Part 51

— Ei mitään, ei mitään, älkää pelätkö hänen puolestaan! — alkoi Katja taas itsepäisesti ja tiukasti. — Kaikki tuo on hänessä vain hetkellistä, minä tunnen hänet, tunnen kovin hyvin hänen sydämensä. Olkaa varma siitä, että hän suostuu pakenemaan. Ja pääasia on, ettei se tapahdukaan heti, hänellä on vielä aikaa tehdä päätöksensä. Siihen mennessä Ivan Fjodorovitš tervehtyy ja järjestää itse kaikki, niin ettei minun tarvitse tehdä mitään. Älkää olko huolissanne, hän suostuu pakenemaan. Ja onhan hän jo suostunutkin: voiko hän jättää elukkansa? Pakkotyöhön mukaan tätä ei päästetä, niin että miksi Mitja ei pakenisi? Pääasia on, että hän pelkää teitä, pelkää, että te siveelliseltä kannalta ette hyväksy pakoa, mutta teidän täytyy jalomielisesti _sallia_ se hänelle, jos teidän juhlallinen vahvistuksenne tässä kerran on niin välttämätön, — lisäsi Katja myrkyllisesti. Hän oli vähän aikaa vaiti ja naurahti sitten.

— Hän puhelee siellä, — alkoi hän taas puhua, — joistakin hymneistä, rististä, joka hänen on kannettava, jostakin velvollisuudesta, minä muistan, minulle kertoi tästä silloin Ivan Fjodorovitš, ja jospa tietäisitte, miten hän puhui! — huudahti Katja yhtäkkiä hillittömän tunteikkaasti, — jospa tietäisitte, miten hän rakasti tuota onnetonta sillä hetkellä, kun hän kertoi minulle hänestä, ja kuinka hän kenties vihasi häntä samalla hetkellä! Mutta minä, oi, minä kuuntelin silloin hänen kertomustaan ja katselin hänen kyyneliään ylpeästi naureskellen! Oi, elukka! Minä juuri olen elukka, minä! Minä olen tuottanut hänelle kuumeen! Mutta tuo toinen, tuomittu, — onko hän valmis kärsimään, — lopetti Katja vihaisesti, — ja semmoinenko mies voisi kärsiä? Sellaiset kuin hän eivät kärsi koskaan.

Jonkinmoinen vihan ja inhoavan halveksimisen tunne tuntui näissä sanoissa. Ja kuitenkin juuri hän itse oli tuon miehen kavaltanut. »Mitäs, kenties sen tähden, että tuntee olevansa niin syyllinen hänen edessään ja että vihaa häntä joinakin hetkinä», ajatteli itsekseen Aljoša. Hän olisi tahtonut, että tätä olisi tapahtunut ainoastaan »joinakin hetkinä». Katjan viimeisissä sanoissa hän kuuli taisteluhaasteen, mutta ei ottanut sitä vastaan.

— Sentähden minä teidät tänään kutsuinkin, että lupaisitte itse suostuttaa hänet. Vai onko teidänkin mielestänne pakeneminen epärehellistä, vähemmän uljasta tai kuinka sanoisin... epäkristillistä, vai kuinka? — lisäsi Katja vielä enemmän taisteluhaluisena.

— Ei, ei se mitään. Minä sanon hänelle kaikki... — mutisi Aljoša. — Hän pyytää teitä käymään tänään luonaan, — sanoa paukahdutti hän yhtäkkiä katsoen lujasti häntä silmiin. Katerina Ivanovna vavahti ja oli vähällä vetäytyä edemmäksi hänestä sohvalla.

— Minua... onko se mahdollista? — sopersi hän kalveten.

