. Kun se olikin vain leipäpalan pyydyksiä, aherrusta. Mutta nyt hän oli mieleltään oudon kevyt ja iloinen saapuessaan kotikaupunkiinsa. Näkee siellä joku tuttukin: tämmöinen on Jakesta tullut, ovela, suruton poika, joka ei itke tämän maailman turhuuksia...

Ilta laskeutui pienen kaupungin ylle, märkä syksyinen ilta. Posetiivi soi teltan edustalla, kilkkaraudat helisivät ja vahvakeuhkoinen mies huusi, minkä kaula kesti: — Nyt, nyt! Maailman parhaat koomikot, voimamiehet! Tämän illan viimeinen signaali!

Hiljainen, iltainen sade sipisi ja kuiskaili telttakankaassa, kuten kerrankin vuosia sitten. Voimamiehet, voimistelijat, iloiset ilveilijät ja hupaiset Pellet alkoivat esityksensä. Jakkekin astui vuorollaan marakatin puvussaan kiiltävin, kilisevin koruin sahajauhokehään. Hän kuuli naurun, suosion hyminän. Hänet tunnettiin: Jakke! Meidän kylän poika... Ja hän tunsi rinnassaan lapsellisen riemun ja aloitti notkeasti ilveensä, joiden piti saada ihmiset unhoittamaan muu ja nauramaan lapsellisesta mielihyvästä.

Mutta silloin näki hän Pirjetan, pienen ja tumman tyttölapsen, kasvintoverinsa, jonka hän oli jo melkein unhoittanut maailmanrannan polulla. Mutta nyt hän näki ja muisti: Pirjetta, samettisilmin, kiehkuraisin hiuksin! Lapsellinen riemu pakeni ja sydämensä oli tulvillaan tuskaa ja hätäännystä. Hän tunsi, että esityksensä kävi kömpelösti, naurun irvistys tapahtui kuin rautanaamarilla, ääni oli ontto. Pirjetta istui tuolla ihmisympyrässä. Näkiköhän, tunsikohan hän Jaken? Menikö hänen pieni suunsa hymyyn? Menikö se huvista, vaiko säälistä? Jakke tunsi ilman painavan ikäänkuin läkähdyttäen hehkulamppujen alla, oli kuin olisi lähestynyt jokin valtaisa, tahmainen kieli, jonka nuolaisua vastaan hän oli voimaton: häpeän tunne.

Narrinkaavussa näki Pirjetta hänet, nenä kitillä paisutettuna, naama viiruihin maalattuna ja outoon virnistykseen rypistettynä, puhumassa opittuja, onttoja sukkeluuksia, vääntelemässä jäseniään. Ja leipäpalan vuoksi teki Jakke tätä. Ei hän ollut kuten taivaanlintu, joka laulaa ja pelehtii vapaudessaan omaksi ilokseen. Kuten pensaitten räähkälintu hän rääkkyen juoksi varisevien jyvien ja rähmivien itikoitten perässä...

Miksi oli hän unhoittanut Pirjetan, melkein? Miksi oli Pirjetta täällä, ja miksi oli Jakke nähnyt hänet sinne penkilleen? Miksi tulvivat hänen mieleensä läkähdyttävät tunnelmat, kuten valtaisa, tahmainen, nuoleva kieli? Eikö hän ollut iloinen ilveilijä, suruton Pelle? Hehkulamppujen alla oli hiljaista. Kuului sateen kuiske telttakangasta vasten.

Nyt oli Jaken hypättävä pöydälle pinotuille jakkaroille, kierrettävä jäsenensä merkilliseen mykkyrään ja irvistettävä koipiensa välistä kurkistavalla naamallaan. Hän teki niin. Hän muisti, että Pirjetta istui tuolla. Hänelle Jakke irvisti.

Kuului kolinaa, parahduksia. Jakkarat sortuivat kasaan ja ilveilijä putosi vasten pöydän syrjää ja makasi sitten sahajauhoisella permannolla kuten kuollut. Hänet kannettiin pois. Suusta ja sieraimista tuli verta, johon oli takertunut sahajauhoja.

Sairashuoneen valkoisten lakanoitten välissä tuli Jakke tajuihinsa ja mietti kuumeisin aivoin. Miksi hän oli unhoittanut Pirjetan, melkein? Ja miksi hän sitten näki hänet samettisin silmin, kiharaisin hiuksin? Miksi läkähdyttävät tunnelmat vahasivat hänet kuten tahmainen, ilkeä, nuoleskeleva kieli? Miksi kaikki sattui murheellisesti iloiselle ilveilijälle?

SYNNYINMAAN MUISTOT

Hän kumartui pöydän yli ja huitaisi kädellään.

— Vanhamaa, uskotko, synnyinmaa on aina mielessäni, vaikka olen tällainen, vaikka olen ollut täällä kauan, kauan, niin kirotun kauan. Muistot siitä nousevat mieleeni kauniina kuin rome, kuten loistivat siellä tuohustulien romeet joen koskilla syyslauhkeina öinä, kun pihlajapensaitten verestävien lehtien ja terttujen seassa kävi öinen kahina, öinen kahina... olet kai sen kuullut?

Hän toisteli sanojaan ja painosteli niitä tarpeettoman pontevasti. Epäilemättä hän oli jo humalassa.

— Niin, vanhamaa väikkyy mielessäni kauniina, se synkeä, metsäinen maa, rämeet ja nevat. Ja kuitenkin olen kärsinyt siellä vain vaivaa, synkkyyttä ja epäilyksiä. Pitäisi unhoittaa. Mutta ei voi. Muistot synnyinmaasta, ne ikäänkuin lämmittävät, hohtelevat sieluuni tuollakin kaivoksessa, syvällä, tunkkaisessa pimeydessä, missä kaivoslamput lepattelevat... Ne viihdyttävät minua ja samalla ne kuitenkin riuduttavat, hiuduttavat, kuten suolanraetta vesilasissa. Ja siitä tulee elonneste katkeraksi, äitelöiväksi...

Vanhaanmaahan minä en enää koskaan palaa. Epäilemättä minä kuolenkin tänne kaivoksien pimeyteen. Kuolema! Tiedätkö? Kuolema minua peloittaa, vaikka minä kärsin tästä elämästä. Kun kuolet, olet taidoton möhkäle, ajatukset eivät kulje enää aivoissasi... Ja mikä odottanee siellä: henki harhailee turvattomana, orpona, kun se on häädetty asunnostaan, vaikka kurjastakin... Mutta pian minä en sentään kuole, aivan äkkiä, toivottavasti. Kolmella lääkärillä olen tutkituttanut itseni, sydämeni. Halvausta minä en saa. Mutta kukapa tietää vaikka jo huomenna putoaa kivi niskaani tuolla kaivoksessa... Ja vaikka ei huomennakaan, niin joka tapauksessa joskus. Ja kuolema minua pelottaa.