— Se on mahdollista ja niin täytyy! — alkoi Aljoša lujasti ja vilkastuen. — Te olette hänelle hyvin tarpeen, juuri nyt. Minä en rupeaisi puhumaan tästä enkä ennen aikojani teitä kiusaamaan, jollei se olisi välttämätöntä. Hän on sairas, hän on kuin sekapäinen, hän pyytää kaiken aikaa teitä luokseen. Hän ei pyydä teitä luokseen sovintoa rakentaakseen, kunhan te vain tulisitte ja näyttäytyisitte kynnyksellä. Hänelle on tapahtunut paljon sen päivän jälkeen. Hän ymmärtää, miten äärettömän syyllinen hän on edessänne. Ei hän tahdo teidän anteeksiantoanne: »Minulle ei voi antaa anteeksi», sanoo hän itse, vaan ainoastaan sitä, että te näyttäytyisitte kynnyksellä...

— Te minut yhtäkkiä... — sopersi Katja, — minä olen joka päivä aavistellut, että te tulette tälle asialle... Minä tiesin, että hän kutsuisi minua!... Se on mahdotonta!

— Olkoon vain mahdotonta, mutta tehkää se. Muistakaa, että häntä ensimmäisen kerran liikuttaa se, että hän on teitä loukannut, ensimmäisen kerran elämässä, ei koskaan hän ole sitä niin täydellisesti käsittänyt! Hän sanoo: jos hän kieltäytyy tulemasta, niin minä »olen koko elämäni ajan nyt onneton». Kuuletteko: kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön tuomittu pyrkii vielä olemaan onnellinen — eikö se herätä sääliä? Ajatelkaa: te käytte syyttömästi onnettomuuteen joutunutta katsomassa, — pääsi taisteluhaasteen tavoin Aljošan suusta, — hänen kätensä ovat puhtaat, ne eivät ole veren tahrimat! Hänen tulevien lukemattomien kärsimystensä tähden käykää hänen luonaan nyt! Tulkaa, saattakaa häntä pimeyteen... tulkaa ainoastaan kynnykselle... Teidänhän on velvollisuus, _on velvollisuus_ tehdä se! — lopetti Aljoša alleviivaten uskomattoman voimakkaasti sanaa »velvollisuus».

— On velvollisuus, mutta... en voi, — sanoi Katja aivan kuin vaikeroiden, — hän katsoo silloin minuun... minä en voi.

— Teidän katseittenne täytyy yhtyä. Kuinka voitte elää koko elämänne, jos nyt ette sitä tee?

— Parempi on kärsiä koko ikänsä.

— Teidän on velvollisuus tulla, teidän _on velvollisuus tulla_, — sanoi Aljoša taas järkähtämättömästi.

— Mutta miksi tänään, miksi heti?... Minä en voi jättää sairasta...

— Hetkiseksi voitte, sehän kestää vain hetken ajan. Jos te ette tule, niin hän yöksi sairastuu kuumeeseen. Minä en puhu semmoista, mikä ei ole totta, säälikää!

— Säälikää te minua, — soimasi Katja katkerasti ja rupesi itkemään.

— Te siis tulette! — lausui Aljoša lujasti nähtyään kyynelet hänen silmissään. — Minä menen sanomaan hänelle, että te tulette heti.

— Ei, älkää suinkaan sanoko! — huudahti Katja pelästyneenä. — Minä tulen, mutta älkää te puhuko hänelle siitä edeltäpäin, sillä minä tulen, mutta kenties en astu sisälle... Minä en tiedä vielä...

Hänen äänensä katkesi. Hän hengitti raskaasti. Aljoša nousi lähteäkseen.

— Entäpä jos kohtaan siellä jonkun? — lausui hän yhtäkkiä hiljaa ja kalpeni taas.

— Siksi juuri onkin lähdettävä heti, ettette kohtaisi siellä ketään. Siellä ei ole ketään, voin sen vakuuttaa. Me odotamme, — lopetti hän lujasti ja lähti huoneesta.

2.

Hetken ajaksi valhe muuttui totuudeksi

Hän kiiruhti sairashuoneeseen, jossa Mitja nyt makasi. Tuomion langettamisen jälkeisenä päivänä hän oli sairastunut hermokuumeeseen ja hänet oli lähetetty kaupungin sairaalaan, vankien osastoon. Mutta lääkäri Varvinski ei, Aljošan ja monien muitten (rouva Hohlakovin, Lisen y.m.) pyynnöstä, ollut sijoittanut Mitjaa vankien joukkoon, vaan erilleen, siihen samaan pikku huoneeseen, jossa aikaisemmin oli maannut Smerdjakov. Tosin käytävän päässä seisoi vahti ja ikkunassa oli rautaristikko, niin että Varvinski saattoi olla levollinen, vaikka hänen osoittamansa hempeys ei ollutkaan aivan lain mukaista, mutta hän oli hyväsydäminen ja sääliväinen nuori mies. Hän ymmärsi, miten vaikeata sellaisen kuin Mitjan on heti siirtyä murhaajien ja roistojen pariin, ja että siihen täytyi ensin tottua. Omaisille ja tutuille olivat sekä lääkäri että tarkastaja, vieläpä poliisipäällikkökin, antaneet luvan käydä häntä tervehtimässä, kaikki salaisesti. Mutta näinä päivinä olivat käyneet Mitjaa tervehtimässä ainoastaan Aljoša ja Grušenjka. Pari kertaa oli häntä yrittänyt saada tavata Rakitin; mutta Mitja oli tiukasti pyytänyt, ettei Varvinski päästäisi tätä sisälle.

Aljoša tapasi hänet istumassa makuulavitsalla sairasviitta yllään, hiukan kuumeessa, etikansekaisella vedellä kostutettu pyyheliina käärittynä pään ympäri. Hän katsoi sisälle tullutta Aljošaa epämääräisellä katseella, mutta katseessa välähti kuitenkin ikäänkuin jonkinlainen pelästys.

Yleensä hän oli ollut tuomion julistamisesta asti hirveän miettiväinen. Toisinaan hän oli puoli tuntia yhtä mittaa vaiti miettien jotakin raskaasti ja kärsien ja unohtaen seurassaan olijan. Jos hän heräsi mietteistään ja alkoi puhua, niin hän aina rupesi puhumaan hyvin äkkiä ja ehdottomasti muuta kuin mitä hänen oikeastaan olisi pitänyt sanoa. Toisinaan hän kärsien katseli veljeään. Grušenjkan seurassa hänen olonsa näytti tuntuvan helpommalta kuin Aljošan parissa. Tosin hän ei puhellut Grušenjkan kanssa juuri ollenkaan, mutta heti, kun tämä astui sisälle, kirkastuivat hänen kasvonsa riemusta. Aljoša istuutui ääneti hänen viereensä makuulavitsalle. Tällä kertaa hän oli levottomana odottanut Aljošaa, mutta ei uskaltanut mitään kysyä. Hänen käsityksensä mukaan ei voinut ajatellakaan, että Katja suostuisi tulemaan, ja samalla hän tunsi, että jos tämä ei tule, niin tapahtuu jotakin aivan mahdotonta. Aljoša ymmärsi hänen tunteensa.

— Trifonhan, — alkoi Mitja hätäisesti puhua, — Borisytšhan, kerrotaan, on hajoittanut koko matkustajakotinsa: nostelee lattialautoja, kiskoo lautoja irti, on koko »parvekkeen», kuulemma, hajoittanut pieniksi palasiksi — etsii yhä vain aarretta, niitä samoja rahoja, puoltatoista tuhatta, joista prokuraattori sanoi, että minä olen ne piilottanut sinne. Heti kotiin palattuaan kuuluu alkaneen hassutella. Se on oikein sille konnalle! Vahti täällä kertoi minulle eilen; hän on sieltä.

— Kuule, — lausui Aljoša, — hän tulee, mutta minä en tiedä milloin, kenties tänään, kenties näinä päivinä, mutta tulee, tulee, se on varma. — Mitja vavahti, tahtoi lausua jotakin, mutta oli vaiti. Uutinen teki häneen hirveän voimakkaan vaikutuksen. Näkyi, että hän kovin mielellään olisi tahtonut kuulla seikkaperäisesti keskustelusta, mutta että häntä taaskin peloitti kysyä: jokin kova tai halveksiva sana Katjan puolelta olisi hänestä ollut kuin puukon isku sillä hetkellä.

— Hän sanoi muun muassa tätä: että minä välttämättömästi rauhoittelisin sinun omaatuntoasi pakoon nähden. Jos Ivan ei tulisikaan siihen mennessä terveeksi, niin Katja itse järjestää asian.

— Sinä olet jo puhunut minulle siitä, — huomautti Mitja miettivänä.

— Ja sinä olet jo kertonut sen Grušenjkalle, — huomautti Aljoša.

— Niin, — myönsi Mitja. — Hän ei tule tänä aamuna, — sanoi hän katsahtaen arasti veljeensä. — Hän tulee vasta illalla. Kun minä eilen sanoin hänelle, että Katja toimii, niin hän heti vaikeni ja hänen huulensa vääristyivät. Hän kuiskasi vain »olkoon»! Ymmärsi, että se on tärkeätä. Minä en uskaltanut kiduttaa häntä enempää. Kai hän jo ymmärtää, että Katja ei rakasta minua, vaan Ivania?

— Näinköhän? — pääsi Aljošan suusta.

— Kenties ei ole niin. Mutta nyt aamulla hän ei tule, — kiiruhti Mitja vielä kerran huomauttamaan, — minä annoin hänelle erään asian toimitettavaksi... Kuule, veli Ivan on paras kaikista. Hänen pitää saada elää, eikä meidän. Hän tulee terveeksi.

— Ajattelehan, vaikka Katja vapiseekin hänen tähtensä, niin hän ei juuri ollenkaan epäile hänen tervehtymistään, — sanoi Aljoša.

— Hän on siis varma siitä, että hän kuolee. Hän on pelosta vakuutettu Ivanin tulevan terveeksi.

— Veljellämme on voimakas ruumiinrakenne. Minäkin toivon suuresti, että hän tulee terveeksi, — huomautti Aljoša huolestuneena.

— Niin, hän tulee terveeksi. Mutta Katja on vakuutettu hänen kuolemastaan. Paljon on hänellä surua... — Syntyi hiljaisuus.

Jokin hyvin tärkeä asia kiusasi Mitjaa.

— Aljoša, minä rakastan hirveästi Grušaa, — lausui hän yhtäkkiä väräjävällä, kyyneleisellä äänellä.

— Ei häntä päästetä sinun luoksesi _sinne_, — puuttui Aljoša heti puheeseen.

— Ja vielä tahdoin sanoa sinulle erään asian, — jatkoi Mitja äänellä, joka yhtäkkiä oli saanut heleän soinnun. — Jos lyödään matkalla tai _siellä_, niin minä en antaudu, vaan tapan ja minut ammutaan. Ja sitähän on kaksikymmentä vuotta! Täällä alkavat jo sinutella. Vartijat sinuttelevat minua. Minä makasin ja tuomitsin koko viime yön itseäni: en ole valmis! Minulla ei ole voimia ottaa vastaan! Tahdoin laulaa »hymnin», mutta vartijain sinuttelua en jaksa sietää! Grušan takia kestäisin kaikkea, kaikkea... paitsi lyömistä. Mutta häntä ei päästetä _sinne_.

Aljoša hymyili hiljaa.

— Kuule, veli, kerta kaikkiaan, — sanoi hän, — sanon sinulle ajatukseni tästä asiasta. Ja sinähän tiedät, etten minä valehtele sinulle. Kuule siis: sinä et ole valmis, eikä sellainen risti ole sinua varten. Vieläpä enemmänkin: sellainen suuren marttyyrin risti ei ole tarpeellinenkaan sinulle, joka et ole valmis. Jos sinä olisit tappanut isän, niin minä valittaisin sitä, että kieltäydyt kantamasta ristiäsi. Mutta sinä olet syytön, ja tuollainen risti on liikaa sinulle. Sinä tahdoit kärsimyksillä synnyttää itsessäsi eloon uuden ihmisen; minun mielestäni riittää sinulle, kun aina, koko elämäsi ajan ja minne ikinä paennetkin, vain muistat tätä toista ihmistä. Se, että sinä et ottanut kantaaksesi suurta ristin kärsimystä, vaikuttaa vain sen, että sinä tunnet olevasi vieläkin suuremmassa velassa, ja tämä alinomainen tunne on vastaisuudessa, koko elämän aikana, auttava sinun uudestisyntymistäsi kenties enemmän, kuin jos menisit _sinne_. Sillä siellä et sinä jaksa kestää ja rupeat napisemaan, ehkäpä lopulta suorastaan sanot: »Me olemme kuitit.» Advokaatti sanoi tässä kohdin totuuden. Eivät raskaat taakat ole kaikkia varten, muutamille ne ovat mahdottomia... Nämä ovat minun ajatukseni, jos ne ovat sinulle niin tarpeen. Jos sinun pakenemisestasi jäisivät vastaamaan toiset: upseerit, sotamiehet, niin minä en »antaisi sinulle lupaa» paeta, — hymyili Aljoša. — Mutta sanotaan ja vakuutetaan (itse vankimajapaikan päällikkö sanoi sen Ivanille), ettei suurta seuraamusta voi tullakaan, jos asia taitavasti hoidetaan, ja että siitä voi selvitä aivan mitättömillä rangaistuksilla. Tietysti lahjominen on epärehellistä siinäkin tapauksessa, mutta tässä minä en rupea millään ehdolla tuomitsemaan, nimenomaan siitä syystä, että jos esimerkiksi Ivan ja Katja olisivat antaneet minun tehtäväkseni toimia tässä asiassa sinun hyväksesi, niin minä, tiedän sen, olisin mennyt ja lahjonut; se minun on totuuden nimessä sanottava sinulle. Ja senvuoksi minä en ole sinun tuomarisi, teitpä sinä itse miten tahansa. Mutta tiedä, että minäkään en koskaan sinua tuomitse. Ja omituista olisikin, jos minä voisin olla tässä asiassa sinun tuomarisi. No, nyt olen luullakseni selittänyt kaikki.

— Mutta sen sijaan minä itse tuomitsen itseni! — huudahti Mitja. — Minä karkaan, se oli jo päätetty ennen tuloasi: voisiko Mitja Karamazov olla karkaamatta? Mutta sen sijaan tuomitsen itse itseni ja rukoilen siellä kaiken ikäni syntiäni anteeksi! Näinhän jesuiitat puhuvat, eikö niin? Kas, millaiset puheet meillä nyt on, mitä?

— Näin ne puhuvat, — hymähti Aljoša hiljaa.

— Minä rakastan sinua sen tähden, että sinä aina sanot koko totuuden etkä salaa mitään! — huudahti Mitja iloisesti nauraen. — Siis olen saanut Aljoškani kiinni siitä, että hän on jesuiitta! Suudella sinua siitä pitää, toden totta! No, kuule nyt siis loputkin, levitän nähtäväksesi sieluni jäljelläolevankin puolen. Näin olen ajatellut ja päättänyt: jos minä pakenenkin, vieläpä rahaa ja passi mukanani ja vaikkapa Amerikkaan, niin minua rohkaisee vielä se ajatus, etten minä pakene iloa enkä onnea etsimään, vaan totisesti toiseen pakkotyöhön, joka kenties ei ole huonompi tätä! Ei ole huonompi, Aleksei, totisesti sanon sen, ettei se ole huonompi! Minä vihaan jo nyt tuota Amerikkaa, piru sen vieköön! Olkoon vain Gruša kanssani, mutta katsohan häntä: onko hän mikään amerikkalainen? Hän on venäläinen nainen, sormenpäitä myöten venäläinen, hän rupeaa ikävöimään emoansa synnyinmaata, ja minä saan nähdä joka hetki, että hän kärsii tätä ikävää minun tähteni, otti minun takiani sellaisen ristin kannettavakseen, ja miten hän siihen on syypää? Ja jaksanko minä sietää sikäläisiä orjia, vaikka he kenties jokikinen ovat parempia kuin minä? Minä vihaan tuota Amerikkaa jo nyt! Ja olkootpa he siellä joka mies suurenmoisia konemiehiä tai muuta sellaista, — niin piru heidän kanssaan, eivät ne ole minun väkeäni, eivät ole minun hengenheimolaisiani! Venäjää minä rakastan, Aleksei, venäläistä Jumalaa rakastan, vaikka itse olenkin lurjus! Minähän menehdyn siellä! — huudahti hän, ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä. Hänen äänensä värisi itkusta.

— No, näin minä siis olen päättänyt, Aleksei, kuule! — alkoi hän taas voittaen liikutuksensa. — Grušan kanssa saavumme sinne — ja siellä heti kyntämään, tekemään työtä, korven kontioiden parissa, yksinäisyydessä, jossakin kaukana. Löytyyhän sieltäkin jokin etäinen paikka! Siellä kuuluu vielä olevan punanahkoja, jossakin siellä näköpiirin rajalla, no, siihen maahan viimeisten mohikaanien luo. No, ja heti käsiksi kielioppiin, minä ja Gruša. Työtä ja kielioppia, ja noin kolmen vuoden aikana. Noina kolmena vuotena opimme engelskan kieltä niin että osaamme sitä kuin syntyperäiset englantilaiset. Ja heti kun olemme oppineet, niin — lopussa on Amerikassa-olo! Riennämme tänne, Venäjälle, Amerikan kansalaisina. Älä ole huolissasi, tähän kaupunkirähjään emme tule. Kätkeydymme jonnekin kauemmaksi, pohjoiseen tai etelään. Minä muutun siihen mennessä ja hän myöskin, siellä Amerikassa, minulle laittaa tohtori jonkinmoisen syylän naamaan, eiväthän ne suotta ole mekaanikkoja. Mutta ei, minä puhkaisen itseltäni toisen silmän, annan parran kasvaa arssinan pituiseksi, se on harmaa (harmaannun ikävöidessäni Venäjää) — ehkäpä minua ei tunneta. Ja jos tunnetaan, niin lähettäkööt maanpakoon, se on silloin kohtalon sallimaa! Täällä me jossakin syrjäseudussa kynnämme maata, ja minä näyttelen koko ikäni amerikkalaista. Mutta sen sijaan saamme kuolla kotimaassa. Semmoinen on suunnitelmani, enkä siitä luovu. Hyväksytkö sen?

— Hyväksyn, — sanoi Aljoša tahtomatta sanoa vastaan.

Mitja oli hetkisen vaiti ja lausui sitten yhtäkkiä:

— Mutta miten ne saivat oikeudessa väännetyksi asian sellaiseksi? Saivatpa asian väännetyksi!

— Jos eivät olisi vääntäneet, niin sinut kuitenkin joka tapauksessa olisi tuomittu, — lausui Aljoša huoaten.

— Niin, täkäläinen yleisö oli saanut minusta tarpeekseen! Jumala heidän kanssaan, mutta raskas on oloni! — vaikeroi Mitja kärsien. Seurasi taas hetkinen äänettömyyttä.

— Aljoša, tapa minut heti paikalla! — huudahti hän yhtäkkiä. — Tuleeko hän nyt kohta vai eikö, sano! Mitä hän sanoi? Miten hän sanoi?

— Sanoi tulevansa, mutta en tiedä, tuleeko tänään. Vaikeatahan hänen on! — sanoi Aljoša katsoen arasti veljeensä.

— Kuinka ei olisikaan, tietystihän hänen on vaikeata! Aljoša, tämä tekee minut hulluksi. Gruša katselee aina minua. Ymmärtää. Herra Jumala, rauhoita minut: mitä minä vaadin? Katjaa vaadin! Ymmärränkö minä, mitä vaadin? Karamazovin alhaista hillittömyyttä! Ei, minä en kykene ottamaan päälleni kärsimystä! Konna olen ja siinä kaikki!

— Tuossa hän on! — huudahti Aljoša.

Tällä hetkellä ilmestyi yhtäkkiä kynnykselle Katja. Silmänräpäykseksi hän pysähtyi katsellen Mitjaa ymmälläoloa ilmaisevin katsein. Mitja hypähti nopeasti seisomaan, hänen kasvoissaan kuvastui pelästys, hän kalpeni, mutta kohta vilahti arka, anova hymy hänen huulillaan ja hän ojensi yhtäkkiä, voimatta hillitä itseään, molemmat kätensä Katjaa kohti. Tämän nähtyään Katja riensi kiireesti hänen luokseen. Hän tarttui Mitjan käsiin ja painoi melkein väkisin hänet istumaan vuoteelle, istuutui itse hänen viereensä ja pitäen yhä kiinni hänen käsistään puristi niitä lujasti, suonenvedontapaisesti. Muutamia kertoja yritti kumpikin sanoa jotakin, mutta pysähtyivät ja katselivat taas ääneti, kiinteästi, aivan kuin yhteen kahlehdittuina toisiaan, hymyillen omituista hymyä; näin meni pari minuuttia.

— Oletko antanut anteeksi, vai etkö? — sopersi viimein Mitja, ja kääntyen samassa Aljošaan päin kasvot ilosta vääristyneinä hän huusi tälle:

— Kuuletko, mitä minä kysyn, kuuletko!

— Sen tähden olen sinua rakastanutkin, että sinulla on jalo sydän! — huudahti yhtäkkiä Katja. — Etkä sinä tarvitse minun anteeksiantoni, vaan minä sinun; samantekevää, annatko anteeksi vai etkö — koko elämäni ajaksi sinä jäät haavaksi sydämeeni ja minä sinun sydämeesi — niin pitääkin... — Hän pysähtyi vetääkseen henkeään.

— Miksi minä olen tänne tullut? — alkoi hän taas puhua kiihtyneesti ja kiireesti. — Jalkojasi syleilemään, käsiäsi puristamaan, näin, että ihan koskee, muistatko, niinkuin puristin niitä Moskovassa, — sanomaan taas sinulle, että sinä olet minun Jumalani, minun iloni, sanomaan sinulle, että rakastan sinua mielettömästi, — sanoi Katja ikäänkuin tuskassa vaikeroiden ja painoi äkkiä huulensa Mitjan kättä vastaan. Kyynelet tulvahtivat hänen silmistään. Aljoša seisoi äänettömänä ahdistusta tuntien; hän ei mitenkään ollut odottanut semmoista, mitä näki nyt.

— Rakkaus on mennyt, Mitja! — alkoi Katja taas. — Mutta se, mikä on mennyt, on minulle niin kallista, että sydämeni tuntee tuskaa. Tiedä se ikuisesti. Mutta nyt, hetken aika, olkoon sitä, mitä saattoi olla, — sopersi hän suu vääntyneenä hymyyn ja katsellen taas riemuissaan häntä silmiin. — Sinä rakastat nyt toista ja minä myös rakastan toista, mutta kuitenkin minä rakastan sinua ikuisesti ja samoin sinä minua, tiesitkö sinä sen? Kuuletko, rakasta minua, rakasta niin kauan kuin elät! — huudahti hän äänellä, joka värisi miltei uhkaavasti.

— Minä rakastan ja... tiedätkö, Katja, — alkoi Mitja puhua vetäen henkeä joka sanan välillä, — tiedätkö, minä rakastin sinua sinä iltana viisi päivää sitten... Kun sinä kaaduit maahan ja sinut kannettiin pois... Koko elämäni ajan! Niin tulee olemaan, niin tulee ikuisesti olemaan...

Näin sopertelivat he kumpikin toisille puheita, jotka olivat järjettömiä ja kiihkeitä, kenties ne eivät olleet tosiakaan, mutta tällä hetkellä oli kaikki totta, ja he itse uskoivat itseään ehdottomasti.

— Katja, — huudahti yhtäkkiä Mitja, — uskotko sinä, että minä olen murhannut? Minä tiedän, että nyt et usko, mutta silloin... kun todistit... Uskoitko, uskoitko todellakin?

— En silloinkaan uskonut! En koskaan ole uskonut! Vihasin sinua ja yhtäkkiä pakotin itseni uskomaan, sillä hetkellä... Kun todistin... uskottelin itselleni ja uskoin... mutta kun lopetin todistukseni, lakkasin samassa myös uskomasta. Tiedä tämä kaikki. Minä unohdin, että olen tullut rankaisemaan itseäni, — lausui hän yhtäkkiä, jokin aivan uusi ilme kasvoissaan ja äänellä, joka ei ollenkaan ollut äskeisen lemmenlepertelyn kaltainen.

— Vaikea on olosi, nainen! — pääsi Mitjan suusta hänen voimatta sitä estää.

— Päästä minut, — kuiskasi Katja, — minä tulen uudestaan, nyt on raskasta!...

Hän nousi paikaltaan, mutta huudahti yhtäkkiä kovalla äänellä ja horjahti taaksepäin. Huoneeseen oli äkkiarvaamatta ja aivan kuulumattomasti tullut Grušenjka. Ei kukaan ollut häntä odottanut. Katja lähti kiireesti kulkemaan ovea kohti, mutta Grušenjkan kohdalle tultuaan hän yhtäkkiä pysähtyi, tuli kalmankalpeaksi ja sanoi vaikeroivalla äänellä hiljaa, miltei kuiskaten hänelle:

— Antakaa minulle anteeksi!

Grušenjka katsoi häneen tiukasti ja viivyteltyään hetkisen vastasi myrkyllisellä, vihan katkeroittamalla äänellä:

— Ilkeitä me olemme, äitikulta, me kumpikin! Mitäpä anteeksiantajia me olemme, sinä ja minä? Pelasta hänet, niin minä rukoilen koko elämäni ajan Jumalaa puolestasi.

— Mutta anteeksi et vain tahdo antaa! — huudahti Mitja Grušenjkalle mielettömästi soimaten.

— Ole levollinen, minä pelastan hänet sinulle! — kuiskasi Katja kiireesti ja riensi ulos huoneesta.

— Ja sinä saatoit olla antamatta hänelle anteeksi sen jälkeen kuin hän itse sanoi sinulle: »Anna anteeksi»? — huudahti Mitja taas katkerasti.

— Mitja, et saa soimata häntä, sinulla ei ole oikeutta! — huudahti Aljoša tulisesti veljelleen.

— Hänen ylpeät huulensa puhuivat, mutta ei sydän, — lausui Grušenjka inhoten. — Jos hän pelastaa sinut, niin minä annan kaiken anteeksi...

Hän vaikeni aivan kuin olisi tukahduttanut jotakin sielussaan. Hän ei vielä voinut selvitä sekaannuksestaan. Hän oli tullut sisälle, kuten myöhemmin selvisi, aivan sattumalta, mitään epäilemättä ja ollenkaan odottamatta kohtaavansa sitä, mitä kohtasi.

— Aljoša, juokse hänen jälkeensä! — kääntyi Mitja kiireesti veljensä puoleen. — Sano hänelle... en tiedä mitä... älä anna hänen mennä pois tuolla tavoin!

— Tulen luoksesi ennen iltaa! — huudahti Aljoša ja lähti juoksemaan Katjan jälkeen. Hän saavutti tämän sairaalan aitauksen ulkopuolella. Katja kulki nopeasti, kiiruhtaen, mutta kun Aljoša hänet saavutti, hän lausui heti nopeasti Aljošalle:

— Ei, tuon edessä minä en voi rangaista itseäni! Minä sanoin hänelle: »anna anteeksi», koska tahdoin rangaista itseäni loppuun saakka. Hän ei antanut anteeksi... Minä rakastan häntä tämän takia! — lisäsi Katja omituisella äänellä ja hänen silmistään välähti hurja viha.

— Veljeni ei ollenkaan odottanut, — mutisi Aljoša, — hän oli varma siitä, ettei hän tule...